Avainsana-arkisto: rakennusperintö

Kekkonen hiihtää ja Kekkonen kalastaa

Presidentti Kekkonen tykkäsi hiihdellä Lapissa. Kekkonen määräsi tahdin ja perässähiihtäjät yrittivät pysyä matkassa. Edelle ei saanut lykkiä. Olisi tullut sanomista. Tykkäsi se presidentti Lapista muutenkin kuin hiihtopaikkana, kävi kalassakin. Kekkonen jätti pysyvät muistot Lappiin.

Kekkosen kämppä

Enontekiöllä Käsivarren erämaa-alueella Porojärven rannassa on vieläkin Kekkosen kämpäksi kutsuttu vuokratupa. Hirsinen kämppä rakennettiin 1960-luvulla, ja on yhä suurin piirtein Kekkosen ajan asussa. Se toimi presidentin Käsivarren hiihtoretkien tukikohtana. Sinnepä voi lähteä fiilistelemään vieläkö jotain presidentillistä väreilee ilmapiirissä.

Monesta muustakin kämpästä kerrotaan tarinaa, että Kekkonen olisi käynyt siellä. Olihan se Urho kovakuntoinen, mutta liekö ihan niin moneen kämppään ehtinyt. Tiiä sitte, voihan se olla ehtinytkin.

Näillä kinkamilla se Kekkonen hiihteli

Kekkosen 80-vuotispäivien kunniaksi Enontekiön Saivaaran huipulle kiinnitettiin muistolaatta: ”Tämä laatta on kiinnitetty 3.9.1980 Tasavallan presidentin Urho Kaleva Kekkosen täyttäessä 80 vuotta. Joka kevät 1968 lähtien hän on hiihdellyt näillä mahtavilla kinkamilla.” Laatan alareunassa on mahtava kaiverrus Kekkosesta perässähiihtäjineen 😉

8357615214_d6ec180fe8_o

Saivaara Käsivarren erämaa-alueella. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Jos kiinnostaa käydä vilkaisemassa laattaa tai Saivaaran huipulta 830 metrin korkeudesta avautuvia mahtavia maisemia, kannattaa nousta vaaralle vaaran itäpuolta. Saivaaran profiili on muuten tosi hieno. Vähän kuin lännenelokuvissa.

Urho Kekkonen ja Urho Kekkosen kansallispuisto

Kekkosen nimeä kantava kansallispuisto on Suomen toiseksi suurin. Kekkosen nimi oli ratkaiseva, että kansallispuisto saatiin Koilliskairaan. Luonto-Liitto keräsi jo 1971 yli 100 000 nimeä Koilliskairan kansallispuiston adressiin ja Kekkonen oli adressihankkeen suojelija ja allekirjoitti sen ensimmäisenä. Olihan Kekkonen Koilliskairassakin tuttu hiihtelijä.

UK-Puistoa Kuva Pirjo Rautiainen

Urho Kekkosen kansallispuisto – presidentilliset maisemat. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kekkosen 80-synttärivuonna tehtiin periaatepäätös kansallispuiston perustamisesta ja sitten se vihdoin oikeasti perustettiin 1983.

Kerkesi Kekkonen Lemmenjoellekin

Lemmenjoella Sotkajärven rannalla asunut Jouni Aikio eli Kaapin Jouni oli aikansa tunnetuimpia saamelaisia. Hän oli Kekkosen kaveri. Jouni tapasi silloisen oikeusministeri Kekkosen Helsingissä poroviikolla 1936, kun oli kahvittelemassa presidentti Svinhuvudin luona. Sittemmin Kekkonen kävi Jouni luona Sotkajärvellä. Kaapin Jounin tilaan Lemmenjoen kansallispuistossa pääsee tutustumaan vaikkapa alueen matkailuyrittäjien kanssa.

Ehtivä mies tuo Kekkonen.

03 The Gáppe-Jon farm in 1934 Photo National Board of Antiquities

Kaapin Jounin tila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Museoviraston kuva-arkisto.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Suksikaa suolle

Suohan nyt on suo – hilloja, jorpakkoja, satunnaiset pitkokset. Ei kait niillä muuta. Mutta onpa vain kuitenkin. Soiden hyödyntämisellä ja niihin liittyvillä perinteillä ja uskomuksilla on Suomessa pitkä historia. Soiden hapettoman turpeen keskeltä on ojan kaivuussa löytynyt muun muassa muinaisia suksia.

