Avainsana-arkisto: Selkämeren kansallispuisto

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 2

Lattea lasi vai kauneuden keskipiste?

Kouluaikana mieltäni vaivasti usein opetusta tehokkaasti häirinnyt ajatus siitä kuinka väärin on että minua ja mahdollisuuksia täynnä olevaa mailmaa erottaa toistaan vain ohut lasi. Pidin sen olemassaoloa osoituksena onnen lahjojen epätasaisesta jakautumisesta ja jonkunlaisesta passiivisesta tyytymisestä johonkin, jonka vastakohtana väijyy se kaikille niin kovin tuttu katajaan kapsahtaminen.

IMG_2352 – Kopio

Maisemat eivät koulussa olleet aivan Aulangon näkötornin luokkaa, mutta kokemus vääryydestä teki parkkipaikastakin lähes yhtä houkuttelevan. Kuva: Hilja Palvainen, Metsähallitus

Jossain vaiheessa opiskelua päässäni kuitenkin napsahti pahemman kerran ja aloin nähdä tuon merkillisen, seinän läpinäkyvän osan loputtoman mielenkiintoisena ja monipuolisena. Katse kiinnittyi puitteiden yksityiskohtiin ja koristeellisiin detaljeihin, heloihin ja niistä aina erilaisten lukkosysteemien ja saranoiden kautta nurkkarautoihin. Puhumattakaan vanhoista, epätasaisista, valuneista ja kuplallisista laseista – onko mitään mahtavampaa!

IMG_4685

Isojärven kansallispuiston Huhtalan tilan päärakennuksen ikkunat edustavat hyvin vanhaa tapaa tehdä ikkunanpuite. Kitin tai lasituslistan sijaan lasi lepää puitteen sisällä olevissa urissa – ja millainen lasi! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Ikkunat merkitsevät rakennuksen kokonaisuuden kannalta sekä ulkoasulle että sisätilalle lopulta yllättävän paljon. Toiset väittävät sanan ikkuna tulevan venäjänkielen sanasta oko, joka kuulemma tarkoittaa silmää. On väite sitten totta tai ei, ikkunat voi hyvin nähdä talon silminä. (Älkää ihmetelkö ajatuksen yllättävää lennokkuutta, se ei suinkaan ole omani.)

SONY DSC

Tämä Selkämeren kansallispuistosta löytyvä ikkuna todella näkee paljon. Tunnistatko lasiin heijastuvan majakan? Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kiinnittäkääpä asiaan huomiota; on pieniä ja veikeitä, suuria ja hämmästeleviä, ryhdikkään asiallisia ja toki myös ajan ihanteiden kaltoin kohtelemia ja paisuneen massan sisäänsä sulkemia tihrustelijoita. Ne tuovat luonnon sisälle sekä kuvana, että pitkin päivää ja vuotta vaihtuvana valona.

Ikkuna on yksityiskohta täynnä yksityiskohtia. Sitä muuttamalla koko kokonaisuus muuttuu.

SONY DSC

Valoa jyhkeän seinän uumeniin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Mainokset

Kaiken takana on sauna

Teen nyt räikeän yleistyksen ja väitän, että jokainen Suomessa vähänkin kauemmin aikaa viettänyt on kylpenyt saunassa, sekä tietää mikä on löyly ja laude. Me tiedämme, että saunassa ei saa käyttäytyä sopimattomasti tai puhua politiikkaa. Ja meistä on aivan normaalia olla siellä yhdessä, hikisinä ja alasti.

775103_664206983607131_1659392178_o

Kansainvälisiä vapaaehtoisia Selkämerellä, Vekaran saaren vanhassa savusaunassa rankan työpäivän jälkeen. Kuva: Henrik Jansson, Metsähallitus

Käsityksemme saunasta rakennuksena on kuitenkin muuttunut ja kaventunut lyhyessä ajassa. Sauna on aikojen saatossa tarkoittanut paljon muutakin, kuin vain pesupaikkaa. Siellä on toki kylvetty, mutta myös asuttu, palvattu lihaa ja kuivattu vaikkapa maltaita. Siellä on synnytty ja pesty vainajat. Lyhyesti sanottuna: sauna on ollut kaiken keskipiste.

Perinteisesti sauna on ollut sisäänlämpiävä rakennus. Sisäänlämpiävä tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on tulisija, mutta ei ollenkaan savupiippua. Savu johdetaan ulos luukkujen tai esimerkiksi lakeisen, eli savupiippua muistuttavan, puisen hormin kautta. Saunamaiset rakennukset, eli savutuvat ja savupirtit ovat olleet aivan tavallisia asuinrakennuksia vielä 1900-luvun puolellakin ja usein, kun uutta taloa alettiin pykätä, rakennettiin ensimmäisenä savutupa, jossa asuttiin rakennusaika. Usein sauna on merkinnyt myös väliaikaista yöpymispaikkaa, kun kotiin on ollut työn ääreltä liian pitkä matka.

Salamajärven kansallispuistossa on asetuksella suojeltu Kauluksen niittysauna. Perimätiedon mukaan se rakennettiin alun perin venäläisvainojen aikaiseksi pakopirtiksi ja lähellä olevat paikannimet, kuten Pakosuo ja Pakokangas, voisivat hyvinkin tukea tätä. Nimensä se on tarinoiden mukaan saanut siitä, kun Vetelin kappalainen unohti saarnamatkallaan virka-asunsa irtokauluksen pakopirtille.

IMG_2804

Niittysaunassa yövyttiin heinänkorjuun yhteydessä. Sauna on pieni, yksihuoneinen rakennus, jossa on makuulaveri ja kiuas. Niittykulttuuri kukoisti Salamajärvellä 1900-luvun puoliväliin asti. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kauluksen niittysaunan rakennusaikaa ei tiedetä tarkalleen, mutta ovipielissä on kaiverruksia 1900-luvun alusta. Oletettavasti sauna on siis seissyt paikallaan jo ainakin sata vuotta. Niittysaunoja tarvittiin karjan talvirehun hankintaan. Perinteisessä maataloudessa karjatalous tukeutui luonnonniittyihin ja selvisi niiden antimilla talven yli, vaikka suoniittyjen sarakasvit eivät karjan suurta herkkua olleetkaan.

