Avainsana-arkisto: Saaristomeren kansallispuisto

Saaristomeren kansallispuiston arkeologinen kulttuuriperintö syynissä

Tämän ja ensi vuoden kenttätyökausien aikana Metsähallitus inventoi arkeologista kulttuuriperintöä Saaristomeren kansallispuistossa. Työ liittyy kansallispuiston uuden hoito- ja käyttösuunnitelman laatimiseen. Kohteena ovat Metsähallituksen omistamat maa-alueet. Työ aloitettiin kesäkuussa ja se jatkuu lomakauden jälkeen elokuussa. Mutta ensin vähän taustaa, koska ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

 

Muuttuva kulttuuriperintö

Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueen arkeologiset kulttuuriperintökohteet inventoitiin ensimmäisen kerran vuosina 1994-1997. Tuolloin käytiin läpi 235 saarta ja luotoa, sekä valtion että yksityisten maita, ja dokumentoitiin 138 arkeologista jäännöstä. Saaristomeri oli yhdessä Perämeren kanssa ensimmäinen kansallispuisto, jossa alettiin systemaattisesti kerätä tietoa arkeologisesta kulttuuriperinnöstä.

Nyt, kun pari vuosikymmentä on kulunut ensimmäisestä inventoinnista, näkemykset arkeologisen kulttuuriperinnön sisällöstä ja merkityksestä ovat muuttuneet. Metsähallituksen kulttuuriperintötyössä on tulkittu arkeologisen kulttuuriperinnön käsite väljemmin kuin perinteisessä muinaismuistolakiin kytkeytyneessä näkemyksessä on totuttu ajattelemaan. Arkeologista kulttuuriperintöä merensaaristossa ovat esimerkiksi esihistorialliset haudat, saariston perinteiseen asutukseen, elinkeinoihin ja resurssimaisemaan liittyvät paikat, sotahistorialliset jäännökset, luotsaukseen ja merenkulkuun liittyvät jäännökset ja kappelit ja historialliset hautapaikat.

 

Uusi kartoitus

Muutaman viikon jatkuneessa työssä kansallispuiston länsiosassa on dokumentoitu tähän mennessä 71 arkeologista kohdetta. Nyt tutkituilta saarilta tunnettiin entuudestaan kahdeksan kohdetta. Vanhin uusista löydöistä on hautaraunio Metsähallituksen laidunmailla Korppoon Kälössä. Kalliolle kivistä ja lohkareista kasattu röykkiö ajoittuu rautakauteen, 1000-2000 vuoden taakse meidän päivistämme. Kivenheiton päässä nyt löydetystä haudasta on entuudestaan tunnettu rakenteellisesti tyypillinen rautakautinen hautaraunio. Se on rakennettu niin lähelle rantaa, että paikka oli veden alla tai aivan rantavyöhykkeessä 900-luvulle j.Kr. asti. Tämä seikka antaa vinkkiä uudenkin hautalöydön todennäköisestä iästä.

Rautakautinen hautaraunio Söderbergenin rinteessä Korppoon Kälössä. Kuva: Tapani Tuovinen

Rautakautinen hautaraunio Söderbergenin rinteessä Korppoon Kälössä. Kuva: Tapani Tuovinen

 

Kalastus

Ei ollut yllätys, että suuri osa Saaristomeren kansallispuiston arkeologisista jäännöksistä liittyy kalastukseen. Kalastukseen liittyvät paikat, joissa rantaa oli raivattu, jotta veneet voitiin vetää maihin aalloilta turvaan. Tähän ryhmään kuuluvat myös paikat, joissa verkkoja kuivattiin erilaisten rakennelmien avulla, ja ehkä tunnusomaisimpina paikat, joissa kalastajat yöpyivät. Kalakareilla yöpymiseen ei aina tarvittu muuta kuin vene. Siinä nukuttiin avoimen taivaan alla tai se kallistettiin reelingilleen tuulensuojaksi. Toisinaan kuitenkin rakennettiin maihin kivinen muuri, joka rajasi muutaman neliömetrin lattiatason. Airojen, spriitangon, puomin tai maston avulla muurin päälle tehtiin kattorakenne, joka saattoi tukeutua pystysuoran kallionseinämän päälle. Katto peitettiin purjekankaalla. Tällaisia rakenteita on säilynyt muistitietoa paljon vanhemmalta ajalta, ja niitä on nimitetty arkeologisessa kirjallisuudessa tomtning-jäännöksiksi.

