Avainsana-arkisto: Metsähallituksen luontopalvelut

Tuollahan palaa!

Täällä asui 60-luvun kesinä nuori palovartija metsäpaloja tarkkailemassa. Päivät pitkät kuluivat horisonttiin katsellessa.

Pyhä-Nattaselta 3

Eipä ollenkaan hassumpi työmaisema! Pyhä-Nattasten huipun palovartijalla oli avarat työolosuhteet. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos taivaanrannassa näkyi savua, hän katsoi astelevyllään savun suunnan ja soitti toiseen torniin savua lähellä. Sieltäkin otettiin suuntima savuun, ja palon tarkka paikka saatiin määritettyä ja ilmoitettua Metsähallitukselle. Joskus oli kyse kulotuksesta, toisinaan oikeasta metsäpalostakin, ja silloin piti ryhtyä sammutushommiin.

Pyhä-Nattanen astelevy 1

Palovartijan tärkeä työväline – astelevy. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos työ olikin yksinäistä, niin maisemissa ei ollut valittamista. Lapin metsien, soiden ja tuntureiden loputtomat maisemat avautuivat kaikkialla. Ei tämä silti ollut hötkyilevän hommaa. Piti viihtyä omassa seurassaan ja kylille ei kannattanut haaveilla pääsevänsä kovin usein.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käyrästunturin palovartijan maja Rovaniemen pohjoisosassa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Entisiä palovartijanmajoja on vielä siellä täällä jäljellä autio- ja päivätupina. Retkeilijät eivät aina hoksaakaan millaista historiaa levähdyspaikkaan liittyy.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kumputunturin palovartijan maja Kittilässä. Ei ole pahat maisemat täälläkään. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

50- ja 60-luvilla Lapin läänissä oli kolmisenkymmentä palovartijan kämppää vaaroilla ja tuntureilla. Tähystettävien alueiden väliin ei saanut jäädä katvealueita. Lapin palovartijan yksinäistä työtä voi käydä vielä kokeilemassa vaikkapa Uurrekarkian, Käyrästunturin, Kumputunturin, Louevaaran, Lattunan tai Nattasten tuvissa. Joihinkin paikkoihin rakennettiin metsäpalojen tähystystä varten myös teräsrunkoisia palotorneja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei korkeanpaikankammoisille. Eikä ukkosella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Palovartiointi tuvista loppui 1980-luvulla, jolloin paloja alettiin tähystää lentokoneista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lattunan palovartijan maja Savukoskella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kun revontulia itse tehtiin

Hirveä kiipeäminen Ivalojoen rannalta ensin ylös Kehäpäälle ja sitten Pietartunturin huipulle. Ensin kylmä ja sitten hiki ja taas kylmä. Pakkasessa ja hangessa mittauslaitteiden raahaaminen, puhelinlangan vetäminen ja nousua yli 300 metriä!

31 Vastavalo Anne Saarinen

Voiko hienompaa ilotulitusta olla! Kuva Anne Saarinen / Vastavalo

Ei ollut helppoa tieteellinen tutkimus 1800-luvun lopun Lapissa. Helsingin yliopiston fysiikan professori Selim Lemström oli varma, että revontulilla oli sähköinen alkuperä, ja sitä hän oli tullut tutkimusryhmineen todistamaan kauas Pohjois-Lappiin Ivalojoelle.

Lemström teki 1880-luvun alussa hän kokeita Sodankylän Oratunturilla ja Ivalojoella Kultalassa. Kultalaan aikaisemmin kultaryntäystä valvomaan tulleita virkamiehiä varten rakennettu kruunun asema tarjosi tutkijoille majapaikan.

27 Vastavalo Kuva Jani Seppänen

Valot kohtaavat. Kuva Jani Seppänen / Vastavalo

Tutkijat vetivät alhaalta Ivalojokivarresta ylös Pietartunturiin johtolangat neljää virtailukonetta varten. Uutuus oli myös telefooni, jolla voitiin viestittää tunturin laelta Kultalaan. Laelle rakennettiin rautauunilla varustettu maja, josta telefoonijohto lähti alas tunturin rinnettä.

Kokeen jälkeen professori Lemström ilmoitti, että yksinkertaisen, sähkövirran kulkua ilmapiiristä maahan helpottavan koneen avulla aikaansaatiin Pietartunturin huipulla revontulten kaltaista valoa. Pietartunturin huipulla saatiin hänen mielestään tehtyä täydellinen noin 400 jalkaa korkea revontulisäde! Hän oli myös aivan varma että revontulet saavat alkunsa sähköstä.

Blogiin 1

Yötaivas on niin kaunis. Kuva Ari Kekki / Metsähallitus

Vaikka Lemströmin revontuliteoriat osoittautuivat vääriksi, oli hänen toimintansa tärkeänä pohjana myöhemmälle suomalaiselle avaruustutkimukselle.