Soilta on koottu karjalle ja lampaille rehua 1950-luvulle asti. Siitä muistoina monilla soilla on suovanpohjia ja latoja. Niitä näkee vaikkapa Riisitunturin, Pallas-Yllästunturin ja Pyhä-Luoston kansallispuiston soilla. Suon vierustalla saattaa olla vielä niittäjien kämppäkin jäljellä. Kylillä ja taloilla omat suoniittypalstansa joskus kaukanakin asutuksesta. Laajinta suoniittyjen käyttö oli pohjoisessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suoniittäjien taukokämpän seinäkirjoituksia Kolarilaisen suon kupeessa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Suolle saatettiin nostaa vettä patojen avulla, jotta sammalet vähenisivät ja eläimille syötäväksi sopivat kasvit lisääntyisivät. Vanhoja suoniittypatojen jäänteitä saattaa vielä nähdä joillain soilla.

Soita raivattiin myös pelloiksi ja niillä harjoitettiin kydötystekniikkaa, jossa suo kuivattiin, pinta poltettiin ja tuhkaan sekoitettiin lantaa.

Isokuru Tunturiaavan takana

Pyhä-Luoston kansallispuiston Tunturiaavaltakin on aikoinaan niitetty karjalle rehua. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Soiden pohjassa esiintyy suomalmiksi kutsuttuja rautaoksidisaostumia ja niitä kerättiin järvimalmin ohella raudanvalmistuksen raaka-aineeksi. Rautaoksidisaostumia on hyödynnetty rautakaudelta asti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suovan jäänteet Tunturiaavalla Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Soiden rahkasammalta käytettiin aikoinaan eläinten pehkuina ja rakennusten seinien eristeenä. Turvetta käytettiin myös polttoaineena masuuneissa ja jopa höyryvetureissa.

Suot olivat erinomaisia kulkureittejä etenkin talvisaikaan jäätyneinä. Sulan ajan soiden ylitystä helpottamaan rakennettiin siltoja, kapulateitä ja pitkoksia.

Seija Olkkonen

Pitkokset Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kansanperinteessä suo oli usein paha paikka – hallan tuoja, metsän takainen paha, kaiken loppu ja niillä nähtiin virvatulia. Toisaalta suo oli sodan ja vainon aikana viimeinen turvapaikka – sinne ei vainooja hevillä lähtenyt.

Minulle suot ovat rauhan tyyssijoita kaikkina vuodenaikoina ja kesällä erityisen ihania. Se suon tuoksu!

Karpalonkukka_Seija Olkkonen

Karpalonkukka. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Soissa on vara mistä valita – kattavathan ne lähes kolmanneksen Suomen maapinta-alasta. Helposti niihin pääsee lähes kaikissa kansallispuistoissa.

Ruostevilla_Seija Olkkonen

Ruostevillaa suolla. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja

Vasen käsi ja tikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde

Kansallispuistot. Niissähän on sitä luontoa ja pitkoksia. Ai, historiaa myös? On vai?

39 kansallispuistoamme ovat pullollaan hienoja historiakohteita. Joskus niihin tutustuu ihan huomaamattaan autiotuvassa istuessaan. Se saattaakin olla vanha palovartijan maja tai kultamiesten tupa.

Poimin tähän muutaman kansallispuiston esimerkiksi. Lisätietoa puistojen kohteista löydät linkeistä. Lisää kansallispuistojen historiakohteista seuraa myöhemmin. 

Perinnetiloilla perinteisiä eläimiä ja kasveja

Jos haluaa päästä kokemaan historiaa ihan kädestä pitäen, niin kannattaa suunnata perinnetiloille. Koveron kruununmetsätorpalla Seitsemisen saloseudulla voi ensi kesänä kokeilla vaikkapa pellavan tai härkäpavun kylvöä, perunan istutusta tai varpuluudan tekoa.

KORTtalo1010033S-MHiukkamäki

Korteniemen perinnetila Liesjärven kansallispuistossa. Kuva S.-M. Hiukkamäki / Metsähallitus

Liesjärven kansallispuistossa Korteniemen metsävartijantila vie 1900-luvun alun elämään ja tutustuttaa suomalaisten alkuperäisrotujen kotieläimiin ja vanhoihin kotimaisiin kasvilajikkeisiin. On muuten hieno paikka. 

Kalastajakylästä tikkuaskin kokoiseen maailmanperintökohteeseen

Jos mielii mereisempiin maisemiin, niin Tammisaaren saariston kansallispuistossa on tosi hieno yhdistelmä historiaa. Jussarössä on söpö vanha luotsitupa. Saaren itäosassa söpöys ei niinkään ole läsnä, sillä siellä on autioitunut rautakaivos, mutta vaikuttava se on!

Tammisaari_Jussaro_PaiviRosqvist

Ei ne maisematkaan Jussarössä kovin surkeat ole. Kuva Päivi Rosqvist / Metsähallitus

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa on tulitikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde, kuninkaan kaiverrus, jatulintarha ja toisen maailmansodan aikaisen linnoituksen jäänteitä.

