Avainsana-arkisto: Lemmenjoen kansallispuisto

Kekkonen hiihtää ja Kekkonen kalastaa

Presidentti Kekkonen tykkäsi hiihdellä Lapissa. Kekkonen määräsi tahdin ja perässähiihtäjät yrittivät pysyä matkassa. Edelle ei saanut lykkiä. Olisi tullut sanomista. Tykkäsi se presidentti Lapista muutenkin kuin hiihtopaikkana, kävi kalassakin. Kekkonen jätti pysyvät muistot Lappiin.

Kekkosen kämppä

Enontekiöllä Käsivarren erämaa-alueella Porojärven rannassa on vieläkin Kekkosen kämpäksi kutsuttu vuokratupa. Hirsinen kämppä rakennettiin 1960-luvulla, ja on yhä suurin piirtein Kekkosen ajan asussa. Se toimi presidentin Käsivarren hiihtoretkien tukikohtana. Sinnepä voi lähteä fiilistelemään vieläkö jotain presidentillistä väreilee ilmapiirissä.

Monesta muustakin kämpästä kerrotaan tarinaa, että Kekkonen olisi käynyt siellä. Olihan se Urho kovakuntoinen, mutta liekö ihan niin moneen kämppään ehtinyt. Tiiä sitte, voihan se olla ehtinytkin.

Näillä kinkamilla se Kekkonen hiihteli

Kekkosen 80-vuotispäivien kunniaksi Enontekiön Saivaaran huipulle kiinnitettiin muistolaatta: ”Tämä laatta on kiinnitetty 3.9.1980 Tasavallan presidentin Urho Kaleva Kekkosen täyttäessä 80 vuotta. Joka kevät 1968 lähtien hän on hiihdellyt näillä mahtavilla kinkamilla.” Laatan alareunassa on mahtava kaiverrus Kekkosesta perässähiihtäjineen 😉

8357615214_d6ec180fe8_o

Saivaara Käsivarren erämaa-alueella. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Jos kiinnostaa käydä vilkaisemassa laattaa tai Saivaaran huipulta 830 metrin korkeudesta avautuvia mahtavia maisemia, kannattaa nousta vaaralle vaaran itäpuolta. Saivaaran profiili on muuten tosi hieno. Vähän kuin lännenelokuvissa.

Urho Kekkonen ja Urho Kekkosen kansallispuisto

Kekkosen nimeä kantava kansallispuisto on Suomen toiseksi suurin. Kekkosen nimi oli ratkaiseva, että kansallispuisto saatiin Koilliskairaan. Luonto-Liitto keräsi jo 1971 yli 100 000 nimeä Koilliskairan kansallispuiston adressiin ja Kekkonen oli adressihankkeen suojelija ja allekirjoitti sen ensimmäisenä. Olihan Kekkonen Koilliskairassakin tuttu hiihtelijä.

UK-Puistoa Kuva Pirjo Rautiainen

Urho Kekkosen kansallispuisto – presidentilliset maisemat. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kekkosen 80-synttärivuonna tehtiin periaatepäätös kansallispuiston perustamisesta ja sitten se vihdoin oikeasti perustettiin 1983.

Kerkesi Kekkonen Lemmenjoellekin

Lemmenjoella Sotkajärven rannalla asunut Jouni Aikio eli Kaapin Jouni oli aikansa tunnetuimpia saamelaisia. Hän oli Kekkosen kaveri. Jouni tapasi silloisen oikeusministeri Kekkosen Helsingissä poroviikolla 1936, kun oli kahvittelemassa presidentti Svinhuvudin luona. Sittemmin Kekkonen kävi Jouni luona Sotkajärvellä. Kaapin Jounin tilaan Lemmenjoen kansallispuistossa pääsee tutustumaan vaikkapa alueen matkailuyrittäjien kanssa.

Ehtivä mies tuo Kekkonen.

03 The Gáppe-Jon farm in 1934 Photo National Board of Antiquities

Kaapin Jounin tila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Museoviraston kuva-arkisto.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Vasen käsi ja tikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde

Kansallispuistot. Niissähän on sitä luontoa ja pitkoksia. Ai, historiaa myös? On vai?

