Avainsana-arkisto: saariston historia

Vasen käsi ja tikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde

Kansallispuistot. Niissähän on sitä luontoa ja pitkoksia. Ai, historiaa myös? On vai?

39 kansallispuistoamme ovat pullollaan hienoja historiakohteita. Joskus niihin tutustuu ihan huomaamattaan autiotuvassa istuessaan. Se saattaakin olla vanha palovartijan maja tai kultamiesten tupa.

Poimin tähän muutaman kansallispuiston esimerkiksi. Lisätietoa puistojen kohteista löydät linkeistä. Lisää kansallispuistojen historiakohteista seuraa myöhemmin. 

Perinnetiloilla perinteisiä eläimiä ja kasveja

Jos haluaa päästä kokemaan historiaa ihan kädestä pitäen, niin kannattaa suunnata perinnetiloille. Koveron kruununmetsätorpalla Seitsemisen saloseudulla voi ensi kesänä kokeilla vaikkapa pellavan tai härkäpavun kylvöä, perunan istutusta tai varpuluudan tekoa.

KORTtalo1010033S-MHiukkamäki

Korteniemen perinnetila Liesjärven kansallispuistossa. Kuva S.-M. Hiukkamäki / Metsähallitus

Liesjärven kansallispuistossa Korteniemen metsävartijantila vie 1900-luvun alun elämään ja tutustuttaa suomalaisten alkuperäisrotujen kotieläimiin ja vanhoihin kotimaisiin kasvilajikkeisiin. On muuten hieno paikka. 

Kalastajakylästä tikkuaskin kokoiseen maailmanperintökohteeseen

Jos mielii mereisempiin maisemiin, niin Tammisaaren saariston kansallispuistossa on tosi hieno yhdistelmä historiaa. Jussarössä on söpö vanha luotsitupa. Saaren itäosassa söpöys ei niinkään ole läsnä, sillä siellä on autioitunut rautakaivos, mutta vaikuttava se on!

Tammisaari_Jussaro_PaiviRosqvist

Ei ne maisematkaan Jussarössä kovin surkeat ole. Kuva Päivi Rosqvist / Metsähallitus

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa on tulitikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde, kuninkaan kaiverrus, jatulintarha ja toisen maailmansodan aikaisen linnoituksen jäänteitä.

Vasen käsi ja kolmionmuotoisia päitä

Repoveden kansallispuisto ja tuleva Hossan kansallispuisto vievät kunnolla kauas menneisyyteen. Repovedellä voi nähdä kivikautisen vasemman käden, Olhavanvuoren kalliomaalauksessa nääs. Hossassa, tulevassa kansallispuistossa on yksi Suomen kuuluisimmista kalliomaalauksista, jossa on muun muassa hienoja kolmiopäisiä ihmishahmoja. Nyt kun Hossaan on vielä tulossa uusi katselulava heinäkuussa, niin kelpaa katsella maalausta.

hossa

Hossan kolmiopäähahmot. Kuva Sirke Seppänen / Metsähallitus

Lapin ja Lannan rajalla

Pyhä-Luoston kansallispuistossa voi Suomen syvimmän kurun lisäksi ihailla muinaisten metsäsaamelaisten pyhiä paikkoja. Pyhänkasteenlampeen laskee kaunis Pyhänkasteenputous. Lammella kerrotaan kastetun saamelaisia kristinuskoon 1600-luvulla. Vieressä kohoa Pyhätunturi, jonka laelta kulki vanha Lapin ja Lannan raja.

Pyhäkasteenputous

Pyhänkasteenlampi ja -putous Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Sama raja kulkee myös Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa Länsi-Lapissa. Se on paikoin yhteinen vanhan Turun ja Tukholman hiippakuntien rajan kanssa. Rajamerkintöjä löytyy vieläkin puiston tunturien huipulta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rajamerkki Lainiotunturin laen sumussa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kuoppia, kuoppia ja vielä lisää kuoppia

Jos minun pitäisi valita maamme kauneimmat muinaisjäännökset, niin melko kärkeen sijoittuisivat peuranpyyntikuopat. Niitä on usein jopa kymmeniä peräkkäin ja sijaitsevat tyypillisesti kauniilla hiekkakankailla. Jostain syystä ne kiehtovat mielikuvitustani ja esteettistä silmääni. Jos niitä haluaa nähdä, niin kannattaa suunnata Urho Kekkosen tai Lemmenjoen kansallispuistoon. Niissä kuoppia riittää retkeilyreittien varrella.

Morgamojan pyyntikuoppa muokattuna

Yksi Lemmenjoen kansallispuiston sadoista peuranpyyntikuopista. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Molemmissa puistoissa on myös saamelaista historiaa. UK-puistossa 1940-luvun kolttakenttiä, joihin asettui Petsamosta evakuoitua kolttasaamelaisia. Lemmenjoella taas on uskomattoman kaunis Kaapin Jounin vanha asuinkenttä. Siellä asui aikoinaan yksi kuuluisimmista saamelaisista, aikansa pororuhtinas Jouni Aikio.

06 The Gáppe-Jon farm in the summer

Kaapin Jounin saamelaistila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Pasi Nivasalo / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Mainokset

Kaiken takana on sauna

Teen nyt räikeän yleistyksen ja väitän, että jokainen Suomessa vähänkin kauemmin aikaa viettänyt on kylpenyt saunassa, sekä tietää mikä on löyly ja laude. Me tiedämme, että saunassa ei saa käyttäytyä sopimattomasti tai puhua politiikkaa. Ja meistä on aivan normaalia olla siellä yhdessä, hikisinä ja alasti.

775103_664206983607131_1659392178_o

Kansainvälisiä vapaaehtoisia Selkämerellä, Vekaran saaren vanhassa savusaunassa rankan työpäivän jälkeen. Kuva: Henrik Jansson, Metsähallitus

Käsityksemme saunasta rakennuksena on kuitenkin muuttunut ja kaventunut lyhyessä ajassa. Sauna on aikojen saatossa tarkoittanut paljon muutakin, kuin vain pesupaikkaa. Siellä on toki kylvetty, mutta myös asuttu, palvattu lihaa ja kuivattu vaikkapa maltaita. Siellä on synnytty ja pesty vainajat. Lyhyesti sanottuna: sauna on ollut kaiken keskipiste.

Perinteisesti sauna on ollut sisäänlämpiävä rakennus. Sisäänlämpiävä tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on tulisija, mutta ei ollenkaan savupiippua. Savu johdetaan ulos luukkujen tai esimerkiksi lakeisen, eli savupiippua muistuttavan, puisen hormin kautta. Saunamaiset rakennukset, eli savutuvat ja savupirtit ovat olleet aivan tavallisia asuinrakennuksia vielä 1900-luvun puolellakin ja usein, kun uutta taloa alettiin pykätä, rakennettiin ensimmäisenä savutupa, jossa asuttiin rakennusaika. Usein sauna on merkinnyt myös väliaikaista yöpymispaikkaa, kun kotiin on ollut työn ääreltä liian pitkä matka.

Salamajärven kansallispuistossa on asetuksella suojeltu Kauluksen niittysauna. Perimätiedon mukaan se rakennettiin alun perin venäläisvainojen aikaiseksi pakopirtiksi ja lähellä olevat paikannimet, kuten Pakosuo ja Pakokangas, voisivat hyvinkin tukea tätä. Nimensä se on tarinoiden mukaan saanut siitä, kun Vetelin kappalainen unohti saarnamatkallaan virka-asunsa irtokauluksen pakopirtille.

IMG_2804

Niittysaunassa yövyttiin heinänkorjuun yhteydessä. Sauna on pieni, yksihuoneinen rakennus, jossa on makuulaveri ja kiuas. Niittykulttuuri kukoisti Salamajärvellä 1900-luvun puoliväliin asti. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kauluksen niittysaunan rakennusaikaa ei tiedetä tarkalleen, mutta ovipielissä on kaiverruksia 1900-luvun alusta. Oletettavasti sauna on siis seissyt paikallaan jo ainakin sata vuotta. Niittysaunoja tarvittiin karjan talvirehun hankintaan. Perinteisessä maataloudessa karjatalous tukeutui luonnonniittyihin ja selvisi niiden antimilla talven yli, vaikka suoniittyjen sarakasvit eivät karjan suurta herkkua olleetkaan.

