Avainsana-arkisto: Saaristomeri

Seili. Matkan pää.

” Tauti on Jumalan rangaistus syntisestä elämästä!” Kustaa II Adolfin 1600-luvun alun käskykirjeellä komennettiin perustettavaksi leprasairaala Turun saaristoon. Seilin saarelle päädyttiin, ja sinne joutuivat leprapotilaiden lisäksi myös mielitautiset ja muut kroonikot. Ei ne mitään lääkärinhoitoa tarvitse – paloviinaa, parantavien lähteiden vettä ja Jumalan sanaa! Ne riittäkööt!

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Toivoton oli sairastuneiden kohtalo. Spitaali oli taudeista kammotuin, vaikka se leviää huonosti ja tappaa hitaasti (Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen). Tauti sai sairastuneet näyttämään kammottavilta – ihomuutoksia, löyhkäävä hengitys, hinkuva puhe, sormien ja nenän irtoaminen.

Heidät piti saada pois tavallisen kansan silmistä. Voiko enemmän lopulliselta tuntuvaa olla: potilaiden piti tuoda mukanaan Seiliin oman ruumisarkkunsa laudat, eivätkä he enää palanneet ulkopuoliseen maailmaan. Saaren kirkon ympäriltä he saivat viimeisen leposijansa. Ja toivottavasti myös rauhan.

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Kun pelätty lepra alkoi kadota Suomesta, saarella aloitti toimintansa hourujenhuone eli mielisairaala. Mielisairaita hoidettiin Seilissä vuoteen 1962 saakka.

Tutustumaan Seiliin

Tumma historia, mutta kaunis saari. Yhteysaluksella pääsee tutustumaan Seiliin ympäri vuoden. Museokirkko on avoinna kesäkaudella. Kirkko on Metsähallituksen luontopalvelujen hoidossa, ja sitä korjattiin viime kesänä.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Mainokset

Loviisan Svartholman merilinnoituksella luonto ja kulttuuri kohtaavat

Heinäkuinen päivä oli mitä parhain; auringonpaiste, sininen taivas ja meri, leppeä tuuli ja laineiden liplatus rauhoittivat mielen jo laivamatkalla Loviisan Svartholman merilinnoitukseen. Lisää mielenrauhaa oli luvassa saarelta avautuvien mahtavien merimaisemien ansiosta, ja yhden kesän parhaista päivistä koinkin tällä reissullani.

M/S Maria sai puksuttaa hiki hatussa kuskaten saareen halajavia matkustajia tällaisena päivänä. Vehreä Svartholma näytti todella kutsuvalta, ja laituriin päästyäni sainkin havaita tulleeni heti mielenkiintoiseen paikkaan, jossa riittää nähtävää.

M/S Maria sai puksuttaa hiki hatussa kuskaten saareen halajavia matkustajia tällaisena päivänä. Vehreä Svartholma näytti todella kutsuvalta, ja laituriin päästyäni sainkin havaita tulleeni heti mielenkiintoiseen paikkaan, jossa riittää nähtävää.

Eversti Augustin Ehrensvärdin vuosina 1748-1750 silloisen uuden Suomen itärajan turvaksi rakennuttama Svartholma kuuluu samaan rannikkopuolustuslinnoitusten sarjaan kuin Suomenlinna, mutta vaikka tunnettavuudessa ehkä häviääkin sille, on Svartholma silti hieno ja suosittu käyntikohde.

Itse olin liikkeellä niin sanottuna haamuretkeilijänä, jollaisia on tämän kesän aikana ollut muissakin Metsähallituksen muinaislinnakohteissa tutustumassa paikkoihin. Haamuretkeilykonseptihan otettiin käyttöön jo pari vuotta sitten Metsähallituksen kansallispuisto– ja retkeilyaluekohteissa, ja se osoittautui menestykseksi.

Linnoituksen muurit saivat aikoinaan kestää niin Kustaa III:n sodan, Suomen sodan kuin Krimin sodankin, jonka aikana englantilaiset pistivät linnoituksen tuhannen päreiksi. Onneksi jälkipolville on monivaiheisten restaurointitöiden ansiosta säilynyt kiehtova käyntikohde, jonka ylläpitoon ja kehittämiseen kannattaa edelleenkin satsata.

