Avainsana-arkisto: talkoot

Kaiken takana on sauna

Teen nyt räikeän yleistyksen ja väitän, että jokainen Suomessa vähänkin kauemmin aikaa viettänyt on kylpenyt saunassa, sekä tietää mikä on löyly ja laude. Me tiedämme, että saunassa ei saa käyttäytyä sopimattomasti tai puhua politiikkaa. Ja meistä on aivan normaalia olla siellä yhdessä, hikisinä ja alasti.

775103_664206983607131_1659392178_o

Kansainvälisiä vapaaehtoisia Selkämerellä, Vekaran saaren vanhassa savusaunassa rankan työpäivän jälkeen. Kuva: Henrik Jansson, Metsähallitus

Käsityksemme saunasta rakennuksena on kuitenkin muuttunut ja kaventunut lyhyessä ajassa. Sauna on aikojen saatossa tarkoittanut paljon muutakin, kuin vain pesupaikkaa. Siellä on toki kylvetty, mutta myös asuttu, palvattu lihaa ja kuivattu vaikkapa maltaita. Siellä on synnytty ja pesty vainajat. Lyhyesti sanottuna: sauna on ollut kaiken keskipiste.

Perinteisesti sauna on ollut sisäänlämpiävä rakennus. Sisäänlämpiävä tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on tulisija, mutta ei ollenkaan savupiippua. Savu johdetaan ulos luukkujen tai esimerkiksi lakeisen, eli savupiippua muistuttavan, puisen hormin kautta. Saunamaiset rakennukset, eli savutuvat ja savupirtit ovat olleet aivan tavallisia asuinrakennuksia vielä 1900-luvun puolellakin ja usein, kun uutta taloa alettiin pykätä, rakennettiin ensimmäisenä savutupa, jossa asuttiin rakennusaika. Usein sauna on merkinnyt myös väliaikaista yöpymispaikkaa, kun kotiin on ollut työn ääreltä liian pitkä matka.

Salamajärven kansallispuistossa on asetuksella suojeltu Kauluksen niittysauna. Perimätiedon mukaan se rakennettiin alun perin venäläisvainojen aikaiseksi pakopirtiksi ja lähellä olevat paikannimet, kuten Pakosuo ja Pakokangas, voisivat hyvinkin tukea tätä. Nimensä se on tarinoiden mukaan saanut siitä, kun Vetelin kappalainen unohti saarnamatkallaan virka-asunsa irtokauluksen pakopirtille.

IMG_2804

Niittysaunassa yövyttiin heinänkorjuun yhteydessä. Sauna on pieni, yksihuoneinen rakennus, jossa on makuulaveri ja kiuas. Niittykulttuuri kukoisti Salamajärvellä 1900-luvun puoliväliin asti. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kauluksen niittysaunan rakennusaikaa ei tiedetä tarkalleen, mutta ovipielissä on kaiverruksia 1900-luvun alusta. Oletettavasti sauna on siis seissyt paikallaan jo ainakin sata vuotta. Niittysaunoja tarvittiin karjan talvirehun hankintaan. Perinteisessä maataloudessa karjatalous tukeutui luonnonniittyihin ja selvisi niiden antimilla talven yli, vaikka suoniittyjen sarakasvit eivät karjan suurta herkkua olleetkaan.

Patvinsuon kansallispuistossa, Kuikkaniemessä on 1800-luvun lopussa rakennettu kalasauna. Kuikkaniemen kalasauna edustaa rakennustyyppiään parhaimmillaan, sillä se ei suinkaan ole noussut harjakorkeuteensa ensimmäistä kertaa vasta Kuikkaniemessä, vaan toimittuaan ensin kenties jopa vuosikymmeniä Kontioniemellä pihasaunana. Eihän toki ollut syytä tehdä upouutta rakennusta vain takamaiden väliaikaiseksi yöpymispaikaksi!

IMG_5287

Kuikkaniemen kalasauna koko komeudessaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kuikkaniemen kalasauna oli lähiseudun asukkaiden yhteiskäytössä. Saunalta käsin kalastettiin nuotalla ja saaliiksi saatiin yleisimmin muikkua. Kalasaunassa sisällä oli koko seinän mittainen, yhdestä puusta koverrettu kala-allas, jossa kalat lajiteltiin. Saalis suolattiin talven varalle ja perkeet annettiin karjalle. Yhteiskäytön myötä sauna toimi myös tapaamispaikkana ja erityisesti kesäiltoina nuotanveto alkoi muistuttaa jo lähes kansanjuhlaa, kun kyläläiset perhekunnittain saapuivat paikalle seuraamaan työtä.

IMG_5308

Kala-allasta Kuikkaniemen kalasaunassa ei enää ole, mutta hirsien väliin rakennettu, suuri kiuas on yhä paikallaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Saaristossa kalastajat pyysivät perinteisesti silakkaa. Vesien lämmetessä kalat pyrkivät yhä ulommas, syvempiin ja viileämpiin vesiin, jolloin myös kalastajat joutuivat asettumaan ulkoluodoille. Saaristossa kalasaunojen muodot ovat muuttuneet vuosien varrella paljon, sillä kaikki uudet suuren maailman hullutukset, kuten savupiiput, levisivät useimmiten juuri merenkulun myötä koko maahan. Sisäänlämpeäviä kalasaunoja tapaa tästä syystä saaristossa vain ani harvoin. Pääperiaatteet ovat kuitenkin säilyneet samoina; rakennuksissa on kiinteät sänkylaverit sekä tulisija, eli kaikki, mitä lyhyeen yöpymiseen tarvitaan. Saaristossa kalasaunoja, ja myöhemmin kalamajoja, käytettiin pääasiassa perhekunnittain, mutta hyviin tapoihin kuului, että ovet pidettiin lukitsemattomana, jotta hätään joutunut pääsi suojaan.