Vasen käsi ja kolmionmuotoisia päitä

Repoveden kansallispuisto ja tuleva Hossan kansallispuisto vievät kunnolla kauas menneisyyteen. Repovedellä voi nähdä kivikautisen vasemman käden, Olhavanvuoren kalliomaalauksessa nääs. Hossassa, tulevassa kansallispuistossa on yksi Suomen kuuluisimmista kalliomaalauksista, jossa on muun muassa hienoja kolmiopäisiä ihmishahmoja. Nyt kun Hossaan on vielä tulossa uusi katselulava heinäkuussa, niin kelpaa katsella maalausta.

hossa

Hossan kolmiopäähahmot. Kuva Sirke Seppänen / Metsähallitus

Lapin ja Lannan rajalla

Pyhä-Luoston kansallispuistossa voi Suomen syvimmän kurun lisäksi ihailla muinaisten metsäsaamelaisten pyhiä paikkoja. Pyhänkasteenlampeen laskee kaunis Pyhänkasteenputous. Lammella kerrotaan kastetun saamelaisia kristinuskoon 1600-luvulla. Vieressä kohoa Pyhätunturi, jonka laelta kulki vanha Lapin ja Lannan raja.

Pyhäkasteenputous

Pyhänkasteenlampi ja -putous Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Sama raja kulkee myös Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa Länsi-Lapissa. Se on paikoin yhteinen vanhan Turun ja Tukholman hiippakuntien rajan kanssa. Rajamerkintöjä löytyy vieläkin puiston tunturien huipulta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rajamerkki Lainiotunturin laen sumussa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kuoppia, kuoppia ja vielä lisää kuoppia

Jos minun pitäisi valita maamme kauneimmat muinaisjäännökset, niin melko kärkeen sijoittuisivat peuranpyyntikuopat. Niitä on usein jopa kymmeniä peräkkäin ja sijaitsevat tyypillisesti kauniilla hiekkakankailla. Jostain syystä ne kiehtovat mielikuvitustani ja esteettistä silmääni. Jos niitä haluaa nähdä, niin kannattaa suunnata Urho Kekkosen tai Lemmenjoen kansallispuistoon. Niissä kuoppia riittää retkeilyreittien varrella.

Morgamojan pyyntikuoppa muokattuna

Yksi Lemmenjoen kansallispuiston sadoista peuranpyyntikuopista. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Molemmissa puistoissa on myös saamelaista historiaa. UK-puistossa 1940-luvun kolttakenttiä, joihin asettui Petsamosta evakuoitua kolttasaamelaisia. Lemmenjoella taas on uskomattoman kaunis Kaapin Jounin vanha asuinkenttä. Siellä asui aikoinaan yksi kuuluisimmista saamelaisista, aikansa pororuhtinas Jouni Aikio.

06 The Gáppe-Jon farm in the summer

Kaapin Jounin saamelaistila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Pasi Nivasalo / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 4

Suojellaan niitä koirankoppejakin

Jos sinulta kysyttäisiin mitkä ovat maamme rakennushistorian helmiä, saattaisit ehdottaa sellaisiksi vaikkapa presidentinlinnaa, Turun linnaa tai ehkäpä jopa Aleksis Kiven syntymätorppaa.

Ovathan ne arvokkaita nekin. Mutta meilläpä on Lapissa vielä jotain hienompaa. Nimittäin kaksi arvokasta koirankoppia. Kyllä vain. Luit oikein. Koirankoppia. Noita pihapiirien yksityiskohtia.

Minusta on ihan oikeus ja kohtuus ottaen huomioon koiran ja ihmisten pitkän yhteisen historian, että koirankoppejakin suojellaan.

Pystykorvan asunto Marasenlammella

Kuuluisa eräkirjailija, metsänhoitaja ja taidemaalari A. E. Järvinen rakensi Rovaniemen Marasenlammen rantaan 1930-luvulla eräkämpän, ja siellä hän kirjoitteli eräaiheisia novelleja ja maalaili. Kämpän lähellä on uskollisen metsästyskumppanin asuinsija, pieni koirankoppi. Vanhoissa kuvissa Järvisen kanssa erähommissa on kaunis suomenpystykorva. Liekö sama sessu nukkunut Marasenlammenrannan koirankopissa?