Linnoituksen muurit saivat aikoinaan kestää niin Kustaa III:n sodan, Suomen sodan kuin Krimin sodankin, jonka aikana englantilaiset pistivät linnoituksen tuhannen päreiksi. Onneksi jälkipolville on monivaiheisten restaurointitöiden ansiosta säilynyt kiehtova käyntikohde, jonka ylläpitoon ja kehittämiseen kannattaa edelleenkin satsata.

Saareen liikennöi kesäaikaan säännöllisesti kolme kertaa päivässä Suomen Saaristokuljetuksen M/S Maria –niminen reittialus, mutta sinne pääsee myös omalla veneellä. Lukuisa joukko moottori- ja purjeveneilijöitä olikin tullut nauttimaan saaren maisemista ja siellä toimivan Café Svartholmin antimista. Pizzaa näytti menevän urakalla, mutta ravintolassa on tarjolla myös monenlaista muuta syötävää pihveistä kala-annoksiin.

Saaren luoteispuolen näköalatasanteelta irtosivat päivän parhaat näkymät, ja miksei illankin. Jos ei näissä maisemissa ala tehdä merelle enemmänkin mieli, niin missä sitten. Maakravun täytyi kuitenkin tyytyä vain ihastelemaan paikkoja vakaasti maan kamaralta.

Saaren luoteispuolen näköalatasanteelta irtosivat päivän parhaat näkymät, ja miksei illankin. Jos ei näissä maisemissa ala tehdä merelle enemmänkin mieli, niin missä sitten. Maakravun täytyi kuitenkin tyytyä vain ihastelemaan paikkoja vakaasti maan kamaralta.

Svartholma palveli niin Ruotsin laivaston tukikohtana kuin myös lyhyen aikaa vankilasaarena. Kun linnoituksen käyttö em. tarkoituksissa päättyi, ja englantilainen laivasto-osasto tuhosi suuren osan saaren rakennelmista, saari oli käytännössä kokonaan laidunmaata, ja linnoitus itse pääsi rapistumaan varsin pitkälle, ennen kuin sitä alettiin restauroida sotien jälkeen ja viimeisimmät suuret kunnostustyöt tehtiin 2000-luvun puolella. Museovirasto hallinnoi Svartholmaa viime vuosiin saakka, mutta sittemmin saari ja linnoitus siirtyivät Metsähallituksen hoitoon.

Svartholman linnoitus on ns. bastionilinnoitus (suom. ”vallinsarvi”). Italiassa alun perin kehitetty linnoitusjärjestelmä perustui käytännölliseen linnoitusvarustusten muotoon ja säännönmukaisuuteen, joka mahdollisti mm. tehokkaan tykkitulen käytön.

Svartholman linnoitus on ns. bastionilinnoitus (suom. ”vallinsarvi”). Italiassa alun perin kehitetty linnoitusjärjestelmä perustui käytännölliseen linnoitusvarustusten muotoon ja säännönmukaisuuteen, joka mahdollisti mm. tehokkaan tykkitulen käytön.

Vaikka päivän aikana Suomen Saaristokuljetuksen omistama M/S Maria rahtasi porukkaa saareen ja takaisin kiitettäviä määriä, missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että väkeä olisi ollut liikaa. Tosin se saattoi johtua siitäkin, että aloin äheltää teltan kanssa syrjässä tapahtumien keskipisteestä melkein heti saavuttuani saareen, jotta olisin saanut retkikamppeeni johonkin säilöön. Tietojeni mukaan leirintämahdollisuuksia oltaisiin tulevaisuudessa lisäämässä, mutta toistaiseksi varsinainen ainoa virallinen telttapaikka on saaren itäkärjessä.