Patvinsuon kansallispuistossa, Kuikkaniemessä on 1800-luvun lopussa rakennettu kalasauna. Kuikkaniemen kalasauna edustaa rakennustyyppiään parhaimmillaan, sillä se ei suinkaan ole noussut harjakorkeuteensa ensimmäistä kertaa vasta Kuikkaniemessä, vaan toimittuaan ensin kenties jopa vuosikymmeniä Kontioniemellä pihasaunana. Eihän toki ollut syytä tehdä upouutta rakennusta vain takamaiden väliaikaiseksi yöpymispaikaksi!

IMG_5287

Kuikkaniemen kalasauna koko komeudessaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kuikkaniemen kalasauna oli lähiseudun asukkaiden yhteiskäytössä. Saunalta käsin kalastettiin nuotalla ja saaliiksi saatiin yleisimmin muikkua. Kalasaunassa sisällä oli koko seinän mittainen, yhdestä puusta koverrettu kala-allas, jossa kalat lajiteltiin. Saalis suolattiin talven varalle ja perkeet annettiin karjalle. Yhteiskäytön myötä sauna toimi myös tapaamispaikkana ja erityisesti kesäiltoina nuotanveto alkoi muistuttaa jo lähes kansanjuhlaa, kun kyläläiset perhekunnittain saapuivat paikalle seuraamaan työtä.

IMG_5308

Kala-allasta Kuikkaniemen kalasaunassa ei enää ole, mutta hirsien väliin rakennettu, suuri kiuas on yhä paikallaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Saaristossa kalastajat pyysivät perinteisesti silakkaa. Vesien lämmetessä kalat pyrkivät yhä ulommas, syvempiin ja viileämpiin vesiin, jolloin myös kalastajat joutuivat asettumaan ulkoluodoille. Saaristossa kalasaunojen muodot ovat muuttuneet vuosien varrella paljon, sillä kaikki uudet suuren maailman hullutukset, kuten savupiiput, levisivät useimmiten juuri merenkulun myötä koko maahan. Sisäänlämpeäviä kalasaunoja tapaa tästä syystä saaristossa vain ani harvoin. Pääperiaatteet ovat kuitenkin säilyneet samoina; rakennuksissa on kiinteät sänkylaverit sekä tulisija, eli kaikki, mitä lyhyeen yöpymiseen tarvitaan. Saaristossa kalasaunoja, ja myöhemmin kalamajoja, käytettiin pääasiassa perhekunnittain, mutta hyviin tapoihin kuului, että ovet pidettiin lukitsemattomana, jotta hätään joutunut pääsi suojaan.

IMG_9069

Idän Räyhän kalamaja on merkittävä maamerkki Viasveden lahden suulla Selkämeren kansallispuistossa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös rakennukset muuttuvat käyttötavan muuttuessa. Metsähallitus ja Selkämeren kansallispuiston ystävät ry kunnostivat syyskuussa 2014 vuonna 1959 rakennetun Idän Räyhän kalamajan  Selkämeren kansallispuistossa. Idän Räyhä on niin sanottu yhden miehen kalamaja, eli se on tehty kalastamisen tarpeisiin aikana, jolloin verkkojen käsittely onnistui yksin ja kalassa saattoi olla vaikka aivan itsekseen. Idän Räyhää ei kunnostettu asuinkäyttöön sopivaksi, mutta talkoilla varmistettiin sen säilyminen osana maisemaa.

Idän Räyhän kalamaja on monella tapaa jo nykyaikainen rakennus, eikä sitä ajatellessa todella tule ensimmäisenä mieleen sauna tai savupirtti. Pikemminkin se muistuttaa pientä kesämökkiä, eikä ihme, sillä monet entiset kalasaunat on ammattikalastuksen vähentyessä muutettu kesämökeiksi. Yhtä kaikki, Idän Räyhä nivoutuu pitkään ja monipuoliseen, takamaiden väliaikaisasutusten jatkumoon niittysaunojen, kalasaunojen, metsäsaunojen – ja monien, monien muiden erilaisten saunojen kanssa.

IMG_8976

Selkämeren kansallispuiston Idän Räyhän talkoissa, lakisääteisen alkaessa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

 

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Seili. Matkan pää.

” Tauti on Jumalan rangaistus syntisestä elämästä!” Kustaa II Adolfin 1600-luvun alun käskykirjeellä komennettiin perustettavaksi leprasairaala Turun saaristoon. Seilin saarelle päädyttiin, ja sinne joutuivat leprapotilaiden lisäksi myös mielitautiset ja muut kroonikot. Ei ne mitään lääkärinhoitoa tarvitse – paloviinaa, parantavien lähteiden vettä ja Jumalan sanaa! Ne riittäkööt!

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Toivoton oli sairastuneiden kohtalo. Spitaali oli taudeista kammotuin, vaikka se leviää huonosti ja tappaa hitaasti (Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen). Tauti sai sairastuneet näyttämään kammottavilta – ihomuutoksia, löyhkäävä hengitys, hinkuva puhe, sormien ja nenän irtoaminen.

Heidät piti saada pois tavallisen kansan silmistä. Voiko enemmän lopulliselta tuntuvaa olla: potilaiden piti tuoda mukanaan Seiliin oman ruumisarkkunsa laudat, eivätkä he enää palanneet ulkopuoliseen maailmaan. Saaren kirkon ympäriltä he saivat viimeisen leposijansa. Ja toivottavasti myös rauhan.

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Kun pelätty lepra alkoi kadota Suomesta, saarella aloitti toimintansa hourujenhuone eli mielisairaala. Mielisairaita hoidettiin Seilissä vuoteen 1962 saakka.

Tutustumaan Seiliin

Tumma historia, mutta kaunis saari. Yhteysaluksella pääsee tutustumaan Seiliin ympäri vuoden. Museokirkko on avoinna kesäkaudella. Kirkko on Metsähallituksen luontopalvelujen hoidossa, ja sitä korjattiin viime kesänä.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Harjoittelijan kulttuuriperintöterveiset Merenkurkun saaristosta

Tämän kirjoituksen tekijä kertoi jo viime viikolla aiemmista reissuista Perämerellä Selkä-Sarvessa ja Pensaskarissa; nyt on vuorossa Merenkurkun maailmanperintöalue, Mikkelinsaaret ja siellä saari Kummelskäret. Saarella sijaitsee luontopolku sekä luontoasema, entisessä merivartioston rakennuksessa. Vaasan meribiologitiimin matkassa pääsin Kummelskäretille inventoimaan vanhaa ja tuoreempaa kulttuuriperintöä, ja tässä tiivistelmä kokemuksistani.

Tomtning-jäännös, joka sijaitsee kalastustukikohdassa. Kiviperustojen päälle on rakennettu mahdollisesti purjeesta ja airoista tai puurakennelmasta väliaikainen suoja. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Tomtning-jäännös, joka sijaitsee kalastustukikohdassa. Kiviperustojen päälle on rakennettu mahdollisesti purjeesta ja airoista tai puurakennelmasta väliaikainen suoja. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Luontopolkua seuraamalla löytää Kummelskäretin vanhan kalastustukikohdan, joka sijaitsee entisessä merenlahdessa. Rinteessä, hieman näistä tomtning-jäännöksistä alempana sijaitsee venevalkamia, joihin kalastajat ovat vetäneet veneensä turvaan aallokolta. Korkeusmittausten perusteella venevalkamien ikäarvioksi muodostui 1500-luvun loppu ja 1600-luvun alku, ja verotietojen mukaan Mikkelinsaarilla on kalastettu 1500-luvulta alkaen.

Saaren nuorempaan kulttuuriperintöön kuuluu venevalkama, joka sijaitsee pilkkasiiven-opaskyltin kohdalla. Lisäksi saarelta löytyi verkkotarhojen tukikiveyksiä sekä jatulintarhoja.

