Tuli on ihan olennainen ihmisen historiassa. Se on tuonut turvaa, tarjonnut lämpöä ja sillä on saatu ruoka kypsäksi. Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Siksipä sitä on pitänyt hallita erilaisilla rakenteilla, jottei se leviä. On takkaa ja kaminaa ja retkeilijälle tulipaikkaa. Mutta mitäpä oli ennen niitä?
Jopa tuhansien vuosien takaisesta tulen käytöstä näkyy luonnossa jälkiä. Saattaa olla vaikea uskoa, että kivikautisenkin ihmisen toiminnan jäljet voivat ovat ihan lähellä maan pintaa ja jopa näkyä ilman kaivamista nykykulkijalle.
Tulen värjäämää maata ja palaneita kiviä muinaisessa tulisijassa Utsjokisen järven rannalla. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus
Joskus saattaa polulla tai kuluneella törmällä näkyä hiilenkikkareita, nokea, punertavaa maata tai palaneen näköisiä kiviä. Silloin kannattaa katsella ympäristöä tarkemmin. Näkyykö kenties pieniä valkoisia murusia? Ne ovat jääneet jäljelle nuotioon heitetyistä luista, joista tuli on hävittänyt maatuvan aineksen ja jotka siten saattavat säilyä tuhansia vuosia.
Yllä olevasta tulisijasta valui kuluneelle rantatörmälle valkeita palaneiden luiden sirpaleita. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus
Maastossa liikkuessaan saattaa hoksata myös erilaisia kivikehiä ja –kasoja. Tulelle on tehty kivillä rajat, mutta kivet ovat olleet tärkeitä myös lämmön varastoijina.
Miten sitten erottaa vanhat tulisijat myöhemmistä? Jaa-a, aina se ei ole helppoa ammattilaisellekaan ilman tarkempia tutkimuksia. Vihjeitä iäkkyydestä antavat tarkasti asetellut ja pitkäaikaisesta kuumudesta halkeilleet kivet, säännöllinen rakenne ja kivien päällä kasvava kasvillisuus. Varmuuden saa vain luonnontieteellisillä ajoitusmenetelmillä.
Pyöreä tulisija Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus
Pohjoisen Lapin kulkijat ovat saattaneet hoksata suorakaiteen muotoisia matalia kivirakennelmia, joita on usein useampi lähekkäin. Monissa niissä on toisessa päässä muita isompi tasapintainen kivi, johon on voitu laskea keittoastia. Aiemmin niitä luultiin jopa haudoiksi, mutta ne ovat olleet kodan keskusliesiä. Tällaisia tulisijoja on käytetty noin 700-luvulta 1600-luvulle.
Suorakaiteen muotoinen tulisija Kilpisjärvellä. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus
Vähän myöhemmin (1400-1500-luvuilla) Pohjois-Lapissa otettiin käyttöön permukkaliesiksi kutsutut tulisijat. Nekin ovat muodoltaan suorakaiteisia, mutta niiden yhdestä tai useammasta kulmasta lähtee suora kivirivi – permukka. Permukat jakoivat kodan eri osiin. Permukkaliesistä voi lukea lisää Paistunturin erämaa-alueen hoito- ja käyttösuunnitelmasta.
Permukkaliesi Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus
Kannattaa pitää silmät tarkkana retkeillessään, saattaa nähdä merkkejä menneisyydestä. Kansallispuistoissa ja erämaa-alueilla on liikkunut ihmisiä tuhansia vuosia aikaisemminkin. Osa jopa leiriytynyt samoihin paikkoihin kuin sinäkin – luonnonkauneus se houkutti silloinkin.
Suorakaiteen muotoinen tulisija pilkistää kuntan alta polulle Utsjoella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus
Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.