Svartholmasta avautuvat merimaisemat ovat hyvällä säällä vertaansa vailla, ja huonommallakin voi tarkkailla mm. lokeista, meriharakoista, merimetsoista, valkoposkihanhista jne. koostuvaa runsasta vesilinnustoa. Tässä suojamuurin kulmalla paikkaa vahtii tällä kertaa lokki, joka taisi kärsiä jonkin verran pienen pienistä öttiäisistä, joita sen ympärillä parveili kunnioitettava määrä. Usein paikalla pällistelee myös meriharakka.

Svartholmasta avautuvat merimaisemat ovat hyvällä säällä vertaansa vailla, ja huonommallakin voi tarkkailla mm. lokeista, meriharakoista, merimetsoista, valkoposkihanhista jne. koostuvaa runsasta vesilinnustoa. Tässä suojamuurin kulmalla paikkaa vahtii tällä kertaa lokki, joka taisi kärsiä jonkin verran pienen pienistä öttiäisistä, joita sen ympärillä parveili kunnioitettava määrä. Usein paikalla pällistelee myös meriharakka.

Rakennetusta kulttuuriperinnöstä kiinnostuneet pääsevät kiertämään lukuisia polkuja pitkin saarta hyvin, nousemaan rantavalleille ja pysähtymään merinäköalapaikalle, tutkimaan linnoituksen muurien suojissa olevia käytäviä ja kammioita taikka tutustumaan Svartholmasta kertovaan näyttelyyn. Myös opastettuja kierroksia järjestetään suomeksi ja ruotsiksi sekä tarvittaessa englanniksi.

Svartholman näyttelysalina toimii osin entisöity, katoksella suojattu ns. pohjoinen kurtiini. Näyttelyssä on esillä myös erilaista linnoituksen esineistöä sekä vanha tykki. Mukaansa voi ottaa erilaisten esitteiden joukosta vaikkapa luettelon saaresta löytyvistä kasveista, joiden etsimisessä ja tutkimisessa vierähtää tovi jos toinenkin.

Svartholman näyttelysalina toimii osin entisöity, katoksella suojattu ns. pohjoinen kurtiini. Näyttelyssä on esillä myös erilaista linnoituksen esineistöä sekä vanha tykki. Mukaansa voi ottaa erilaisten esitteiden joukosta vaikkapa luettelon saaresta löytyvistä kasveista, joiden etsimisessä ja tutkimisessa vierähtää tovi jos toinenkin.

Koska itse linnoitus oli loppujen lopuksi aika nopeasti tutkailtu, keskityin suurimman osan ajastani nauttimaan ihanista maisemista, ja kevyellä budjetilla liikkeellä ollessani rauhoituin illalla ruoanlaittoon retkikeittimellä ja istuskelemaan yhdellä saaren kolmesta tulipaikasta.

Tuuli puhalteli ajoittain navakasti, ja varsinkin illalla läheisen tulipaikan luona sen verran kovasti, että vei melkein polttopuut mennessään. Puuhuolto kuitenkin saaressa pelaa, ja tulipaikkojen vieressä on runsaasti kuivaa polttopuuta säältä suojassa. Kännykkäkameran kuva valehtelee – ei tässä sentään noin suurta roihua oikeasti ollut, eli eivät palaneet penkit eivätkä lahkeet.

Tuuli puhalteli ajoittain navakasti, ja varsinkin illalla läheisen tulipaikan luona sen verran kovasti, että vei melkein polttopuut mennessään. Puuhuolto kuitenkin saaressa pelaa, ja tulipaikkojen vieressä on runsaasti kuivaa polttopuuta säältä suojassa. Kännykkäkameran kuva valehtelee – ei tässä sentään noin suurta roihua oikeasti ollut, eli eivät palaneet penkit eivätkä lahkeet.