Inventoija kaipaa lisätietoja Kummelskäretin luontoaseman pohjoispuolella kivikossa sijaitsevista kahdesta jatulintarhasta! Tässä kuvassa on toinen niistä, molemmat ovat noin 4 metriä halkaisijaltaan. Ehkä joku lukijoista tietää kuka labyrintit on saarelle rakentanut ja koska? Luontoaseman etupihalla sijaitsevan labyrintin tiedetään olevan tuore tapaus, mutta siitäkin inventoija kuulisi mielellään lisää. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Inventoija kaipaa lisätietoja Kummelskäretin luontoaseman pohjoispuolella kivikossa sijaitsevista kahdesta jatulintarhasta! Tässä kuvassa on toinen niistä, molemmat ovat noin 4 metriä halkaisijaltaan. Ehkä joku lukijoista tietää kuka labyrintit on saarelle rakentanut ja koska? Luontoaseman etupihalla sijaitsevan labyrintin tiedetään olevan tuore tapaus, mutta siitäkin inventoija kuulisi mielellään lisää. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kun kaikki kolme saarta oli inventoitu, oli heinäkuussa aika siirtyä toimistoon valmistelemaan raporttia havainnoista. Käytännössä tämä tarkoittaa tietojen purkamista maastolaitteilta, inventoinnissa tehtyjen tulkintojen liittämistä aiemmin tutkittuun, tietojen täyttämistä Metsähallituksen tietokantoihin ja karttaesitysten laatimista. Lisäksi kaivoin laskimen, mareografilukemat ja kaavat esiin, jotta Selkä-Sarven ja Kummelskäretin korkeusmitatuille kohteille saatiin ikäarvio. Korkeusmittauksia tein maastossa tasolaserin ja vaaituskoneen avulla vedenpinnan tasoon nähden. Tämä on yksi arkeologian parhaista puolista: poikkitieteellinen menetelmien monipuolinen hyödyntäminen. Harjoittelun jälkeen palaan taitoja ja tietoja syventäneenä Merenkurkun maailmanperintöalueen kulttuuriperintöä käsittelevän gradun pariin, joten samojen mielenkiintoisten teemojen parissa saan vielä jatkaa!

‒ Laura Nygård, harjoittelija ja arkeologian opiskelija ‒

Harjoittelijan kulttuuriperintöterveiset Perämeren saaristosta

Tämän kirjoituksen tekijä sai mahdollisuuden harjoitella kulttuuriperinnön inventointia kolmella eri saarella: Pensaskarissa (Tornio), Selkä-Sarvessa (Kemi) ja Kummelskäretillä Mikkelinsaarilla (Vöyri). Kaksi ensimmäistä sijaitsee Perämeren kansallispuiston alueella, ja jälkimmäinen Merenkurkun maailmanperintöalueella, ja näiden saarten kulttuuriperintöä hoitaa Metsähallituksen Pohjanmaan Luontopalvelut. Saaret ja harjoittelu kulttuuriperinnön ammattilaisten ohjauksessa opettivat minulle paljon uutta arkeologisesta kenttätyöskentelystä sekä merellisestä kulttuuriperinnöstä, ja tässä terveisiä Perämereltä.

Ensiksikin, sisämaan kasvatille merelle lähtö on aina jännittävää ja kiehtovaa! Ajatuksissaan valmistautuu erilaiseen ympäristöön, sen lisäksi että mielessään miettii jo mitä jälkiä menneisyyden ihmisistä saarella on säilynyt, ja löytyykö jotain uutta.

Kesäkuussa Tornion Röyttästä Pensaskariin matkatessa aurinko paistoi ja sää oli lempeän tyyni. Säällä on suuri merkitys merellä liikkuessa ja maastossa työskennellessä, joten sen päivittelystä ei lukija välty tässäkään kirjoituksessa. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kesäkuussa Tornion Röyttästä Pensaskariin matkatessa aurinko paistoi ja sää oli lempeän tyyni. Säällä on suuri merkitys merellä liikkuessa ja maastossa työskennellessä, joten sen päivittelystä ei lukija välty tässäkään kirjoituksessa. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Toukokuussa, kun ensimmäiset maastopäivät Selkä-Sarvessa koittivat, täytyi työskennellä toppahousut jalassa. Kesäkuussa, saarelle toisen kerran palatessa, kuitenkin uskalsin jo heittää talviturkin Perämereen, vaikka päivä olikin harmaa ja sateinen (Sarven saunan mahtavista löylyistä päin tietysti).

Selkä-Sarvi

Selkä-Sarven kalastajakylässä kerrotaan parhaimmillaan asuneen 300 ihmistä. Saaren menneisyys kalastajien tukikohtana näkyy erityisesti Liitinnokassa, saaren eteläkärjessä, jossa rakennusten kiviperustat rappukivineen ovat vieri viereen rakennettu. Melko monesta rakennuksen pohjasta perimätieto kertookin kenen kalakämppä on paikalla sijainnut, ja kivistä löytyy paljon kaiverruksia vuosilukuineen. Kieltolain aikaisista kätköistä kertoo joidenkin kämppien alla sijainneet pirtukellarit, jotka ovat edelleen havaittavissa, sekä purnukuoppa Keskimaassa.

Asuinrakennusten lisäksi saarelta löytyy verkkotarhatelineitä, pooki- eli merimerkkikiveyksiä, venevalkamia ja aurinkokelloja. Kalastajat säilöivät saaliinsa saaressa: silakat suolatynnyreihin lasmarkkeihin (=suolaushuone tai laxmarkki), ja lohet jääkellareihin, joissa tampattu lumi toimi ”kylmäkalleina”. Maastossa aiheutti pähkäilyä erottaa nämä mahdollisesti monena eri aikakautena käytössä olleet kohteet toisistaan… Ei ole nimittäin kulttuuriperintöinventoinnissa kohteista pula Selkä-Sarvessa!

Peruskarttaan merkittyä ja lähteissä mainittua jatulintarhaa ei saarelta löydetty vuonna 1993 tehdyssä inventoinnissa, eikä sitä löydetty nytkään. Mahdollisesti jatulintarha on saarella ollut, mutta ehkä rakennelman muoto on hajonnut tunnistamattomaksi. Jatulintarhassa on vain yksi kivikerros labyrintin muotoon aseteltuna, joten rakenne saattaa herkästi hajota.

Selkä-Sarven tynnyripooki. Kuvassa näkyvä salko on pystytetty 1990-luvulla, mutta tällainen tynnyripooki (tai tynnöripooki) on sijainnut Selkä-Sarvessa jo paljon aiemmin, ja siitä on muodostunut Sarven tunnusmerkki. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Selkä-Sarven tynnyripooki. Kuvassa näkyvä salko on pystytetty 1990-luvulla, mutta tällainen tynnyripooki (tai tynnöripooki) on sijainnut Selkä-Sarvessa jo paljon aiemmin, ja siitä on muodostunut Sarven tunnusmerkki. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

En saanut kunniaa tutustua Sarven muoriin muuten kuin tarinoiden kautta, mutta ehkä tutustuminen vaatii pidempiaikaisen oleskelun Sarvessa. Tai sitten en joutunut tarpeeksi pahaan pulaan, sillä kerrotaan, että Sarven muori on hyväntahtoinen, ja auttaa erityisesti hädässä olevia. Sarven muori on siis henkiolento, jonka kerrotaan yhden tarinan mukaan olevan erään kalastajan hukkunut vaimo, joka on jäänyt saarelle vaikuttamaan.

Onneksi inventoija huomasi kameran linssisuojuksen tekemän tempun heti maastossa eikä vasta 50+ kuvan jälkeen toimistolla…ehkä Sarven muorilla oli sittenkin sormensa pelissä? Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Onneksi inventoija huomasi kameran linssisuojuksen tekemän tempun heti maastossa eikä vasta 50+ kuvan jälkeen toimistolla…ehkä Sarven muorilla oli sittenkin sormensa pelissä? Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Pensaskari

Pensaskarissa huomasin selkeästi miten kasvillisuus peittää kohteita lähes näkymättömiin. Kataja on saarilla suhteellisen uusi tulokas, ja sen poisto tekee hyvää sekä saarten luonnolle että kulttuuriperintökohteille. Kohteet säilyvät paremmin ja ovat helpommin löydettävissä, kun kasvillisuus ei niitä peitä. Muusta kasvillisuuden poistosta Pensaskarissa huolehtivat lampaat, mutta kataja ei niille kuulemma maistu.

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan.

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Seuraavassa kirjoituksessa kuulumisia Mikkelinsaarilta!

-Laura Nygård, harjoittelija ja arkeologian opiskelija-

P.S. Mikäli lukijaa kaipaa lisää tietoa kalastuksen ja saarten mielenkiintoisesta historiasta, kannattaa tutustua Päivi Haapasaaren teokseen Silakanpyytäjiä ja lohitalonpoikia – Kalastusperinnettä Perämeren kansallispuistossa tai vanhempaan yleisteokseen U.T. Sireliuksen Suomalaisten kalastus, tai mahdollisuuksien mukaan vierailla lähitulevaisuudessa Pensaskarissa. Sinne valmistellaan juuri kunnostettuihin, ennen kalastuskäytössä olleisiin rakennuksiin, kalastuksen historiasta ja esineistöstä kertova näyttely.