IMG_9069

Idän Räyhän kalamaja on merkittävä maamerkki Viasveden lahden suulla Selkämeren kansallispuistossa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös rakennukset muuttuvat käyttötavan muuttuessa. Metsähallitus ja Selkämeren kansallispuiston ystävät ry kunnostivat syyskuussa 2014 vuonna 1959 rakennetun Idän Räyhän kalamajan  Selkämeren kansallispuistossa. Idän Räyhä on niin sanottu yhden miehen kalamaja, eli se on tehty kalastamisen tarpeisiin aikana, jolloin verkkojen käsittely onnistui yksin ja kalassa saattoi olla vaikka aivan itsekseen. Idän Räyhää ei kunnostettu asuinkäyttöön sopivaksi, mutta talkoilla varmistettiin sen säilyminen osana maisemaa.

Idän Räyhän kalamaja on monella tapaa jo nykyaikainen rakennus, eikä sitä ajatellessa todella tule ensimmäisenä mieleen sauna tai savupirtti. Pikemminkin se muistuttaa pientä kesämökkiä, eikä ihme, sillä monet entiset kalasaunat on ammattikalastuksen vähentyessä muutettu kesämökeiksi. Yhtä kaikki, Idän Räyhä nivoutuu pitkään ja monipuoliseen, takamaiden väliaikaisasutusten jatkumoon niittysaunojen, kalasaunojen, metsäsaunojen – ja monien, monien muiden erilaisten saunojen kanssa.

IMG_8976

Selkämeren kansallispuiston Idän Räyhän talkoissa, lakisääteisen alkaessa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

 

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Mainokset

Pientä pintaremonttia: Otetaan vastaan remonttikuntoinen kohde, mieluiten kokonainen saari

 Alkuperäiskuntoisessa kohteessa on se hyvä puoli, että siitä voi ”ihan pikku rahalla” ja ”vähällä vaivalla” saada oman näköisensä ja mieleisensä. Kun itse on kätevä käsistään ja kaveripiirissä on puolilaillinen sähkömies. Se nyt vasta olisi kiusallista, jos hyvää tarkoittava edellinen omistaja olisi tehnyt kaikenlaisia korjauksia, joiden kanssa olisi ”ihan mahdoton elää”. Esimerkkinä vääränväriset kaakelit. Parempi aloittaa itse ja ihan alusta. Saa sitten tehtyä mieleistänsä.

Vallisaari Helsingin edustalla on oikea remonttireiskan unelma. Kymmeniä alkuperäiskuntoisia kiinteistöjä, joita edellinen omistaja ei ole pilannut kyseenalaisilla sisustusratkaisuilla. Puitteet ovat hulppeat: merinäköalaa löytyy ja ulkoilumaastot ovat vertaansa vailla. Veneestä riippuen Kauppatorille pääsee viidessätoista minuutissa ostamaan silakkatuotteita ja kauden kasviksia. Pientä pintaremonttia ja sillä selvä.

Kuten jokainen pienellä rahalla remonttia suunnitteleva, on Vallisaaressakin ihan perusteltua luottaa siihen, että vapaehtoisia apulaisia saaren kunnostustalkoisiin on löydettävissä – jos nätisti pyytää ja kahvit tarjoaa. Olenhan minäkin nyt ollut tekemässä vaikka mitä ja vaikka kenen hyväksi, joskaan en nyt ihan muista mitä se oli ja kenen hyväksi.  Nyt on joka tapauksessa vastapalvelusten aika. Vallisaaren WWF:n kanssa yhdessä järjestetyt talkooviikonloput ovat perinteisesti täyttyneet vauhdilla ja erityyppisiä talkooporukoita on todella tulossa kesän mittaan auttamaan saaren kunnon kohentamisessa. Erityisen paljon halukkaita löytyy luonnonhoitotalkoisiin, joissa tehdään arvokasta työtä ketoja avaten ja poistetaan puustoa kulttuuriperintökohteita vaurioittamasta. Osa saareen tutustumaan tulevista ryhmistä haluaa tehdä puolet päivästä talkootyötä ja retkeillä vasta sitten. Vallisaaressa onkin syytä lähteä siitä, ettei vapaamatkustajia ole: kaikki kantavat kortensa kekoon saaren hyväksi, niin sidosryhmät, yrittäjät kuin hallinnon edustajat. Metsähallituksen väkeä näkee saarella sekä työtehtävissä että talkoolaisina, Puolustusvoimien Eräseuralaiset ajavat talkoissa traktoria ja Perinneyhdistys opastaa tapahtumissa ihmisiä. Helsingin kaupungin ja Museoviraston väki suunnittelee yhdistävänsä kevätretkeensä sekä retkeilyn että talkootyön. Vallisaaressa toimimisesta kiinnostuneet yrittäjät ovat olleet rakentavassa hengessä mukana miettimässä parhaita käytäntöjä kohteen kestävänmatkailutoiminnan käynnistämiseksi.