Yöksi oli luvattu kovenevaa tuulta ja sadetta, mutta illalla oli vielä hyvinkin poutaista ja rauhallista seurata laskevaa aurinkoa ja miettiä, mihin suuntaan Svartholma on tulevaisuudessa menossa. Toivottavasti saaren kulttuuriperinnöllisiä ja matkailullisia arvoja kunnoitetaan jatkossakin, ja linnoitus luontoympäristöineen pysyy ja kehittyy positiiviseen suuntaan.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin oli helppo jäädä, kun meno saaressa ravintolan sulkemisajan jälkeen rauhoittui, ja laituriin, jäi vain joitakin venekuntia. Yöllä tuulen ja sateen lisäksi ei kuulunut juuri muuta kuin lepakoiden perässä hiippailleen perheenisän varovaista jutustelua poikiensa kanssa.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin oli helppo jäädä, kun meno saaressa ravintolan sulkemisajan jälkeen rauhoittui, ja laituriin, jäi vain joitakin venekuntia. Yöllä tuulen ja sateen lisäksi ei kuulunut juuri muuta kuin lepakoiden perässä hiippailleen perheenisän varovaista jutustelua poikiensa kanssa.

Kehnona teltassa nukkujana yöunet taisivat jäädä meikäläisellä kokonaisuudessaan pariin tuntiin, ja aamulla vettä tulikin ihan maahan asti, lähestulkoon siihen saakka, kunnes laiva saapui taas hieman ennen puolta päivää ja pääsin kotimatkalle. Antoisa ja hieno reissu!

Kirjoittaja Mikko Lemmetti on yksi Metsähallituksen luontopalvelujen hoitamilla historiakohteilla kesällä vierailleista haamuretkeilijöistä. Heiltä on saatu arvokasta tietoa historiakohteiden kehittämiseen.

Metsähallituksen luontopalvelujen hoitoon siirtyi Museovirastolta viime vuonna 29 historiakohdetta muinaisjäännöksistä linnoituksiin ja rauniolinnoihin. Loviisan Svartholma on niistä yksi. Muita ovat muun muassa Raaseporin, Kuusiston ja Kajaanin rauniolinnat.

Ei Seilinkään kirkkoa päivässä rakennettu – mutta korjattiinko kesässä?

Seilin vuonna 1733 valmistunut kirkko on alkujaan rakennettu leprasairaiden hospitaalin yhteyteen. Se on hirsirunkoinen ristikirkko, joka koostuu runkohuoneesta ja kahdesta kylkiäisestä.  Rakennuksen vanhin vaihe näkyy sen sisätilassa yhä selvästi; kirkon länsiosassa on omalla sisäänkäynnillään varustettu, aidalla muusta seurakunnasta erotettu osa, jonne spitaalia sairastavat saivat tulla kuuntelemaan jumalanpalvelusta, muusta seurakunnasta eristettyinä. Kirkko on saaren ainoa leprahospitaalin ajalta säilynyt rakennus.

Kirkkoa kunnostetaan tänä kesänä Metsähallituksen Linnanrauniot ja muinaismuistot haltuun -hankkeessa ja työt ovatkin jo pääseet täyteen vauhtiin. Kirkkoon johtavien portaiden huonokuntoiset kansilankut on jo uusittu ja seuraavana on vuorossa temppuilevan oven rungon tarkistus. Suurimmista korjauksista vastaa nauvolainen perinnerakentaja Jimmy Granqvist. Korjaustyöt eivät estä kirkkoon tutustumista ja oppaat ovatkin paikalla aina elokuun loppuun asti. Heinä-elokuun vaihteessa kirkon ympäristössä käy todellinen kuhina, kun Suomen Rangerit saapuvat talkoilemaan kirkolle kansainvälisen rangeripäivän kunniaksi.

Heinäkuinen sadekuuro huuhteli Seilin kirkon uusitut portaat. Portaat tulevat vielä saamaan ovea vastaavan tumman värin pintaansa – mistäpä muustakaan kuin aidosta hautatervasta! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Suurin työ on kirkon alimpien hirsien paikkauksessa. Hirsikehikon alimmat osat ovat aina kaikkein vaurioalttiimpia – eivätkä ne ole säästyneet Seilissäkään. Alla olevasta kuvasta näkyy, että vanhaa vauriota on paikattu väliaikaisesti poistamalla lahoa ja naulaamalla päälle uutta puuta, joka on toiminut samalla seinälaudoituksen koolauksena. Ylimääräisen kosteuden kertymistä seinään ei kuitenkaan olla näin saatu pois ja niinpä seinässä asusteleekin kosteista oloista nauttivia tuhohyönteisiä. Paras keino päästä ötököistä eroon on muuttaa olosuhteita vähemmän houkutteleviksi, eli estää kosteuden kertyminen rakenteeseen.