Loviisan Svartholman merilinnoituksella luonto ja kulttuuri kohtaavat

Heinäkuinen päivä oli mitä parhain; auringonpaiste, sininen taivas ja meri, leppeä tuuli ja laineiden liplatus rauhoittivat mielen jo laivamatkalla Loviisan Svartholman merilinnoitukseen. Lisää mielenrauhaa oli luvassa saarelta avautuvien mahtavien merimaisemien ansiosta, ja yhden kesän parhaista päivistä koinkin tällä reissullani.

M/S Maria sai puksuttaa hiki hatussa kuskaten saareen halajavia matkustajia tällaisena päivänä. Vehreä Svartholma näytti todella kutsuvalta, ja laituriin päästyäni sainkin havaita tulleeni heti mielenkiintoiseen paikkaan, jossa riittää nähtävää.

M/S Maria sai puksuttaa hiki hatussa kuskaten saareen halajavia matkustajia tällaisena päivänä. Vehreä Svartholma näytti todella kutsuvalta, ja laituriin päästyäni sainkin havaita tulleeni heti mielenkiintoiseen paikkaan, jossa riittää nähtävää.

Eversti Augustin Ehrensvärdin vuosina 1748-1750 silloisen uuden Suomen itärajan turvaksi rakennuttama Svartholma kuuluu samaan rannikkopuolustuslinnoitusten sarjaan kuin Suomenlinna, mutta vaikka tunnettavuudessa ehkä häviääkin sille, on Svartholma silti hieno ja suosittu käyntikohde.

Itse olin liikkeellä niin sanottuna haamuretkeilijänä, jollaisia on tämän kesän aikana ollut muissakin Metsähallituksen muinaislinnakohteissa tutustumassa paikkoihin. Haamuretkeilykonseptihan otettiin käyttöön jo pari vuotta sitten Metsähallituksen kansallispuisto– ja retkeilyaluekohteissa, ja se osoittautui menestykseksi.

Linnoituksen muurit saivat aikoinaan kestää niin Kustaa III:n sodan, Suomen sodan kuin Krimin sodankin, jonka aikana englantilaiset pistivät linnoituksen tuhannen päreiksi. Onneksi jälkipolville on monivaiheisten restaurointitöiden ansiosta säilynyt kiehtova käyntikohde, jonka ylläpitoon ja kehittämiseen kannattaa edelleenkin satsata.

Linnoituksen muurit saivat aikoinaan kestää niin Kustaa III:n sodan, Suomen sodan kuin Krimin sodankin, jonka aikana englantilaiset pistivät linnoituksen tuhannen päreiksi. Onneksi jälkipolville on monivaiheisten restaurointitöiden ansiosta säilynyt kiehtova käyntikohde, jonka ylläpitoon ja kehittämiseen kannattaa edelleenkin satsata.

Saareen liikennöi kesäaikaan säännöllisesti kolme kertaa päivässä Suomen Saaristokuljetuksen M/S Maria –niminen reittialus, mutta sinne pääsee myös omalla veneellä. Lukuisa joukko moottori- ja purjeveneilijöitä olikin tullut nauttimaan saaren maisemista ja siellä toimivan Café Svartholmin antimista. Pizzaa näytti menevän urakalla, mutta ravintolassa on tarjolla myös monenlaista muuta syötävää pihveistä kala-annoksiin.

Saaren luoteispuolen näköalatasanteelta irtosivat päivän parhaat näkymät, ja miksei illankin. Jos ei näissä maisemissa ala tehdä merelle enemmänkin mieli, niin missä sitten. Maakravun täytyi kuitenkin tyytyä vain ihastelemaan paikkoja vakaasti maan kamaralta.

Saaren luoteispuolen näköalatasanteelta irtosivat päivän parhaat näkymät, ja miksei illankin. Jos ei näissä maisemissa ala tehdä merelle enemmänkin mieli, niin missä sitten. Maakravun täytyi kuitenkin tyytyä vain ihastelemaan paikkoja vakaasti maan kamaralta.

Svartholma palveli niin Ruotsin laivaston tukikohtana kuin myös lyhyen aikaa vankilasaarena. Kun linnoituksen käyttö em. tarkoituksissa päättyi, ja englantilainen laivasto-osasto tuhosi suuren osan saaren rakennelmista, saari oli käytännössä kokonaan laidunmaata, ja linnoitus itse pääsi rapistumaan varsin pitkälle, ennen kuin sitä alettiin restauroida sotien jälkeen ja viimeisimmät suuret kunnostustyöt tehtiin 2000-luvun puolella. Museovirasto hallinnoi Svartholmaa viime vuosiin saakka, mutta sittemmin saari ja linnoitus siirtyivät Metsähallituksen hoitoon.

Svartholman linnoitus on ns. bastionilinnoitus (suom. ”vallinsarvi”). Italiassa alun perin kehitetty linnoitusjärjestelmä perustui käytännölliseen linnoitusvarustusten muotoon ja säännönmukaisuuteen, joka mahdollisti mm. tehokkaan tykkitulen käytön.

Svartholman linnoitus on ns. bastionilinnoitus (suom. ”vallinsarvi”). Italiassa alun perin kehitetty linnoitusjärjestelmä perustui käytännölliseen linnoitusvarustusten muotoon ja säännönmukaisuuteen, joka mahdollisti mm. tehokkaan tykkitulen käytön.

Vaikka päivän aikana Suomen Saaristokuljetuksen omistama M/S Maria rahtasi porukkaa saareen ja takaisin kiitettäviä määriä, missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että väkeä olisi ollut liikaa. Tosin se saattoi johtua siitäkin, että aloin äheltää teltan kanssa syrjässä tapahtumien keskipisteestä melkein heti saavuttuani saareen, jotta olisin saanut retkikamppeeni johonkin säilöön. Tietojeni mukaan leirintämahdollisuuksia oltaisiin tulevaisuudessa lisäämässä, mutta toistaiseksi varsinainen ainoa virallinen telttapaikka on saaren itäkärjessä.

Svartholmasta avautuvat merimaisemat ovat hyvällä säällä vertaansa vailla, ja huonommallakin voi tarkkailla mm. lokeista, meriharakoista, merimetsoista, valkoposkihanhista jne. koostuvaa runsasta vesilinnustoa. Tässä suojamuurin kulmalla paikkaa vahtii tällä kertaa lokki, joka taisi kärsiä jonkin verran pienen pienistä öttiäisistä, joita sen ympärillä parveili kunnioitettava määrä. Usein paikalla pällistelee myös meriharakka.

Svartholmasta avautuvat merimaisemat ovat hyvällä säällä vertaansa vailla, ja huonommallakin voi tarkkailla mm. lokeista, meriharakoista, merimetsoista, valkoposkihanhista jne. koostuvaa runsasta vesilinnustoa. Tässä suojamuurin kulmalla paikkaa vahtii tällä kertaa lokki, joka taisi kärsiä jonkin verran pienen pienistä öttiäisistä, joita sen ympärillä parveili kunnioitettava määrä. Usein paikalla pällistelee myös meriharakka.

Rakennetusta kulttuuriperinnöstä kiinnostuneet pääsevät kiertämään lukuisia polkuja pitkin saarta hyvin, nousemaan rantavalleille ja pysähtymään merinäköalapaikalle, tutkimaan linnoituksen muurien suojissa olevia käytäviä ja kammioita taikka tutustumaan Svartholmasta kertovaan näyttelyyn. Myös opastettuja kierroksia järjestetään suomeksi ja ruotsiksi sekä tarvittaessa englanniksi.

Svartholman näyttelysalina toimii osin entisöity, katoksella suojattu ns. pohjoinen kurtiini. Näyttelyssä on esillä myös erilaista linnoituksen esineistöä sekä vanha tykki. Mukaansa voi ottaa erilaisten esitteiden joukosta vaikkapa luettelon saaresta löytyvistä kasveista, joiden etsimisessä ja tutkimisessa vierähtää tovi jos toinenkin.

Svartholman näyttelysalina toimii osin entisöity, katoksella suojattu ns. pohjoinen kurtiini. Näyttelyssä on esillä myös erilaista linnoituksen esineistöä sekä vanha tykki. Mukaansa voi ottaa erilaisten esitteiden joukosta vaikkapa luettelon saaresta löytyvistä kasveista, joiden etsimisessä ja tutkimisessa vierähtää tovi jos toinenkin.