39 kansallispuistoamme ovat pullollaan hienoja historiakohteita. Joskus niihin tutustuu ihan huomaamattaan autiotuvassa istuessaan. Se saattaakin olla vanha palovartijan maja tai kultamiesten tupa.

Poimin tähän muutaman kansallispuiston esimerkiksi. Lisätietoa puistojen kohteista löydät linkeistä. Lisää kansallispuistojen historiakohteista seuraa myöhemmin. 

Perinnetiloilla perinteisiä eläimiä ja kasveja

Jos haluaa päästä kokemaan historiaa ihan kädestä pitäen, niin kannattaa suunnata perinnetiloille. Koveron kruununmetsätorpalla Seitsemisen saloseudulla voi ensi kesänä kokeilla vaikkapa pellavan tai härkäpavun kylvöä, perunan istutusta tai varpuluudan tekoa.

KORTtalo1010033S-MHiukkamäki

Korteniemen perinnetila Liesjärven kansallispuistossa. Kuva S.-M. Hiukkamäki / Metsähallitus

Liesjärven kansallispuistossa Korteniemen metsävartijantila vie 1900-luvun alun elämään ja tutustuttaa suomalaisten alkuperäisrotujen kotieläimiin ja vanhoihin kotimaisiin kasvilajikkeisiin. On muuten hieno paikka. 

Kalastajakylästä tikkuaskin kokoiseen maailmanperintökohteeseen

Jos mielii mereisempiin maisemiin, niin Tammisaaren saariston kansallispuistossa on tosi hieno yhdistelmä historiaa. Jussarössä on söpö vanha luotsitupa. Saaren itäosassa söpöys ei niinkään ole läsnä, sillä siellä on autioitunut rautakaivos, mutta vaikuttava se on!

Tammisaari_Jussaro_PaiviRosqvist

Ei ne maisematkaan Jussarössä kovin surkeat ole. Kuva Päivi Rosqvist / Metsähallitus

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa on tulitikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde, kuninkaan kaiverrus, jatulintarha ja toisen maailmansodan aikaisen linnoituksen jäänteitä.

Vasen käsi ja kolmionmuotoisia päitä

Repoveden kansallispuisto ja tuleva Hossan kansallispuisto vievät kunnolla kauas menneisyyteen. Repovedellä voi nähdä kivikautisen vasemman käden, Olhavanvuoren kalliomaalauksessa nääs. Hossassa, tulevassa kansallispuistossa on yksi Suomen kuuluisimmista kalliomaalauksista, jossa on muun muassa hienoja kolmiopäisiä ihmishahmoja. Nyt kun Hossaan on vielä tulossa uusi katselulava heinäkuussa, niin kelpaa katsella maalausta.

hossa

Hossan kolmiopäähahmot. Kuva Sirke Seppänen / Metsähallitus

Lapin ja Lannan rajalla

Pyhä-Luoston kansallispuistossa voi Suomen syvimmän kurun lisäksi ihailla muinaisten metsäsaamelaisten pyhiä paikkoja. Pyhänkasteenlampeen laskee kaunis Pyhänkasteenputous. Lammella kerrotaan kastetun saamelaisia kristinuskoon 1600-luvulla. Vieressä kohoa Pyhätunturi, jonka laelta kulki vanha Lapin ja Lannan raja.

Pyhäkasteenputous

Pyhänkasteenlampi ja -putous Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Sama raja kulkee myös Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa Länsi-Lapissa. Se on paikoin yhteinen vanhan Turun ja Tukholman hiippakuntien rajan kanssa. Rajamerkintöjä löytyy vieläkin puiston tunturien huipulta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rajamerkki Lainiotunturin laen sumussa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kuoppia, kuoppia ja vielä lisää kuoppia

Jos minun pitäisi valita maamme kauneimmat muinaisjäännökset, niin melko kärkeen sijoittuisivat peuranpyyntikuopat. Niitä on usein jopa kymmeniä peräkkäin ja sijaitsevat tyypillisesti kauniilla hiekkakankailla. Jostain syystä ne kiehtovat mielikuvitustani ja esteettistä silmääni. Jos niitä haluaa nähdä, niin kannattaa suunnata Urho Kekkosen tai Lemmenjoen kansallispuistoon. Niissä kuoppia riittää retkeilyreittien varrella.