Ivalojoen Kultala ei siis ole pelkkää kullankaivun historiaa, vaan myös merkittävä paikka suomalaiselle avaruustutkimuksen alkutaipaleelle.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Tuplakiertoa ja suoravetoa

Tulisija antaa valoa ja lämpöä. Kivistä muurattu, tiilistä kasattu, peltinen, valurautainen, kakluuni. Suoravedolla, pellillä, tuplakierrolla. Varaava tai harakoille lämmittävä. Avotakka tai luukullinen. Vetää hyvin, ei vedä sitten millään.

15 Vastavalo Kuva Markus Thomenius

Autiotuvan lämmittäjänä kamina on ehdoton. Lasiluukku suo retkeilijälle valoa talven pimeyteen Porojärven tuvalla Käsivarren erämaa-alueella. Kuva Markus Thomenius / Vastavalo

Polttopuut maassa tai se perinteinen kivikehä ympärillä. Nuotio vanhassa betonisessa kaivonrenkaassa. Trangia tai kaasugrilli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tynnyrinpuolikkaasta tehty savottakämpän kamina Sodankylästä. Kuva Siiri Tolonen / Metsähallitus

Ihminen on kehittänyt tulen hallintaan monenlaisia tulisijoja. Yksinkertaisimmat ovat vailla mitään rakenteita ja monimutkaisimmat kauniita kaakeliuuneja ja tuplakierrollisia varaavia tulisijoja.

Seitseminen blogiin

Koveron perinnetilan kaunis tulisija Seitsemisen kansallispuistossa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Vanhoissa rakennuksissa mielenkiintoisinta ovat tulisijat. Onko tehty kivistä vai tiilistä, miten on muurattu, onko tehty hiekka- vai hirsipedille. Joissain on hienoja kaakeliuuneja, toisissa seistä jököttää pönttöuuni, toisiin on muurattu lähistön kivistä vaatimaton takka.

Sallivaara Benjami Kuru blogiin

Lähistön kivistä muurattu takka Benjami Kurun kämpällä Sallivaaran vanhalla poroerotuspaikalla Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Siiri Tolonen / Metsähallitus

Jotkut ovat varsinaisia muuraustaidon taidonnäytteitä. On kaarta ja yksityiskohtaa. Toiset vain ajavat asiansa – lämmöntuoton.

Langinkoski_blogiin

Upea takka Langinkosken keisarillisessa kalastusmajassa Kotkassa. Kuva Henrik Jansson / Metsähallitus

Tarpeellisia yhtä kaikki. Tätä kirjoittaessa ulkona paukkuu 22 asteen pakkanen. Taidanpa laittaa illalla kotona takkaan tulet.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen luontopalvelujen tiedottaja.

 

Tuleen tuijottelua

Parempaa ja mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin televisio-ohjelmat. Sitä voisi tuijottaa loputtomiin. Ihan hypnoottista. Yleensä näkyy oranssia, välillä vilahtaa sinistä, keltaista ja joskus punaistakin. Nuotio, soihtu, päre, takka, naurislamppu, kynttilä, öljylamppu.

17 Kuva Petteri Polojärvi

Nuotioon tuijottaminen rauhoittaa mielen. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Tulen käytön keksi todennäköisesti esi-isämme pystyihminen satojatuhansia, mahdollisesti jopa miljoona vuotta sitten. Luulenpa, että tuleen tuijoteltiin jo silloin. Tulen ääreen kokoonnuttiin suojaan pimeyttä, petoja ja hyönteisiä vastaan ja hakemaan lämpöä. Hoidettiin sosiaalisia suhteita. Siirrettiin tarinoimalla tietoa ja suvun historiaa seuraavalle sukupolvelle. Ruoka saatiin kypsennettyä ja ravinto paremmin sulavaan muotoon. Paljon energiaa vaativat aivot saivat voimaa ja kehittyivät entisestään.

Blogiin

Lapissa satojen ja jopa tuhansien vuosien ikäiset tulisijat voivat yhä näkyä maan pinnalle. Etualalla pyöreä tulisija Käsivarren erämaa-alueelta Enontekiöltä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Tulen tärkeys näkyy kaikkialla. Eihän täällä pohjoisessa olisi pärjännyt mitenkään ilman tulta. Kivikautisten tulisijojen jäänteet ja rautakautisten kotasijojen keskusliesien rivit Lapin erämaissa näkyvät yhä satojen ja tuhansien vuosien jälkeenkin.

DSC05834

Hiilien syvän oranssista hehkusta kipinöiden kauniiseen keltaiseen. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Yhä nykyäänkin tulta tuijottaessa pysyvät maailman ja mielen pedot ja pelot valopiirin ulkopuolella.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kaiken takana on sauna

Teen nyt räikeän yleistyksen ja väitän, että jokainen Suomessa vähänkin kauemmin aikaa viettänyt on kylpenyt saunassa, sekä tietää mikä on löyly ja laude. Me tiedämme, että saunassa ei saa käyttäytyä sopimattomasti tai puhua politiikkaa. Ja meistä on aivan normaalia olla siellä yhdessä, hikisinä ja alasti.