Seinää on korjattu aiemminkin, mutta tuhohyönteisille se on maittanut korjauksen jälkeenkin. Nyt ylimääräisen kosteuden kertyminen alttariseinän hirsiin pyritään estämään poistamalla korkea kasvillisuus seinän viereltä, sekä vaihtamalla vaurioitunut puuaines terveeseen. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

3. IMG_1275

Jimmy Granqvist poistaa hirsistä vaurioituneen puuaineksen ja täydentää hirsirungon paikkaamalla. Vauriot eivät ole niin syviä, että olisi tarpeen nostaa koko kirkkoa ja vaihtaa kokonaisia hirsiä – onni onnettomuudessa! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta paikkapalan liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina itse vernissasta ja liidusta tehdystä kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on mallattu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina omin käsin vernissasta ja liidusta sekoitetusta kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on sovitettu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Juhannuksen kynnyksellä suojalevyt saatiin vihdoin pois ikkuna-aukkojen edestä ja kunnostetut puitteet takaisin paikalleen. Kirkossa ei siis tarvitse enää hapuilla tietään pimeässä tai käyttää otsalamppua. Kirkon sisätilassa ei ole korjauksia vaativia vaurioita, joten se säilyy myös jatkossa koskemattomana. Sisällä tullaan kuitenkin seuraamaan kryptan muurien mahdollisia liikkeitä, sekä tietenkin tarkkailemaan tuhohyönteisten määrää.

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hilja Palviainen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelijana.

Saaristomeren kansallispuiston arkeologinen kulttuuriperintö syynissä

Tämän ja ensi vuoden kenttätyökausien aikana Metsähallitus inventoi arkeologista kulttuuriperintöä Saaristomeren kansallispuistossa. Työ liittyy kansallispuiston uuden hoito- ja käyttösuunnitelman laatimiseen. Kohteena ovat Metsähallituksen omistamat maa-alueet. Työ aloitettiin kesäkuussa ja se jatkuu lomakauden jälkeen elokuussa. Mutta ensin vähän taustaa, koska ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

 

Muuttuva kulttuuriperintö

Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueen arkeologiset kulttuuriperintökohteet inventoitiin ensimmäisen kerran vuosina 1994-1997. Tuolloin käytiin läpi 235 saarta ja luotoa, sekä valtion että yksityisten maita, ja dokumentoitiin 138 arkeologista jäännöstä. Saaristomeri oli yhdessä Perämeren kanssa ensimmäinen kansallispuisto, jossa alettiin systemaattisesti kerätä tietoa arkeologisesta kulttuuriperinnöstä.

Nyt, kun pari vuosikymmentä on kulunut ensimmäisestä inventoinnista, näkemykset arkeologisen kulttuuriperinnön sisällöstä ja merkityksestä ovat muuttuneet. Metsähallituksen kulttuuriperintötyössä on tulkittu arkeologisen kulttuuriperinnön käsite väljemmin kuin perinteisessä muinaismuistolakiin kytkeytyneessä näkemyksessä on totuttu ajattelemaan. Arkeologista kulttuuriperintöä merensaaristossa ovat esimerkiksi esihistorialliset haudat, saariston perinteiseen asutukseen, elinkeinoihin ja resurssimaisemaan liittyvät paikat, sotahistorialliset jäännökset, luotsaukseen ja merenkulkuun liittyvät jäännökset ja kappelit ja historialliset hautapaikat.