Morgamojan pyyntikuoppa muokattuna

Yksi Lemmenjoen kansallispuiston sadoista peuranpyyntikuopista. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Molemmissa puistoissa on myös saamelaista historiaa. UK-puistossa 1940-luvun kolttakenttiä, joihin asettui Petsamosta evakuoitua kolttasaamelaisia. Lemmenjoella taas on uskomattoman kaunis Kaapin Jounin vanha asuinkenttä. Siellä asui aikoinaan yksi kuuluisimmista saamelaisista, aikansa pororuhtinas Jouni Aikio.

06 The Gáppe-Jon farm in the summer

Kaapin Jounin saamelaistila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Pasi Nivasalo / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Paljastava kasvillisuus

Minusta on tosi mielenkiintoista, että joskus kasvillisuudesta voi päätellä mitä paikalla on tapahtunut kymmeniä tai jopa satoja vuosia sitten. Tai no ei se nyt ihan mitään kasvi-CSI:tä ole, mutta jotain kuitenkin voi paljastua.

Sikoangervon levinneisyys painottuu lounaisessa Suomessa alueille, joilla oli rautakautista asutusta ja mäkilinnoja. Sikoangervolla hoidettiin muinoin mm. reumatismia ja kihtiä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Sikoangervon levinneisyys painottuu lounaisessa Suomessa alueille, joilla oli rautakautista asutusta ja mäkilinnoja. Sikoangervolla hoidettiin muinoin mm. reumatismia ja kihtiä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Ihminen on tuonut meille kengänpohjissaan, varpaanväleissään ja rehun mukana jos jonkinlaisia siemeniä. Joskus niitä on tuotu ihan varta vasten, koska laji on ollut sopiva syötäväksi tai sitä on käytetty mausteena, tekstiilikuituna, värjäykseen tai lääkkeenä. Ihminen on myös luonut tahattomasti tai tarkoituksella monille lajeille sopivia elinympäristöjä muun muassa raivaamalla muuta kasvillisuutta.

Kansallispuistoissa, Lapin erämaa-alueilla ja muilla Metsähallituksen luontopalvelujen hoitamilla alueilla on paljon paikkoja, joissa kasvillisuuden ja ihmisen toiminnan välistä yhteyttä voi käydä tarkastelemassa. Vanhoilla asuinkentillä, muinaisjäännöksillä, rauniolinnoilla ja muilla historiakohteilla voi yhdistää luonto- ja historiaharrastuksensa. Historiallisista vierailupaikoista löydät tietoa luontoon.fi-verkkopalvelustamme. Suuntaa vaikkapa Raja-Joosepin kentälle Urho Kekkosen kansallispuistoon, Kaapin Jounin kentälle Lemmenjoen kansallispuistoon, Raaseporin rauniolinnalle tai Svartholman linnoitukselle Loviisassa.

Vanhat asuinkentät

Joskus Lapin vanhoista hylätyistä asuinkentistä näkyy joitain ihmisen tekemiä rakenteita, mutta toisinaan ne voi havaita vain kasvillisuuden perusteella. Ympäristöstä poikkeava monilajinen heinä- ja ruohokasvillisuus paljastaa paikalla asutun.

Pohjannoidanlukko Appisjokisuun vanhalla asuinkentällä Hammastunturin erämaa-alueella Inarissa. Kuva Saara Tynys / Metsähallitus.

Pohjannoidanlukko Appisjokisuun vanhalla asuinkentällä Hammastunturin erämaa-alueella Inarissa. Kuva Saara Tynys / Metsähallitus.

Niiltä saattaa löytyä esimerkiksi pienenpieniä noidanlukkoja. Vuosikymmeniä jatkunut kulkeminen ja tallaus, lampaiden ja joskus porojen ja lehmienkin laidunnus on muokannut pihapiiristä avoimen niityn tai kedon.

Orposen vanhan asuinkentän kukkaloistoa Sodankylässä. Kuva Mia Vuomajoki / Metsähallitus.

Orposen vanhan asuinkentän kukkaloistoa Sodankylässä. Kuva Mia Vuomajoki / Metsähallitus.

