Avainsana-arkisto: Puurakentaminen

Ei Seilinkään kirkkoa päivässä rakennettu – mutta korjattiinko kesässä?

Seilin vuonna 1733 valmistunut kirkko on alkujaan rakennettu leprasairaiden hospitaalin yhteyteen. Se on hirsirunkoinen ristikirkko, joka koostuu runkohuoneesta ja kahdesta kylkiäisestä.  Rakennuksen vanhin vaihe näkyy sen sisätilassa yhä selvästi; kirkon länsiosassa on omalla sisäänkäynnillään varustettu, aidalla muusta seurakunnasta erotettu osa, jonne spitaalia sairastavat saivat tulla kuuntelemaan jumalanpalvelusta, muusta seurakunnasta eristettyinä. Kirkko on saaren ainoa leprahospitaalin ajalta säilynyt rakennus.

Kirkkoa kunnostetaan tänä kesänä Metsähallituksen Linnanrauniot ja muinaismuistot haltuun -hankkeessa ja työt ovatkin jo pääseet täyteen vauhtiin. Kirkkoon johtavien portaiden huonokuntoiset kansilankut on jo uusittu ja seuraavana on vuorossa temppuilevan oven rungon tarkistus. Suurimmista korjauksista vastaa nauvolainen perinnerakentaja Jimmy Granqvist. Korjaustyöt eivät estä kirkkoon tutustumista ja oppaat ovatkin paikalla aina elokuun loppuun asti. Heinä-elokuun vaihteessa kirkon ympäristössä käy todellinen kuhina, kun Suomen Rangerit saapuvat talkoilemaan kirkolle kansainvälisen rangeripäivän kunniaksi.

Heinäkuinen sadekuuro huuhteli Seilin kirkon uusitut portaat. Portaat tulevat vielä saamaan ovea vastaavan tumman värin pintaansa – mistäpä muustakaan kuin aidosta hautatervasta! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Suurin työ on kirkon alimpien hirsien paikkauksessa. Hirsikehikon alimmat osat ovat aina kaikkein vaurioalttiimpia – eivätkä ne ole säästyneet Seilissäkään. Alla olevasta kuvasta näkyy, että vanhaa vauriota on paikattu väliaikaisesti poistamalla lahoa ja naulaamalla päälle uutta puuta, joka on toiminut samalla seinälaudoituksen koolauksena. Ylimääräisen kosteuden kertymistä seinään ei kuitenkaan olla näin saatu pois ja niinpä seinässä asusteleekin kosteista oloista nauttivia tuhohyönteisiä. Paras keino päästä ötököistä eroon on muuttaa olosuhteita vähemmän houkutteleviksi, eli estää kosteuden kertyminen rakenteeseen.

Seinää on korjattu aiemminkin, mutta tuhohyönteisille se on maittanut korjauksen jälkeenkin. Nyt ylimääräisen kosteuden kertyminen alttariseinän hirsiin pyritään estämään poistamalla korkea kasvillisuus seinän viereltä, sekä vaihtamalla vaurioitunut puuaines terveeseen. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

3. IMG_1275

Jimmy Granqvist poistaa hirsistä vaurioituneen puuaineksen ja täydentää hirsirungon paikkaamalla. Vauriot eivät ole niin syviä, että olisi tarpeen nostaa koko kirkkoa ja vaihtaa kokonaisia hirsiä – onni onnettomuudessa! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta paikkapalan liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina itse vernissasta ja liidusta tehdystä kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on mallattu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina omin käsin vernissasta ja liidusta sekoitetusta kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on sovitettu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Juhannuksen kynnyksellä suojalevyt saatiin vihdoin pois ikkuna-aukkojen edestä ja kunnostetut puitteet takaisin paikalleen. Kirkossa ei siis tarvitse enää hapuilla tietään pimeässä tai käyttää otsalamppua. Kirkon sisätilassa ei ole korjauksia vaativia vaurioita, joten se säilyy myös jatkossa koskemattomana. Sisällä tullaan kuitenkin seuraamaan kryptan muurien mahdollisia liikkeitä, sekä tietenkin tarkkailemaan tuhohyönteisten määrää.

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hilja Palviainen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelijana.

Korjauskurssilla Selkämeren kansallispuistossa

Selkämeren kansallispuiston rakennusperintöä korjattiin kesällä 2014  vapaaehtoisten ja kurssilaisten voimin Munakarissa, Säpissä ja Idän Räyhällä. Ensimmäisen kohteen kimppuun käytiin jo kesäkuussa, Metsähallituksen ja Porin kesäyliopiston järjestämällä korjausrakentamisen kurssilla. Kurssin aikana tutustuttiin kalamajaperinteeseen sekä korjausrakentamisen periaatteisiin ja tekniikoihin kunnostamalla kalamajojen viimeistä vaihetta edustava, 1970-luvulla rakennettu Munakarin kalamaja kansallispuiston käyntikohteeksi ja päivätupakäyttöön.

Alla korjausrakentamiskurssille osallistuneen Taina Reunasen tuntemuksia Munakarissa vietetystä viikosta.

 

Tältä Munakarin kalamaja näytti  30.10.2013.

Tältä Munakarin kalamaja näytti 30.10.2013. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Tuntoja Selkämeren kansallispuiston, Munakarin saaren kalamajan korjausrakentamiskurssilta Porin Ahlaisista

9.- 13. kesäkuuta 2014

Sain keväällä 2014 sähköpostia Porin seudun kansalaisopistosta:

– Lähde Metsähallituksen Korjausrakentamiskurssille Porin Ahlaisiin, Munakarin saareen. Siellä Selkämeren kansallispuistossa kunnostetaan viikon aikana vanha kalamaja päivätuvaksi retkeilijöiden käyttöön.

Kalamaja oli vuorattu puukuitulevyillä, jotka keräsivät seinärakenteeseen kosteutta. Rakenneavauksen myötä alta paljastui lähes priimakuntoinen alkuperäinen laudoitus, joka päätettiin kunnostaa.

Kalamaja oli vuorattu puukuitulevyillä, jotka keräsivät seinärakenteeseen kosteutta. Rakenneavauksen myötä alta paljastui lähes priimakuntoinen alkuperäinen laudoitus, joka päätettiin kunnostaa. Kuva:Metsähallitus/Hilja Palviainen

 

Kiinostukseni heräsi heti! Kymmeniä kertoja olen vuosien varrella pohjoisessa retkeillessäni viivähtänyt patikointireissuilla erilaisissa Metsähallituksen autiotuvissa. Kuva- ja tunnemuistot vilisivät mielessä… Pitkän patikointipäivän kuluessa alkaa autiotuvan katto häämöttää horisontissa. Jo katon näkeminen antaa voimia, tsemppaa eteenpäin, sillä kohta saan painavan rinkan selästäni, voin levähtää, tehdä tulet ja tankata eväillä väsynyttä kroppaani. Kaminan tulen lämmittäessä autiotupaa voimat elpyvät ja autiotupa tarjoaa hipihiljaisen tyyssian yön yli. Aamulla taas jaksaa jatkaa polulla eteenpäin ja kiitollisin mielin kokemus kaikesta autiotuvalla eletystä tallentuu lähtemättömästi muistojen sopukoihin.

Voisinko nyt olla vuorostani mahdollistamassa yhden päivätuvan kuntoon saattamisessa…? Olisiko minusta siihen…? Uskaltaisinko lähteä kokemaan uutta, tuntemattomien ihmisten kanssa? Pystyisinkö?

Miksen pystyisi?

Vanhan peilioven käsittelyä lämmitetyllä vernissalla.

Munakarin kalamajan ulko-ovena toimivan, vanhan peilioven käsittelyä lämmitetyllä vernissalla. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Ilmoittauduin kurssille, ja jo pelkkä ajatus osallistumisesta antoi mukavaa nipistelyä vatsan pohjalle, kysymyksiä, hyvän olon tunnetta, jännitystäkin. Kesäkuun 9.päivän lähestyessä aloin epäillä….mitä kaikkea saisinkaan tehtyä koti- ja mökkimaisemissa viikon aikana…onkohan osallistuminen tässä kohtaa viisasta, enhän tunne porukasta ketään ja olen mielestäni poropeukalo rakennushommissa, voisinko vielä perua osallistumiseni?

Kuitenkin osallistumista kannattavat ja houkuttavat tunteet onneksi voittivat ja sunnuntaina 8.6 pakkailin sitä sun tätä kamppeeksi tulevalle viikolle. Varhain maanantaiaamuna 9.6. lähdin ajelemaan sankassa aamu-usvassa kohti Poria. Ajaessani kutkuttava odotus ja into, jännityksen epävarmuus myllersivät sisälläni.

Olin kuitenkin aivan varma, että tämä on juuri nyt minulle tarkoitettu – alkukesän aistimista tunti- ja päivätolkulla suolaisen meren sylissä, hämmästyen arjen ihmeellisyyksiä. Olin valmis epävarmuustekijöihin, uuden opetteluun ja omien rajojen tutkailuun. Varhaisaamu ja kesäluonto juhlisti kulkuani kohti seikkailua! Reposaaren kohdalla käännyin Ahlaisiin ja sitten Anttooran rantaan, mistä lähdettäisiin veneellä Munakarin saarelle, ulkomeren äärelle.