 

Uusi kartoitus

Muutaman viikon jatkuneessa työssä kansallispuiston länsiosassa on dokumentoitu tähän mennessä 71 arkeologista kohdetta. Nyt tutkituilta saarilta tunnettiin entuudestaan kahdeksan kohdetta. Vanhin uusista löydöistä on hautaraunio Metsähallituksen laidunmailla Korppoon Kälössä. Kalliolle kivistä ja lohkareista kasattu röykkiö ajoittuu rautakauteen, 1000-2000 vuoden taakse meidän päivistämme. Kivenheiton päässä nyt löydetystä haudasta on entuudestaan tunnettu rakenteellisesti tyypillinen rautakautinen hautaraunio. Se on rakennettu niin lähelle rantaa, että paikka oli veden alla tai aivan rantavyöhykkeessä 900-luvulle j.Kr. asti. Tämä seikka antaa vinkkiä uudenkin hautalöydön todennäköisestä iästä.

Rautakautinen hautaraunio Söderbergenin rinteessä Korppoon Kälössä. Kuva: Tapani Tuovinen

Rautakautinen hautaraunio Söderbergenin rinteessä Korppoon Kälössä. Kuva: Tapani Tuovinen

 

Kalastus

Ei ollut yllätys, että suuri osa Saaristomeren kansallispuiston arkeologisista jäännöksistä liittyy kalastukseen. Kalastukseen liittyvät paikat, joissa rantaa oli raivattu, jotta veneet voitiin vetää maihin aalloilta turvaan. Tähän ryhmään kuuluvat myös paikat, joissa verkkoja kuivattiin erilaisten rakennelmien avulla, ja ehkä tunnusomaisimpina paikat, joissa kalastajat yöpyivät. Kalakareilla yöpymiseen ei aina tarvittu muuta kuin vene. Siinä nukuttiin avoimen taivaan alla tai se kallistettiin reelingilleen tuulensuojaksi. Toisinaan kuitenkin rakennettiin maihin kivinen muuri, joka rajasi muutaman neliömetrin lattiatason. Airojen, spriitangon, puomin tai maston avulla muurin päälle tehtiin kattorakenne, joka saattoi tukeutua pystysuoran kallionseinämän päälle. Katto peitettiin purjekankaalla. Tällaisia rakenteita on säilynyt muistitietoa paljon vanhemmalta ajalta, ja niitä on nimitetty arkeologisessa kirjallisuudessa tomtning-jäännöksiksi.

Tomtning-jäännösten luulisi olevan helposti havaittavissa, mutta niin vain kävi, että ensimmäinen alkukesästä löydetty tomtning on paikassa, josta inventoija vuonna 1995 käveli muutaman kymmenen metrin päästä ohi, huomaamatta mitään erikoista…

Tomtning-jäännös erottuu kivikkoon kaivettuna kuoppana ja sitä reunustavana kylmämuurauksena. Korppoon Myshamnin historiallinen satamapaikka.

Tomtning-jäännös erottuu kivikkoon kaivettuna kuoppana ja sitä reunustavana kylmämuurauksena. Korppoon Myshamnin historiallinen satamapaikka. Kuva: Tapani Tuovinen

Tämäkin pikkuinen muinaisjäännös on Myshamnin vanhassa satamapaikassa: kivestä ladottu kompassi, jonka haarat edelleen osoittavat likimain pää- ja väli-ilmansuuntia.

Tämäkin pikkuinen muinaisjäännös on Myshamnin vanhassa satamapaikassa: kivestä ladottu kompassi, jonka haarat edelleen osoittavat likimain pää- ja väli-ilmansuuntia. Kuva: Tapani Tuovinen

Lukuisat kivikeot päivystävät maisemassa ulkoluotojen kallionhuipuilla. Tutkittu tieto niiden i’istä ja merkityksistä puuttuu lähes tykkänään.  Merilintujen pyynti

Lukuisat kivikeot päivystävät maisemassa ulkoluotojen kallionhuipuilla. Tutkittu tieto niiden i’istä ja merkityksistä puuttuu lähes tykkänään. Kuva: Tapani Tuovinen

 

Merilintujen pyynti

Korppoon Brunskärissä kansallispuistoon kuuluu joukko erikokoisia saaria, joissa on säilynyt runsaasti merkkejä merilintujen metsästyksestä. Saarien rannoilla on kivistä ladottuja puolikaaren muotoisia muureja, jotka muodostavat näkösuojan rannasta katsoen. Tähän mennessä on dokumentoitu 40 kivimuuria Brunskärissä. Muureja on kansanomaisesti kutsuttu nimellä paahus, koija tai koju, ruotsiksi vettaskåra. Paahusten eteen rantaveteen sijoitettiin kellumaan puusta veistettyjä houkutuslintuja eli kaaveita (ruots. vetta), jotka saivat linnut laskeutumaan rantaveteen, haulikon kantaman päähän paahuksen taakse piiloutuneesta metsästäjästä. Kaaveita on mm. Suomen Metsästysmuseon kokoelmissa täällä.