775103_664206983607131_1659392178_o

Kansainvälisiä vapaaehtoisia Selkämerellä, Vekaran saaren vanhassa savusaunassa rankan työpäivän jälkeen. Kuva: Henrik Jansson, Metsähallitus

Käsityksemme saunasta rakennuksena on kuitenkin muuttunut ja kaventunut lyhyessä ajassa. Sauna on aikojen saatossa tarkoittanut paljon muutakin, kuin vain pesupaikkaa. Siellä on toki kylvetty, mutta myös asuttu, palvattu lihaa ja kuivattu vaikkapa maltaita. Siellä on synnytty ja pesty vainajat. Lyhyesti sanottuna: sauna on ollut kaiken keskipiste.

Perinteisesti sauna on ollut sisäänlämpiävä rakennus. Sisäänlämpiävä tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on tulisija, mutta ei ollenkaan savupiippua. Savu johdetaan ulos luukkujen tai esimerkiksi lakeisen, eli savupiippua muistuttavan, puisen hormin kautta. Saunamaiset rakennukset, eli savutuvat ja savupirtit ovat olleet aivan tavallisia asuinrakennuksia vielä 1900-luvun puolellakin ja usein, kun uutta taloa alettiin pykätä, rakennettiin ensimmäisenä savutupa, jossa asuttiin rakennusaika. Usein sauna on merkinnyt myös väliaikaista yöpymispaikkaa, kun kotiin on ollut työn ääreltä liian pitkä matka.

Salamajärven kansallispuistossa on asetuksella suojeltu Kauluksen niittysauna. Perimätiedon mukaan se rakennettiin alun perin venäläisvainojen aikaiseksi pakopirtiksi ja lähellä olevat paikannimet, kuten Pakosuo ja Pakokangas, voisivat hyvinkin tukea tätä. Nimensä se on tarinoiden mukaan saanut siitä, kun Vetelin kappalainen unohti saarnamatkallaan virka-asunsa irtokauluksen pakopirtille.

IMG_2804

Niittysaunassa yövyttiin heinänkorjuun yhteydessä. Sauna on pieni, yksihuoneinen rakennus, jossa on makuulaveri ja kiuas. Niittykulttuuri kukoisti Salamajärvellä 1900-luvun puoliväliin asti. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kauluksen niittysaunan rakennusaikaa ei tiedetä tarkalleen, mutta ovipielissä on kaiverruksia 1900-luvun alusta. Oletettavasti sauna on siis seissyt paikallaan jo ainakin sata vuotta. Niittysaunoja tarvittiin karjan talvirehun hankintaan. Perinteisessä maataloudessa karjatalous tukeutui luonnonniittyihin ja selvisi niiden antimilla talven yli, vaikka suoniittyjen sarakasvit eivät karjan suurta herkkua olleetkaan.

Patvinsuon kansallispuistossa, Kuikkaniemessä on 1800-luvun lopussa rakennettu kalasauna. Kuikkaniemen kalasauna edustaa rakennustyyppiään parhaimmillaan, sillä se ei suinkaan ole noussut harjakorkeuteensa ensimmäistä kertaa vasta Kuikkaniemessä, vaan toimittuaan ensin kenties jopa vuosikymmeniä Kontioniemellä pihasaunana. Eihän toki ollut syytä tehdä upouutta rakennusta vain takamaiden väliaikaiseksi yöpymispaikaksi!

IMG_5287

Kuikkaniemen kalasauna koko komeudessaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kuikkaniemen kalasauna oli lähiseudun asukkaiden yhteiskäytössä. Saunalta käsin kalastettiin nuotalla ja saaliiksi saatiin yleisimmin muikkua. Kalasaunassa sisällä oli koko seinän mittainen, yhdestä puusta koverrettu kala-allas, jossa kalat lajiteltiin. Saalis suolattiin talven varalle ja perkeet annettiin karjalle. Yhteiskäytön myötä sauna toimi myös tapaamispaikkana ja erityisesti kesäiltoina nuotanveto alkoi muistuttaa jo lähes kansanjuhlaa, kun kyläläiset perhekunnittain saapuivat paikalle seuraamaan työtä.

IMG_5308

Kala-allasta Kuikkaniemen kalasaunassa ei enää ole, mutta hirsien väliin rakennettu, suuri kiuas on yhä paikallaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Saaristossa kalastajat pyysivät perinteisesti silakkaa. Vesien lämmetessä kalat pyrkivät yhä ulommas, syvempiin ja viileämpiin vesiin, jolloin myös kalastajat joutuivat asettumaan ulkoluodoille. Saaristossa kalasaunojen muodot ovat muuttuneet vuosien varrella paljon, sillä kaikki uudet suuren maailman hullutukset, kuten savupiiput, levisivät useimmiten juuri merenkulun myötä koko maahan. Sisäänlämpeäviä kalasaunoja tapaa tästä syystä saaristossa vain ani harvoin. Pääperiaatteet ovat kuitenkin säilyneet samoina; rakennuksissa on kiinteät sänkylaverit sekä tulisija, eli kaikki, mitä lyhyeen yöpymiseen tarvitaan. Saaristossa kalasaunoja, ja myöhemmin kalamajoja, käytettiin pääasiassa perhekunnittain, mutta hyviin tapoihin kuului, että ovet pidettiin lukitsemattomana, jotta hätään joutunut pääsi suojaan.

IMG_9069

Idän Räyhän kalamaja on merkittävä maamerkki Viasveden lahden suulla Selkämeren kansallispuistossa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös rakennukset muuttuvat käyttötavan muuttuessa. Metsähallitus ja Selkämeren kansallispuiston ystävät ry kunnostivat syyskuussa 2014 vuonna 1959 rakennetun Idän Räyhän kalamajan  Selkämeren kansallispuistossa. Idän Räyhä on niin sanottu yhden miehen kalamaja, eli se on tehty kalastamisen tarpeisiin aikana, jolloin verkkojen käsittely onnistui yksin ja kalassa saattoi olla vaikka aivan itsekseen. Idän Räyhää ei kunnostettu asuinkäyttöön sopivaksi, mutta talkoilla varmistettiin sen säilyminen osana maisemaa.

Idän Räyhän kalamaja on monella tapaa jo nykyaikainen rakennus, eikä sitä ajatellessa todella tule ensimmäisenä mieleen sauna tai savupirtti. Pikemminkin se muistuttaa pientä kesämökkiä, eikä ihme, sillä monet entiset kalasaunat on ammattikalastuksen vähentyessä muutettu kesämökeiksi. Yhtä kaikki, Idän Räyhä nivoutuu pitkään ja monipuoliseen, takamaiden väliaikaisasutusten jatkumoon niittysaunojen, kalasaunojen, metsäsaunojen – ja monien, monien muiden erilaisten saunojen kanssa.

IMG_8976

Selkämeren kansallispuiston Idän Räyhän talkoissa, lakisääteisen alkaessa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

 

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Avotulen teko kielletty – muinaisjäännöksessä

Herään aamulla kajaanilaisessa hotellissa hyvissä ajoin. Varmistan vielä ennen aamiaista, että laitteiden akut ja vara-akut ovat ladatut ja kameran muistikortti on tyhjä. Kahdeksalta on sovittu tapaaminen kollegani Päivi Tervosen kanssa. Päivi on ala-aulassa vastassa ja kun hän peruuttaa Metsähallituksen auton parkkipaikalta, radiosta tulee kello 8:n äänimerkki. Työpäivä alkaa täsmällisesti.

Suuntaamme koilliseen ja käännymme runsaan tunnin kuluttua Raatteen tieltä metsäautotielle, joka kiertelee soita pohjoiseen päin Venäjän vastaisen rajavyöhykkeen reunaa noudatellen. Löydämme paikan jättää auto ja kävelemme umpeenkasvanutta tietä, kunnes tulemme rajavyöhykkeen merkkinä olevalle puomille: seis. Ei se mitään, meillä on kulkulupa voimassa ja Kainuun rajavartioston johtokeskus on perillä matkasuunnitelmastamme.

Astumme siis rajavyöhykkeelle, poikkeamme tieltä ja kävelemme syyshiljaisessa korpikuusikossa. Pidämme tietenkin samalla silmällä tatteja ja rouskuja, mutta ei, nyt on aivan liian kuivaa. Määränpäämme, suon keskellä oleva harju, tulee vähitellen näkyviin. Suon laidalla näemme ainoat ihmisen jättämät jäljet tähän mennessä: tuoreet saappaanjäljet johtavat suon yli. Arvelemme niiden kuuluvan kollegallemme Mikko Heikuralle. Hän on pari viikkoa aikaisemmin luontotyyppi-inventointia tehdessään havainnut kolmessa puunrungossa kaiverruksia ja puutappeja. Mikon ottamien valokuvien perusteella olemme tulleet dokumentoimaan paikan.

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Ja sieltähän ne puut sitten löydämme, valoisasta ja kuivasta Kaihlasharjun rinteestä, jolta aukeaa näkymä puuttomalle suolle. Suurin osa männyistä on nuoria, mutta joukossa on harvakseltaan puuvanhuksia, joiden latvat kohoavat korkealle tähystämään suon yli. Suon reunan tuntumassa on kuusen ja kahden männyn ryhmä. Puiden erityislaatu on ollut tiedossa jo ennen meitä, sillä toiseen mäntyyn on ripustettu puukyltti, johon on veistetty teksti TÄMÄ PUU ON RAUHOITETTU. Männyissä on kirveellä veistettyjä pilkkoja, joissa on puun pintaan vuoltuja merkkejä ja lisäksi kuusen ja toisen männyn kylkeen on juntattu pystyyn puutapit. Pilkat ovat merkkipuun tunnusmerkkejä: alun perin männynkyljestä on silpaistu kaarna ja nila pois ja paljaaseen puupintaan on vuoltu nimi ja vuosiluku. Vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana uusia pilkkoja, vuosilukuja ja nimikirjaimia on usein kertynyt samaan runkoon samalla kun pilkkoja ympäröivä kaarna on alkanut kasvaa umpeen ja peittää pilkan paljasta aluetta.

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Dokumentoimme kaikkiaan 10 pilkkaa ja kaksi repun ripustuskoukkua. Vanhimmat vuosiluvut ovat 1706 ja 1863 ja nuorin tunnistettava 1960. Männyissä on myös kolme vuosilukua, jotka alkavat numeroilla 194, mutta viimeinen numero on kasvanut umpeen. Olisivatko sotilaat veistäneet pilkkoja sodan aikana, ehkä Raatteen tien taistelujen aikoihin? Päivi tietää kertoa minulle, että näin on todistettavasti tapahtunut.

Puuhun tehdyt merkinnät liittyvät merkityksellisiin tapahtumiin, henkilöihin, muistoihin, uskomuksiin, kulkureitteihin, omistuksin ja valtauksiin. Kaskenpolttajat veistivät puihin pilkkoja, sillä kaskettavaksi valittu alue vallattiin merkitsemällä aluetta rajaavat puut. Kaskialueille ovat ominaisia myös konttipuut, joihin lyötiin sopivalle korkeudelle puutapit ruokakontin ripustamista varten. Kaihlasharju on seitsemän hehtaarin kokoinen kuiva harjanne ja tuntuisi luontevalta ajatella, että pilkat ovat merkkinä sen kaskeamisesta. Merkkipuut sijaitsevat sopivasti harjun ja suon vaihettumisvyöhykkeessä, joka olisi ymmärrettävissä kaskettavaksi sopivan alueen reunaksi.

Toisaalta merkkipuut toimivat usein kansanomaisen hautaustavan erityisinä paikkoina, joissa vainajan saattomatkalla pysähdyttiin levähdyspaikalle ja kaiverrettiin puunrunkoon vainajan kuolinaika, nimikirjaimet ja/tai risti. Usein karsittiin oksia, mistä termi karsikkopuu ja monet paikannimet, kuten Karsikkovaara aivan paikan lähistöllä. Merkkipuun luona vainajan uskottiin siirtyvän lopullisesti kuolleiden valtakuntaan, josta ei ollut paluuta elävien joukkoon. Olisiko tätä kautta kuljetettu vainajia haudattavaksi Suomussalmen kirkolle, jonne oli täältä vielä 30 kilometriä taivallettavaa? Vai oliko kalmisto jossakin saaressa lähempänä?

Maastotyömme liittyy Metsähallituksen koordinoimaan Paahde-LIFE-hankkeeseen (2014−2020), jossa toimitaan merenrantojen, dyynien, harjujen ja nummien luonnon ennallistamiseksi. Kaikkiaan 69 Natura 2000 -alueella ympäri Suomea poltetaan ja raivataan puustoa ja siirtoistutetaan uhanalaisia lajeja. Hoidettavilla alueilla ei ole säilynyttä rakennuskantaa, mutta niillä on harvakseltaan tunnettuja arkeologisia kulttuuriperintökohteita ja lisää tuntemattomia varmasti piilee maastossa.

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Jotta arkeologiset kulttuuriperintökohteet eivät vaarantuisi puuston polttamisen ja raivaamisen takia, hankkeen alkuvaiheessa hoitoalueista inventoidaan arkeologisesti ne, joilla on suurin arkeologinen potentiaali. Sellaisia on arvioitu olevan joka kolmannen alueen. Urakkaa helpottaa se, että hoitoalueiden joukossa on hiljattain hyvin inventoituja alueita. Ne voidaan katsoa riittävästi tunnetuiksi eikä niitä ole tarpeen haravoida toistamiseen.

Hankkeen arkeologiset miljööt ulottuvat saaristosta Sisä-Suomeen, Kainuuseen ja pohjoisessa Urho Kekkosen kansallispuistoon asti. Niinpä kulttuuriperintöäkin on laidasta laitaan. Kivikautisen asuinpaikan maanpinta on vuosituhansien kuluessa todennäköisesti kärähtänyt jo monessa metsäpalossa, eikä yksi lämpöpulssi lisää kaiketi enää haittaa – ellei sillä sitten ole vaikutusta termolumenesenssin mahdollisuuksiin ajoittamisessa. Mutta ilmeisen arkoja kulttuuriperintökohteita ovat sellaiset puut kuin Kaihlasharjussa: merkkipuut, konttipuut, telkän ja koskelon uutut ja muut puihin veistetyt tai kiinnitetyt merkit ja esineet. Monta sellaista ei ole vielä löydetty, mutta löydetyt ovat joka tapauksessa turvassa. Inventoinnin tulosten avulla voidaan ohjeistaa kulttuuriperintökohteiden rajaaminen Paahde-LIFEn hoitotoimien ulkopuolelle. Päällä kasvava puusto poistetaan, paikkojen yli ei ajeta koneilla eikä niitä peitetä hakkuujätteellä.