Rannassa porukka saapui paikalle ja pakkauduimme veneeseen varovasti tunnustellen ja toisiimme tutustuen. Merimatkan maisema oli kietoutunut sankkaan usvaan ja matkasimme kipparin ohjastaman veneen kyydissä ulkomeren äärelle Munakarin saarelle puikkelehtien kivikkoisten vesien halki.

Saarella aisti heti vahvasti luonnon, sen kasvit ja linnut. Olimme kuin tunkeutujia niiden rikkumattoman elämän keskelle tullessamme. Tavarat purettiin ja kokoonnuimme kalamajaa katsastamaan.

Hilja, kurssin ope, kertoi lyhyesti viikon urakkamme. Kalamajan kunnostus veneretkeilijöille autiotuvaksi, grillin ja huusin rakentaminen niin valmiiksi kuin mahdollista.

Vaurioituneiden vuorauslautojen poistoa.

Vaurioituneiden vuorauslautojen poistoa. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Siitä hetkestä alkoi tunnista ja päivästä toiseen jatkuva värikäs uurastus. Ensin purimme vanhaa ja pilaantunutta, käyttökelvotonta, vaarallistakin kasaten ja säkittäen roskia poisvietäväksi ja osin poltettavaksi paikan päällä. Välillä ansaitut lepohetket Hiljan ja muidenkin keittämän nokipannukaffeen ja omien eväiden merkeissä. Evästauot kukin vietti tavallaan…kuka varjoon vetäytyen vähän syrjemmälle, kuka nuotiopaikan ääressä istuskellen. Toiset heittäytyivät pitkäkseen rankaansa leppuuttaen, toiset lähtivät saarta kiertämään. Ja kun eväistä ja tauosta oli voimaannuttu, jatkui uurastus kalamajan kunnostuksen parissa.

Kahvitauon paikka!

Kahvitauon paikka! Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Kalamajan kunnostuksen edetessä päänsisäinen matka kulki omia reittejään. Ensin karisi kaikki turha, pilaantunutkin, käyttöön kelpaamaton tauhka hartioilta ja hihansuista tuulen ja hien mukana ulkomerelle – sinne vaan, hei hei! Eletyn elämän jäljet, koetut kerrokset ja pöly saivat kyytiä. Tuli autuaallista tyhjää, vapaata tilaa omalle itselle, sille minulle, joka haluaa asua itsessäni, ilman arjen rutiineja, päätöksentekoa, stressiä, pakkoja, liian kireitä aikatauluja. Ulkomeren saarella kurssilaisena sai tarvitsemaansa etäisyyttä arkeen, kotiin, sukulaisiin, kaikkeen tuttuun. Tuntui hyvältä hypätä viideksi päiväksi uuteen rooliin. Kehon- ja sielun kuva sai tilaa ja aikaa hahmottua omannäköisekseen kaikessa rauhassa ja omalla tavallaan.

Kurssin edetessä oppi uusia asioita ja sai tehdä ruumillista työtä, välillä ei niin omilla mukavuusalueilla, välillä riemusta kiljahdellen, syvää sisäistä tyytyväisyyttä tuntien – Jesss!! Osaan, onnistun, opin ja innostun. Miten tarpeellisia asioita ne ovatkaan ei vain lapsille, vaan myös meille aikuisille.

Ikkunan kittausta

Matti kittaa ikkunaa. Harjoitus tulee tarpeeseen, sillä kotona odottaa parikymmentä kunnostusta vaativaa puitetta! Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Päivä päivän jälkeen palasimme aamulla kalamajalle ja iltapäivän lähtöhetki tuli aina vain nopeammin. Korjausrakentaminen eteni purkuhommista, korjaamiseen, hiomiseen, paikkaamiseen ja rakentamiseen. Tutustuimme kylmäpuristetulla pellavaöljyllä ja -maalilla puuoven käsittelyyn, ikkunakitin tekemiseen pellavaöljystä ja liitujauhosta, lattian paikkaamiseen lautoja sahaamalla, naulaamalla, rakennuslevyjen mittaamiseen ja naulaamiseen lattiaan ja kattoon. Pikkuhiljaa huusi kohosi, kalamaja sai uudet räystäslaudat ja seinälautojakin uusittiin, katon ruoste hioutui ja sai Ferrexiä pintaansa. Lopulta kalamaja maalattiin heleällä vaaleanpunaisella värillä ja rakennettiin kamina ja grilli.

Joka päivä sai kokea uusia asioita, haastaa itsensä turvallisessa ilmapiirissä. Aina oli apua ja opastusta tarjolla, kun vain osasi sitä pyytää. Hommia riitti, vaikka olinkin katto- ja tikapuille kiipeämisessä rajoitteinen.