Koska itse linnoitus oli loppujen lopuksi aika nopeasti tutkailtu, keskityin suurimman osan ajastani nauttimaan ihanista maisemista, ja kevyellä budjetilla liikkeellä ollessani rauhoituin illalla ruoanlaittoon retkikeittimellä ja istuskelemaan yhdellä saaren kolmesta tulipaikasta.

Tuuli puhalteli ajoittain navakasti, ja varsinkin illalla läheisen tulipaikan luona sen verran kovasti, että vei melkein polttopuut mennessään. Puuhuolto kuitenkin saaressa pelaa, ja tulipaikkojen vieressä on runsaasti kuivaa polttopuuta säältä suojassa. Kännykkäkameran kuva valehtelee – ei tässä sentään noin suurta roihua oikeasti ollut, eli eivät palaneet penkit eivätkä lahkeet.

Tuuli puhalteli ajoittain navakasti, ja varsinkin illalla läheisen tulipaikan luona sen verran kovasti, että vei melkein polttopuut mennessään. Puuhuolto kuitenkin saaressa pelaa, ja tulipaikkojen vieressä on runsaasti kuivaa polttopuuta säältä suojassa. Kännykkäkameran kuva valehtelee – ei tässä sentään noin suurta roihua oikeasti ollut, eli eivät palaneet penkit eivätkä lahkeet.

Yöksi oli luvattu kovenevaa tuulta ja sadetta, mutta illalla oli vielä hyvinkin poutaista ja rauhallista seurata laskevaa aurinkoa ja miettiä, mihin suuntaan Svartholma on tulevaisuudessa menossa. Toivottavasti saaren kulttuuriperinnöllisiä ja matkailullisia arvoja kunnoitetaan jatkossakin, ja linnoitus luontoympäristöineen pysyy ja kehittyy positiiviseen suuntaan.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin oli helppo jäädä, kun meno saaressa ravintolan sulkemisajan jälkeen rauhoittui, ja laituriin, jäi vain joitakin venekuntia. Yöllä tuulen ja sateen lisäksi ei kuulunut juuri muuta kuin lepakoiden perässä hiippailleen perheenisän varovaista jutustelua poikiensa kanssa.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin oli helppo jäädä, kun meno saaressa ravintolan sulkemisajan jälkeen rauhoittui, ja laituriin, jäi vain joitakin venekuntia. Yöllä tuulen ja sateen lisäksi ei kuulunut juuri muuta kuin lepakoiden perässä hiippailleen perheenisän varovaista jutustelua poikiensa kanssa.

Kehnona teltassa nukkujana yöunet taisivat jäädä meikäläisellä kokonaisuudessaan pariin tuntiin, ja aamulla vettä tulikin ihan maahan asti, lähestulkoon siihen saakka, kunnes laiva saapui taas hieman ennen puolta päivää ja pääsin kotimatkalle. Antoisa ja hieno reissu!

Kirjoittaja Mikko Lemmetti on yksi Metsähallituksen luontopalvelujen hoitamilla historiakohteilla kesällä vierailleista haamuretkeilijöistä. Heiltä on saatu arvokasta tietoa historiakohteiden kehittämiseen.

Metsähallituksen luontopalvelujen hoitoon siirtyi Museovirastolta viime vuonna 29 historiakohdetta muinaisjäännöksistä linnoituksiin ja rauniolinnoihin. Loviisan Svartholma on niistä yksi. Muita ovat muun muassa Raaseporin, Kuusiston ja Kajaanin rauniolinnat.

Ei Seilinkään kirkkoa päivässä rakennettu – mutta korjattiinko kesässä?

Seilin vuonna 1733 valmistunut kirkko on alkujaan rakennettu leprasairaiden hospitaalin yhteyteen. Se on hirsirunkoinen ristikirkko, joka koostuu runkohuoneesta ja kahdesta kylkiäisestä.  Rakennuksen vanhin vaihe näkyy sen sisätilassa yhä selvästi; kirkon länsiosassa on omalla sisäänkäynnillään varustettu, aidalla muusta seurakunnasta erotettu osa, jonne spitaalia sairastavat saivat tulla kuuntelemaan jumalanpalvelusta, muusta seurakunnasta eristettyinä. Kirkko on saaren ainoa leprahospitaalin ajalta säilynyt rakennus.

Kirkkoa kunnostetaan tänä kesänä Metsähallituksen Linnanrauniot ja muinaismuistot haltuun -hankkeessa ja työt ovatkin jo pääseet täyteen vauhtiin. Kirkkoon johtavien portaiden huonokuntoiset kansilankut on jo uusittu ja seuraavana on vuorossa temppuilevan oven rungon tarkistus. Suurimmista korjauksista vastaa nauvolainen perinnerakentaja Jimmy Granqvist. Korjaustyöt eivät estä kirkkoon tutustumista ja oppaat ovatkin paikalla aina elokuun loppuun asti. Heinä-elokuun vaihteessa kirkon ympäristössä käy todellinen kuhina, kun Suomen Rangerit saapuvat talkoilemaan kirkolle kansainvälisen rangeripäivän kunniaksi.

Heinäkuinen sadekuuro huuhteli Seilin kirkon uusitut portaat. Portaat tulevat vielä saamaan ovea vastaavan tumman värin pintaansa – mistäpä muustakaan kuin aidosta hautatervasta! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Suurin työ on kirkon alimpien hirsien paikkauksessa. Hirsikehikon alimmat osat ovat aina kaikkein vaurioalttiimpia – eivätkä ne ole säästyneet Seilissäkään. Alla olevasta kuvasta näkyy, että vanhaa vauriota on paikattu väliaikaisesti poistamalla lahoa ja naulaamalla päälle uutta puuta, joka on toiminut samalla seinälaudoituksen koolauksena. Ylimääräisen kosteuden kertymistä seinään ei kuitenkaan olla näin saatu pois ja niinpä seinässä asusteleekin kosteista oloista nauttivia tuhohyönteisiä. Paras keino päästä ötököistä eroon on muuttaa olosuhteita vähemmän houkutteleviksi, eli estää kosteuden kertyminen rakenteeseen.

Seinää on korjattu aiemminkin, mutta tuhohyönteisille se on maittanut korjauksen jälkeenkin. Nyt ylimääräisen kosteuden kertyminen alttariseinän hirsiin pyritään estämään poistamalla korkea kasvillisuus seinän viereltä, sekä vaihtamalla vaurioitunut puuaines terveeseen. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

3. IMG_1275

Jimmy Granqvist poistaa hirsistä vaurioituneen puuaineksen ja täydentää hirsirungon paikkaamalla. Vauriot eivät ole niin syviä, että olisi tarpeen nostaa koko kirkkoa ja vaihtaa kokonaisia hirsiä – onni onnettomuudessa! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta paikkapalan liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina itse vernissasta ja liidusta tehdystä kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on mallattu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina omin käsin vernissasta ja liidusta sekoitetusta kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on sovitettu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Juhannuksen kynnyksellä suojalevyt saatiin vihdoin pois ikkuna-aukkojen edestä ja kunnostetut puitteet takaisin paikalleen. Kirkossa ei siis tarvitse enää hapuilla tietään pimeässä tai käyttää otsalamppua. Kirkon sisätilassa ei ole korjauksia vaativia vaurioita, joten se säilyy myös jatkossa koskemattomana. Sisällä tullaan kuitenkin seuraamaan kryptan muurien mahdollisia liikkeitä, sekä tietenkin tarkkailemaan tuhohyönteisten määrää.

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hilja Palviainen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelijana.

Seilin saari – monen matkan pää

Seilin idyllinen saari sulkee sisäänsä pitkän ja erittäin mielenkiintoisen historian. Kun Googleen kirjoittaa hakusanaksi ”Seili”, saa huikeat 226 000 hakutulosta. Suurin osa saaren rakennuskannasta on Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä. Seilin kirkko, sekä merkittävä osa saaren maa-alueista taas on Metsähallituksen luontopalveluiden hallinnassa. Lisäksi saarella on yksityisiä kesämökkejä.

Seilin kirkkoniemellä sijaitseva, 1733 valmistunut kirkko on yksi saaren nähtävyyksistä.