Paluumatkalla juna jyskyttää vauhdikkaasti etelää kohti. Selaan muistiinpanojani Kaihlasharjusta. Enin merkkipuiden kulttuurivarannosta on jo kadonnut: maahan ovat lahonneet monet sukupolvet ikihonkia, joihin takamaiden ihmiset veistivät palan omaa todellisuuttaan. Jäljellä on vielä joukko löydettyjä ja dokumentoituja puuyksilöitä, jotka voivat paljastaa jotakin paikkojen kulttuurisista merkityksistä luonnonresurssien jakamisessa ja käytössä. Ne myös havahduttavat siihen, miten heikoiksi ja haavoittuviksi paikkojen signaalit ovat himmenneet. Jokaisella signaalilla on merkityksensä ja suojeluarvonsa.

Kirjoittaja Tapani Tuovinen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija.

Lue lisää Metsähallituksen kulttuuriperintötyöstä

http://www.luontoon.fi/historiakohteet

http://www.metsa.fi/kulttuuriperinto

Seili. Matkan pää.

” Tauti on Jumalan rangaistus syntisestä elämästä!” Kustaa II Adolfin 1600-luvun alun käskykirjeellä komennettiin perustettavaksi leprasairaala Turun saaristoon. Seilin saarelle päädyttiin, ja sinne joutuivat leprapotilaiden lisäksi myös mielitautiset ja muut kroonikot. Ei ne mitään lääkärinhoitoa tarvitse – paloviinaa, parantavien lähteiden vettä ja Jumalan sanaa! Ne riittäkööt!

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Toivoton oli sairastuneiden kohtalo. Spitaali oli taudeista kammotuin, vaikka se leviää huonosti ja tappaa hitaasti (Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen). Tauti sai sairastuneet näyttämään kammottavilta – ihomuutoksia, löyhkäävä hengitys, hinkuva puhe, sormien ja nenän irtoaminen.

Heidät piti saada pois tavallisen kansan silmistä. Voiko enemmän lopulliselta tuntuvaa olla: potilaiden piti tuoda mukanaan Seiliin oman ruumisarkkunsa laudat, eivätkä he enää palanneet ulkopuoliseen maailmaan. Saaren kirkon ympäriltä he saivat viimeisen leposijansa. Ja toivottavasti myös rauhan.

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Kun pelätty lepra alkoi kadota Suomesta, saarella aloitti toimintansa hourujenhuone eli mielisairaala. Mielisairaita hoidettiin Seilissä vuoteen 1962 saakka.

Tutustumaan Seiliin

Tumma historia, mutta kaunis saari. Yhteysaluksella pääsee tutustumaan Seiliin ympäri vuoden. Museokirkko on avoinna kesäkaudella. Kirkko on Metsähallituksen luontopalvelujen hoidossa, ja sitä korjattiin viime kesänä.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Hautaa minut sinne, mistä kurki lähtee lentoon

Kalmisto kauniilla rannalla

Ounasjoen virtaus vie ajatukset kauas menneisyyteen. Joen rannalla erottuu kuoppia, pieniä ja suurempia. Poismenneet haudattiin maan alle rakennettuihin hirsikehikoihin. Isommissa oli vainajia vierivieressä, pienemmissä kenties vain yksi.

Vainajaa oltiin viemässä veneellä ylävirtaan haudattavaksi. Matka oli raskas ja soutaja nukahti. Unessa vainaja ilmestyi ruumiinsoutajalle ja kehotti hautaamaan hänet ”siihen, missä kurki hyppää ja lähtee lentämään”. Näin kerrotaan Kittilän Kurjenpolven hautausmaan käytön alkaneen.

Olipa tarina totta tai ei, saivat 1700-luvun vainajat kauniille paikalle viimeisen leposijansa.

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen / Metsähallitus

Kiviä vainajan päälle tai tuhkat ripoteltuna maahan

Valkeakosken Rapolassa muinaiset vainajat saivat päällensä raskaan katteen. Tuhkatuille katsottiin hautapaikka ison kiven vierestä, ja sen ympärille kasattiin komea kerros kiviä. Erottuipa kauemmaskin, että tässä lepää poismennyt.

Tavat vaihtuvat hautaamisessakin. Reilun sadan vuoden päästä kalmisto ei juuri maan tasasta kohonnut. Vainajien tuhkat ripoteltiin matalan ja sekaisen kiveyksen kivien väleihin. Saatettiinpa vainajat polttaa suoraan kiveyksen päälläkin. Samassa kiveyksessä taisivat olla sekaisin koko suvun vainajien jäännökset.