Kuten kaikissa remonteissa, on syytä varautua yllättäviin menoihin. Ja yllättäviin ongelmiin. Ylipäänsä yllätyksiin. Innostus on aina hyvästä, mutta niin on realistinen ja asiantuntijoiden tekemä suunnittelukin. On myös mahdollista, että muuttopäivän aamuna, muuttoporukasta tulee paikalle vajaa puolet ja muutama lisää vasta siinä vaiheessa, kun palkkiopitsat on tilattu. Suunnitelma B on hyvä olla olemassa.

Vallisaari on kohde, jossa asiantuntemus, ideat, tieto ongelmista ja niiden ratkaisuehdotuksista ovat laajan joukon hallussa.  Vallisaaren kohdalla on opittu, että pyytämällä saa apua ja ongelmista avoimesti puhuessa saa niihin ratkaisuja.  Vallisaaressa tuskin kaikki sujuu kuin Strömsösä  (joskin rauhoitetut linnut osataan ainakin Metsähallituksen Luontopalvelujen suojelubiologien avulla jättää rauhaan), mutta luultavasti kuitenkin hyvin samaan tapaan kuin missä tahansa remontissa: alkuinnostusta, vastoinkäymisiä, rahanmenoa, rahansäästöä ja lopputulos, jota on oppinut yhdessä tehden arvostamaan matkan varrella enemmän kuin ulkopuolisella teetettyä. Ja remontin valmistuttua jää enää ne perinteiset puuttuvat listat, jotka kiinnitellään ”sitten joskus”.

Metsurit valmistelevat kevään talkoita. Kuva: tapani Mikkola/ Metsähallitus

Metsurit valmistelevat kevään talkoita. Kuva: tapani Mikkola/ Metsähallitus

Merellistä kulttuuriperintöä hoitamassa

Kierrettyäni alkukesän Katanpään linnakesaaren rakennuksia ja selvitettyäni niiden korjaustarpeita tuli juhannussunnuntaina aika pakata villapaidat, aurinkorasva ja työvaatteet kapsäkkeihin – edessä olisi kaksi viikkoa saarella kansainvälisellä talkooleirillä! Ammattienglannin opinnoista huolimatta ajatus korjaustyön ohjaamisesta englanniksi toi pientä lisäjännitystä. Pelot olivat kuitenkin turhia, sillä aina on aidassa matalampiakin kohtia jotka etsivä kyllä löytää: ”I don´t remember what this is in English, so from now on I am going to call it `taltta`.” Kokemuksen tuomana vinkkinä: vinha käsien pyörittely ja erilaiset demonstraatioäänet tuovat myös oivallista lisäpontta jos sanat loppuvat kesken.

 Leiri pidettiin Selkämerellä, Uudenkaupungin edustalla Vekaran saarella ja korjauskohteena oli 1800-luvulla rakennettu kalastajatilan päärakennus. Talkoolaiset osallistuivat leirin aikana vuoroin rakennusperinnön ja luonnon hoitoon. Rakennuksesta purettiin lahonnutta ulkovuorausta ja asennettiin uutta sekä kunnostettiin hirsikehikkoa. Lisäksi rakennuksen eri osia pintakäsiteltiin rautavihtrillillä, vernissalla ja pellavaöljymaalilla sekä hylkeentraanilla terästetyllä ja tietenkin paikalla itse keitetyllä keltamultamaalilla.

Työtä riitti seinärakenteiden lisäksi myös ikkunanpuitteiden, lasikuistin ikkunoiden sekä karmien parissa. Talkoolaiset tekivät puitteiden ja karmien kunnostuksessa kaikki työvaiheet pohjatöistä aina kitin valmistukseen ja kittaamiseen itse, eikä lopputulos ollut, näin länssuomalaiseen tapaan ilmaistuna, lainkka huano!

Työ eteni reippaasti ahkerien talkoolaisten ansiosta, vaikka leiriläisten kokemustausta oli hyvin erilainen; joukosta löytyi puuseppä, mutta myös suurkaupungin poika, joka ei ollut koskaan aiemmin pitänyt sahaa kädessään. Koko porukkaa leimasi innokas ja epäröimätön asenne, jonka avulla vähäpätöisemmät esteet, kuten kokemattomuus, oli äkkiä ohitettu. Työn ohella Selkämeren ulkosaaristo näytti parhaat puolensa keskikesän seisovina helteinä ja valoisina kesäöinä. Tunnelmaa loivat myös saarella luonnonhoitotöitä laiduntaen hoitaneet lampaat, peseytyminen savusaunassa, yöllä ulappaa halkonut Isokarin majakan valo sekä leirikokkimme Tuomon herkulliset eväät ja saaren kalastajaperinnettä jatkavan Matin kummitustarinat esi-isistään.

Vekarasta suuntasin auton nokan parin päivän tauon jälkeen kohti Pohjanmaata ja Raippaluotoa, josta lähdimme Vaasan puistonjohtaja Kari Hallantien ja Metsähallituksen puusepän Pekka Hipin kanssa kohti Västra Norrskärin saarella olevaa luotsitaloa. Yli tunnin merimatkalla pääsimme välittömästi aitoon myrskyluodon tunnelmaan, sillä tuulen voimakkuus oli 16m/s ja aallokko sen mukainen! Työt aloitimme vasta seuraavana päivänä sillä perille päästyämme saari toivotti meidät vielä tervetulleiksi kaatamalla valtamerellisen vettä niskaamme.

Keskityimme ensin luotsituvan ikkunoihin, mutta nälkä tunnetusti kasvaa syödessä ja lopulta myös saarella olevan kasarmirakennuksen ikkunoista iso osa tuotiin Raippaluotoon kunnostettavaksi. Lisäksi oli hyvää aikaa tarkastaa muita, tulevia korjaustarpeita ja tehdä pieniä paikkauksia saaren muihin rakennuksiin.

 Seuraavalla viikolla kunnostimme puitteita Raippaluodon Sommarössä. Kunnostustyöstä ilmoitettiin paikallisissa lehdissä ja kiinnostuneita saapuikin paikalle mukavasti. Osalla vierailijoista oli oma urakka tulossa, toiset olivat lähteneet katsomaan paikkaa ja ottamaan selvää, mistä oikein on kysymys. Teimme sen minkä viikon aikana ehdimme ja loput ikkunat jäivät Pekan harteille.

Samaan työhön ryhdyttiin syksyllä myös Selkämerellä, Porin edustalla Säpin majakkasaarella sekä Vekarassa. Molemmista haettiin huonokuntoisimpia ikkunoita ja Säpistä myös muutama ovi, jotka kunnostetaan talven aikana mantereella. Norrskärin luotsitalon ikkunat saatiin syyskuussa jo kunnostettuina takaisin paikalleen ottamaan vastaan ulkomeren syysmyrskyt!

Karmin maalausta Norrskärillä/ Hilja Palviainen

Karmin maalausta Norrskärillä/ Hilja Palviainen

Metsähallitus järjesti Vekaran leirin yhteistyössä Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n kanssa (http://www.kvtfinland.org/)

Joka kesä on talkookesä

Pentti Järvisalo, Vuoden vapaaehtoinen 2012, vietti kesän luonnon helmassa ja osallistui WWF Suomen talkooleireille Lemmenjoen, Selkämeren ja Linnansaaren kansallispuistoissa. Talkooleireillä tulee nähtyä uusia paikkoja ja pääsee rauhoittumaan luonnon keskellä.

”Parasta tänä vuonna oli nähdä, kuinka Lemmenjoen Ravadaskönkään vesiputouksella poistimme vanhan metallisen verkkoaidan ja korvasimme sen köydellä. Työn jäljen näki heti, sillä aidan poistaminen toi könkään upeuden näkyviin”, kertoo Järvisalo.

Vuoden vapaaehtoinen 2012 hommissa Oulangan kansallispuistossa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi.

Vuoden vapaaehtoinen 2012 hommissa Oulangan kansallispuistossa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi.

Lemmenjoen kansallispuistossa sai nauttia myös luonnon rauhasta, sillä edes kännykkä ei soinut, koska ei ollut kenttää.

”Istuin puolen yön aikaan Ravadasjärven autiotuvan terassilla, olin ja kuuntelin vaan. Sellaisia hetkiä kokee harvassa paikassa.”

Välillä on aikaa levähtää upeassa maisemassa, kuten Kolin kansallispuistossa. Kuva: Eveliina Nygren / Metsähallituksen luontopalvelut.

Välillä on aikaa levähtää upeassa maisemassa, kuten Kolin kansallispuistossa. Kuva: Eveliina Nygren / Metsähallituksen luontopalvelut.

Lemmenjoen lisäksi Järvisalo pääsi Selkämeren kansallispuiston Isokarin saarelle ylimääräisenä talkoolaisena tekemään lammasaitoja pitkällisen rakennuskokemuksensa vuoksi. Hän oli myös valmiina lähtöön, kun Linnansaaren kansallispuiston talkooleirille etsittiin vielä edellisenä päivänä lisäkäsiä, sillä varalistaltakaan ei kukaan ehtinyt lyhyellä varoitusajalla mukaan.

Linnansaaressa kolmen vuoden takainen haave toteutui, kun talkooporukka näki saimaannorpan kahtena iltana.

Vuoden vapaaehtoiseksi 2012 valituksi tuleminen ei ole Järvisalon mukaan vaikuttanut arkeen, mutta hän toivoo, että hän on onnistunut innostamaan uusia ihmisiä talkoisiin.

”Tänä kesänäkin talkoissa oli mukana ensikertalaisia. Vapaaehtoistyö luonnon hyväksi sopii kaikille, ja sen avulla pääsee näkemään uusia paikkoja”, toteaa Järvisalo.

Kolin kansallispuiston talkooleireillä kesällä 2012 hoidettiin muun muassa perinnemaisemaa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi

Kolin kansallispuiston talkooleireillä kesällä 2012 hoidettiin muun muassa perinnemaisemaa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi

Talkoiluun riittää edelleen motivaatiota vaikka muille jakaa. Järvisalolle luonnossa oleminen tuo rauhaa, ja sillä on ollut suuri merkitys hänelle koko elämänsä ajan.

”Kymmenen vuotta sitten mietin, että olenko liian vanha tähän hommaan. Vuodet ovat kuluneet, ja en kyllä vieläkään koe olevani liian vanha – hyvin jaksaa!”