Vuorausksen puhdistusta ennen uuden, alkuperäistä sävyä vastaavan vaaleanpunaisen maalin levittämistä.

Vuorausksen puhdistusta ennen uuden, alkuperäistä sävyä vastaavan vaaleanpunaisen maalin levittämistä. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Iltaisin keho oli fyysisesti väsynyt ja saunan löylyjen jälkeen uni kutsui varhain puoleensa. Viikko oli väsymyksestä huolimatta monella tavalla voimaannuttava, käsillä tekeminen oli kehoa ja mieltä hoitavaa ja parantavaa, se antoi iloa ja itseluottamusta. Oli kuin olisi auennut uusi ikkuna johonkin, mistä ei vielä tiedä.

Kotimatkalla perjantaina ajelin vesisateessa ja tuulessa.

Mielessä tallentuneena tuttu merimaisema, saariston luonto, iholla vielä tuulen tuntu, auringon lämpö ja valo, vesisadekin. Sisälläni kupli hykerryttävän hyvä ja levollinen olo.

Olin kuin kunnostamamme kalamaja, remontoitunut, kasvoni pessyt ja valmiimpana jatkamaan eteenpäin matkalla nimeltä elämä!

 

Reunasen Taina

Munakarin kalamajan korjausrakennuskurssilainen

Taina paikkaamassa lahonnutta lautalattiaa.

Taina paikkaamassa lahonnutta lautalattiaa. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Erään erikoissuunnittelijan unelma: Puisevaa rakentamista vain kirvestä käyttäen

Asumiskelpoinen hirsirakennus on mahdollista tänäkin päivänä rakentaa pelkästään kirvestä, puutavaraa, vähän kiveä ja neuvokkuutta käyttäen. Monesti on käynyt mielessä vanhoja rakennuksien korjaamista ohjatessa, tai uutta rakennetta tehdessä, piilottaa moottorisaha ja siinä sivussa kaikki muutkin rakennustarvikkeet kirvestä lukuun ottamatta. Olisi mukava nähdä miten rakentajien käy? Miten on, pitäisikö Metsähallituksessa innovoida kokeellisesti tätä vanhaa ja yksinkertaisinta rakentamisen mallia?

Metsähallituksen mailla olevilla pikkuisilla autiotuvilla saattaa olla varsin maineikas historia. Oulangan kansallispuiston vanhimmat autiotuvat ovat entisiä poro- tai eräkämppiä, elintärkeitä suojia käyttäjilleen jo aikanaan. Nykyajan autiotuvat jatkavat rakennuksina luontevasti erärakentamiseen liittyvää perinnettä: yksinkertainen hirsirakennus luonnonkauniissa maisemassa, kaukana kavala maailma.

 Tällainen yksihuoneinen, usein alun perin maalattiallinen hirsirakennus periytyy samanmallisena satojen vuosien taakse. Kustaa Vaasan mahtikäskyllä tapahtunut Kainuun asuttaminen 1500-luvun jälkipuoliskolla toi soutaen Savon puolelta  uudisasukkaat asumaan yksihuoneisiin maalattiallisiin sisäänlämpiäviin hirsirakennuksiin. He joko rakensivat sen kirvestä käyttäen itse, tai hyödynsivät jo olemassa olevia, eli eräkävijöiden rakentamia asumuksia. Tämä kirveellä salvottu rakennus toimi ensi kotina, mahdollisesti samalla saunana ja riihenä. Myöhemmin rakennettiin uusi tai vanhaa laajennettiin. Hylätty rakennus sopeutui uuteen elämään, sijaintipaikasta riippuen riihenä, saunana tai erä-, terva- tai kalasaunana.

Miten rakentaminen sitten eteni. Yksinkertainen koirankaulasalvos syntyy helposti kirvestä heiluttaen, samoin se kestävin lauta, säröslauta, joka tehdään puuta syiden suuntaisesti halkaisemalla. Nyt ovat jo seinät ja lattia asentamista vailla valmiina!  Katon raaka-aineetkin löytyvät läheltä. Tuohi-malkakaton tekemiseen tarvitaan aluskatteeksi ohuita koivun runkoja, isoja levyjä hyvää koivun tuohta, jotka lomittain aseteltuna takertuvat toisiinsa kuin tarralenkkareiden kiinnitykset. Katon päälle tuli painoksi kuoritut malkapuut, loivalla lappeelle myös kivet toimivat hyvin painona puiden lisäksi. Kiviä tarvittiin myös tulisijan muuraukseen. Valot rakennukseen saatiin aikaan räppänällä – sama rakenne on edelleen käytössä savusaunoissa. Teknistä edistystä oli jo lampaan rakosta tehty kalvoikkuna.

 Päivi TervonenJuoksetuksenahon niittysauna