Sotien mukana

Maamme kamaralla on sodittu ja käyty pienempiä kahakoita vuosisatojen ja –tuhansien ajan. Sotilaiden mukana tänne on tullut monia kasvilajeja. Niitä kutsutaan polemokoreiksi eli sotatulokkaiksi. Suurin osa niiden siemenistä on levinnyt meille ruuaksi tuodun viljan ja hevosten rehun seassa, mutta varmaan saappaiden pohjissakin. Niistä sitten iti niittyjen ja pihojen kasveja kulkuteiden varsille ja majoitusalueille metsiin. Sotatulokkaita löytyy esimerkiksi toisessa maailmansodassa saksalaisten käytössä olleilta alueilta.

Joskus vihjaavat esihistoriastakin

Saattaapa kasvillisuus vihjata ihan satojen vuosien takaisesta asutuksesta, ihan esihistoriallisestakin. Usein mahdollisesta esihistoriallisesta muinaisjäännöksestä antaa vihjeen, ei niinkään yksittäinen kasvilaji, vaan koko kasviyhteisö. Monet runsaslajisimmista kedoistamme sijaitsevatkin rautakautisilla asuinpaikoilla ja kalmistoilla.

Tulikukkia kasvaa usein Etelä-Suomen rautakautisilla asuinpaikoilla ja keskiaikaisilla kylätonteilla. Tummatulikukka, kuten muutkin tulikukat, ovat vanhoja lääkekasveja. Mutta kasvin rikottuja siemeniä käytettiin myös taikinapalloihin piilotettuina kalastusmyrkkyinä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Tulikukkia kasvaa usein Etelä-Suomen rautakautisilla asuinpaikoilla ja keskiaikaisilla kylätonteilla. Tummatulikukka, kuten muutkin tulikukat, ovat vanhoja lääkekasveja. Mutta kasvin rikottuja siemeniä käytettiin myös taikinapalloihin piilotettuina kalastusmyrkkyinä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Ensimmäisenä vihjeenä saattaa kasvaa vaikkapa katajaa, maksaruohoja, ketoneilikkaa ja mäkitervakkoa. Silloin kannattaa tarkastella muita lajeja lähemmin. Löytyykö vaikkapa pölkkyruohoa, etelänhoikkaängelmää, heinäratamoa, sikoangervoa, mäkikauraa, nurmilaukkaa tai tulikukkia? Jos löytyy, niin sitten voi jo etsiä löytyisikö muinaisjäännöstäkin. Toki näitä lajeja kasvaa muuallakin eli aivan varmoja merkkejä muinaisjäännöksestä ne eivät ole. Mutta mukava kuitenkin ajatella, että ehkä jo rautakaudella joku muu katseli juuri tässä samoja lajeja kuin minä.

Pölkkyruohoa kasvaa usein rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen lähellä. Tosin myös esimerkiksi ratojen varret ovat sen suosimia kasvupaikkoja, joten sieltä ei ehkä kannata muinaisjäännöstä etsiä. Tai ainakin kannattaa varoa junaa. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Pölkkyruohoa kasvaa usein rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen lähellä. Tosin myös esimerkiksi ratojen varret ovat sen suosimia kasvupaikkoja, joten sieltä ei ehkä kannata muinaisjäännöstä etsiä. Tai ainakin kannattaa varoa junaa. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Lue lisää ihmisen toiminnan ja kasvien yhteydestä Seppälä, S.-L. 2006, Perinnemaisemien yhteys varhaiseen asutus- ja maankäyttöhistoriaan. Suomen ympäristö 1/2006.

Kaapin Jouni – Lemmenjoen kuuluisuus

Lemmenjoen kansallispuiston ensimmäisten asukkaiden henkilöllisyys ei ole tiedossa, vaikka heistä on runsaasti jälkiä maastoon jäänytkin. Mutta yhdestä Lemmenjoella asuneesta miehestä tuli yksi Lapin kuuluisimmista.

Kaapin Jouni eli Jouni Aikio asui perheineen (1875-1956) Lemmenjoella Sotkajärvellä kaukana maalikylistä. Mutta eipä ollut heidän elämänsä eristäytynyttä. Väärteinä oli maaherra ja presidentti, ja maa nähtiin Helsinkiä myöten.