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Ruumiiden vetinen hauta

Lähes sadan ihmisten luut – miehiä, naisia, lapsia. Heidät haudattiin kostean niityn keskelle pieneen lampeen jo lähes 1400 vuotta aikaisemmin. Päättikö rutto heidän maallisen vaelluksensa? Oliko paikka köyhien tai orjien kalmisto? Todennäköisesti kuitenkin vain tapa haudata ihan tavalliset kansalaiset. Luiden seasta on löydetty paaluja, joilla vainaja painettiin pohjaan ja estettiin sitä nousemasta pintaan.

Isokyrön Leväluhdan vetinen vainajien leposija on askarruttanut jo 1600-luvulta lähtien. Kosteaa ympäristöä on vuosisatojen kuluessa kuivattu ojituksin, ja nykyisin paikka on viljelysmaiden keskellä.

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Luontopalvelut kalmistojen hoitajana

Rapola, Kurjenpolvi ja Leväluhta siirtyivät pari vuotta sitten Museovirastolta Metsähallituksen luontopalvelujen hoitoon. Niistä pidetään huolta poismenneitä kunnioittaen.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Karmeaakin karmeampia kohtaloita – kun ei vaan juoma loppuisi!

Ei ne viholliset, vaan olut

Keskiajan Länsi-Uudenmaan uljaan hallintokeskuksen, Raaseporin linnan kukoistus kesti 1300-luvulta 1500-luvulle. Se oli aikoinaan etelärannikon huomattavin sotilaallinen varustus. Hallitsijat vaihtuivat, oli sisällissotaa, merirosvoja, kapinallisia, tykkitulta. Välillä linna aiottiin jo hylätä, mutta vielä se pompahti pinnalle kuin ongenkoho.

Raaseporin rauniolinnan takaa kajastaa kelmeä kuu. Kuva Jukka-Pekka Ronkainen / Metsähallitus

Raaseporin rauniolinnan takaa kajastaa kelmeä kuu. Kuva Jukka-Pekka Ronkainen / Metsähallitus

Ei, sen lopullinen hylkääminen ei johtunut kiivaista taisteluista tai taitavista juonitteluista, vaan viimeinen niitti arkkuun oli olutkellarien sortuminen. Kymmeniä oluttynnyreitä tuhoutui tässä traagisessa onnettomuudessa!

Eipä naureta siellä! Onnettomuus oli tuona aikana kova kolaus. Linnan asukkaiden olutpäiväannos oli neljä ja puoli litraa olutta. Ajattelepa omalle kohdalle, jos on tuohon määrään tottunut ja yhtäkkiä saanti loppuu. Eihän sitä kerta kaikkiaan kestä.

Juomalla ei nälkä lähde

Kun nyt juomisesta aloitettiin, niin pysytään teemassa. Loviisan edustan Svartholman merilinnoituksesta olisi kerrottavana monta tarinaa. Valitsen sellaisen, jonka todenperäisyys on vähintäänkin kyseenalainen. Se ja sama, tarina on riittävän kutkuttava: Svartholmassa olisi aikoinaan ollut vankeja. Ehkä venäläisiä, ehkä ei. Ainakin linnoituksessa oli 1830-luvulla vankila. Se nyt siis kumminkin on totta. Vangeilla olisi ollut määräraha ruuan ostamiseen. Ostivat kuitenkin rahalla viinaa ja kuolivat nälkään. Sen pituinen se.

Kertoo tarinanakin jotain ihmisluonnosta.

Kalvas neito Svartholman linnoituksella. Kuva Elias Lahtinen

Kalvas neito Svartholman linnoituksella. Alkuperäinen kuva Elias Lahtinen

Kyllä on kohtelu huonoa – onneksi sentään on ranskalaista viiniä

Keskellä erämaata, jossain Ruotsin itämaan syrjäseudulla seisoi jykevä linna. Kajaaniksi paikkaa kutsuttiin. Linna oli vartioinut valtakunnan itärajaa jo 1600-luvun alusta lähtien.

Syrjäistä linnaa käytettiin 1620-40-luvuilla vankilana. Siellä virui melkein kaksikymmentä vuotta kuuluisa historioitsija Johannes Messenius. Voi miten ankeaa oli Johanneksen vankeusaika Kajaanissa! Kitkerästi hän valitti huonoa kohteluaan ja kärsimäänsä nälkää. Onneksi ei sentään viininjano päässyt yllättämään. Linnan tilikirjat nimittäin paljastavat, että Johannes sai kruunulta ylläpitonaan puoli aamia eli kolmekymmentä kannullista sekä espanjalaista että ranskalaista viiniä ainakin vuonna 1634.

Linnan muurit ovat paksut. Kuva Elias Lahtinen

Linnan muurit ovat paksut. Alkuperäinen kuva Elias Lahtinen

Rauniolinnat Metsähallituksen luontopalvelujen hoidossa

Luontopalvelut hoitaa Raaseporin ja Kajaanin rauniolinnojen sekä Svartholman merilinnoituksen lisäksi muun muassa Kuusiston rauniolinnaa ja Kärnäkosken linnoitusta. Eivätkä ne ole yhtään pelottavia paikkoja.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Ainako sitä on sodittu – eikö jo voitais lopettaa?