Tomtning-jäännösten luulisi olevan helposti havaittavissa, mutta niin vain kävi, että ensimmäinen alkukesästä löydetty tomtning on paikassa, josta inventoija vuonna 1995 käveli muutaman kymmenen metrin päästä ohi, huomaamatta mitään erikoista…

Tomtning-jäännös erottuu kivikkoon kaivettuna kuoppana ja sitä reunustavana kylmämuurauksena. Korppoon Myshamnin historiallinen satamapaikka.

Tomtning-jäännös erottuu kivikkoon kaivettuna kuoppana ja sitä reunustavana kylmämuurauksena. Korppoon Myshamnin historiallinen satamapaikka. Kuva: Tapani Tuovinen

Tämäkin pikkuinen muinaisjäännös on Myshamnin vanhassa satamapaikassa: kivestä ladottu kompassi, jonka haarat edelleen osoittavat likimain pää- ja väli-ilmansuuntia.

Tämäkin pikkuinen muinaisjäännös on Myshamnin vanhassa satamapaikassa: kivestä ladottu kompassi, jonka haarat edelleen osoittavat likimain pää- ja väli-ilmansuuntia. Kuva: Tapani Tuovinen

Lukuisat kivikeot päivystävät maisemassa ulkoluotojen kallionhuipuilla. Tutkittu tieto niiden i’istä ja merkityksistä puuttuu lähes tykkänään.  Merilintujen pyynti

Lukuisat kivikeot päivystävät maisemassa ulkoluotojen kallionhuipuilla. Tutkittu tieto niiden i’istä ja merkityksistä puuttuu lähes tykkänään. Kuva: Tapani Tuovinen

 

Merilintujen pyynti

Korppoon Brunskärissä kansallispuistoon kuuluu joukko erikokoisia saaria, joissa on säilynyt runsaasti merkkejä merilintujen metsästyksestä. Saarien rannoilla on kivistä ladottuja puolikaaren muotoisia muureja, jotka muodostavat näkösuojan rannasta katsoen. Tähän mennessä on dokumentoitu 40 kivimuuria Brunskärissä. Muureja on kansanomaisesti kutsuttu nimellä paahus, koija tai koju, ruotsiksi vettaskåra. Paahusten eteen rantaveteen sijoitettiin kellumaan puusta veistettyjä houkutuslintuja eli kaaveita (ruots. vetta), jotka saivat linnut laskeutumaan rantaveteen, haulikon kantaman päähän paahuksen taakse piiloutuneesta metsästäjästä. Kaaveita on mm. Suomen Metsästysmuseon kokoelmissa täällä.

Merlintujen pyynti kaaveelta yhdistetään yleensä keväiseen uroshaahkan eli kalkkaan pyyntiin. Aikojen kuluessa paahuksien tuntumasta on ammuttu myös telkkiä, pilkkasiipiä, mustalintuja, tukkasotkia, lapasotkia, isokoskeloita ja alleja.

Merilintujen pyynti kaaveelta oli menneinä vuosisatoina tuottoisa pyyntitapa, joka tuotti tuoretta lihaa pöytään pitkän talvikauden jälkeen. Ne linnut, joita ei valmistettu heti ruoaksi, suolattiin tynnyreihin. Sodan jälkeisenä aikana merilinnun pyynti on menettänyt vähitellen taloudellisen merkityksensä, mutta sen symbolinen merkitys metsästäjäkulttuurissa on säilynyt pitkään. Miesporukat lähtivät vapun tienoilla luodoille kokemaan kevätluonnon raikkautta, ehkä vähän nauttimaan miestä väkevämpää ja joka tapauksessa kilpailemaan keskenään osumatarkkuudessa. 2000-luvulla kevätpyynti kiellettiin EU:n lintudirektiivin vastaisena, ja niin tuhoutui miehisen vapauden viimeinen linnake, ainakin metsästäjien mielestä. Jäljelle jäivät vain rantojen kivimuurit.

Paahus Brunskärin Bredskärissä.

Paahus Brunskärin Bredskärissä. Kuva: Tapani Tuovinen

Saariston perinteiset elinkeinot menettävät taloudellista merkitystään, ja niitä koskeva muistitieto on yhä harvempien ihmisten omaisuutta. Perinteisten luonnonkäytön muotojen merkitys saaristolaisidentiteetin tunnusmerkkinä säilyy kuitenkin pitkään, ja perinteiseen luonnonresurssien käyttöön viitataan usein, kun mediajulkisuudessa otetaan kantaa siihen, ketkä ovat oikeita saaristolaisia ja kenen sana painaa saaristolaisuuden tai saaristokulttuurin määrittelyssä. Tallennettu tieto perinteisestä luonnonresurssien käytöstä säilyttää siis ajankohtaisuutensa ja sen merkitys vain lisääntyy. Sitä mukaa kun vanhoja asioita muistavat pikipöksyt poistuvat keskuudestamme, perinnearkistojen aineistot ja saariston arkeologinen kulttuuriperintö jäävät ainoiksi todistusaineistoiksi menneistä elinehdoista. Ja arkeologisella kulttuuriperinnöllä on se mainio ominaisuus, että se lisääntyy tekemällä kenttäarkeologiaa. Tätä kautta satsaukset arkeologiseen kulttuuriperintöön toteuttavat Saaristomeren kansallispuiston tavoitteita, joihin luonnonsuojelun lisäksi kuuluu ylläpitää saaristokulttuuria sekä turvata perinteisiä luonnonkäyttömuotoja ja säilyttää elävää saaristoyhteisöä. Arkeologinen kulttuuriperintö voi siis tarjota perusteltua tietoa saaristolaisten toimeentulosta ja vuorovaikutuksesta pitkän ajan perspektiivissä ja tuottaa meidän ajassamme relevantteja yhteiskunnallisia merkityksiä.

 

Tapani Tuovinen

Kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija, Etelä-Suomen luontopalvelut

Terveiset täältä jostain, Pitkän ikävän varrelta

Suolasilakka oli ennen rannikon väestön peruselintarvikkeita niin maalla kuin kaupungissakin. Syyskutuista silakkaa kalastettiin verkoilla ulkosaaristossa, jonka kareille vuosittain kokoontui paljon väkeä. Turunmaan saariston kylät Rosala ja Böle Hiittisten entisessä pitäjässä (nyk. Kemiönsaari) olivat 1500-luvulla suuria kyliä, joiden toimeentulo perustui kalastukseen, ja niistä riitti väkeä merelle, niin tilallisten kuin tilattomien joukosta. Kyliin kuului myös saaria, jotka olivat sivussa kaikkein tuottoisimmasta kalastuksesta ja joita käytettiin muihin tarkoituksiin. Ne olivat takamaita, joita vanhastaan käytettiin yhteislaitumina.

Tällainen yhteislaidunnus eli mulbete oli käytössä Hiittisten Örön saarella, joka on nyt ajankohtainen, koska se siirtyy vuonna 2015 Puolustusvoimien hallinnasta Metsähallitukselle. Samalla ensimmäisen maailmansodan aikainen linnakesaari liitetään Saaristomeren kansallispuistoon ja se avautuu matkailijoille. Matkailukäyttö edellyttää vielä huomattavia investointeja saaren kulkuyhteyksiin ja palveluihin.

Maanmittari Hans Hansson oli yksi Suomen ensimmäisiä maanmittausalan ammattilaisia. Hänen tehtävänään oli mm. laatia Turun läänin kartat kihlakunnittain. Tämä kartta (noin 1650) esittää Halikon kihlakuntaa ja Kemiön vapaaherrakuntaa. Örö kuvan keskellä (Kansallisarkisto).

Maanmittari Hans Hansson oli yksi Suomen ensimmäisiä maanmittausalan ammattilaisia. Hänen tehtävänään oli mm. laatia Turun läänin kartat kihlakunnittain. Tämä kartta (noin 1650) esittää Halikon kihlakuntaa ja Kemiön vapaaherrakuntaa. Örö kuvan keskellä (Kansallisarkisto).

Vanhimmassa Hiittisten saariston kartassa noin vuodelta 1650 siihen kohtaan, jossa Örö sijaitsee, on piirretty suurehko metsäinen saari, jonka päälle on kirjoitettu nimi Sandö. Nimi Örö tulee esiin Henrik Ponténin kartassa vuodelta 1789, ja tästä eteenpäin saaresta käytetään rinnakkain kahta nimeä, Örö ja Storlandet. Saaren kaikki nimet kuvaavat sen luonnetta: se on suurikokoinen ja sen maaperä on suurimmaksi osaksi hiekkaa ja soraa. Nimi Örö on nimittäin yhdyssana, jonka ensimmäinen murteellinen osa ör, -en tarkoittaa hiekkaista ja soraista riuttaa ja palautuu muinaisskandinaaviseen sanaan aur, ’sora’.

Örössä ei alun perin näyttäisi olleen ympärivuotista asutusta, vaan paimenet oleskelivat saaressa sulan laidunnusaikana. Jossakin lähellä etelärantaa kalastajat yöpyivät yksinkertaisessa kalatuvassa. He eivät voineet tietää, että pian kaikki muuttuisi.

Suuri osa Venäjän Itämeren laivastosta tuhoutui vuonna 1905 Tyynellä merellä Tsushiman meritaistelussa Japania vastaan. Kun vuonna 1912 ensimmäisen maailmasodan uhka leijui ilmassa, Venäjä päätti korvata Itämeren laivaston voimakkaalla rannikkotykistöllä, jonka oli määrä sulkea Suomenlahti Saksan mahdolliselta hyökkäykseltä kohti Pietaria. Puolustusjärjestelmä sai nimen Pietari Suuren merilinnoitus. Kun merikortteja tutkittiin laivaston esikunnassa, huomio kiinnittyi Hangon länsipuolella ulkoluotojen tuntumassa sijaitsevaan saareen, josta tykillä ylsi ampumaan kauas avomerelle ja joka olisi tarpeeksi suuri linnakesaareksi. Saaren maanomistajat saattoivat vain katsoa sivusta, kun Örö otettiin sotavoimien haltuun ja se muuttui pakkotyösiirtolaksi, johon kyläläisillä ei ollut enää asiaa.

Vuodesta 1915 vuoteen 1917 saarelle rakennettiin ennätysvauhtia tykkipattereita, kasarmeja, kasarmi- ja asuinrakennuksia, ruokaloita, sähkökeskuksia, valonheitinasemia, tähystystorneja, varastoja, kellareita, eläinsuojia, kaivoja, laitureita, teitä ja kapearaiteinen rautatie. Vuoden 1918 lopussa rakennuksia oli kaikkiaan 129. Raskaissa louhinta- ja rakennustöissä puursivat vangit, joista osa oli Kaukoidästä tuotuja sotavankeja. Hiittisissä kerrottiin vankien eksoottisen ulkonäön takia tarinaa, että linnakkeen tiet olivat kiinalaisten rakentamia. Kevään 1918 sisällissodan jälkeen linnake siirtyi Suomen puolustusvoimien hallintaan.

Puolustusvoimien aikana saari oli tehokkaassa käytössä. Linnakkeen aktiiviaikana, 1918–2005 rakennettiin lukuisia uusia rakennuksia, mutta myös purettiin, poltettiin ja jopa räjäytettiin tarpeettomia pois. Tähän päivään säilyneiden rakennusten perusteella rakentaminen oli linnakkeen perustamisajan jälkeen kiihkeimmillään 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin saarelle nousi linnakkeen viralliseen toimintaan liittyvien rakennusten lisäksi muun muassa ajan mukaisia asuinrakennuksia, kuten Örön kolmikerroksinen, kalkkihiekkatiilinen rivitalo, upseerikerho sekä sotilaskoti. Rakennuskanta on kuitenkin muuttunut koko linnakkeen toiminnan ajan ja uusimmat rakennukset ovat 1990-luvulta. Rakennuskannan kerroksisuus korostuu sotilaallisen suunnitelmallisuuden myötä julkisivuihin ja rakennusten massaan syntyneinä, vuosikymmenittäin vaihtuvina yhtenäisinä piirteinä.

12 tuuman kasarmialuetta. Kuva: Hilja Palviainen

12 tuuman kasarmialuetta. Kuva: Hilja Palviainen

Saari oli oma pieni, suljettu yhteisönsä, joka koostui linnakkeella työskentelevistä, heidän perheistään, sekä tietenkin vaihtuvista varusmiehistä. Perhe-elämä on yhä nähtävissä Örössä monin paikoin, esimerkkinä vaikkapa varusvarastosta kouluksi muutettu rakennus sekä lukuisat hiekkalaatikot asuinrakennusten pihoilla. Löytyipä rivitalon järjestyssäännöistäkin maininta, että äänekäs soitto, laulu ja muu häiritsevä toiminta on kielletty 22-7 välisenä aikana muulloin, paitsi perhejuhlien yhteydessä.

Kuvassa Örön 1940-luvun rakennuksille tyypillinen, koristeellinen katos. Rakennus on entinen varusvarasto, joka myöhemmin muutettiin saaren lasten opinahjoksi. Kuva: Hilja Palviainen

Kuvassa Örön 1940-luvun rakennuksille tyypillinen, koristeellinen katos. Rakennus on entinen varusvarasto, joka myöhemmin muutettiin saaren lasten opinahjoksi. Kuva: Hilja Palviainen

Puolustusvoimien melkein sata vuotta kestäneen toiminnan aikana saarella palveli lukuisia varusmiehiä, mutta suurelle yleisölle saari pysyi suljettuna. Ensi vuoden alusta Saaristomeren kansallispuistossa vieraileville on ensi kertaa mahdollisuus tutustua Örön luontoon ja kulttuuriperintöön.

Venäläisaikana rakennetut linnoituslaitteet ovat edelleen jäljellä. Osa on poistettu käytöstä ja osittain purettu, jotkut rakenteet ovat romahtaneet. Suurimpien 12 tuuman Obuhov-tykkipattereissa venäläisaikana rakennettua ovat vain kiviset rintavarustukset – ja tietenkin itse tykit, joita edelleen huolletaan vapaaehtoisvoimin. Maanalaiset tilat on rakennettu itsenäisyyden aikana.

Örö on tullut tunnetuksi näistä 12 tuuman meritykeistä. Kuva: Tapani Tuovinen

Örö on tullut tunnetuksi näistä 12 tuuman meritykeistä. Kuva: Tapani Tuovinen

Saarella on kaksi kasarmialuetta, jotka ovat saaneet nimensä niitä lähellä olevien tykkien mukaan, eli 12 tuuman kasarmi ja 6 tuuman kasarmi. Molemmat alueet on rakennettu vuosina 1915–1917 ja niillä olevat venäläisaikaiset rakennukset ovatkin keskenään hyvin samanlaisia. Ikkunamuodon, kate- ja julkisivumateriaalin lisäksi Örön venäläisaikaisille rakennuksille ominaista on räystäitä ja päätyjä kiertävät koristelistat. Kasarmialueilta puuttuu lähes täysin rakennusten välinen hierarkia, joka on vielä 1900-luvun alussa kuulunut itsestään selvästi siviilirakentamiseen ja erottanut esimerkiksi päärakennuksen piharakennuksista. 12 tuuman kasarmialueella, jossa rakennuskantaan on tullut uusiakin kerroksia, on vähäistä hierarkiaa rakennusten välillä, mutta selvimmin se erottuu kasarmialueiden välissä olevassa linnakkeen komentajan asunnossa, eli Silmässä. Silmän mahtipontinen ja juhlallinen sisäänkäynti ei jätä kenellekään epäselväksi, kuinka arvovaltainen asukas talossa majailee.

12 tuuman kasarmialueen rakennuksia, takana kasematti. Kuva Hilja Palviainen

12 tuuman kasarmialueen rakennuksia, takana kasematti. Kuva Hilja Palviainen

Vaikka kasarmialueiden rakennukset ovat suurilta linjoiltaan ja rakenneratkaisuiltaan varsin perinteisiä, on niissä kuitenkin mielenkiintoisia rakenteita, joilla on varauduttu niin saariston olosuhteisiin kuin mahdolliseen sotatilaankin. Venäläisaikaisten rakennusten sisäseinät on rapattu savilaastilla siisteiksi ja säntillisiksi, mutta laasti on samalla estänyt saariston tuulta ja kosteutta tunkeutumasta rakennukseen sisään. Savirappaus on harvoissa rakennuksissa enää näkyvissä, mutta oletettavasti se löytyy yhä uudempien kerrostuimien alta. Rakennusten yläpohjien eristeiden päälle on ladottu tiiliä, mikä on varsin epätavallista. Tiilten tarkoitus on ilmeisesti ollut pommituksen yhteydessä toimia painona, joka pitää rakenteita paikallaan.

6 tuuman kasarmialueen varusvarastossa savirappauksen päälle on tehty fresko. Kuva: Hilja Palviainen

6 tuuman kasarmialueen varusvarastossa savirappauksen päälle on tehty fresko. Kuva: Hilja Palviainen

Saariston maisemasta kiinnostuneen kannattaa tutustua saaren lounaisosassa sijaitsevan 6 tuuman patterin rakennuksiin ja varustuksiin. Eteläkärjen kalliolta näkee kauas avomerelle. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset tykkiasemat, ammuskomerot ja suojahuoneet ovat säilyneet, tosin osaksi muunnettuina ja osaksi huonokuntoisina.

Tietääkö joku lukija, mikä laite tämä purettu rakennelma on ollut? Inventoijien linnoituslaitteiden tuntemus ei riittänyt tunnistamaan tätä. Rantakalliolla on ollut kahden pukin kannattelema puomi, jonka pää on voitu nostaa runsaan 6 metrin korkeudelle. On ehdotettu, että kyseessä olisi pystyyn nostettava merimerkki. Kuva: Tapani Tuovinen

Tietääkö joku lukija, mikä laite tämä purettu rakennelma on ollut? Inventoijien linnoituslaitteiden tuntemus ei riittänyt tunnistamaan tätä. Rantakalliolla on ollut kahden pukin kannattelema puomi, jonka pää on voitu nostaa runsaan 6 metrin korkeudelle. On ehdotettu, että kyseessä olisi pystyyn nostettava merimerkki. Kuva: Tapani Tuovinen

Eteläkärjestä avautuu näköala kohti Bengtskärin majakkaa. Sen hallinnasta taisteltiin 25.–26.7.1941 ja Örön meritykeillä ammuttiin tulitukea majakkasaarelle ja sen ympärille. Kuva: Hilja Palviainen

Eteläkärjestä avautuu näköala kohti Bengtskärin majakkaa. Sen hallinnasta taisteltiin 25.–26.7.1941 ja Örön meritykeillä ammuttiin tulitukea majakkasaarelle ja sen ympärille. Kuva: Hilja Palviainen

Kuljetuksia varten saarelle rakennettiin venäläisaikana viisi kilometriä mukulakivillä päällystettyä maantietä, jonka haarat jossakin vaiheessa – varusmiehiltä kaiketi – saivat nimet Pitkä ikävä ja Lyhyt ikävä. Kapearaiteisella rautatiellä ajettiin höyryveturin vetämillä tavaravaunuilla ja henkilöliikenteessä käytettiin hevosvetoista raitiovaunua.

Tie muotoilee maisemaa. Pitkä ikävä on viranomaistie, joka kulkee suunnitelman mukaisesti viivasuoraan ja tasoittaa tieltään maaston muodot. Kuva: Tapani Tuovinen

Tie muotoilee maisemaa. Pitkä ikävä on viranomaistie, joka kulkee suunnitelman mukaisesti viivasuoraan ja tasoittaa tieltään maaston muodot. Kuva: Tapani Tuovinen

Hilja Palviainen ja Tapani Tuovinen

Kulttuuriperinnölle merkityksiä yhdessä tekemisestä ja osallistumisesta

Lähtöolettamus on, että kulttuuriperintöä suojellaan, olipa se miten kaukana asutuksesta hyvänsä. Joskus inventoidessa sivussa vaellusreiteistä ja asutuksesta sitä miettii, että näkeeköhän näitä kohteita kukaan muu, kenelle tieto löydöistä kulkee ja onko tiedolla aidosti merkitystä yhtään kellekään. Viimeisten kuukausien aikana uskoni kulttuuriperinnön merkitykseen on kuitenkin palautunut, hieman yllättäen, harvaan vakituisesti ja pääasiassa vain kausiluontoisesti asutussa saaristossa.

Tsekkiläiset Josef ja Marketa sekä espanjalainen Chloé  korjaavat Vekaran päärakennuksen seinää. Kuva: Henrik Jansson.

Tsekkiläiset Josef ja Marketa sekä espanjalainen Chloé korjaavat Vekaran päärakennuksen seinää. Kuva: Henrik Jansson.

Kuukausi sitten olin vetämässä järjestyksessään toista kansainvälistä talkooleiriä Vekarassa, eteläisen Selkämeren kansallispuiston saarella. Saari on osittain yksityisomisteinen ja jäättömällä kaudella alkuperäisten Vekaran asukkaiden jälkeläiset viettävät vanhoilla saaristolaistiloilla aikaansa. Leirin puitteissa olemme korjanneet saaren toista päärakennusta. Paitsi, että leirit ovat olleet hienoja kulttuurienvälisiä kohtaamisia, on ollut myös jännä nähdä miten kahdessa vuodessa roolimme paikallisten silmissä on muuttunut.

Jo ensimmäisenä vuonna vekaralaiset ottivat meidät positiivisesti vastaan. Taustalla pilkisteli vähän epäluuloa passiivisena omistajana pidetyn valtion kiinnostukseen tehdä yhdessä jotain saaren eteen. Kuuden kansallisuuden aherrus saarella kahden viikon ajan oli tietenkin myös uusi ja jännittävä kokemus. Tänä vuonna jatkaessamme korjaustöitä oli sykähdyttävää kuulla, että saarelaiset olivat jo pitkään odottaneet paluutamme. Tuntui, että työllämme oli ollut ja olisi jatkossakin merkitystä ihmisille. Suunnittelimme jo ensi vuodenkin tekemisiä, yhdessä.

Jurmossa hyvin säilynyt keskiaikainen asuinpaikka löytyy keskellä nykyasutusta. Rakennusten tulisijojen perustukset näkyvät matalina kumpuina maastossa. Kuva: Henrik Jansson.

Jurmossa hyvin säilynyt keskiaikainen asuinpaikka löytyy keskellä nykyasutusta. Rakennusten tulisijojen perustukset näkyvät matalina kumpuina maastossa. Kuva: Henrik Jansson.

Saaristomeren kansallispuisto on toinen kohde, jossa kulttuuriperinnön hoidon myötä nousee esiin tarve tehdä työtä nykyisten asukkaiden eteen. Saaristoyhteisön säilyttäminen elävänä ja saaristolaiskulttuurin suojeleminen on myös kirjattu kansallispuiston tavoitteiksi. Kulttuuriperintö on merkittävä peruskivi matkailussa ja monet saariston elinkeinot kumpuavat perinteistä ollen myös työvoimavaltaisia. Paikallisten tarpeet ja ideat tulevat tosin esille vasta kun istutaan iltaa ja ollaan läsnä, kitketään kukkapenkkiä tai haetaan vettä, annetaan henkilökohtaista aikaa ja kohdataan toiset ihmiset aidosti. Kulttuuriperintötyö näyttäytyykin tavoitteiltaan, ei ainoastaan vanhaa säilyttävänä vaan myös tulevaisuutta rakentavana.

Paikallisuus, yhteisöllisyys, asioiden ja tavaroiden takaa löytyvät tarinat ovat juuri nyt trendikkäitä. Kulttuuriperintö on siis merkityksellistä.