Lemmenjoelle virtasi myös kaikenlaista kulkijaa elokuvantekijöistä ja toimittajista lähtien. Jounista kirjoitettiin niin National Geographicissa kuin Suomen Kuvalehdessäkin. Jälkimmäisessä pääsi kansikuvaan asti.

Kaapin Jounin tila Lemmenjoella. Kuva Pasi Nivasalo Metsähallitus luontopalvelut

Kaapin Jounin tila Lemmenjoella. Kuva Pasi Nivasalo Metsähallitus luontopalvelut

Filmitähtenä

Toisen maailmansodan jälkeen elokuva löysi Lapin. Lyhyempien ja pidempien filmien tekijät kävivät kuvaamassa mielestään eksoottista Lappia ja sen asukkaita. Kaapin Jouni esiintyi Holger Harrinivan Napapiirin takana –pätkässä, Aimo Jäderholmin Kolmen valtakunnan Lappia –filmissä ja tähditti Eino Mäkisen Kultaa ja hiekkaa –elokuvaa. Kaapin Jouni oli myös kutsuvieraana Erik Blombergin ja Aarne Tarkaksen kuuluisan Valkoinen peura –elokuvan ensi-illassa.

Kaapin Jouni Suomen Kuvalehden kansikuvassa vuonna 1947. ©Suomen Kuvalehti.

Kaapin Jouni Suomen Kuvalehden kansikuvassa vuonna 1947. ©Suomen Kuvalehti.

Kuuluisia väärtejä

Presidentti Svinhufvud kävi Inarissa 1935 ja Kaapin Jouni oli pitäjän mahtimiehenä häntä vastaanottamassa. Seuraavana vuonna Jouni perheineen sai Helsingin poroviikkojen aikaan presidentiltä kutsun tulla kahvittelemaan presidentinlinnaan. Siellä olivat mukana myös silloinen oikeusministeri Urho Kekkonen ja Rovaniemen kauppalanjohtaja Kaarlo Hillilä. Ensimmäisestä tuli sittemmin presidentti ja toisesta Lapin maaherra. Molemmat säilyivät Jounin väärteinä, ja vierailivat useamman kerran Lemmenjoella Jounin vieraana.

Kaikenlaisia kulkijoita Lemmenjoella

Edellisten lisäksi Lemmenjoelle tuli muitakin kulkijoita kullankaivajista retkeilijöihin. Kerran Jouni tapasi pari nuorukaista nuotiolla miettimässä mitä tekisivät pyydystämälleen hauelle. Jouni kertoi tietävänsä maailman parhaan haukireseptin, heitti hauen nuotioon ja kasasi puita päälle. Kahvistelun ja tulistelun aikana nälkä yltyi, ja nuoret kaivoivat nuotiosta hiiltyneet kalan jäännökset. – Ei pidä jänkäkoiraa syödä, kun on oikeaakin ruokaa, sanoi Jouni ja tarjosi pojille siikaa ja poroa.

Kaapin Jounin asuinkentän aittoja. Kuva Pasi Nivasalo Metsähallitus luontopalvelut

Kaapin Jounin asuinkentän aittoja. Kuva Pasi Nivasalo Metsähallitus luontopalvelut

Kaapin Jounin tilaan pääsee tutustumaan

Kaapin Jounin asuinkenttä rakennuksineen siirtyi osaksi Lemmenjoen kansallispuistoa, kun tilan viimeinen asukas muutti pois 2000-luvun alussa. Metsähallituksen luontopalvelut kunnosti rakennuksia kolmen vuoden ajan. Maisemaltaan upeaan asuinkenttään, sen hienoihin rakennuksiin ja perinnebiotooppiin kannattaa käydä tutustumassa vaikkapa Lemmenjoen matkailuyrittäjien opastamana.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Lisää Kaapin Jounista http://www.luontoon.fi/kaapinjounintila?inheritRedirect=true

Jorma Lehtola: Lailasta Lailaan – Tarinoita elokuvien sitkeistä lappalaisista. Kustannus-Puntsi

Kaapin Jouni, Pororuhtinas. Lapin Legendat. Ukko-Media Oy

Joka kesä on talkookesä

Pentti Järvisalo, Vuoden vapaaehtoinen 2012, vietti kesän luonnon helmassa ja osallistui WWF Suomen talkooleireille Lemmenjoen, Selkämeren ja Linnansaaren kansallispuistoissa. Talkooleireillä tulee nähtyä uusia paikkoja ja pääsee rauhoittumaan luonnon keskellä.

”Parasta tänä vuonna oli nähdä, kuinka Lemmenjoen Ravadaskönkään vesiputouksella poistimme vanhan metallisen verkkoaidan ja korvasimme sen köydellä. Työn jäljen näki heti, sillä aidan poistaminen toi könkään upeuden näkyviin”, kertoo Järvisalo.

Vuoden vapaaehtoinen 2012 hommissa Oulangan kansallispuistossa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi.

Vuoden vapaaehtoinen 2012 hommissa Oulangan kansallispuistossa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi.

Lemmenjoen kansallispuistossa sai nauttia myös luonnon rauhasta, sillä edes kännykkä ei soinut, koska ei ollut kenttää.

”Istuin puolen yön aikaan Ravadasjärven autiotuvan terassilla, olin ja kuuntelin vaan. Sellaisia hetkiä kokee harvassa paikassa.”

Välillä on aikaa levähtää upeassa maisemassa, kuten Kolin kansallispuistossa. Kuva: Eveliina Nygren / Metsähallituksen luontopalvelut.

Välillä on aikaa levähtää upeassa maisemassa, kuten Kolin kansallispuistossa. Kuva: Eveliina Nygren / Metsähallituksen luontopalvelut.

Lemmenjoen lisäksi Järvisalo pääsi Selkämeren kansallispuiston Isokarin saarelle ylimääräisenä talkoolaisena tekemään lammasaitoja pitkällisen rakennuskokemuksensa vuoksi. Hän oli myös valmiina lähtöön, kun Linnansaaren kansallispuiston talkooleirille etsittiin vielä edellisenä päivänä lisäkäsiä, sillä varalistaltakaan ei kukaan ehtinyt lyhyellä varoitusajalla mukaan.

Linnansaaressa kolmen vuoden takainen haave toteutui, kun talkooporukka näki saimaannorpan kahtena iltana.

Vuoden vapaaehtoiseksi 2012 valituksi tuleminen ei ole Järvisalon mukaan vaikuttanut arkeen, mutta hän toivoo, että hän on onnistunut innostamaan uusia ihmisiä talkoisiin.

”Tänä kesänäkin talkoissa oli mukana ensikertalaisia. Vapaaehtoistyö luonnon hyväksi sopii kaikille, ja sen avulla pääsee näkemään uusia paikkoja”, toteaa Järvisalo.

Kolin kansallispuiston talkooleireillä kesällä 2012 hoidettiin muun muassa perinnemaisemaa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi

Kolin kansallispuiston talkooleireillä kesällä 2012 hoidettiin muun muassa perinnemaisemaa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi

Talkoiluun riittää edelleen motivaatiota vaikka muille jakaa. Järvisalolle luonnossa oleminen tuo rauhaa, ja sillä on ollut suuri merkitys hänelle koko elämänsä ajan.

”Kymmenen vuotta sitten mietin, että olenko liian vanha tähän hommaan. Vuodet ovat kuluneet, ja en kyllä vieläkään koe olevani liian vanha – hyvin jaksaa!”

Teksti: Meri Marttinen / Metsähallituksen luontopalvelut

Hellekeliä, kuoppiin lankeamisia ja myötätuulta Lemmenjoella

Kuukausi kulttuuriperintökohteiden inventointia Lemmenjoen kansallispuistossa on takana. Kolmisensataa kilometriä vaeltelua ja öitä taivasalla tuntureilla ja jokien varsilla. Paljon mahtui matkalle, niin kulttuuriperintöä kuin luontoelämyksiäkin! Hienoin luontohavainto oli komean tunturipöllön äänetön ohilento, eivätkä äkkiä unohdu myöskään Morgam-Viipuksen rinteen valkokukkainen kurjenkanervakasvusto ja Lemmenjoen laakson rinteiden vaikeakulkuiset louhikot.