Seilin kirkkoniemellä sijaitseva, vuonna 1733 valmistunut hospitaalikirkko on yksi saaren nähtävyyksistä. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Ensimmäiset saarelta löytyneet ihmistoiminnan jäljet ovat noin kahden vuosituhannen takaa, mutta pysyvä kyläasutus saareen on muotoutunut keskiajalla, jolloin elinkeinoja olivat maanviljely ja kalastus. Vuodesta 1619 lähtien saaressa toimi kruunun varoin ylläpidetty lepra- eli spitaalisairaiden hospitaali. Vielä 1600-luvulla spitaalia pidettiin Jumalan langettamana vitsauksena, eikä hospitaalinkaan tehtävänä ollut varsinaisesti hoitaa sairaita, vaan yksinkertaisesti eristää tartunnan saaneet muusta yhteiskunnasta. 1700-luvulle tultaessa oli Seiliin karkotettu Lounais-Suomesta ja Ahvenanmaalta yli 600 lepraan sairastunutta.

Jo 1620-luvulta on Seilistä maininta myös niin kutsutusta pyhäinhengenhuoneesta, jota myöhemmin alettiin kutsua houruinhuoneeksi. Se toimi vaivaisten ja heikkomielisiksi määriteltyjen hoitolaitoksena, jossa tarjotun hoidon tiedetään perustuneen vankilamaisiin olosuhteisiin sekä ruuan, vaatteiden ja viinan tarjoamiseen. Houruinhuoneen rakennuskokonaisuus ei ole säilynyt, mutta aluetta on voitu mallintaa kuvin arkeologisten ja rakennushistoriallisten tutkimusten perusteella.

”Mukana naulat ja lautaa, niistä leposijan saa Sata on seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan”  Laulaa Jenni Vartiainen vuonna 2010 ilmestyneen, multiplatinaa myyneen albuminsa Seili nimikkoraidalla. Seili on innostanut tekijöitä myös teatterin puolella; Turussa nähtiin esityskaudella 2014-2015 sekä kaupunginteatterin, että ylioppilasteatterin lavalla Seilin potilastarinoihin pohjautuva esitys. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

”Mukana naulat ja lautaa, niistä leposijan saa
Sata on Seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan”
laulaa Jenni Vartiainen vuonna 2010 ilmestyneen, multiplatinaa myyneen albuminsa Seili nimikkoraidalla. Seili on innostanut myös teatterin puolella; Turussa nähtiin 2014-2015 sekä kaupunginteatterin, että ylioppilasteatterin lavalla Seilin potilastarinoihin pohjautuvat esitykset. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

1800-luvulla rakennettiin saaren kiviset sairaalarakennukset ja viimeiset niiden ympärillä olevat puurakennukset valmistuivat 1900-luvun alussa. Mielisairaala lopetti toimintansa saaressa vuonna 1964. Siitä lähtien sairaalarakennuksissa on toiminut Saaristomeren tutkimuslaitos. Seilin kirkko, sairaalan rakennukset sekä sairaalan maatilan rakennukset on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY 2009).

Seilin hospitaalin taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkataloksi rakennettu, kaksikerroksinen Fyyri-niminen rakennus sijaitsee kivisen sairaalarakennuksen tuntumassa. 1800-luvulla virkatalot suunniteltiin keskitetysti Intendentinkonttorissa ja Fyyrinkin rakennuspiirustuksen ovat allekirjoittaneet ei enempää eikä vähempää kuin C. L. Engel ja A.W. Arppe. Kuva: Tapani Tuovinen, Metsähallitus

Fyyri, eli Seilin hospitaalin taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkatalo, sijaitsee kivisen sairaalarakennuksen tuntumassa. 1800-luvulla virkatalot suunniteltiin keskitetysti Intendentinkonttorissa ja Fyyrinkin rakennuspiirustuksen ovat vuonna 1826 allekirjoittaneet niinkin nimekkäät arkkitehdit kuin C. L. Engel ja A.W. Arppe. Kuva: Tapani Tuovinen, Metsähallitus

Leprasairaiden eristämisen ajalta on säilynyt saaressa vain yksi rakennus: saareen 1733 rakennettu puinen hospitaalikirkko. Seilin kirkko on 1700-luvulle tyypillinen ristikirkko, joka koostuu runkohuoneesta ja kahdesta kylkiäisestä. Kirkossa on yhä leprapotilaille tarkoitettu, muusta seurakunnasta aidalla erotettu tila, jossa on oma alttarinsa ehtoollista varten. Aidattuun osaan oli kulku erillisestä sisäänkäynnistä, joka on sittemmin laudoitettu ulkopuolelta umpeen. Sisäpuolella ovi on yhä nähtävissä.

Kirkon sisätila on koruton, eikä saarnastuolin ja alttaritaulun ohella sisäpintoja ole pintakäsitelty, vaikka perinteisesti 1700-luvulla kirkkojen sisätilat maalattiin vielä varsin koristeellisesti. Seilin kirkon kaltainen, askeettinen sisätila yleistyi vasta vuosisadan lopulla.  Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkkosalissa on yhä aita, jolla leprapotilaat eristettiin muista seurakuntalaisista. Kirkon sisätila on koruton, eikä saarnastuolin ja alttaritaulun ohella sisäpintoja ole pintakäsitelty, vaikka perinteisesti 1700-luvulla kirkkojen sisätilat maalattiin vielä varsin koristeellisesti. Seilin kirkon kaltainen, askeettinen sisätila yleistyi vasta vuosisadan lopulla. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkkoa on korjattu erityisesti 1900-luvun aikana useampaan otteeseen. Suurimmat korjaus- ja muutostyöt tehtiin vuonna 1906, jolloin kirkko sai nykyisen punaisen pystyvuorauksensa, katoksen sisäänkäynnin päälle ja oletettavasti myös ikkuna-aukkoja suurennettiin. 1967 kirkon peltikaton päälle rakennettiin nykyäänkin katteena toimiva paanukate.

Kirkko siirtyi Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalveluiden hallintaan vuonna 2014. Linnanrauniot ja muinaismuistot haltuun -hankkeen myötä kirkolle tehtiin samana vuonna vauriokartoitus ja korjaussuunnitelma, jonka pohjalta kirkkoa korjataan kesällä 2015. Korjaustyön lähtökohta on konservoiva, eli kirkolle tehtävät toimenpiteet keskittyvät vaurionaiheuttajien poistamiseen ja hellävaraisiin, vain välttämättömiin korjauksiin, jotka takaavat rakennuksen säilymisen myös tuleville polville. Luontopalveluiden kulttuuriperinnön blogi tulee seuraamaan korjaustöiden etenemistä kesän aikana.

Huhtikuun kuulaudessa puiden takaa häämöttää Seilin hospitaalikirkko. Kirkon ikkuna-aukot olivat poikkeuksellisesti peitettynä, sillä puitteet kunnostettiin talven aikana mantereella. Etualalla Saaristomeren tutkimuslaitoksen harjoittelijat niittävät ruovikkoa vesirajassa ja parantavat näin luonnon monimuotoisuutta ja maisemaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus)

Huhtikuun kuulaudessa häämöttää puiden takaa Seilin hospitaalikirkko. Kirkon ikkuna-aukot olivat talven poikkeuksellisesti peitettynä, sillä puitteet olivat kunnostettavana mantereella. Etualalla Saaristomeren tutkimuslaitoksen harjoittelijat niittävät vesirajan ruovikkoa ja parantavat näin luonnon monimuotoisuutta ja maisemaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hilja Palviainen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelijana.

Terveiset täältä jostain, Pitkän ikävän varrelta

Suolasilakka oli ennen rannikon väestön peruselintarvikkeita niin maalla kuin kaupungissakin. Syyskutuista silakkaa kalastettiin verkoilla ulkosaaristossa, jonka kareille vuosittain kokoontui paljon väkeä. Turunmaan saariston kylät Rosala ja Böle Hiittisten entisessä pitäjässä (nyk. Kemiönsaari) olivat 1500-luvulla suuria kyliä, joiden toimeentulo perustui kalastukseen, ja niistä riitti väkeä merelle, niin tilallisten kuin tilattomien joukosta. Kyliin kuului myös saaria, jotka olivat sivussa kaikkein tuottoisimmasta kalastuksesta ja joita käytettiin muihin tarkoituksiin. Ne olivat takamaita, joita vanhastaan käytettiin yhteislaitumina.