SMM1579_5 (1)

Ihan samalta A. E. Järvisen koiran asunto näyttää vieläkin kuin tässä vanhassa kuvassa. Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto / kuvaaja Rismo Virpimaa

Järvisen aihkikoksi kutsuttu suojelumetsä Marasenlammen ympäristö on tosi kaunista suojelumetsää, hiekkaharjua ja kauniita vanhoja petäjiä. Ja vain pienen matkan päässä Rovaniemen kaupungista. Kämppä ja koppi on maakuntakaavalla suojeltu.

marasen kämppä cropattuna

A. E. Järvisen kämppä Marasenlammen rannalla. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kultamiesten koiran tuohikattoinen vahtipaikka

Inarissa, Ivalojoen kauniilla rannalla Hammastunturin erämaa-alueella on kullankaivajien rakentama Ritakosken Kultala. Sen rakensi aikoinaan Heikki Kivekäs 1900-luvun alussa. Pihapiirissä on useita rakennuksia, ja tietenkin koirallekin piti olla sijansa. Kivekäs rakennutti erikoisen koirankopin kannon päähän. Tai ei se oikeastaan koirankoppi ollut, pikemminkin katos. Katto oli vuorattu tuohella. Melkoisen erikoisen näköinen. Mitenhän lie kultamiesten musti moisessa viihtynyt? Ei se ainakaan sääskiltä suojannut.

VK05257

Poseeraajien taustalla Ritakosken koirankoppi. Kuva Aarne Laitakari, Geologian tutkimuskeskus, 1924.

Ritakosken Kultala koirankoppeineen on arvotettu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi ja maakuntakaavalla suojeltu.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 3

Ensimmäisenä näkee kokonaisuuden. Sitten hoksaa yksityiskohdat. Niin se minulla yleensä menee. Lapin laajat kauniit maisemat kyllä tuovat sieluun rauhaa, mutta suupielet kääntää hymyyn jokin odottamaton väriläiskä vanhassa rakennuksessa tai hienosti veistetty hirren pää.

Yhdistetty-4

Auringon värjäämää hirsiseinää ja sota-aikainen merkintä Raja-Joosepin kentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Oikealla kaunista jäkälää Utsjoen Välimaan vanhan saamelaistilan päärakennuksen seinähirressä. Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos haluaa ihastua minun tavallani vanhojen hirsirakennusten kauneuteen, niin mahdollisia ihastuksen kohteita kyllä riittää Lapissa. Voi vierailla vaikka Ivalojoen Kultalassa, Utsjoen Välimaassa tai Raja-Joosepissa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Useimmat autiotuvatkin ovat ennen olleet ihan muussa käytössä ja jatkavat nyt elämäänsä retkeilijöiden levähdyspaikkoina. Kannattaa päivän vaelluksen jälkeen katsoa seinähirsiä tarkemmin, sieltä saattaa löytyä hirret veistäneen nimikirjaimet tai rakennusvuosi.

Yhdistetty-1

Vuosiluku Tammakkolammen kämpän hirressä Urho Kekkosen kansallispuistossa ja kolarilaisen suoniityn niittäjien tekemiä kaiverruksia niittokämpän seinässä. Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Onhan niitä maalikylien vanhoissa kivitaloissa hienoa kiemuraa, pylvästä ja takorautaa. Kauniitahan ne, ei siinä mitään. Mutta ei ne ole mun juttu.

Minä ilahdun naulasta tehdystä ovihakasesta ja suoniittäjän luppoaikanaan hirteen veistämistä kirjaimista.

Yhdistetty-3

Kolarilaisen niittykämpän ja ivalojokisen Liljeqvistin kämpän ovihakaset. Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Vanhojen rakennusten kanssa työskentelevä ei oikein saisi ilahtua siitä kun luonto alkaa ottaa rakennusta omakseen, mutta kun se luonto aikaansaa niin hienoja yksityiskohtia ja ennen kaikkea värejä. Oranssi jäkälä, kirkkaan vihreä levä, auringon polttama seinä ja syvänvihreä sammal. Uskomattoman kauniita.

yhdistetty-2

Kauniita mutta vaarallisia. Hometta ja levää Puolitaipaleen metsänvartijan tilan rakennuksessa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa ja sammalta Välimaan saamelaistilan rakennuksessa. Molemmat kohteet on sittemmin kunnostettu ja voivat tällä hetkellä oikein hyvin :). Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 2

Lattea lasi vai kauneuden keskipiste?

Kouluaikana mieltäni vaivasti usein opetusta tehokkaasti häirinnyt ajatus siitä kuinka väärin on että minua ja mahdollisuuksia täynnä olevaa mailmaa erottaa toistaan vain ohut lasi. Pidin sen olemassaoloa osoituksena onnen lahjojen epätasaisesta jakautumisesta ja jonkunlaisesta passiivisesta tyytymisestä johonkin, jonka vastakohtana väijyy se kaikille niin kovin tuttu katajaan kapsahtaminen.

IMG_2352 – Kopio

Maisemat eivät koulussa olleet aivan Aulangon näkötornin luokkaa, mutta kokemus vääryydestä teki parkkipaikastakin lähes yhtä houkuttelevan. Kuva: Hilja Palvainen, Metsähallitus

Jossain vaiheessa opiskelua päässäni kuitenkin napsahti pahemman kerran ja aloin nähdä tuon merkillisen, seinän läpinäkyvän osan loputtoman mielenkiintoisena ja monipuolisena. Katse kiinnittyi puitteiden yksityiskohtiin ja koristeellisiin detaljeihin, heloihin ja niistä aina erilaisten lukkosysteemien ja saranoiden kautta nurkkarautoihin. Puhumattakaan vanhoista, epätasaisista, valuneista ja kuplallisista laseista – onko mitään mahtavampaa!