Patvinsuon kansallispuistossa, Kuikkaniemessä on 1800-luvun lopussa rakennettu kalasauna. Kuikkaniemen kalasauna edustaa rakennustyyppiään parhaimmillaan, sillä se ei suinkaan ole noussut harjakorkeuteensa ensimmäistä kertaa vasta Kuikkaniemessä, vaan toimittuaan ensin kenties jopa vuosikymmeniä Kontioniemellä pihasaunana. Eihän toki ollut syytä tehdä upouutta rakennusta vain takamaiden väliaikaiseksi yöpymispaikaksi!

IMG_5287

Kuikkaniemen kalasauna koko komeudessaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kuikkaniemen kalasauna oli lähiseudun asukkaiden yhteiskäytössä. Saunalta käsin kalastettiin nuotalla ja saaliiksi saatiin yleisimmin muikkua. Kalasaunassa sisällä oli koko seinän mittainen, yhdestä puusta koverrettu kala-allas, jossa kalat lajiteltiin. Saalis suolattiin talven varalle ja perkeet annettiin karjalle. Yhteiskäytön myötä sauna toimi myös tapaamispaikkana ja erityisesti kesäiltoina nuotanveto alkoi muistuttaa jo lähes kansanjuhlaa, kun kyläläiset perhekunnittain saapuivat paikalle seuraamaan työtä.

IMG_5308

Kala-allasta Kuikkaniemen kalasaunassa ei enää ole, mutta hirsien väliin rakennettu, suuri kiuas on yhä paikallaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Saaristossa kalastajat pyysivät perinteisesti silakkaa. Vesien lämmetessä kalat pyrkivät yhä ulommas, syvempiin ja viileämpiin vesiin, jolloin myös kalastajat joutuivat asettumaan ulkoluodoille. Saaristossa kalasaunojen muodot ovat muuttuneet vuosien varrella paljon, sillä kaikki uudet suuren maailman hullutukset, kuten savupiiput, levisivät useimmiten juuri merenkulun myötä koko maahan. Sisäänlämpeäviä kalasaunoja tapaa tästä syystä saaristossa vain ani harvoin. Pääperiaatteet ovat kuitenkin säilyneet samoina; rakennuksissa on kiinteät sänkylaverit sekä tulisija, eli kaikki, mitä lyhyeen yöpymiseen tarvitaan. Saaristossa kalasaunoja, ja myöhemmin kalamajoja, käytettiin pääasiassa perhekunnittain, mutta hyviin tapoihin kuului, että ovet pidettiin lukitsemattomana, jotta hätään joutunut pääsi suojaan.

IMG_9069

Idän Räyhän kalamaja on merkittävä maamerkki Viasveden lahden suulla Selkämeren kansallispuistossa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös rakennukset muuttuvat käyttötavan muuttuessa. Metsähallitus ja Selkämeren kansallispuiston ystävät ry kunnostivat syyskuussa 2014 vuonna 1959 rakennetun Idän Räyhän kalamajan  Selkämeren kansallispuistossa. Idän Räyhä on niin sanottu yhden miehen kalamaja, eli se on tehty kalastamisen tarpeisiin aikana, jolloin verkkojen käsittely onnistui yksin ja kalassa saattoi olla vaikka aivan itsekseen. Idän Räyhää ei kunnostettu asuinkäyttöön sopivaksi, mutta talkoilla varmistettiin sen säilyminen osana maisemaa.

Idän Räyhän kalamaja on monella tapaa jo nykyaikainen rakennus, eikä sitä ajatellessa todella tule ensimmäisenä mieleen sauna tai savupirtti. Pikemminkin se muistuttaa pientä kesämökkiä, eikä ihme, sillä monet entiset kalasaunat on ammattikalastuksen vähentyessä muutettu kesämökeiksi. Yhtä kaikki, Idän Räyhä nivoutuu pitkään ja monipuoliseen, takamaiden väliaikaisasutusten jatkumoon niittysaunojen, kalasaunojen, metsäsaunojen – ja monien, monien muiden erilaisten saunojen kanssa.

IMG_8976

Selkämeren kansallispuiston Idän Räyhän talkoissa, lakisääteisen alkaessa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

 

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Korjauskurssilla Selkämeren kansallispuistossa

Selkämeren kansallispuiston rakennusperintöä korjattiin kesällä 2014  vapaaehtoisten ja kurssilaisten voimin Munakarissa, Säpissä ja Idän Räyhällä. Ensimmäisen kohteen kimppuun käytiin jo kesäkuussa, Metsähallituksen ja Porin kesäyliopiston järjestämällä korjausrakentamisen kurssilla. Kurssin aikana tutustuttiin kalamajaperinteeseen sekä korjausrakentamisen periaatteisiin ja tekniikoihin kunnostamalla kalamajojen viimeistä vaihetta edustava, 1970-luvulla rakennettu Munakarin kalamaja kansallispuiston käyntikohteeksi ja päivätupakäyttöön.

Alla korjausrakentamiskurssille osallistuneen Taina Reunasen tuntemuksia Munakarissa vietetystä viikosta.

 

Tältä Munakarin kalamaja näytti  30.10.2013.

Tältä Munakarin kalamaja näytti 30.10.2013. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Tuntoja Selkämeren kansallispuiston, Munakarin saaren kalamajan korjausrakentamiskurssilta Porin Ahlaisista

9.- 13. kesäkuuta 2014

Sain keväällä 2014 sähköpostia Porin seudun kansalaisopistosta:

– Lähde Metsähallituksen Korjausrakentamiskurssille Porin Ahlaisiin, Munakarin saareen. Siellä Selkämeren kansallispuistossa kunnostetaan viikon aikana vanha kalamaja päivätuvaksi retkeilijöiden käyttöön.

Kalamaja oli vuorattu puukuitulevyillä, jotka keräsivät seinärakenteeseen kosteutta. Rakenneavauksen myötä alta paljastui lähes priimakuntoinen alkuperäinen laudoitus, joka päätettiin kunnostaa.