Tällainen yhteislaidunnus eli mulbete oli käytössä Hiittisten Örön saarella, joka on nyt ajankohtainen, koska se siirtyy vuonna 2015 Puolustusvoimien hallinnasta Metsähallitukselle. Samalla ensimmäisen maailmansodan aikainen linnakesaari liitetään Saaristomeren kansallispuistoon ja se avautuu matkailijoille. Matkailukäyttö edellyttää vielä huomattavia investointeja saaren kulkuyhteyksiin ja palveluihin.

Maanmittari Hans Hansson oli yksi Suomen ensimmäisiä maanmittausalan ammattilaisia. Hänen tehtävänään oli mm. laatia Turun läänin kartat kihlakunnittain. Tämä kartta (noin 1650) esittää Halikon kihlakuntaa ja Kemiön vapaaherrakuntaa. Örö kuvan keskellä (Kansallisarkisto).

Maanmittari Hans Hansson oli yksi Suomen ensimmäisiä maanmittausalan ammattilaisia. Hänen tehtävänään oli mm. laatia Turun läänin kartat kihlakunnittain. Tämä kartta (noin 1650) esittää Halikon kihlakuntaa ja Kemiön vapaaherrakuntaa. Örö kuvan keskellä (Kansallisarkisto).

Vanhimmassa Hiittisten saariston kartassa noin vuodelta 1650 siihen kohtaan, jossa Örö sijaitsee, on piirretty suurehko metsäinen saari, jonka päälle on kirjoitettu nimi Sandö. Nimi Örö tulee esiin Henrik Ponténin kartassa vuodelta 1789, ja tästä eteenpäin saaresta käytetään rinnakkain kahta nimeä, Örö ja Storlandet. Saaren kaikki nimet kuvaavat sen luonnetta: se on suurikokoinen ja sen maaperä on suurimmaksi osaksi hiekkaa ja soraa. Nimi Örö on nimittäin yhdyssana, jonka ensimmäinen murteellinen osa ör, -en tarkoittaa hiekkaista ja soraista riuttaa ja palautuu muinaisskandinaaviseen sanaan aur, ’sora’.

Örössä ei alun perin näyttäisi olleen ympärivuotista asutusta, vaan paimenet oleskelivat saaressa sulan laidunnusaikana. Jossakin lähellä etelärantaa kalastajat yöpyivät yksinkertaisessa kalatuvassa. He eivät voineet tietää, että pian kaikki muuttuisi.

Suuri osa Venäjän Itämeren laivastosta tuhoutui vuonna 1905 Tyynellä merellä Tsushiman meritaistelussa Japania vastaan. Kun vuonna 1912 ensimmäisen maailmasodan uhka leijui ilmassa, Venäjä päätti korvata Itämeren laivaston voimakkaalla rannikkotykistöllä, jonka oli määrä sulkea Suomenlahti Saksan mahdolliselta hyökkäykseltä kohti Pietaria. Puolustusjärjestelmä sai nimen Pietari Suuren merilinnoitus. Kun merikortteja tutkittiin laivaston esikunnassa, huomio kiinnittyi Hangon länsipuolella ulkoluotojen tuntumassa sijaitsevaan saareen, josta tykillä ylsi ampumaan kauas avomerelle ja joka olisi tarpeeksi suuri linnakesaareksi. Saaren maanomistajat saattoivat vain katsoa sivusta, kun Örö otettiin sotavoimien haltuun ja se muuttui pakkotyösiirtolaksi, johon kyläläisillä ei ollut enää asiaa.

Vuodesta 1915 vuoteen 1917 saarelle rakennettiin ennätysvauhtia tykkipattereita, kasarmeja, kasarmi- ja asuinrakennuksia, ruokaloita, sähkökeskuksia, valonheitinasemia, tähystystorneja, varastoja, kellareita, eläinsuojia, kaivoja, laitureita, teitä ja kapearaiteinen rautatie. Vuoden 1918 lopussa rakennuksia oli kaikkiaan 129. Raskaissa louhinta- ja rakennustöissä puursivat vangit, joista osa oli Kaukoidästä tuotuja sotavankeja. Hiittisissä kerrottiin vankien eksoottisen ulkonäön takia tarinaa, että linnakkeen tiet olivat kiinalaisten rakentamia. Kevään 1918 sisällissodan jälkeen linnake siirtyi Suomen puolustusvoimien hallintaan.

Puolustusvoimien aikana saari oli tehokkaassa käytössä. Linnakkeen aktiiviaikana, 1918–2005 rakennettiin lukuisia uusia rakennuksia, mutta myös purettiin, poltettiin ja jopa räjäytettiin tarpeettomia pois. Tähän päivään säilyneiden rakennusten perusteella rakentaminen oli linnakkeen perustamisajan jälkeen kiihkeimmillään 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin saarelle nousi linnakkeen viralliseen toimintaan liittyvien rakennusten lisäksi muun muassa ajan mukaisia asuinrakennuksia, kuten Örön kolmikerroksinen, kalkkihiekkatiilinen rivitalo, upseerikerho sekä sotilaskoti. Rakennuskanta on kuitenkin muuttunut koko linnakkeen toiminnan ajan ja uusimmat rakennukset ovat 1990-luvulta. Rakennuskannan kerroksisuus korostuu sotilaallisen suunnitelmallisuuden myötä julkisivuihin ja rakennusten massaan syntyneinä, vuosikymmenittäin vaihtuvina yhtenäisinä piirteinä.

12 tuuman kasarmialuetta. Kuva: Hilja Palviainen

12 tuuman kasarmialuetta. Kuva: Hilja Palviainen

Saari oli oma pieni, suljettu yhteisönsä, joka koostui linnakkeella työskentelevistä, heidän perheistään, sekä tietenkin vaihtuvista varusmiehistä. Perhe-elämä on yhä nähtävissä Örössä monin paikoin, esimerkkinä vaikkapa varusvarastosta kouluksi muutettu rakennus sekä lukuisat hiekkalaatikot asuinrakennusten pihoilla. Löytyipä rivitalon järjestyssäännöistäkin maininta, että äänekäs soitto, laulu ja muu häiritsevä toiminta on kielletty 22-7 välisenä aikana muulloin, paitsi perhejuhlien yhteydessä.

Kuvassa Örön 1940-luvun rakennuksille tyypillinen, koristeellinen katos. Rakennus on entinen varusvarasto, joka myöhemmin muutettiin saaren lasten opinahjoksi. Kuva: Hilja Palviainen

Kuvassa Örön 1940-luvun rakennuksille tyypillinen, koristeellinen katos. Rakennus on entinen varusvarasto, joka myöhemmin muutettiin saaren lasten opinahjoksi. Kuva: Hilja Palviainen

Puolustusvoimien melkein sata vuotta kestäneen toiminnan aikana saarella palveli lukuisia varusmiehiä, mutta suurelle yleisölle saari pysyi suljettuna. Ensi vuoden alusta Saaristomeren kansallispuistossa vieraileville on ensi kertaa mahdollisuus tutustua Örön luontoon ja kulttuuriperintöön.

Venäläisaikana rakennetut linnoituslaitteet ovat edelleen jäljellä. Osa on poistettu käytöstä ja osittain purettu, jotkut rakenteet ovat romahtaneet. Suurimpien 12 tuuman Obuhov-tykkipattereissa venäläisaikana rakennettua ovat vain kiviset rintavarustukset – ja tietenkin itse tykit, joita edelleen huolletaan vapaaehtoisvoimin. Maanalaiset tilat on rakennettu itsenäisyyden aikana.

Örö on tullut tunnetuksi näistä 12 tuuman meritykeistä. Kuva: Tapani Tuovinen

Örö on tullut tunnetuksi näistä 12 tuuman meritykeistä. Kuva: Tapani Tuovinen

Saarella on kaksi kasarmialuetta, jotka ovat saaneet nimensä niitä lähellä olevien tykkien mukaan, eli 12 tuuman kasarmi ja 6 tuuman kasarmi. Molemmat alueet on rakennettu vuosina 1915–1917 ja niillä olevat venäläisaikaiset rakennukset ovatkin keskenään hyvin samanlaisia. Ikkunamuodon, kate- ja julkisivumateriaalin lisäksi Örön venäläisaikaisille rakennuksille ominaista on räystäitä ja päätyjä kiertävät koristelistat. Kasarmialueilta puuttuu lähes täysin rakennusten välinen hierarkia, joka on vielä 1900-luvun alussa kuulunut itsestään selvästi siviilirakentamiseen ja erottanut esimerkiksi päärakennuksen piharakennuksista. 12 tuuman kasarmialueella, jossa rakennuskantaan on tullut uusiakin kerroksia, on vähäistä hierarkiaa rakennusten välillä, mutta selvimmin se erottuu kasarmialueiden välissä olevassa linnakkeen komentajan asunnossa, eli Silmässä. Silmän mahtipontinen ja juhlallinen sisäänkäynti ei jätä kenellekään epäselväksi, kuinka arvovaltainen asukas talossa majailee.