Merlintujen pyynti kaaveelta yhdistetään yleensä keväiseen uroshaahkan eli kalkkaan pyyntiin. Aikojen kuluessa paahuksien tuntumasta on ammuttu myös telkkiä, pilkkasiipiä, mustalintuja, tukkasotkia, lapasotkia, isokoskeloita ja alleja.

Merilintujen pyynti kaaveelta oli menneinä vuosisatoina tuottoisa pyyntitapa, joka tuotti tuoretta lihaa pöytään pitkän talvikauden jälkeen. Ne linnut, joita ei valmistettu heti ruoaksi, suolattiin tynnyreihin. Sodan jälkeisenä aikana merilinnun pyynti on menettänyt vähitellen taloudellisen merkityksensä, mutta sen symbolinen merkitys metsästäjäkulttuurissa on säilynyt pitkään. Miesporukat lähtivät vapun tienoilla luodoille kokemaan kevätluonnon raikkautta, ehkä vähän nauttimaan miestä väkevämpää ja joka tapauksessa kilpailemaan keskenään osumatarkkuudessa. 2000-luvulla kevätpyynti kiellettiin EU:n lintudirektiivin vastaisena, ja niin tuhoutui miehisen vapauden viimeinen linnake, ainakin metsästäjien mielestä. Jäljelle jäivät vain rantojen kivimuurit.

Paahus Brunskärin Bredskärissä.

Paahus Brunskärin Bredskärissä. Kuva: Tapani Tuovinen

Saariston perinteiset elinkeinot menettävät taloudellista merkitystään, ja niitä koskeva muistitieto on yhä harvempien ihmisten omaisuutta. Perinteisten luonnonkäytön muotojen merkitys saaristolaisidentiteetin tunnusmerkkinä säilyy kuitenkin pitkään, ja perinteiseen luonnonresurssien käyttöön viitataan usein, kun mediajulkisuudessa otetaan kantaa siihen, ketkä ovat oikeita saaristolaisia ja kenen sana painaa saaristolaisuuden tai saaristokulttuurin määrittelyssä. Tallennettu tieto perinteisestä luonnonresurssien käytöstä säilyttää siis ajankohtaisuutensa ja sen merkitys vain lisääntyy. Sitä mukaa kun vanhoja asioita muistavat pikipöksyt poistuvat keskuudestamme, perinnearkistojen aineistot ja saariston arkeologinen kulttuuriperintö jäävät ainoiksi todistusaineistoiksi menneistä elinehdoista. Ja arkeologisella kulttuuriperinnöllä on se mainio ominaisuus, että se lisääntyy tekemällä kenttäarkeologiaa. Tätä kautta satsaukset arkeologiseen kulttuuriperintöön toteuttavat Saaristomeren kansallispuiston tavoitteita, joihin luonnonsuojelun lisäksi kuuluu ylläpitää saaristokulttuuria sekä turvata perinteisiä luonnonkäyttömuotoja ja säilyttää elävää saaristoyhteisöä. Arkeologinen kulttuuriperintö voi siis tarjota perusteltua tietoa saaristolaisten toimeentulosta ja vuorovaikutuksesta pitkän ajan perspektiivissä ja tuottaa meidän ajassamme relevantteja yhteiskunnallisia merkityksiä.

 

Tapani Tuovinen

Kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija, Etelä-Suomen luontopalvelut

Merkitykselliset maisemat rakentuvat kokemuksista

Työpöytäni ääressä maisema avautuu minulle dynaamisena ja moniulotteisena systeeminä, johon liittyy erilaisia käsitemalleja ja analysointimahdollisuuksia. Pilkon maisemaa osiin, luokittelen, piirrän havainnollistavia kuvia sekä pohdin maiseman eri osien vuorovaikutussuhteita.