Kalamaja oli vuorattu puukuitulevyillä, jotka keräsivät seinärakenteeseen kosteutta. Rakenneavauksen myötä alta paljastui lähes priimakuntoinen alkuperäinen laudoitus, joka päätettiin kunnostaa. Kuva:Metsähallitus/Hilja Palviainen

 

Kiinostukseni heräsi heti! Kymmeniä kertoja olen vuosien varrella pohjoisessa retkeillessäni viivähtänyt patikointireissuilla erilaisissa Metsähallituksen autiotuvissa. Kuva- ja tunnemuistot vilisivät mielessä… Pitkän patikointipäivän kuluessa alkaa autiotuvan katto häämöttää horisontissa. Jo katon näkeminen antaa voimia, tsemppaa eteenpäin, sillä kohta saan painavan rinkan selästäni, voin levähtää, tehdä tulet ja tankata eväillä väsynyttä kroppaani. Kaminan tulen lämmittäessä autiotupaa voimat elpyvät ja autiotupa tarjoaa hipihiljaisen tyyssian yön yli. Aamulla taas jaksaa jatkaa polulla eteenpäin ja kiitollisin mielin kokemus kaikesta autiotuvalla eletystä tallentuu lähtemättömästi muistojen sopukoihin.

Voisinko nyt olla vuorostani mahdollistamassa yhden päivätuvan kuntoon saattamisessa…? Olisiko minusta siihen…? Uskaltaisinko lähteä kokemaan uutta, tuntemattomien ihmisten kanssa? Pystyisinkö?

Miksen pystyisi?

Vanhan peilioven käsittelyä lämmitetyllä vernissalla.

Munakarin kalamajan ulko-ovena toimivan, vanhan peilioven käsittelyä lämmitetyllä vernissalla. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Ilmoittauduin kurssille, ja jo pelkkä ajatus osallistumisesta antoi mukavaa nipistelyä vatsan pohjalle, kysymyksiä, hyvän olon tunnetta, jännitystäkin. Kesäkuun 9.päivän lähestyessä aloin epäillä….mitä kaikkea saisinkaan tehtyä koti- ja mökkimaisemissa viikon aikana…onkohan osallistuminen tässä kohtaa viisasta, enhän tunne porukasta ketään ja olen mielestäni poropeukalo rakennushommissa, voisinko vielä perua osallistumiseni?

Kuitenkin osallistumista kannattavat ja houkuttavat tunteet onneksi voittivat ja sunnuntaina 8.6 pakkailin sitä sun tätä kamppeeksi tulevalle viikolle. Varhain maanantaiaamuna 9.6. lähdin ajelemaan sankassa aamu-usvassa kohti Poria. Ajaessani kutkuttava odotus ja into, jännityksen epävarmuus myllersivät sisälläni.

Olin kuitenkin aivan varma, että tämä on juuri nyt minulle tarkoitettu – alkukesän aistimista tunti- ja päivätolkulla suolaisen meren sylissä, hämmästyen arjen ihmeellisyyksiä. Olin valmis epävarmuustekijöihin, uuden opetteluun ja omien rajojen tutkailuun. Varhaisaamu ja kesäluonto juhlisti kulkuani kohti seikkailua! Reposaaren kohdalla käännyin Ahlaisiin ja sitten Anttooran rantaan, mistä lähdettäisiin veneellä Munakarin saarelle, ulkomeren äärelle.

Rannassa porukka saapui paikalle ja pakkauduimme veneeseen varovasti tunnustellen ja toisiimme tutustuen. Merimatkan maisema oli kietoutunut sankkaan usvaan ja matkasimme kipparin ohjastaman veneen kyydissä ulkomeren äärelle Munakarin saarelle puikkelehtien kivikkoisten vesien halki.

Saarella aisti heti vahvasti luonnon, sen kasvit ja linnut. Olimme kuin tunkeutujia niiden rikkumattoman elämän keskelle tullessamme. Tavarat purettiin ja kokoonnuimme kalamajaa katsastamaan.

Hilja, kurssin ope, kertoi lyhyesti viikon urakkamme. Kalamajan kunnostus veneretkeilijöille autiotuvaksi, grillin ja huusin rakentaminen niin valmiiksi kuin mahdollista.

Vaurioituneiden vuorauslautojen poistoa.

Vaurioituneiden vuorauslautojen poistoa. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Siitä hetkestä alkoi tunnista ja päivästä toiseen jatkuva värikäs uurastus. Ensin purimme vanhaa ja pilaantunutta, käyttökelvotonta, vaarallistakin kasaten ja säkittäen roskia poisvietäväksi ja osin poltettavaksi paikan päällä. Välillä ansaitut lepohetket Hiljan ja muidenkin keittämän nokipannukaffeen ja omien eväiden merkeissä. Evästauot kukin vietti tavallaan…kuka varjoon vetäytyen vähän syrjemmälle, kuka nuotiopaikan ääressä istuskellen. Toiset heittäytyivät pitkäkseen rankaansa leppuuttaen, toiset lähtivät saarta kiertämään. Ja kun eväistä ja tauosta oli voimaannuttu, jatkui uurastus kalamajan kunnostuksen parissa.

Kahvitauon paikka!

Kahvitauon paikka! Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Kalamajan kunnostuksen edetessä päänsisäinen matka kulki omia reittejään. Ensin karisi kaikki turha, pilaantunutkin, käyttöön kelpaamaton tauhka hartioilta ja hihansuista tuulen ja hien mukana ulkomerelle – sinne vaan, hei hei! Eletyn elämän jäljet, koetut kerrokset ja pöly saivat kyytiä. Tuli autuaallista tyhjää, vapaata tilaa omalle itselle, sille minulle, joka haluaa asua itsessäni, ilman arjen rutiineja, päätöksentekoa, stressiä, pakkoja, liian kireitä aikatauluja. Ulkomeren saarella kurssilaisena sai tarvitsemaansa etäisyyttä arkeen, kotiin, sukulaisiin, kaikkeen tuttuun. Tuntui hyvältä hypätä viideksi päiväksi uuteen rooliin. Kehon- ja sielun kuva sai tilaa ja aikaa hahmottua omannäköisekseen kaikessa rauhassa ja omalla tavallaan.

Kurssin edetessä oppi uusia asioita ja sai tehdä ruumillista työtä, välillä ei niin omilla mukavuusalueilla, välillä riemusta kiljahdellen, syvää sisäistä tyytyväisyyttä tuntien – Jesss!! Osaan, onnistun, opin ja innostun. Miten tarpeellisia asioita ne ovatkaan ei vain lapsille, vaan myös meille aikuisille.