Ihmiset eivät vissiin osaa olla siivosti. Aina pitää vähintään nahista jonkun kanssa, saati sitten puolustautua, kahakoida tai sotia naapuria vastaan. Jos ei muuta, niin voihan sitä olla eri mieltä vaikka itsensä kanssa joinain päivinä.

Ihmisten sotaisuudesta on monenlaista merkkiä maastossa linnoista juoksuhautoihin.  Jos kahakoinnin historia kiinnostaa, niin tutustuttavaa kyllä riittää Metsähallituksen luontopalvelujen hoitamilla kohteilla. Voitaisiinpa vaikka saada ajatuksia siitä, että eikö jo kannattaisi sotimiset maailmassa lopettaa.

Aloitetaanpa esihistoriasta.

Muinaislinnat

Esihistoriallisen ihmisen puolustautumistarve näkyy muinaislinnoilla. Suomen suurimmalla muinaislinnalla Valkeakosken Rapolanharjulla oli aikoinaan kilometrinen puu- ja kivivarustus suojaamassa viholliselta. Sen kylkeen kerättiin sopivan kokoisia kiviä, joilla voitiin losauttaa vihollista kipeään paikkaan. Toinen muinaislinna kohoaa Sulkavan Pisamalahdella. Sinnekin piti kasata komeat kivivallit linnavuorelle pyrkijää estämään.

Valkeakosken Rapolan linnavuoren kivivallia. Kuva Elias Lahtinen.

Valkeakosken Rapolan linnavuoren kivivallia. Kuva Elias Lahtinen.

Rauniolinnat ja linnoitukset

Raaseporin tosi hieno linna pystytettiin keskiajalla kruunun keskuslinnaksi symboloimaan Ruotsin kuninkaan valtaa Suomessa sekä sotilaalliseksi tukikohdaksi. Tykit ja niitä käyttää osaava tykkimies jouduttiin kuitenkin lainaamaan alussa Tallinnasta.

Sotahuuto-boffaustapahtuma Raaseporin linnanraunioilla. Kuva Elias Lahtinen

Sotahuuto-boffaustapahtuma Raaseporin linnanraunioilla. Kuva Elias Lahtinen

Raaseporissakin oli jos jonkinlaista vallanvaihtoa ja nahinaa sen monisatavuotisen historian aikana.

Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus. Kuva Elias Lahtinen

Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus. Kuva Elias Lahtinen

Kärnäkosken linnoitus Savitaipaleella rakennettiin 1700-luvun lopulla osaksi Pietarin puolustusjärjestelmää Venäjän Ruotsin vastaiselle rajalle. Ei siellä kyllä koskaan oikeasti sodittu, mutta parempi niin. Svartholman merilinnoituksella Loviisan edustalla sen sijaan on värikkäämpi taisteluhistoria. Sen rakensi Ruotsi 1700-luvun puolivälissä turvaamaan valtakuntansa itärajaa. Venäläiset valloittivat sen Suomen sodassa ja englantilainen laivasto-osasto räjäytti sen Krimin sodassa 1855 (tiiättehän sen Oolannin sota oli kauhia, hurraa, hurraa, hurraa -laulun. Se liittyy tähän sotaan).

Svartholman merilinnoitus Loviisan edustalla. Kuva Elias Lahtinen

Svartholman merilinnoitus Loviisan edustalla. Kuva Elias Lahtinen

Tähän teemaan liittyy myös Kajaanin linna.

Maailmansodat

Niistä vasta onkin jälkiä joka paikassa. Etenkin jälkimmäisestä. On sekä suomalaisten että saksalaisten joukkojen jälkiä. Etenkään Lapissa niihin ei voi olla törmäämättä. Tankavaarassa Urho Kekkosen kansallispuistossa on saksalaisten Petsamon Nikkelin suojaamiseksi tekemä Schutzwall-puolustusasema. Siellä on korsua, tykkiasemaa, poteroa, juoksuhautaa ja vieläkin näkyy ampumalinjoja, joilta on raivattu puista alaoksia.

Schutzwall-puolustusaseman juoksuhautaa Tankavaarassa. Kuva Pasi Rautio

Schutzwall-puolustusaseman juoksuhautaa Tankavaarassa. Kuva Pasi Rautio

Toiseen maailmansotaan liittyvät myös kansallispuiston kolttakentät, joille Petsamon kolttia asutettiin kun alue menetettiin Neuvostoliitolle.

Patsasaitta Suomujoen kolttakentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva Tapio Tynys.

Patsasaitta Suomujoen kolttakentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva Tapio Tynys.

Tutustumaan sotimisen historiaan

Näihinhän pääsee tutustumaan. Kannattaa vilkaista osoitteesta http://www.luontoon.fi/historiakohteet mihin kannattaa mennä, ja aloittaa tutustuminen kohteiden verkkosivuilta. Sitten voi suunnata paikan päälle tunnustelemaan tarkemmin sotimisen historiaa. Ihan rauhassa.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.