Teksti: Meri Marttinen / Metsähallituksen luontopalvelut

Kulttuuriperinnölle merkityksiä yhdessä tekemisestä ja osallistumisesta

Lähtöolettamus on, että kulttuuriperintöä suojellaan, olipa se miten kaukana asutuksesta hyvänsä. Joskus inventoidessa sivussa vaellusreiteistä ja asutuksesta sitä miettii, että näkeeköhän näitä kohteita kukaan muu, kenelle tieto löydöistä kulkee ja onko tiedolla aidosti merkitystä yhtään kellekään. Viimeisten kuukausien aikana uskoni kulttuuriperinnön merkitykseen on kuitenkin palautunut, hieman yllättäen, harvaan vakituisesti ja pääasiassa vain kausiluontoisesti asutussa saaristossa.

Tsekkiläiset Josef ja Marketa sekä espanjalainen Chloé  korjaavat Vekaran päärakennuksen seinää. Kuva: Henrik Jansson.

Tsekkiläiset Josef ja Marketa sekä espanjalainen Chloé korjaavat Vekaran päärakennuksen seinää. Kuva: Henrik Jansson.

Kuukausi sitten olin vetämässä järjestyksessään toista kansainvälistä talkooleiriä Vekarassa, eteläisen Selkämeren kansallispuiston saarella. Saari on osittain yksityisomisteinen ja jäättömällä kaudella alkuperäisten Vekaran asukkaiden jälkeläiset viettävät vanhoilla saaristolaistiloilla aikaansa. Leirin puitteissa olemme korjanneet saaren toista päärakennusta. Paitsi, että leirit ovat olleet hienoja kulttuurienvälisiä kohtaamisia, on ollut myös jännä nähdä miten kahdessa vuodessa roolimme paikallisten silmissä on muuttunut.

Jo ensimmäisenä vuonna vekaralaiset ottivat meidät positiivisesti vastaan. Taustalla pilkisteli vähän epäluuloa passiivisena omistajana pidetyn valtion kiinnostukseen tehdä yhdessä jotain saaren eteen. Kuuden kansallisuuden aherrus saarella kahden viikon ajan oli tietenkin myös uusi ja jännittävä kokemus. Tänä vuonna jatkaessamme korjaustöitä oli sykähdyttävää kuulla, että saarelaiset olivat jo pitkään odottaneet paluutamme. Tuntui, että työllämme oli ollut ja olisi jatkossakin merkitystä ihmisille. Suunnittelimme jo ensi vuodenkin tekemisiä, yhdessä.

Jurmossa hyvin säilynyt keskiaikainen asuinpaikka löytyy keskellä nykyasutusta. Rakennusten tulisijojen perustukset näkyvät matalina kumpuina maastossa. Kuva: Henrik Jansson.

Jurmossa hyvin säilynyt keskiaikainen asuinpaikka löytyy keskellä nykyasutusta. Rakennusten tulisijojen perustukset näkyvät matalina kumpuina maastossa. Kuva: Henrik Jansson.

Saaristomeren kansallispuisto on toinen kohde, jossa kulttuuriperinnön hoidon myötä nousee esiin tarve tehdä työtä nykyisten asukkaiden eteen. Saaristoyhteisön säilyttäminen elävänä ja saaristolaiskulttuurin suojeleminen on myös kirjattu kansallispuiston tavoitteiksi. Kulttuuriperintö on merkittävä peruskivi matkailussa ja monet saariston elinkeinot kumpuavat perinteistä ollen myös työvoimavaltaisia. Paikallisten tarpeet ja ideat tulevat tosin esille vasta kun istutaan iltaa ja ollaan läsnä, kitketään kukkapenkkiä tai haetaan vettä, annetaan henkilökohtaista aikaa ja kohdataan toiset ihmiset aidosti. Kulttuuriperintötyö näyttäytyykin tavoitteiltaan, ei ainoastaan vanhaa säilyttävänä vaan myös tulevaisuutta rakentavana.

Paikallisuus, yhteisöllisyys, asioiden ja tavaroiden takaa löytyvät tarinat ovat juuri nyt trendikkäitä. Kulttuuriperintö on siis merkityksellistä.

Henrik Jansson, kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija

Haamuretkeilijä liikkeellä: vanha menee Liesjärvellä

”Kato toi vanha menee tonne!” hihkaisi nuori retkeilijän alku Liesjärven kansallispuiston Savilahden telttailupaikalla. Puolisoni oli menossa aamu uinnille ja nyt sen sitten tiedän, että hän on jo vanha. Haamuretkeilimme hänen kanssaan heinäkuun aurinkoisena viikonloppuna Liesjärvellä,

Telttailualueita Liesjärven kansallispuistossa on kaksi. Kaksvetinen sekä Savilahti, jossa laskinkin telttoja lauantain ja sunnuntain välisenä yönä olleen kahdeksan. Ulkoiluharrastuksen puraisemia nuoria perheitä. Olivat taivaltaneet paikalle pitkospuita ja polkuja pitkin. Ulkoilmasta oli nautittu ja sen huomasi. Kuin yhteisestä sopimuksesta iltakymmeneltä olivat kaikki teltoissaan nukkumassa.

Opaste Kyynärharjun alkupäässä.

Opaste Kyynärharjun alkupäässä.