Ikkunan kittausta

Matti kittaa ikkunaa. Harjoitus tulee tarpeeseen, sillä kotona odottaa parikymmentä kunnostusta vaativaa puitetta! Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Päivä päivän jälkeen palasimme aamulla kalamajalle ja iltapäivän lähtöhetki tuli aina vain nopeammin. Korjausrakentaminen eteni purkuhommista, korjaamiseen, hiomiseen, paikkaamiseen ja rakentamiseen. Tutustuimme kylmäpuristetulla pellavaöljyllä ja -maalilla puuoven käsittelyyn, ikkunakitin tekemiseen pellavaöljystä ja liitujauhosta, lattian paikkaamiseen lautoja sahaamalla, naulaamalla, rakennuslevyjen mittaamiseen ja naulaamiseen lattiaan ja kattoon. Pikkuhiljaa huusi kohosi, kalamaja sai uudet räystäslaudat ja seinälautojakin uusittiin, katon ruoste hioutui ja sai Ferrexiä pintaansa. Lopulta kalamaja maalattiin heleällä vaaleanpunaisella värillä ja rakennettiin kamina ja grilli.

Joka päivä sai kokea uusia asioita, haastaa itsensä turvallisessa ilmapiirissä. Aina oli apua ja opastusta tarjolla, kun vain osasi sitä pyytää. Hommia riitti, vaikka olinkin katto- ja tikapuille kiipeämisessä rajoitteinen.

Vuorausksen puhdistusta ennen uuden, alkuperäistä sävyä vastaavan vaaleanpunaisen maalin levittämistä.

Vuorausksen puhdistusta ennen uuden, alkuperäistä sävyä vastaavan vaaleanpunaisen maalin levittämistä. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Iltaisin keho oli fyysisesti väsynyt ja saunan löylyjen jälkeen uni kutsui varhain puoleensa. Viikko oli väsymyksestä huolimatta monella tavalla voimaannuttava, käsillä tekeminen oli kehoa ja mieltä hoitavaa ja parantavaa, se antoi iloa ja itseluottamusta. Oli kuin olisi auennut uusi ikkuna johonkin, mistä ei vielä tiedä.

Kotimatkalla perjantaina ajelin vesisateessa ja tuulessa.

Mielessä tallentuneena tuttu merimaisema, saariston luonto, iholla vielä tuulen tuntu, auringon lämpö ja valo, vesisadekin. Sisälläni kupli hykerryttävän hyvä ja levollinen olo.

Olin kuin kunnostamamme kalamaja, remontoitunut, kasvoni pessyt ja valmiimpana jatkamaan eteenpäin matkalla nimeltä elämä!

 

Reunasen Taina

Munakarin kalamajan korjausrakennuskurssilainen

Taina paikkaamassa lahonnutta lautalattiaa.

Taina paikkaamassa lahonnutta lautalattiaa. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Kuulumisia Säpin vapaaehtoistyöleiriltä

Metsähallitus järjesti Selkämeren kansallispuistossa, Säpin majakkasaarella Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n kanssa leirin, johon osallistui vapaaehtoisia Espanjasta, Ranskasta, Sveitsistä, Tsekistä, Afganistanista ja Serbiasta. Leiri toteutettiin osana hanketta, joka kohdistuu Selkämeren luonnonhoidon ja kulttuuriperinnön hoidon suunnitteluun ja toteutukseen.

Heinäntekoa Säpin majakkamiljöön pihapiirissä, kuva: Anssi Riihiaho, Metsähallitus

Heinäntekoa Säpin majakkamiljöön pihapiirissä, kuva: Anssi Riihiaho, Metsähallitus

Heti juhannuksen jälkeen alkaneen kaksiviikkoisen leirin aikana vapaaehtoiset hoitivat vuoroin saaren rakennuskantaa ja luontoa. Aamulla jakauduttiin kahteen työporukkaan, ja ryhmät vaihtoivat tehtäviä keskenään päivän puolivälissä. Saaren valtakunnallisestikin merkittäväksi luokitellun majakkamiljöön rakennuskantaa kunnostettiin puhdistamalla majakkamestarin virkatalon vanha peltikatto ruosteesta ja maalamalla se uudelleen, lisäksi korjattiin muun muassa rakennuksen portaita ja tervattiin keittokatosta. Luonnonhoitotöinä leiriläiset hoitivat saaren umpeen kasvavia kulttuurivaikutteisia elinympäristöjä raivaamalla katajaa ja niittämällä majakkapihan valtakunnallisesti arvokkaita ketoja.

Sveitsiläinen Sarah puhdistaa ruostetta majakkamestarin talon katosta, kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Sveitsiläinen Sarah puhdistaa ruostetta majakkamestarin talon katosta, kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Säpin vapaaehtoistyöleirille osallistunut, serbialainen journalisti Jovana Prešić kirjoitti tuntemuksistaan:

Enjoyment and work in Säppi island

Nauttimista ja työtä Säpin saarella

 

Barbora, Hilja, Gerard, Yama, Laure, Satu… First few days of the work camp, it was difficult to remember the names of people who arrived to Säppi island from all around Europe. At that point, we didn’t know that these names will stay engraved in our memory forever.

Barbora, Hilja, Gerard, Yama, Laure, Satu… Parina ensimmäisenä päivänä oli vaikeaa oppia muistamaan Säpin saarelle kaikkialta ympäri Eurooppaa saapuneiden ihmisten nimiä. Siinä vaiheessa emme vielä tienneet, että muistaisimme ne loppuelämämme.

 

Mölkkyä leiriolympialaisissa, kuva: Juuso Haapaniemi, Metsähallitus

Gerardin, Sarahin ja Asadin mölkkyjoukkue leiriolympialaisissa, kuva: Juuso Haapaniemi, Metsähallitus

Organization was top-notch. During the day we were mostly divided into two groups, work on the roof and in the forest. Non of the volunteers could expect that by the end of this camp they would learn how to dismantle the scaffolding, use a scythe or clean and paint the roof. Nonetheless, we were informed very well on why we were doing all of these things.