Reissun alun sää oli Lapin kesäksi poikkeuksellinen; aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ympäri vuorokauden ja lämpötila huiteli lähellä kolmeakymmentä. Hiki tuli paikoillaan istuskellessakin, saati rinkkaa tunturin kuvetta ylöspäin kantaessa. Hyttysiä ei vielä ollut, joten asusteeksi tunturinummilla riitti lähestulkoon pelkkä lierihattu. Kesä puhkesi vehreimilleen parissa päivässä. Laskeutuessani keskiyöllä Morgam-Viipukselta Lemmenjoen laaksoon aamusumujen lävitse tuntui kuin olisin saapunut satumaahan: joenvarren kukkivien tuomien tuoksu, kulleroiden ja metsäkurjenpolvien värikylläinen niitty, joen solina ja pesistään pyrähtelevät rastaat. Lumouksesta minut herätti saman tien Lemmenjoen ylitys. Ei tainnut valikoitua ylityspaikaksi se helpoin kohta, jääkylmää vettä oli puolireiteen saakka – aika kohmeiset kintut olivat vastarannalla.

Pyyntikuoppia oli muinaisväki kuopinut kankaille niin paljon, että paikoitellen seutu muistutti reikäjuustoa. Nousumetrejä kertyi kuin tunturissa, kun kiipeilin toista metriä syvistä kuopista pois vähintään puolentuhatta kertaa. Morgamojan itäpuolella jumituin dokumentoimaan 99-kuoppaista ketjua. Hellekeli oli jo vaihtunut muutamassa päivässä kolmeen asteeseen, sormia paleli ja eväät alkoivat käydä vähiin. Rinkan olin jättänyt kymmenen kilometrin päähän Ravadasjärvelle. Väliin piti ottaa öinen lepotauko, siispä pikamarssia torkkumaan Morgamojan Kultalaan. Joku aiempi kulkija oli jättänyt tuvalle näkkileipäpaketin jämät, mistä ilahduin kovin, koska oma muonavarantoni oli huvennut viiteen sokerikorppuun, kolmeen kettukarkkiin ja muutamaan siivuun meetvurstia. Kiitokset tuntemattomalle kulkijalle niistä viidestä näkkileivästä, ne olivat tuona kylmänä kesäyönä mitä suurinta herkkua!

Kuva Sami Viljanmaa

Pyyntikuoppa Morgamojalla. Kuva Sami Viljanmaa.

Muinaiset asuinpaikat olivat kenties inventoinnin parasta antia. Toistakymmentä niitä löytyi, useimmilla hiekkaisilla, kohtalaisen tasalakisilla niemillä on taidettu Lemmenjoen varrella asua. Peuranpa paistia ihanaa oli asuinpaikoilla nautittu runsaasti, sillä koekuopistani paljastui kookkaan nisäkkään palaneita luita varsin usein. Monensorttisista kivistäkin oli tarvekalujaan kivikauden väki värkkäillyt. Rinkan painoa kasvattamaan kertyi erityisesti kvartsia ja kvartsiittia, mutta löytyipä myös liuskekivestä valmistettujen esineiden katkelmia ja hiukan piikiveäkin.

Reissun hienoin löytö tuli aivan inventointirupeaman lopulla, kun lähdin soutuveneellä vielä kolmeksi päiväksi ylävirralle tarkastamaan joen luoteisrantoja. Myötätuulen helpottaessa matkaani söin veneessä loikoillessani lounaaksi suklaata, kun veneen kokka karahti hiekkaisen niemen rantaan. Rantauduin, ja tuokion päästä huomasin niemen tyvellä kaksi komeaa pyyntikuoppaa. Kuoppien vieressä polulla, kauniisti jäkälöityneenä, minua vartoi muinaisen saviastian kappale! Kenties reilut kolmisen tuhatta vuotta sitten oli ruukku paikalla rikkoutunut. Iltayöllä matka jatkui Ravadasjärvelle soutamalla ja vuolaimmissa paikoissa venettä ylävirtaan kiskoen, ja pari päivää myöhemmin, tuulen suunnan sopivasti käännyttyä, pääsin taas myötätuulen vauhdittamana ja Härkäkosken koskenlaskuelämyksen kokeneena takaisin huoltotuvalle. Elokuussa odottavat uudet seikkailut UKK-puiston suunnalla.

Sami, Lemmenjoki