12 tuuman kasarmialueen rakennuksia, takana kasematti. Kuva Hilja Palviainen

12 tuuman kasarmialueen rakennuksia, takana kasematti. Kuva Hilja Palviainen

Vaikka kasarmialueiden rakennukset ovat suurilta linjoiltaan ja rakenneratkaisuiltaan varsin perinteisiä, on niissä kuitenkin mielenkiintoisia rakenteita, joilla on varauduttu niin saariston olosuhteisiin kuin mahdolliseen sotatilaankin. Venäläisaikaisten rakennusten sisäseinät on rapattu savilaastilla siisteiksi ja säntillisiksi, mutta laasti on samalla estänyt saariston tuulta ja kosteutta tunkeutumasta rakennukseen sisään. Savirappaus on harvoissa rakennuksissa enää näkyvissä, mutta oletettavasti se löytyy yhä uudempien kerrostuimien alta. Rakennusten yläpohjien eristeiden päälle on ladottu tiiliä, mikä on varsin epätavallista. Tiilten tarkoitus on ilmeisesti ollut pommituksen yhteydessä toimia painona, joka pitää rakenteita paikallaan.

6 tuuman kasarmialueen varusvarastossa savirappauksen päälle on tehty fresko. Kuva: Hilja Palviainen

6 tuuman kasarmialueen varusvarastossa savirappauksen päälle on tehty fresko. Kuva: Hilja Palviainen

Saariston maisemasta kiinnostuneen kannattaa tutustua saaren lounaisosassa sijaitsevan 6 tuuman patterin rakennuksiin ja varustuksiin. Eteläkärjen kalliolta näkee kauas avomerelle. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset tykkiasemat, ammuskomerot ja suojahuoneet ovat säilyneet, tosin osaksi muunnettuina ja osaksi huonokuntoisina.

Tietääkö joku lukija, mikä laite tämä purettu rakennelma on ollut? Inventoijien linnoituslaitteiden tuntemus ei riittänyt tunnistamaan tätä. Rantakalliolla on ollut kahden pukin kannattelema puomi, jonka pää on voitu nostaa runsaan 6 metrin korkeudelle. On ehdotettu, että kyseessä olisi pystyyn nostettava merimerkki. Kuva: Tapani Tuovinen

Tietääkö joku lukija, mikä laite tämä purettu rakennelma on ollut? Inventoijien linnoituslaitteiden tuntemus ei riittänyt tunnistamaan tätä. Rantakalliolla on ollut kahden pukin kannattelema puomi, jonka pää on voitu nostaa runsaan 6 metrin korkeudelle. On ehdotettu, että kyseessä olisi pystyyn nostettava merimerkki. Kuva: Tapani Tuovinen

Eteläkärjestä avautuu näköala kohti Bengtskärin majakkaa. Sen hallinnasta taisteltiin 25.–26.7.1941 ja Örön meritykeillä ammuttiin tulitukea majakkasaarelle ja sen ympärille. Kuva: Hilja Palviainen

Eteläkärjestä avautuu näköala kohti Bengtskärin majakkaa. Sen hallinnasta taisteltiin 25.–26.7.1941 ja Örön meritykeillä ammuttiin tulitukea majakkasaarelle ja sen ympärille. Kuva: Hilja Palviainen

Kuljetuksia varten saarelle rakennettiin venäläisaikana viisi kilometriä mukulakivillä päällystettyä maantietä, jonka haarat jossakin vaiheessa – varusmiehiltä kaiketi – saivat nimet Pitkä ikävä ja Lyhyt ikävä. Kapearaiteisella rautatiellä ajettiin höyryveturin vetämillä tavaravaunuilla ja henkilöliikenteessä käytettiin hevosvetoista raitiovaunua.

Tie muotoilee maisemaa. Pitkä ikävä on viranomaistie, joka kulkee suunnitelman mukaisesti viivasuoraan ja tasoittaa tieltään maaston muodot. Kuva: Tapani Tuovinen

Tie muotoilee maisemaa. Pitkä ikävä on viranomaistie, joka kulkee suunnitelman mukaisesti viivasuoraan ja tasoittaa tieltään maaston muodot. Kuva: Tapani Tuovinen

Hilja Palviainen ja Tapani Tuovinen

Pala Karjalaa, pala menneisyyttä

Karhusen kalasauna, Metsähallituksen autiotupa Suomussalmen Murhijärvellä on pala Vienan Karjalaa Kainuun takamailla. Samalla tämä hirsinen kalasauna kertoo elämänmuodosta joka on katoamassa ihmisen arjesta. Kalamajaan vetäydyttiin päiväkausiksi kalastusta varten polkujen ja veneen avulla noin kilometrin päässä olevasta Kuivajärven vienankarjalaisesta kylästä vielä 1950-luvulla.

1700-luvulla rajan takaa Vienan-Karjalasta asutuksensa saaneet Suomussalmen Kuiva- ja Hietajärven kylien rakennukset poltettiin osana talvisodan taisteluita. Kylästä etäämmällä, Murhijärven saaressa olevat kalamajat jäivät polttamatta. Se antaa kohteille vielä oman erityisarvonsa.

Kalamajoilla, joita saaressa on kolme, on Kainuun vienalaiskylien historiassa oma pieni, mutta mielenkiintoinen lukunsa. Karhusen kalamaja on rakennettu 1930-luvulla perheen kalastuspaikaksi, samoin sen vieressä oleva runonlaulaja Domna Huovisen (1878-1964)  kalamaja.  Kolmas, lautarakenteinen Saavisten kalamaja on 1950-luvulta. Karhusen kalamaja on nykyisin Metsähallituksen hallinnassa. Se on pyöröhirsinen yksihuoneinen pulpettikattoinen rakennus. Alun perin siinä on ollut kiuas, nykyisin kamina. Rakennuksessa oli ensin lautakatto, välillä huopakate. Lautakatto rakennettiin uudelleen vanhan mallin mukaan kesällä 2002, kun rakennukselle tehtiin Metsähallituksen työnä konservoiva peruskunnostus.  

Erityisesti Domna Huovisen sekä Karhusen kalamajat ovat suora jatkuma alueen vanhasta yksinkertaisesta hirsirakentamisesta, jolla on monisatavuotinen perinne. Rakennuksen käyttöön liittyy monia mielenkiintoisia tarinoita, seuraavaksi yksi kiehtovimmista.  Vuonna 1960, 82 vuotias Domna kävi hyvästelemässä kalamajat häntä kymmenen vuotta nuoremman kalakaverin

Moarie Karhusen kanssa. Tästä reissusta kirjoittaa Moarie Karhusta haastatellut akateemikko Pertti Virtaranta vuonna 1972 seuraavasti:

”Hos satakkah taikka paistakkah”, kalaan oli päästävä, kuvaili Moarie ystävänsä halua. Urheasti Domna tarpoi 8 kilometrin raskaan polkutaipaleen. Yöksi mummot pääsivät Murhijärven saareen kalapirttiin. Ja kalaa tuli taas kontit täyteen. Ennen kotiin lähtöä vielä verkot kuivattiin ja lähtökahvit keitettiin – ja Domna hyvästeli kalarantansa. Moarie kertoi: Menin edeltäpäin veneeseen vettä viskaamaa ja verkkoja asettamaan lähtökuntoon. Domna istahti rantakivelle tulisijan ääreen ja alkoi äänellä itkeä. Ensin passipoitteli järven ja sen ”kaunehet säyneäkalaset ”, sitten kiitteli lämpimän pirtin kiukaineen ja vihdoin minutkin, kalakumppaninsa, joka hänet, vanhan on ottanut matkaansa, hoitanut ja kuljettanut”. Niin päättyi yksi aikakausi.

Murhijärven luonnonsuojelualueella sijaitseva Karhusen kalamaja siirtyi Metsähallituksen hallintaan vuonna 2002. IMG_0019 (2)

Päivi Tervonen

Erikoissuunnittelija

kulttuuriperintö