Työn organisointi oli huippuluokkaa. Päivän aikana olimme pääasiassa jaettuna kahteen ryhmään, jotka työskentelivät vuoroin katolla ja metsässä. Yksikään vapaaehtoinen ei osannut odottaa, että lerin loppuun mennessä he oppisivat purkamaan rakennustelineitä, niittämään viikatteella tai puhdistamaan ja maalaamaan kattoa. Meitä kuitenkin ohjeistettiin hyvin siinä, miksi töitä teimme.

 

Barbora, Johanna ja Deiene tekevät uusia kattotikkaita lahonneiden tilalle Lauren mitatessa portaiden laudoitukseen sopivaa paikkapalaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Barbora, Johanna ja Deiene tekevät uusia kattotikkaita lahonneiden tilalle Lauren mitatessa portaiden laudoitukseen sopivaa paikkapalaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

I mustn’t forget mentioning our favorite parts of the day – breaks, when we stopped for a moment to enjoy the incredible meals prepared by our cook Tuomo. The evenings (although for us from the southern parts of Europe it didn’t seem like night since the sun was ‘setting’ in the midnight), were dedicated for hanging out near the fire listening to guitar and exchanging cultures. And again, food. After which we would be surrounded by beams of perfect sunshine of setting sun.

Ei pidä unohtaa päivän suosikkikohtia, taukoja. Silloin hengähdimme hetkeksi nauttimaan leirikokkimme Tuomon uskomattomista ruuista. Illat (jotka meille Etelä-Euroopasta tuleville eivät aivan illoilta tuntuneet, sillä aurinko “laski“ vasta keskiyöllä), oli omistettu nuotion ääressä istuskeluun, kitaran kuunteluun ja toistemme kulttuureista oppimiseen. Ja edelleen, ruokaan. Iltojen päätteeksi täydelliset, laskevan auringon säteet ympäröivät meidät.

 

Iltapalalla tarjoiltiin muun muassa aitoa espanjalaista munakasta! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös leiriläiset osallistuivat iltapalan tekoon – nuotiolla tarjoiltiin muun muassa aitoa espanjalaista munakasta! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Lounaspödältä löytyy kaikki sanakirjasta iltapuhteina syntyneeseen katajalusikkaan asti. Kuva: Metsähallitus

Lounaspödältä löytyy kaikki tarvittava aina sanakirjasta iltapuhteina syntyneeseen katajalusikan aihioon asti. Kuva: Metsähallitus

 

Volunteers had different reasons for coming to Säppi – enjoying the nature, active vacation, meeting new people and learning new things. All of the above was accomplished. We gave our best working and enjoying, while on the other hand, the Metsähallitus crew and leaders were there to think about the serious matters.

Vapaaehtoisilla oli erilaisia syitä tulla Säppiin – luonnosta nauttiminen, aktiivinen lomailu, uusiin ihmisiin tutustuminen sekä uusien asioiden oppiminen. Kaikki edellä mainitsemani saavutettiin. Annoimme kaikkemme tehden töitä ja nauttien, samalla kun Metsähallituksen väki sekä leirin suomalaiset vetäjät hoitivat vakavammat asiat.

 

Lounastauko! Majakan juurella, tarkasti katsotussa paikassa saattoi hyvällä tuurilla päästä jopa sähköpostiin asti. Taustalla Jovana ja Dragana muistelevat serbialaisen kansantanssin askelia opettaakseen sen illalla koko ryhmälle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Lounastauko! Majakan juurella, tarkasti katsotussa paikassa, saattoi hyvällä tuurilla päästä jopa sähköpostiin asti. Taustalla Jovana ja Dragana muistelevat serbialaisen kansantanssin askelia opettaakseen sen illalla koko ryhmälle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Magnificent nature surrounding us made the daily work much more bearable. Dragging the junipers into the fire or getting rid of the rust from the roof seems much easier when 50 shades of green forest and pristine blue sky and sea is around us. Couple of houses, sauna and the lighthouse were enough to complete the blissful image of Säppi. 

Meitä ympäröinyt, uskomaton luonto teki päivittäisestä työsarasta huomattavasti siedettävämpää. Katajan kantaminen poltettavaksi tai ruosteen poistaminen katolta tuntui paljon helpommalta, kun metsän kymmenet eri vihreän sävyt, tahraton sininen taivas sekä meri ympäröivät meitä. Muutamat talot, sauna ja majakka täydensivät ympäristöä ihanasti.

 

Raivausjätteen polttoa, kuva: Anssi Riihiaho, Metsähallitus

Raivausjätteen polttoa, kuva: Anssi Riihiaho, Metsähallitus

Furthermore, we had an absolute pleasure learning about the Finish tradition and realizing that Finns were, against all stereotypes, warm and cheerful people. Enjoying the sauna with the beer in hand, and going for a dip in a freezing sea where I spent less than 20 seconds (because it is good for circulation) and learning the traditional dances while holding our stomachs laughing definitely made us think about visiting this divine place again. 

Kaiken lisäksi meillä oli ilo saada tutustua suomalaisiin perinteisiin sekä oppia, että suomalaiset ovat, toisin kuin usein väitetään, lämpimiä ja elämäniloisia ihmisiä. Saunasta nauttiminen olut kädessä, kastautuminen hyytävän kylmään veteen, jossa ei voinut olla kauempaa kuin 20 sekuntia (koska se tekee kuulemma hyvää verenkierrolle) tai perinteisten tanssien opettelu nauraen niin, että tarvitsee pidellä vatsaansa, saivat meidät ajattelemaan, että tähän jumalaiseen paikkaan pitäisi palata joskus uudestaan.

 

Yama poistaa ruostetta majakkamestarin virkatalon katosta, kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Yama poistaa ruostetta majakkamestarin virkatalon katosta, kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Final result of our work: most of the lighthouse keeper’s roof painted, fixed stairs, cut forest, piles of hay ready for mouflons. But all the more important are two weeks of absolute enjoyment, good energy and best people ever! Mission complete!

Lopulta pääosa majakkamestarin talon katosta saatiin maalattua, portaat korjattua, metsää raivattua ja seipäille kosolti heinää mufloneita varten. Tärkeintä oli kaksi viikkoa ehdotonta nauttimista, hyvää energiaa ja erinomaista seuraa! Tehtävä suoritettu!

Jovana Prešić

 

Säpin vapaaehtoiset sekä pääosa vetäjistä, kuva: Metsähallitus

Säpin vapaaehtoiset sekä pääosa vetäjistä, kuva: Metsähallitus

Säpin vapaaehtoistyöleiri järjestettiin yhteistyössä Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n kanssa http://www.kvtfinland.org/

Merellistä kulttuuriperintöä hoitamassa

Kierrettyäni alkukesän Katanpään linnakesaaren rakennuksia ja selvitettyäni niiden korjaustarpeita tuli juhannussunnuntaina aika pakata villapaidat, aurinkorasva ja työvaatteet kapsäkkeihin – edessä olisi kaksi viikkoa saarella kansainvälisellä talkooleirillä! Ammattienglannin opinnoista huolimatta ajatus korjaustyön ohjaamisesta englanniksi toi pientä lisäjännitystä. Pelot olivat kuitenkin turhia, sillä aina on aidassa matalampiakin kohtia jotka etsivä kyllä löytää: ”I don´t remember what this is in English, so from now on I am going to call it `taltta`.” Kokemuksen tuomana vinkkinä: vinha käsien pyörittely ja erilaiset demonstraatioäänet tuovat myös oivallista lisäpontta jos sanat loppuvat kesken.

 Leiri pidettiin Selkämerellä, Uudenkaupungin edustalla Vekaran saarella ja korjauskohteena oli 1800-luvulla rakennettu kalastajatilan päärakennus. Talkoolaiset osallistuivat leirin aikana vuoroin rakennusperinnön ja luonnon hoitoon. Rakennuksesta purettiin lahonnutta ulkovuorausta ja asennettiin uutta sekä kunnostettiin hirsikehikkoa. Lisäksi rakennuksen eri osia pintakäsiteltiin rautavihtrillillä, vernissalla ja pellavaöljymaalilla sekä hylkeentraanilla terästetyllä ja tietenkin paikalla itse keitetyllä keltamultamaalilla.

Työtä riitti seinärakenteiden lisäksi myös ikkunanpuitteiden, lasikuistin ikkunoiden sekä karmien parissa. Talkoolaiset tekivät puitteiden ja karmien kunnostuksessa kaikki työvaiheet pohjatöistä aina kitin valmistukseen ja kittaamiseen itse, eikä lopputulos ollut, näin länssuomalaiseen tapaan ilmaistuna, lainkka huano!

Työ eteni reippaasti ahkerien talkoolaisten ansiosta, vaikka leiriläisten kokemustausta oli hyvin erilainen; joukosta löytyi puuseppä, mutta myös suurkaupungin poika, joka ei ollut koskaan aiemmin pitänyt sahaa kädessään. Koko porukkaa leimasi innokas ja epäröimätön asenne, jonka avulla vähäpätöisemmät esteet, kuten kokemattomuus, oli äkkiä ohitettu. Työn ohella Selkämeren ulkosaaristo näytti parhaat puolensa keskikesän seisovina helteinä ja valoisina kesäöinä. Tunnelmaa loivat myös saarella luonnonhoitotöitä laiduntaen hoitaneet lampaat, peseytyminen savusaunassa, yöllä ulappaa halkonut Isokarin majakan valo sekä leirikokkimme Tuomon herkulliset eväät ja saaren kalastajaperinnettä jatkavan Matin kummitustarinat esi-isistään.

Vekarasta suuntasin auton nokan parin päivän tauon jälkeen kohti Pohjanmaata ja Raippaluotoa, josta lähdimme Vaasan puistonjohtaja Kari Hallantien ja Metsähallituksen puusepän Pekka Hipin kanssa kohti Västra Norrskärin saarella olevaa luotsitaloa. Yli tunnin merimatkalla pääsimme välittömästi aitoon myrskyluodon tunnelmaan, sillä tuulen voimakkuus oli 16m/s ja aallokko sen mukainen! Työt aloitimme vasta seuraavana päivänä sillä perille päästyämme saari toivotti meidät vielä tervetulleiksi kaatamalla valtamerellisen vettä niskaamme.

Keskityimme ensin luotsituvan ikkunoihin, mutta nälkä tunnetusti kasvaa syödessä ja lopulta myös saarella olevan kasarmirakennuksen ikkunoista iso osa tuotiin Raippaluotoon kunnostettavaksi. Lisäksi oli hyvää aikaa tarkastaa muita, tulevia korjaustarpeita ja tehdä pieniä paikkauksia saaren muihin rakennuksiin.

 Seuraavalla viikolla kunnostimme puitteita Raippaluodon Sommarössä. Kunnostustyöstä ilmoitettiin paikallisissa lehdissä ja kiinnostuneita saapuikin paikalle mukavasti. Osalla vierailijoista oli oma urakka tulossa, toiset olivat lähteneet katsomaan paikkaa ja ottamaan selvää, mistä oikein on kysymys. Teimme sen minkä viikon aikana ehdimme ja loput ikkunat jäivät Pekan harteille.

Samaan työhön ryhdyttiin syksyllä myös Selkämerellä, Porin edustalla Säpin majakkasaarella sekä Vekarassa. Molemmista haettiin huonokuntoisimpia ikkunoita ja Säpistä myös muutama ovi, jotka kunnostetaan talven aikana mantereella. Norrskärin luotsitalon ikkunat saatiin syyskuussa jo kunnostettuina takaisin paikalleen ottamaan vastaan ulkomeren syysmyrskyt!

Karmin maalausta Norrskärillä/ Hilja Palviainen

Karmin maalausta Norrskärillä/ Hilja Palviainen

Metsähallitus järjesti Vekaran leirin yhteistyössä Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n kanssa (http://www.kvtfinland.org/)

Joka kesä on talkookesä

Pentti Järvisalo, Vuoden vapaaehtoinen 2012, vietti kesän luonnon helmassa ja osallistui WWF Suomen talkooleireille Lemmenjoen, Selkämeren ja Linnansaaren kansallispuistoissa. Talkooleireillä tulee nähtyä uusia paikkoja ja pääsee rauhoittumaan luonnon keskellä.

”Parasta tänä vuonna oli nähdä, kuinka Lemmenjoen Ravadaskönkään vesiputouksella poistimme vanhan metallisen verkkoaidan ja korvasimme sen köydellä. Työn jäljen näki heti, sillä aidan poistaminen toi könkään upeuden näkyviin”, kertoo Järvisalo.