Mökkilaiturilla istuessani teorisointi unohtuu. Väreilevä vesi, kesätuulessa keinuvat kaislat, jääkauden hiomat silokalliot, nenään leijuva savun tuoksu ja saunaoluen sihahduksesta kantautuva ääni sulautuvat kaikki yhtenäiseksi kokemukseksi ympäröivästä maailmasta — tämä on minulle rauhan ja rentoutumisen maisema.

Meillä kaikilla lienee paikkoja, jotka ovat meille tärkeitä tai jotka ovat jääneet mieleemme jostain erityisestä syystä. Henkilökohtainen suhde paikkaan voi rakentua mitä erilaisimpien tekijöiden varaan. Jotkut arvostavat monimuotoista luontoa ja toiset paikan ilmapiiriä, joka muodostuu visuaalisten näkymien, äänimaailman ja tuoksujen kokonaisuudesta. Joillekin tärkeintä on se, mitä paikassa voi tehdä: moni muistaa ikuisesti paikan, missä sai rakkaudentunnustuksen tai juoksi maastomaratonin maaliviivan yli. Maisemien merkitykset muodostuvat kokemuksista. Esimerkiksi Kolin kansallispuiston maisemissa juostu Vaarojen Maraton liittää paikkaan kokemusperäisiä käytänteitä ja arvoja, jotka kuitenkin on vaikea huomioida suunnittelutyössä.

Suunnittelijan kartalle piirtyvät niin Natura-alueet, kulttuuriympäristöt ja muinaismuistot kuin Metsähallituksen asiantuntijoiden tekemät kulttuuriperintö- ja luontotyyppi-inventoinnit. Inventoimme jopa merenpohjaa. Kokemuksia kuvaavaa paikkatietoa päätöksenteon tukena meillä ei kuitenkaan ole – vielä.

Kokemusten inventointi voi äkkiseltään kuulostaa haasteelliselta, ellei jopa mahdottomalta tehtävältä. Subjektiivisia kokemuksia kun ei voi suoraan lukea maastosta, vaan tällaisen tiedon tavoittaminen edellyttää sillan rakentamista fyysisen todellisuuden ja kokemusmaailman välille. Se onnistuu kysymällä ihmisiltä itseltään, mitä he kokevat, tekevät ja arvostavat erilaisissa paikoissa.

Tänä kesänä inventoimmekin kokemuksia Saaristomerellä pyytämällä ihmisiä merkitsemään kartalle heille merkityksellisiä paikkoja. Kyselyn toivotaan tuovan tietoa suojelualueiden ja niiden ympäristön maisemiin kiinnittyvistä käytänteistä ja arvoista eli maisemapalveluista. Kesäkuun alussa avattu karttakysely on toteutettu osana ympäristöministeriön Harava -palvelun kehittämistä, jonka pilotointiin Metsähallitus on osallistunut yhdessä Turun yliopiston maantieteen ja geologian laitoksen kanssa.

Kyselyn toivotaan tavoittavan ainakin tuhat yksilöllistä vastaajaa. Vastaajiksi halutaan niin paikallisia asukkaita kuin Saaristomerellä lomailevia ja työskenteleviä. Onko Saaristomerellä sinulle merkityksellisiä paikkoja? Kerro ne meille vastaamalla elokuun loppuun mennessä Minun Saaristomereni -kyselyyn. Osallistumalla vaikutat Saaristomeren kansallispuiston maisemiin liittyvään suunnitteluun.

Titta Koistinen

Haravassa voi kertoa esimerkiksi mieleenpainuneista maiseman katselupaikoista. Kuva: Toni Vikstedt.

Minun Saaristomereni -kyselyssä voi kertoa esimerkiksi mieleenpainuneista maisemanäkymistä merkitsemällä kartalle maiseman katseluun sopivia paikkoja. Kuva: Toni Vikstedt.