IMG_4685

Isojärven kansallispuiston Huhtalan tilan päärakennuksen ikkunat edustavat hyvin vanhaa tapaa tehdä ikkunanpuite. Kitin tai lasituslistan sijaan lasi lepää puitteen sisällä olevissa urissa – ja millainen lasi! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Ikkunat merkitsevät rakennuksen kokonaisuuden kannalta sekä ulkoasulle että sisätilalle lopulta yllättävän paljon. Toiset väittävät sanan ikkuna tulevan venäjänkielen sanasta oko, joka kuulemma tarkoittaa silmää. On väite sitten totta tai ei, ikkunat voi hyvin nähdä talon silminä. (Älkää ihmetelkö ajatuksen yllättävää lennokkuutta, se ei suinkaan ole omani.)

SONY DSC

Tämä Selkämeren kansallispuistosta löytyvä ikkuna todella näkee paljon. Tunnistatko lasiin heijastuvan majakan? Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kiinnittäkääpä asiaan huomiota; on pieniä ja veikeitä, suuria ja hämmästeleviä, ryhdikkään asiallisia ja toki myös ajan ihanteiden kaltoin kohtelemia ja paisuneen massan sisäänsä sulkemia tihrustelijoita. Ne tuovat luonnon sisälle sekä kuvana, että pitkin päivää ja vuotta vaihtuvana valona.

Ikkuna on yksityiskohta täynnä yksityiskohtia. Sitä muuttamalla koko kokonaisuus muuttuu.

SONY DSC

Valoa jyhkeän seinän uumeniin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 1

Joskus ei näe metsää puilta. Yksityiskohtien kanssa se on usein toisin päin – ei hoksaa yksityiskohtia kokonaisuuteen keskittyessään. Mutta kokonaisuuksien kauneus asuu juuri yksityiskohdissa. Hyppää mukaan yksityiskohtien ihailuun muutaman blogitekstin ajaksi.

Aatteleppa, että joku on Kotkan Langinkosken keisarillisen kalamajan kaiteen pienat sorvannut ja sahannut. Huolella piena kerrallaan. Yläosassa vielä tuommoinen siksak. Eipä löydy uudemmista taloista, joissa arvostetaan 90 asteen kulmia ja tasaisia pintoja. Pitää ihan pysähtyä miettimään kuinka paljon aikaa on kulunut pelkän kaiteen tekoon. Saati koko rakennuksen.

Langinkoski Kuva Henrik Jansson Metsähallitus

Langinkosken keisarillisen kalamajan terassi ja koko kalamaja on rakennustaiteen helmi. Kuva Henrik Jansson / Metsähallitus

Ja sitten meidän hoitamat rauniolinnat Kajaanissa, Kaarinan Kuusistossa ja Raaseporissa. Ensin etsitään sopivaa kiveä, lohkotaan se ja tuodaan rakennuspaikalle. Kuinkahan monta miljoona kiveä on Raaseporin rauniolinnassa, onkohan kukaan arvioinut? Joku on jokaisen ison ja pienen kiven muurannut just oikealle paikalle. Katoppa vaikka ikkunoiden kaaria. Jos olisi ollut huonompia ammattimiehiä linnaa rakentamassa, niin mitähän siitä olisi jäljellä?

Raasepori Kimmo Mustonen Vastavalo

Raaseporin linna kaikessa komeudessaan. Kuva Kimmo Mustonen / Vastavalo

Loviisan Svartholman merilinnoituksen muurin äärelle pitää ihan pysähtyä. Niin on kivet aseteltu toisiansa myötäilemään. Pienillä on tilkitty isompien rakoja. Tekijöillä on täytynyt kyllä olla hyvä kolmiulotteisuuden hahmotuskyky. Ei onnistuisi minulta. Hermo olisi mennyt moneen kertaan. Ei voi kun ihailla.

Svartholma AvB10

Loviisan Svartholman merilinnoituksen muuria. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Entäpä Rapolan linnavuoren kupeen kuppikiveen satoja vuosia sitten hakatut uhrauskolot. Onkohan sama ihminen tehnyt ne kaikki vai onko useammalla tässä oma kuppinsa? Laittoiko jokainen uhrinsa omaan kuppiinsa vai oliko sillä väliä? Mitähän ne miettivät tässä kun laskivat viljanjyviä uhriksi? Ehkä kesän viljasatoa, ehkä joku koitti uhraamalla saada rakkauselämää kukoistukseen. Vai oliko kupeilla jokin muu tarkoitus kuin uhraaminen?