Henrik Jansson, kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija

Merkitykselliset maisemat rakentuvat kokemuksista

Työpöytäni ääressä maisema avautuu minulle dynaamisena ja moniulotteisena systeeminä, johon liittyy erilaisia käsitemalleja ja analysointimahdollisuuksia. Pilkon maisemaa osiin, luokittelen, piirrän havainnollistavia kuvia sekä pohdin maiseman eri osien vuorovaikutussuhteita.

Mökkilaiturilla istuessani teorisointi unohtuu. Väreilevä vesi, kesätuulessa keinuvat kaislat, jääkauden hiomat silokalliot, nenään leijuva savun tuoksu ja saunaoluen sihahduksesta kantautuva ääni sulautuvat kaikki yhtenäiseksi kokemukseksi ympäröivästä maailmasta — tämä on minulle rauhan ja rentoutumisen maisema.

Meillä kaikilla lienee paikkoja, jotka ovat meille tärkeitä tai jotka ovat jääneet mieleemme jostain erityisestä syystä. Henkilökohtainen suhde paikkaan voi rakentua mitä erilaisimpien tekijöiden varaan. Jotkut arvostavat monimuotoista luontoa ja toiset paikan ilmapiiriä, joka muodostuu visuaalisten näkymien, äänimaailman ja tuoksujen kokonaisuudesta. Joillekin tärkeintä on se, mitä paikassa voi tehdä: moni muistaa ikuisesti paikan, missä sai rakkaudentunnustuksen tai juoksi maastomaratonin maaliviivan yli. Maisemien merkitykset muodostuvat kokemuksista. Esimerkiksi Kolin kansallispuiston maisemissa juostu Vaarojen Maraton liittää paikkaan kokemusperäisiä käytänteitä ja arvoja, jotka kuitenkin on vaikea huomioida suunnittelutyössä.

Suunnittelijan kartalle piirtyvät niin Natura-alueet, kulttuuriympäristöt ja muinaismuistot kuin Metsähallituksen asiantuntijoiden tekemät kulttuuriperintö- ja luontotyyppi-inventoinnit. Inventoimme jopa merenpohjaa. Kokemuksia kuvaavaa paikkatietoa päätöksenteon tukena meillä ei kuitenkaan ole – vielä.

Kokemusten inventointi voi äkkiseltään kuulostaa haasteelliselta, ellei jopa mahdottomalta tehtävältä. Subjektiivisia kokemuksia kun ei voi suoraan lukea maastosta, vaan tällaisen tiedon tavoittaminen edellyttää sillan rakentamista fyysisen todellisuuden ja kokemusmaailman välille. Se onnistuu kysymällä ihmisiltä itseltään, mitä he kokevat, tekevät ja arvostavat erilaisissa paikoissa.

Tänä kesänä inventoimmekin kokemuksia Saaristomerellä pyytämällä ihmisiä merkitsemään kartalle heille merkityksellisiä paikkoja. Kyselyn toivotaan tuovan tietoa suojelualueiden ja niiden ympäristön maisemiin kiinnittyvistä käytänteistä ja arvoista eli maisemapalveluista. Kesäkuun alussa avattu karttakysely on toteutettu osana ympäristöministeriön Harava -palvelun kehittämistä, jonka pilotointiin Metsähallitus on osallistunut yhdessä Turun yliopiston maantieteen ja geologian laitoksen kanssa.

Kyselyn toivotaan tavoittavan ainakin tuhat yksilöllistä vastaajaa. Vastaajiksi halutaan niin paikallisia asukkaita kuin Saaristomerellä lomailevia ja työskenteleviä. Onko Saaristomerellä sinulle merkityksellisiä paikkoja? Kerro ne meille vastaamalla elokuun loppuun mennessä Minun Saaristomereni -kyselyyn. Osallistumalla vaikutat Saaristomeren kansallispuiston maisemiin liittyvään suunnitteluun.

Titta Koistinen

Haravassa voi kertoa esimerkiksi mieleenpainuneista maiseman katselupaikoista. Kuva: Toni Vikstedt.

Minun Saaristomereni -kyselyssä voi kertoa esimerkiksi mieleenpainuneista maisemanäkymistä merkitsemällä kartalle maiseman katseluun sopivia paikkoja. Kuva: Toni Vikstedt.