Liesjärvellä sijaitsee vanha entistetty metsänvartijan tila Korteniemi. Korteniemeen meloimme Pirttilahden parkkipaikalta. Paikalle olisi päässyt myös hienoa, Kyynärharjua pitkin kulkevaa polkua. Reitti on hyvin opastettu eikä eksymisen vaaraa ole.

Tilalla järjestetään erilaisia talkoita ja perinnetapahtumia. Lauantaina oli vuorossa heinän tekoa. Seuraavana valmistuu mustakaura ja sitten onkin vuorossa ruistähkien keruu. Ruistähkät kuulemma kerätään kököille kuivumaan. Täytynee käydä tutustumassa kökköihin vai lausutaankohan kököihin?

Sade oli haitannut heinäntekoa. Illalla alkanut auringonpaiste kuivasi niitettyä tuoksuvaa heinää ja pääskyset visertelivät talkooväen odotellessa savusaunavuoroaan. Emme kehdanneet jäädä jälkilöylyille, joten meloimme Savilahteen teltan pystytykseen. Mukavan rengasreitin, Sikolahti – Kaksvetinen – Peukalolammi, kiersimme vielä ennen vesille lähtöä.

Infotaulu retken varrella oli säältä ja auringolta suojassa.

Savilahdesta meloimme sunnuntaina Kyynärjärvelle tarkoituksena jatkaa sieltä Tapolanjärvelle. Väylä oli kuitenkin kasvanut umpeen. Poikamies joutsenkin töräytteli heinikon reunalla siihen malliin, että päätimme tavoittaa Hyypiönkallion näköalapaikan kävellen. Kävely olikin kannattavaa, sillä reitin varrelta poimimme täyden pannullisen juuri nousseita kanttarelleja. Hämeen luontokeskuksessa kävimme vielä retken lopuksi pullakahveilla ja oppimassa, että sienen, siis sen kanttarellin maanpäällinen osa on oikeasti itiöemä.

Käden koukistajalihaksellekin piti antaa erilaista liikettä, joten käväisimme vielä ajelemassa Ruostejärven köysilossilla.

Retkiterveisin,

Haamuretkeilijä

Metsähallituksen luontopalvelut on rekrytoinut haamuretkeilijöitä (mystery shopper, quality hunter) yhteistyökumppaninsa Suomen Ladun jäsenistöstä. Haamuretkeilijät retkeilevät omatoimisesti ja anonyymisti kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tehtävänään arvioida ja auttaa kehittämään retkikohteita. Lisätietoja haamuretkeilystä

Impact Day: Yhdessä voimme vaikuttaa!

Toimistotyötä tekevä miettii aina silloin tällöin työnsä jälkeä. Näkyykö missään konkreettisesti, että olen koko päivän vastannut sähköposteihin ja täyttänyt exceliä? Moni meistä harrastaakin työn vastapainona jotain fyysistä ja konkreettista, kuten puutarhahommia tai käsitöitä. Kuten monella muullakin alalla, myös tv-alalla tässä hetkessä tehdyn työn jälki saattaa näkyä konkreettisesti ruudussa esimerkiksi vasta puolen vuoden päästä. Siksi olikin mukavaa päästä vaihteeksi tekemään fyysistä, ”oikeaa” työtä Nuuksion kansallispuistoon. Discovery Communications International järjestää yli 4000 työntekijälleen kerran vuodessa ”Impact Dayn”, jossa työntekijät tekevät hyväntekeväisyyttä etukäteen valituissa kohteissa työpäivän verran.

SBS Discovery Median työntekijät osallistuivat Impact day -hyväntekeväisyyspäivään Nuuksiossa

SBS Discovery Median työntekijät osallistuivat Impact day -hyväntekeväisyyspäivään Nuuksiossa.

Vitsauksia ja tervettä hikoilua
Talkoopäivän tehtävänä oli poistaa vieraslaji komealupiinia mahdollisimman paljon Purolan niityltä Nuuksion kansallispuistossa, jossa elvytetään muun muassa uhanalaisen hirvenkellon kantaa. Lupiini kasvattaa jykevät juuret, joten tiedossa oli lapiohommia, haravointia ja risusavottaa hirvenkellon elintilan lisäämiseksi.

Kesäkuisen talkooperjantain aamuna edellisten viikkojen helle oli poissa ja päivä alkoi sadevaatteiden sovituksella. Vesisade latisti aluksi tunnelmaa, mutta kun marssimme kauniin metsän läpi talkoopaikalle, alkoi sade väistyä. Sateen jälkeen kohtasimme heti toisen vitsauksen, kun hyttyset tulivat esiin. Varmin tapa väistää puremat oli pitää sadeasu päällä. Kun pilvet repeilivät, alkoi aurinko porottaa täydeltä taivaalta ja oli kolmannen vitsauksen aika – parin tunnin työskentelyn jälkeen vaatteet olivat sadeasun alla kastuneet läpimäriksi hiestä. Aurinko ajoi kuitenkin pian hyttyset pois ja viimeistään tällöin talkoomieli oli vallannut jokaisen. Aamupäivän työskentelyn jälkeen kenttälounaana nautittu lohikeitto maistui erinomaisesti kannonnokassa.

Ruoka maistui fyysisen työn jälkeen.

Ruoka maistui fyysisen työn jälkeen.

Väsynyt ja onnellinen
Päivän kuluessa opimme konkreettisesti, että sinänsä kaunis lupiini on oikeasti sitkeä vihollinen, jonka poistaminen vaatii tunteja raakaa työtä. Aamulla vielä sinipunaisena loistanut pelto menetti pikkuhiljaa väriloistoaan ja ylöskaivetut lupiinikasat kasvoivat metrien korkuisiksi. Talkoolaisilla riitti työintoa päivän loppuun asti ja työporukoista kuului iloista jutustelua vielä loppumetreilläkin – kukaan ei lannistunut, ja toisilleen vieraatkin työkaverit tutustuivat fyysisen työn äärellä.

Puistonhoitajien kiitokset päivän työstä saivat viimeistään hymyn jokaisen kasvoille. Porukkamme teki päivässä työn, johon kahdelta ihmiseltä menee normaalisti kuukausi. Impact Dayn sanoma ”Yhdessä voimme vaikuttaa” tuli siis todistettua konkreettisesti. Paluumatkalla bussissa istui väsynyt, kaikkensa antanut ja tyytyväinen talkooväki.

Impact day 2013 oli menestys.

Impact day 2013 oli menestys.

Talkooterveisin,

Tuuva Harjanne
SBS TV Oy

Pitääkö talkoolaisen olla aamuihminen?

 Miksi talkoot alkavat aina jumalattoman aikaisin? Yhtä hyvin talkoot voisi aloittaa urbaanin sivistyneesti Fazerin brunssin jälkeen puolelta päivin ja lopetella eteläeurooppalaisen tyylikkäästi alkuillasta, siirtyen sujuvasti Kappelin terassille? Näin ajatteli varmasti moni Metsähallituksen ja WWF:n Vallisaaren viikonlopputalkoisiin ilmoittautunut, odotellessaan Kauppatorin kupeessa armeijan paattia, päästäkseen risusavottaan salaperäiseen Suomenlinnan kupeessa häämöttävään saareen. Tai ehkä sitä mietin vain minä, lastatessani yhdessä WWF:n porukan kanssa talkoovarusteita ja ruokia samaiseen armeijan kuljetusalukseen Santahaminan päässä.

  Talkoohommia Vallisaaressa, Aleksanterin patterilla

Saako talkoolaisia komennella?

Talkoolaiset ovat mahtavaa porukkaa. He antavat aikaansa yhteiseen hyvään, käyttävät kallisarvoiset viikonlopun tunnit luonnon monimuotoisuuden ja kulttuuriperintökohteen hoidon hyväksi. Koko viikon kestävissä talkoissa panoksena on pitkä pätkä kesälomaa. Miten tällaista hyvisjoukkoa uskaltaa komennella? Entä jos toisen päivän aamuna Kauppatorin laiturilla päivystävät enää lokit ja talkoolaiset ovat äänestäneet jaloillaan ja valinneet sittenkin brunssin. Nousiko sittenkin työnjohtajan rooli erikoissuunnittelija päähän ja risupinojen koosta, muodosta ja sijoittelusta tuli sanottua hiukan liian tiukkaan sävyyn? Olisiko pitänyt jättää mainitsematta, että risupino pitää olla 45 asteen kulmassa tiehen nähden… Ehkei sitä kulmaviivoitinta olisi ainakaan kannattanut kaivaa esille… Entäpä, jos kaikki haluavat mieluummin mennä Suomenlinnan hoitokunnan Iinan ja Vesan talkooryhmään? Vallisaaressa ja Kuninkaansaaressa tehtiin talkoohommia kahdessa eri kohteessa, joista toisen työnjohdoksi oli saatu naapurisaaresta Suomenlinnan hoitokunnan huippuosaajia.

Pakko rakastaa talkoita!

Ihanat talkoolaiset tulivat myös sunnuntaina. Eikä vähiten varmasti WWF:n mahtavan kokin Leenan ansioista. Talkoolaiset marssivat vatsallaan, tai ainakin talkoiden työnjohto. Saaret läpikotaisin tuntevan Jarmo Niemisen retki avasi talkoolaislle heidän ”hoidokkinsa” historiaa. Puolustusvoimiakin on pakko rakastaa. Auttavat aina, kuljettavat ja ovat joustavia. Voisikohan armeijan kavereille ehdottaa jotain rauhanajan ympäristömitalia. Armeijan poikien Uiskot eivät ehkä ympäristöpalkintoa saisi ainakaan hiilijalanjälkensä puolesta, mutta kyllä moni talkoolainen löysi sisäisen pikkupoikansa, kun Usikon kyydillä pääsi hurauttamaan mantereelle. Tai ehkä se olin jälleen vain minä.

Uiskon kyydillä tavarat ja talkoolaiset mantereelle

Uiskon kyydillä tavarat ja talkoolaiset mantereelle

Talkoista kirjoittaessaan tulee käytettyä paljon ylisanoja, kaikki on epäilyttävän mahtavaa ja ihanaa! Totta kuitenkin on, että harvoin saa olla niin monien hyvien asioiden äärellä, tehdä hommia hyvän puolesta, mukavien ihmisten kanssa. Luontoa, historiaa, maisemia, iloisesti hommia paiskivia ihmisiä, komeita univormupukuisia tyyppejä, hyvää ruokaa, innostusta. Pakko rakastaa talkoita, niitä aikaisin aamulla alkaviakin.