Rapola AvB14

Kuppikivi Valkeakosken Rapolassa. Saakohan nallekarkit uhraamalla onnea elämään? Ehkä kannattaa kuitenkin vain syödä ne. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Ei kannata kävellä yksityiskohtien ohi.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Tuollahan palaa!

Täällä asui 60-luvun kesinä nuori palovartija metsäpaloja tarkkailemassa. Päivät pitkät kuluivat horisonttiin katsellessa.

Pyhä-Nattaselta 3

Eipä ollenkaan hassumpi työmaisema! Pyhä-Nattasten huipun palovartijalla oli avarat työolosuhteet. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos taivaanrannassa näkyi savua, hän katsoi astelevyllään savun suunnan ja soitti toiseen torniin savua lähellä. Sieltäkin otettiin suuntima savuun, ja palon tarkka paikka saatiin määritettyä ja ilmoitettua Metsähallitukselle. Joskus oli kyse kulotuksesta, toisinaan oikeasta metsäpalostakin, ja silloin piti ryhtyä sammutushommiin.

Pyhä-Nattanen astelevy 1

Palovartijan tärkeä työväline – astelevy. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos työ olikin yksinäistä, niin maisemissa ei ollut valittamista. Lapin metsien, soiden ja tuntureiden loputtomat maisemat avautuivat kaikkialla. Ei tämä silti ollut hötkyilevän hommaa. Piti viihtyä omassa seurassaan ja kylille ei kannattanut haaveilla pääsevänsä kovin usein.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käyrästunturin palovartijan maja Rovaniemen pohjoisosassa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Entisiä palovartijanmajoja on vielä siellä täällä jäljellä autio- ja päivätupina. Retkeilijät eivät aina hoksaakaan millaista historiaa levähdyspaikkaan liittyy.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kumputunturin palovartijan maja Kittilässä. Ei ole pahat maisemat täälläkään. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

50- ja 60-luvilla Lapin läänissä oli kolmisenkymmentä palovartijan kämppää vaaroilla ja tuntureilla. Tähystettävien alueiden väliin ei saanut jäädä katvealueita. Lapin palovartijan yksinäistä työtä voi käydä vielä kokeilemassa vaikkapa Uurrekarkian, Käyrästunturin, Kumputunturin, Louevaaran, Lattunan tai Nattasten tuvissa. Joihinkin paikkoihin rakennettiin metsäpalojen tähystystä varten myös teräsrunkoisia palotorneja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei korkeanpaikankammoisille. Eikä ukkosella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Palovartiointi tuvista loppui 1980-luvulla, jolloin paloja alettiin tähystää lentokoneista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lattunan palovartijan maja Savukoskella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kaiken takana on sauna

Teen nyt räikeän yleistyksen ja väitän, että jokainen Suomessa vähänkin kauemmin aikaa viettänyt on kylpenyt saunassa, sekä tietää mikä on löyly ja laude. Me tiedämme, että saunassa ei saa käyttäytyä sopimattomasti tai puhua politiikkaa. Ja meistä on aivan normaalia olla siellä yhdessä, hikisinä ja alasti.

775103_664206983607131_1659392178_o

Kansainvälisiä vapaaehtoisia Selkämerellä, Vekaran saaren vanhassa savusaunassa rankan työpäivän jälkeen. Kuva: Henrik Jansson, Metsähallitus

Käsityksemme saunasta rakennuksena on kuitenkin muuttunut ja kaventunut lyhyessä ajassa. Sauna on aikojen saatossa tarkoittanut paljon muutakin, kuin vain pesupaikkaa. Siellä on toki kylvetty, mutta myös asuttu, palvattu lihaa ja kuivattu vaikkapa maltaita. Siellä on synnytty ja pesty vainajat. Lyhyesti sanottuna: sauna on ollut kaiken keskipiste.

Perinteisesti sauna on ollut sisäänlämpiävä rakennus. Sisäänlämpiävä tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on tulisija, mutta ei ollenkaan savupiippua. Savu johdetaan ulos luukkujen tai esimerkiksi lakeisen, eli savupiippua muistuttavan, puisen hormin kautta. Saunamaiset rakennukset, eli savutuvat ja savupirtit ovat olleet aivan tavallisia asuinrakennuksia vielä 1900-luvun puolellakin ja usein, kun uutta taloa alettiin pykätä, rakennettiin ensimmäisenä savutupa, jossa asuttiin rakennusaika. Usein sauna on merkinnyt myös väliaikaista yöpymispaikkaa, kun kotiin on ollut työn ääreltä liian pitkä matka.