Vuoden vapaaehtoinen 2012 hommissa Oulangan kansallispuistossa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi.

Vuoden vapaaehtoinen 2012 hommissa Oulangan kansallispuistossa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi.

Lemmenjoen kansallispuistossa sai nauttia myös luonnon rauhasta, sillä edes kännykkä ei soinut, koska ei ollut kenttää.

”Istuin puolen yön aikaan Ravadasjärven autiotuvan terassilla, olin ja kuuntelin vaan. Sellaisia hetkiä kokee harvassa paikassa.”

Välillä on aikaa levähtää upeassa maisemassa, kuten Kolin kansallispuistossa. Kuva: Eveliina Nygren / Metsähallituksen luontopalvelut.

Välillä on aikaa levähtää upeassa maisemassa, kuten Kolin kansallispuistossa. Kuva: Eveliina Nygren / Metsähallituksen luontopalvelut.

Lemmenjoen lisäksi Järvisalo pääsi Selkämeren kansallispuiston Isokarin saarelle ylimääräisenä talkoolaisena tekemään lammasaitoja pitkällisen rakennuskokemuksensa vuoksi. Hän oli myös valmiina lähtöön, kun Linnansaaren kansallispuiston talkooleirille etsittiin vielä edellisenä päivänä lisäkäsiä, sillä varalistaltakaan ei kukaan ehtinyt lyhyellä varoitusajalla mukaan.

Linnansaaressa kolmen vuoden takainen haave toteutui, kun talkooporukka näki saimaannorpan kahtena iltana.

Vuoden vapaaehtoiseksi 2012 valituksi tuleminen ei ole Järvisalon mukaan vaikuttanut arkeen, mutta hän toivoo, että hän on onnistunut innostamaan uusia ihmisiä talkoisiin.

”Tänä kesänäkin talkoissa oli mukana ensikertalaisia. Vapaaehtoistyö luonnon hyväksi sopii kaikille, ja sen avulla pääsee näkemään uusia paikkoja”, toteaa Järvisalo.

Kolin kansallispuiston talkooleireillä kesällä 2012 hoidettiin muun muassa perinnemaisemaa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi

Kolin kansallispuiston talkooleireillä kesällä 2012 hoidettiin muun muassa perinnemaisemaa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi

Talkoiluun riittää edelleen motivaatiota vaikka muille jakaa. Järvisalolle luonnossa oleminen tuo rauhaa, ja sillä on ollut suuri merkitys hänelle koko elämänsä ajan.

”Kymmenen vuotta sitten mietin, että olenko liian vanha tähän hommaan. Vuodet ovat kuluneet, ja en kyllä vieläkään koe olevani liian vanha – hyvin jaksaa!”

Teksti: Meri Marttinen / Metsähallituksen luontopalvelut

Kulttuuriperinnölle merkityksiä yhdessä tekemisestä ja osallistumisesta

Lähtöolettamus on, että kulttuuriperintöä suojellaan, olipa se miten kaukana asutuksesta hyvänsä. Joskus inventoidessa sivussa vaellusreiteistä ja asutuksesta sitä miettii, että näkeeköhän näitä kohteita kukaan muu, kenelle tieto löydöistä kulkee ja onko tiedolla aidosti merkitystä yhtään kellekään. Viimeisten kuukausien aikana uskoni kulttuuriperinnön merkitykseen on kuitenkin palautunut, hieman yllättäen, harvaan vakituisesti ja pääasiassa vain kausiluontoisesti asutussa saaristossa.

Tsekkiläiset Josef ja Marketa sekä espanjalainen Chloé  korjaavat Vekaran päärakennuksen seinää. Kuva: Henrik Jansson.

Tsekkiläiset Josef ja Marketa sekä espanjalainen Chloé korjaavat Vekaran päärakennuksen seinää. Kuva: Henrik Jansson.

Kuukausi sitten olin vetämässä järjestyksessään toista kansainvälistä talkooleiriä Vekarassa, eteläisen Selkämeren kansallispuiston saarella. Saari on osittain yksityisomisteinen ja jäättömällä kaudella alkuperäisten Vekaran asukkaiden jälkeläiset viettävät vanhoilla saaristolaistiloilla aikaansa. Leirin puitteissa olemme korjanneet saaren toista päärakennusta. Paitsi, että leirit ovat olleet hienoja kulttuurienvälisiä kohtaamisia, on ollut myös jännä nähdä miten kahdessa vuodessa roolimme paikallisten silmissä on muuttunut.

Jo ensimmäisenä vuonna vekaralaiset ottivat meidät positiivisesti vastaan. Taustalla pilkisteli vähän epäluuloa passiivisena omistajana pidetyn valtion kiinnostukseen tehdä yhdessä jotain saaren eteen. Kuuden kansallisuuden aherrus saarella kahden viikon ajan oli tietenkin myös uusi ja jännittävä kokemus. Tänä vuonna jatkaessamme korjaustöitä oli sykähdyttävää kuulla, että saarelaiset olivat jo pitkään odottaneet paluutamme. Tuntui, että työllämme oli ollut ja olisi jatkossakin merkitystä ihmisille. Suunnittelimme jo ensi vuodenkin tekemisiä, yhdessä.

Jurmossa hyvin säilynyt keskiaikainen asuinpaikka löytyy keskellä nykyasutusta. Rakennusten tulisijojen perustukset näkyvät matalina kumpuina maastossa. Kuva: Henrik Jansson.

Jurmossa hyvin säilynyt keskiaikainen asuinpaikka löytyy keskellä nykyasutusta. Rakennusten tulisijojen perustukset näkyvät matalina kumpuina maastossa. Kuva: Henrik Jansson.

Saaristomeren kansallispuisto on toinen kohde, jossa kulttuuriperinnön hoidon myötä nousee esiin tarve tehdä työtä nykyisten asukkaiden eteen. Saaristoyhteisön säilyttäminen elävänä ja saaristolaiskulttuurin suojeleminen on myös kirjattu kansallispuiston tavoitteiksi. Kulttuuriperintö on merkittävä peruskivi matkailussa ja monet saariston elinkeinot kumpuavat perinteistä ollen myös työvoimavaltaisia. Paikallisten tarpeet ja ideat tulevat tosin esille vasta kun istutaan iltaa ja ollaan läsnä, kitketään kukkapenkkiä tai haetaan vettä, annetaan henkilökohtaista aikaa ja kohdataan toiset ihmiset aidosti. Kulttuuriperintötyö näyttäytyykin tavoitteiltaan, ei ainoastaan vanhaa säilyttävänä vaan myös tulevaisuutta rakentavana.

Paikallisuus, yhteisöllisyys, asioiden ja tavaroiden takaa löytyvät tarinat ovat juuri nyt trendikkäitä. Kulttuuriperintö on siis merkityksellistä.

Henrik Jansson, kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija

Perinnebiotooppien kasvillisuusinventointeja Isokarilla

Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalveluiden kesän perinnebiotooppien kasvillisuusinventoinnit pyörähtivät käyntiin viime viikon maanantaina. Omalta osaltani tämä tarkoitti kahden odotetun maastotyökuukauden alkamista Metsähallituksen palveluksessa. Biologian opiskelijalle kesätyörupeama kirjaimellisesti kesälaitumilla kuulosti ennakkoon odottamisen arvoiselta seikkailulta ympäri Etelä-Suomen upeita luontokohteita. Ainakaan ensimmäisen maastoviikon päättänyt kolmen päivän komennus Isokarilla ei jättänyt kylmäksi.

(Jos jäitte tässä vaiheessa miettimään samaa kuin minä kuullessani Isokari-nimen mainittavan, niin kyllä. Isokari oli yksi niistä paikoista, joissa Heikki Paasonen ja Roope Flinkman piipahtivat viime kesänä Itämeri-sarjaa kuvatessaan.)

 Kuva

Silmälläpidettävän ketonoidanlukon itiöemä valmiina levittämään uuden noidanlukkosukupolven alut Isokarin siemenpankkiin. Yli 20 ketonoidanlukkoyksilön lisäksi Majakkamäen upealla kalliokedolla kukki mm. ketoneilikka ja mäkimeirami.

 

Isokarin luonnossa historia on läsnä

Perinnebiotooppien omalaatuinen kasvilajisto kertoo kasvipaikan pitkään jatkuneesta ihmiskäytön historiasta. Näiden sympaattisten kasvien historia ulottuu kuitenkin vielä huomattavasti kauemmaksi, ajalle ennen viikatetta. Avoimen kasvupaikan ja säännöllisen niiton tai laidunnuksen vaativa lajisto on lajiutunut nykyiseen ekologiseen lokeroonsa suurten kasvinsyöjien hallitseman pleistoseenikauden aikana mm. mammuttien, myskihärkien villihevosten, alkuhärkien ja visenttien avoimena pitämillä kasvupaikoilla. Ihmisen perinteisen maatalouden ja karjanpidon tarjoamat korvaavat kasvupaikat ovat käymässä näille jääkausien lapsille entistä pienemmiksi ja eristyneemmiksi saarekkeiksi. Tämä häkellyttävä historia on edelleen nähtävillä esimerkiksi Isokarin saarella Selkämerellä.

Isokari on nimensä mukaisesti suurikokoinen kolmesta erillisestä kallioluodosta maankohoamisen myötä muodostunut saari Selkämeren kansallispuistossa. Luonnoltaan Isokarin saari on poikkeuksellisen monipuolinen. Saarella on tavattu yli 380 putkilokasvia ja vaihtelevasta maastosta löytyy silokallioita kallioketoja, nummia, makeavetinen sisäjärvi, merestä vielä kuroutumassa oleva flada rantaniittyineen sekä reheviä tervaleppäluhtia soistuvine painanteineen.

Myös ihmisen kädenjälki on jättänyt jälkensä maisemaan. Karjan laidunnus ja talvirehun niitto saaressa on alkanut jo 1600-luvulla luoden saarelle valoisia hakametsiä, laidunnettuja nummia ja lehdestettyjä puita. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana laiduntavia eläimiä ei saaressa ole ollut. Niinpä saarelle lähetetyn kasvikartoittajatyöparin (assistentti allekirjoittaneena) tehtävänä oli selvittää saaren arvokkaiden perinneympäristöjen nykytilaa ja perustaa pysyvät seurantakoealat kasvillisuuden pitkäaikaisten muutosten tutkimista varten. Tulevaisuudessa suunnitelmissa on polttaa hoitotoimena umpeenkasvaneita nummia ja mahdollisesti palauttaa lampaiden laidunnuspaine saaren hakametsiin.

 

Kuvia Isokarin perinnemaisemien nykytilasta

Kuva

Laidunnuksen loppuminen ja hakametsän umpeenkasvu on sulkenut maisemaa, mutta kasvillisuuden kenttäkerroksesta on edelleen erotettavissa tuoreen niityn tunnuspiirteitä.

 Kuva

Näkymä isokarin majakasta vasta perustetulle nummikoealalle. Avoimelta näyttävä nummi kasvoi todellisuudessa läpitunkeutumattomalta vaikuttanutta paikoin yli pään korkuista katajaviidakkoa. Koealalta ja sen välittömästä läheisyydestä oli kuitenkin edelleen löydettävissä laidunhistoriasta kertovaa lajistoa kuten mäkikauraa, sikoangervoa ja keltamataraa.

 

Kuva

Katajien seassa pilkistävillä kallioisimmilla ketolaikuilla kasvoi myös runsaasti tuoksusimaketta.

 

Sekalaisia ajatuksia kolmen päivän kokemuksista Isokarilta

 1. Ennakkovaroitusten vastaisesti käärmeiden määrä Isokarilla ei aiheuttanut pelonsekaisia tunteita katajikoissa kontatessa.  (2 kyytä ja 2 rantakäärmettä kolmessa päivässä)

 2. Ennakko-odotuksista poiketen myös ulkosaaristossa voi olla käsittämättömiä hyttystiheyksiä varsinkin kosteassa metsässä järven rannalla.

 3. Kalliosaarella rautaisen merkkitolpan hakkaaminen vasaralla maahan vaatii välillä luovia ratkaisuja.

Kuva

 

– Tuomas Lahti, perinnebiotooppien inventointiassistentti