Kaikki tekivät töitä lounaansa eteen

Kaikki tekivät töitä lounaansa eteen

Taistelu jatko-sodan linnakkeella, Ulko-Tammion saarella

Toisen maailmansodan aikainen itärajan etuvartio ja jatkosodan meritaistelun tanner. Ulko-Tammion saaren, jatkosodan linnakkeen, historia on kiehtova. Nykyään saari on rauhallinen retkikohde veneilijöille, mutta taisteluja käydään vieläkin rantojen roskaantumista vastaan.

Kuva: Ari Kultanen/Haminan Pursiseura

Iloiset rantojen siivoajat saaliinsa kanssa.

Tähän taisteluun halusi lähteä mukaan myös Haminan Pursiseura. Niinpä vuosittainen keväteskaaderi päätettiin suunnata Ulko-Tammioon ja reissuun sisällyttää Itäisen Suomenlahden kansallispuiston rantojen siivousta. Idea osoittautui hyväksi, koska toukokuun aurinkoisena lauantaina Ulko-Tammioon purjehti yhdeksän pursiseuran venekuntaa, enemmän kuin yleensä varhaiskevään perinteisellä eskaaderilla on ollut. Sepra, So What, Equita, Maremma, Orion, Pinniped, Lady Amy, Louna ja Tiira III olivat lähteneet liikkeelle Itäisen Suomenlahden puolesta.

Kuva: Ari Kultanen/Haminan Pursiseura.

Pursiseuralaiset lastaamassa saalista kuljetusveneisiin.

Sää suosi ja siivouspartiot kiertelivät aurinkoisessa kelissä saarta. Jätesäkit täyttyivät vauhdilla ja rannat puhdistuivat. Itäisen Suomenlahden kansallispuiston puistomestarin Hanna Stöckelin kipparoimaan ”Kiisla” veneeseen kertyi parikymmentä säkillistä roskaa. Pidä Saaristo Siistinä ry:n Pikku-Roope lähti talkoolaisten kanssa puhdistamaan läheisen Lanskerin saaren rantoja ja sieltäkin saaliiksi saatiin kymmenisen säkkiä.

Kuva: Ari Kultanen/Haminan Pursiseura.

Jätesäkkejä kertyi kunnon kasa.

Mitään arvokkaampaa haparia ei rannoilta löytynyt, vaan kaikki lähti kohti Kuusakosken jätteenpolttolaitosta, joka oli saatu myös mukaan yhteistyöhön. Hapari on paikallinen murresana, joka tarkoittaa meren rannalle tuomaa hyödyllistä tavaraa, oli se sitten tukkeja hajonneesta uittolautasta tai voitynnyreitä haaksirikkolaivasta. Meri tuo edelleen rannoille kaiken pinnalla pysyvän ja valitettavasti se on pääosin ikuisesti säilyvää muoviroskaa.

Kuva: Ari Kultanen/Haminen Pursiseura.

Itäisen Suomenlahden kansallispuiston puistomestari Hanna saalista kuljettamassa.

Illalla päivän kruunasivat talkoolöylyt ja makkaranpaistelut. Mukana olleille tempauksesta jäi hyvä mieli ja kaikkien toiveena oli rannoille palaaminen seuraavana keväänä samoissa merkeissä.

Talkoopäivää muistellen,

Ari Kultanen
veneilytoimikunnan vetäjä
Haminan Pursiseura

Tiaroita ja taulukoita

Ensimmäisen blogin luomisen tuska on käsinkosketeltavana läsnä työhuoneessani. Viestinnästä sanottiin, että pitäisi kirjoittaa sellainen mukaansatempaava blogiteksti tähän alkuun.  Metsähallituksen luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelijan talvi on vierähtänyt toimistohommissa, eivätkä excel-taulukot, hankesuunnitelmat sekä lausuntopyynnöt aiheena tule kelpaamaan viestintäväelle eivätkä varsinkaan lukijoille (joku taisi lopettaa lukemisen jo tittelin kohdalla).

Inspiraatiota on haettava tulevasta kesästä. Sisään pyyhältää huonetoverini, vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Eveliina Nygren, joka kysyy talkoojärjestelyistä. Tunnelma työhuoneessani kevenee välittömästi. Järjestämme yhdessä WWF:n kanssa Helsingin edustalla Vallisaaressa talkoot, joilla ainutlaatuisen linnakesaaren valleja hoidetaan.

Seuraavaksi sähköpostiin kilahtaa viesti luontopalvelujen arkeologeilta Henrik Janssonilta ja Pirjo Rautiaiselta. Hekin ovat innostuneita linnoista, linnajuhlista ja suunnittelevat tiaran hankkimista (myös Henrikille). Hyvältä kuulostaa myös melontaseura Melaweikkojen aikomus tehdä talkoohommia Tammisaaren Jussarön valtakunnallisesti arvokkaan kulttuuriympäristön hyväksi. Niittyjä toivotaan kummikohteiksi ja vanhojen rakennusten perään katsovat kämppäisännät. Kesä avautuu edessäni täynnä hyvää ja kaunista. Kyllä kannatti hakea lupia, tehdä suunnitelmia ja pari excel-taulukkoakin puoltaa paikkaansa (se jää kyllä vielä nähtäväksi).

Tervetuloa kesä!

 

Harvinaista herkkua: erikoissuunnittelija vasara kädessä Vekaran saaren kansainvälisellä talkooleirillä(-; Kuva: Henrik Jansson

Minttu