Salamajärven kansallispuistossa on asetuksella suojeltu Kauluksen niittysauna. Perimätiedon mukaan se rakennettiin alun perin venäläisvainojen aikaiseksi pakopirtiksi ja lähellä olevat paikannimet, kuten Pakosuo ja Pakokangas, voisivat hyvinkin tukea tätä. Nimensä se on tarinoiden mukaan saanut siitä, kun Vetelin kappalainen unohti saarnamatkallaan virka-asunsa irtokauluksen pakopirtille.

IMG_2804

Niittysaunassa yövyttiin heinänkorjuun yhteydessä. Sauna on pieni, yksihuoneinen rakennus, jossa on makuulaveri ja kiuas. Niittykulttuuri kukoisti Salamajärvellä 1900-luvun puoliväliin asti. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kauluksen niittysaunan rakennusaikaa ei tiedetä tarkalleen, mutta ovipielissä on kaiverruksia 1900-luvun alusta. Oletettavasti sauna on siis seissyt paikallaan jo ainakin sata vuotta. Niittysaunoja tarvittiin karjan talvirehun hankintaan. Perinteisessä maataloudessa karjatalous tukeutui luonnonniittyihin ja selvisi niiden antimilla talven yli, vaikka suoniittyjen sarakasvit eivät karjan suurta herkkua olleetkaan.

Patvinsuon kansallispuistossa, Kuikkaniemessä on 1800-luvun lopussa rakennettu kalasauna. Kuikkaniemen kalasauna edustaa rakennustyyppiään parhaimmillaan, sillä se ei suinkaan ole noussut harjakorkeuteensa ensimmäistä kertaa vasta Kuikkaniemessä, vaan toimittuaan ensin kenties jopa vuosikymmeniä Kontioniemellä pihasaunana. Eihän toki ollut syytä tehdä upouutta rakennusta vain takamaiden väliaikaiseksi yöpymispaikaksi!

IMG_5287

Kuikkaniemen kalasauna koko komeudessaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kuikkaniemen kalasauna oli lähiseudun asukkaiden yhteiskäytössä. Saunalta käsin kalastettiin nuotalla ja saaliiksi saatiin yleisimmin muikkua. Kalasaunassa sisällä oli koko seinän mittainen, yhdestä puusta koverrettu kala-allas, jossa kalat lajiteltiin. Saalis suolattiin talven varalle ja perkeet annettiin karjalle. Yhteiskäytön myötä sauna toimi myös tapaamispaikkana ja erityisesti kesäiltoina nuotanveto alkoi muistuttaa jo lähes kansanjuhlaa, kun kyläläiset perhekunnittain saapuivat paikalle seuraamaan työtä.

IMG_5308

Kala-allasta Kuikkaniemen kalasaunassa ei enää ole, mutta hirsien väliin rakennettu, suuri kiuas on yhä paikallaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Saaristossa kalastajat pyysivät perinteisesti silakkaa. Vesien lämmetessä kalat pyrkivät yhä ulommas, syvempiin ja viileämpiin vesiin, jolloin myös kalastajat joutuivat asettumaan ulkoluodoille. Saaristossa kalasaunojen muodot ovat muuttuneet vuosien varrella paljon, sillä kaikki uudet suuren maailman hullutukset, kuten savupiiput, levisivät useimmiten juuri merenkulun myötä koko maahan. Sisäänlämpeäviä kalasaunoja tapaa tästä syystä saaristossa vain ani harvoin. Pääperiaatteet ovat kuitenkin säilyneet samoina; rakennuksissa on kiinteät sänkylaverit sekä tulisija, eli kaikki, mitä lyhyeen yöpymiseen tarvitaan. Saaristossa kalasaunoja, ja myöhemmin kalamajoja, käytettiin pääasiassa perhekunnittain, mutta hyviin tapoihin kuului, että ovet pidettiin lukitsemattomana, jotta hätään joutunut pääsi suojaan.

IMG_9069

Idän Räyhän kalamaja on merkittävä maamerkki Viasveden lahden suulla Selkämeren kansallispuistossa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös rakennukset muuttuvat käyttötavan muuttuessa. Metsähallitus ja Selkämeren kansallispuiston ystävät ry kunnostivat syyskuussa 2014 vuonna 1959 rakennetun Idän Räyhän kalamajan  Selkämeren kansallispuistossa. Idän Räyhä on niin sanottu yhden miehen kalamaja, eli se on tehty kalastamisen tarpeisiin aikana, jolloin verkkojen käsittely onnistui yksin ja kalassa saattoi olla vaikka aivan itsekseen. Idän Räyhää ei kunnostettu asuinkäyttöön sopivaksi, mutta talkoilla varmistettiin sen säilyminen osana maisemaa.

Idän Räyhän kalamaja on monella tapaa jo nykyaikainen rakennus, eikä sitä ajatellessa todella tule ensimmäisenä mieleen sauna tai savupirtti. Pikemminkin se muistuttaa pientä kesämökkiä, eikä ihme, sillä monet entiset kalasaunat on ammattikalastuksen vähentyessä muutettu kesämökeiksi. Yhtä kaikki, Idän Räyhä nivoutuu pitkään ja monipuoliseen, takamaiden väliaikaisasutusten jatkumoon niittysaunojen, kalasaunojen, metsäsaunojen – ja monien, monien muiden erilaisten saunojen kanssa.

IMG_8976

Selkämeren kansallispuiston Idän Räyhän talkoissa, lakisääteisen alkaessa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

 

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Ei Seilinkään kirkkoa päivässä rakennettu – mutta korjattiinko kesässä?

Seilin vuonna 1733 valmistunut kirkko on alkujaan rakennettu leprasairaiden hospitaalin yhteyteen. Se on hirsirunkoinen ristikirkko, joka koostuu runkohuoneesta ja kahdesta kylkiäisestä.  Rakennuksen vanhin vaihe näkyy sen sisätilassa yhä selvästi; kirkon länsiosassa on omalla sisäänkäynnillään varustettu, aidalla muusta seurakunnasta erotettu osa, jonne spitaalia sairastavat saivat tulla kuuntelemaan jumalanpalvelusta, muusta seurakunnasta eristettyinä. Kirkko on saaren ainoa leprahospitaalin ajalta säilynyt rakennus.

Kirkkoa kunnostetaan tänä kesänä Metsähallituksen Linnanrauniot ja muinaismuistot haltuun -hankkeessa ja työt ovatkin jo pääseet täyteen vauhtiin. Kirkkoon johtavien portaiden huonokuntoiset kansilankut on jo uusittu ja seuraavana on vuorossa temppuilevan oven rungon tarkistus. Suurimmista korjauksista vastaa nauvolainen perinnerakentaja Jimmy Granqvist. Korjaustyöt eivät estä kirkkoon tutustumista ja oppaat ovatkin paikalla aina elokuun loppuun asti. Heinä-elokuun vaihteessa kirkon ympäristössä käy todellinen kuhina, kun Suomen Rangerit saapuvat talkoilemaan kirkolle kansainvälisen rangeripäivän kunniaksi.

Heinäkuinen sadekuuro huuhteli Seilin kirkon uusitut portaat. Portaat tulevat vielä saamaan ovea vastaavan tumman värin pintaansa – mistäpä muustakaan kuin aidosta hautatervasta! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Suurin työ on kirkon alimpien hirsien paikkauksessa. Hirsikehikon alimmat osat ovat aina kaikkein vaurioalttiimpia – eivätkä ne ole säästyneet Seilissäkään. Alla olevasta kuvasta näkyy, että vanhaa vauriota on paikattu väliaikaisesti poistamalla lahoa ja naulaamalla päälle uutta puuta, joka on toiminut samalla seinälaudoituksen koolauksena. Ylimääräisen kosteuden kertymistä seinään ei kuitenkaan olla näin saatu pois ja niinpä seinässä asusteleekin kosteista oloista nauttivia tuhohyönteisiä. Paras keino päästä ötököistä eroon on muuttaa olosuhteita vähemmän houkutteleviksi, eli estää kosteuden kertyminen rakenteeseen.

Seinää on korjattu aiemminkin, mutta tuhohyönteisille se on maittanut korjauksen jälkeenkin. Nyt ylimääräisen kosteuden kertyminen alttariseinän hirsiin pyritään estämään poistamalla korkea kasvillisuus seinän viereltä, sekä vaihtamalla vaurioitunut puuaines terveeseen. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

3. IMG_1275

Jimmy Granqvist poistaa hirsistä vaurioituneen puuaineksen ja täydentää hirsirungon paikkaamalla. Vauriot eivät ole niin syviä, että olisi tarpeen nostaa koko kirkkoa ja vaihtaa kokonaisia hirsiä – onni onnettomuudessa! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta paikkapalan liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina itse vernissasta ja liidusta tehdystä kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on mallattu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina omin käsin vernissasta ja liidusta sekoitetusta kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on sovitettu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Juhannuksen kynnyksellä suojalevyt saatiin vihdoin pois ikkuna-aukkojen edestä ja kunnostetut puitteet takaisin paikalleen. Kirkossa ei siis tarvitse enää hapuilla tietään pimeässä tai käyttää otsalamppua. Kirkon sisätilassa ei ole korjauksia vaativia vaurioita, joten se säilyy myös jatkossa koskemattomana. Sisällä tullaan kuitenkin seuraamaan kryptan muurien mahdollisia liikkeitä, sekä tietenkin tarkkailemaan tuhohyönteisten määrää.

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hilja Palviainen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelijana.