Avainsana-arkisto: Kolin kansallispuisto

Ainako sitä on sodittu – eikö jo voitais lopettaa?

Ihmiset eivät vissiin osaa olla siivosti. Aina pitää vähintään nahista jonkun kanssa, saati sitten puolustautua, kahakoida tai sotia naapuria vastaan. Jos ei muuta, niin voihan sitä olla eri mieltä vaikka itsensä kanssa joinain päivinä.

Ihmisten sotaisuudesta on monenlaista merkkiä maastossa linnoista juoksuhautoihin.  Jos kahakoinnin historia kiinnostaa, niin tutustuttavaa kyllä riittää Metsähallituksen luontopalvelujen hoitamilla kohteilla. Voitaisiinpa vaikka saada ajatuksia siitä, että eikö jo kannattaisi sotimiset maailmassa lopettaa.

Aloitetaanpa esihistoriasta.

Muinaislinnat

Esihistoriallisen ihmisen puolustautumistarve näkyy muinaislinnoilla. Suomen suurimmalla muinaislinnalla Valkeakosken Rapolanharjulla oli aikoinaan kilometrinen puu- ja kivivarustus suojaamassa viholliselta. Sen kylkeen kerättiin sopivan kokoisia kiviä, joilla voitiin losauttaa vihollista kipeään paikkaan. Toinen muinaislinna kohoaa Sulkavan Pisamalahdella. Sinnekin piti kasata komeat kivivallit linnavuorelle pyrkijää estämään.

Valkeakosken Rapolan linnavuoren kivivallia. Kuva Elias Lahtinen.

Valkeakosken Rapolan linnavuoren kivivallia. Kuva Elias Lahtinen.

Rauniolinnat ja linnoitukset

Raaseporin tosi hieno linna pystytettiin keskiajalla kruunun keskuslinnaksi symboloimaan Ruotsin kuninkaan valtaa Suomessa sekä sotilaalliseksi tukikohdaksi. Tykit ja niitä käyttää osaava tykkimies jouduttiin kuitenkin lainaamaan alussa Tallinnasta.

Sotahuuto-boffaustapahtuma Raaseporin linnanraunioilla. Kuva Elias Lahtinen

Sotahuuto-boffaustapahtuma Raaseporin linnanraunioilla. Kuva Elias Lahtinen

Raaseporissakin oli jos jonkinlaista vallanvaihtoa ja nahinaa sen monisatavuotisen historian aikana.

Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus. Kuva Elias Lahtinen

Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus. Kuva Elias Lahtinen

Kärnäkosken linnoitus Savitaipaleella rakennettiin 1700-luvun lopulla osaksi Pietarin puolustusjärjestelmää Venäjän Ruotsin vastaiselle rajalle. Ei siellä kyllä koskaan oikeasti sodittu, mutta parempi niin. Svartholman merilinnoituksella Loviisan edustalla sen sijaan on värikkäämpi taisteluhistoria. Sen rakensi Ruotsi 1700-luvun puolivälissä turvaamaan valtakuntansa itärajaa. Venäläiset valloittivat sen Suomen sodassa ja englantilainen laivasto-osasto räjäytti sen Krimin sodassa 1855 (tiiättehän sen Oolannin sota oli kauhia, hurraa, hurraa, hurraa -laulun. Se liittyy tähän sotaan).

Svartholman merilinnoitus Loviisan edustalla. Kuva Elias Lahtinen

Svartholman merilinnoitus Loviisan edustalla. Kuva Elias Lahtinen

Tähän teemaan liittyy myös Kajaanin linna.

Maailmansodat

Niistä vasta onkin jälkiä joka paikassa. Etenkin jälkimmäisestä. On sekä suomalaisten että saksalaisten joukkojen jälkiä. Etenkään Lapissa niihin ei voi olla törmäämättä. Tankavaarassa Urho Kekkosen kansallispuistossa on saksalaisten Petsamon Nikkelin suojaamiseksi tekemä Schutzwall-puolustusasema. Siellä on korsua, tykkiasemaa, poteroa, juoksuhautaa ja vieläkin näkyy ampumalinjoja, joilta on raivattu puista alaoksia.

Schutzwall-puolustusaseman juoksuhautaa Tankavaarassa. Kuva Pasi Rautio

Schutzwall-puolustusaseman juoksuhautaa Tankavaarassa. Kuva Pasi Rautio

Toiseen maailmansotaan liittyvät myös kansallispuiston kolttakentät, joille Petsamon kolttia asutettiin kun alue menetettiin Neuvostoliitolle.

Patsasaitta Suomujoen kolttakentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva Tapio Tynys.

Patsasaitta Suomujoen kolttakentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva Tapio Tynys.

Tutustumaan sotimisen historiaan

Näihinhän pääsee tutustumaan. Kannattaa vilkaista osoitteesta http://www.luontoon.fi/historiakohteet mihin kannattaa mennä, ja aloittaa tutustuminen kohteiden verkkosivuilta. Sitten voi suunnata paikan päälle tunnustelemaan tarkemmin sotimisen historiaa. Ihan rauhassa.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Murhamies vai hyväntekijä?

Mitä sydämellisin  ja vieraanvaraisin mies. Porovaras ja julma murhaaja. Kävi Amerikassa tai ei käynyt. Kasvilääkinnän tuntija. Kun lukee kirjoituksia Raja-Joosepista saa miehestä vähintään kahtalaisen kuvan. Otapa sitten selvää mikä on totta. Mutta yhtäkaikki – mielenkiintoinen mies.

Urho Kekkosen kansallispuiston koillislaidalla aivan valtakunnan rajalla kauniilla kedolla hirsirakennusten seinät ovat saaneet auringolta kullanväriä. Vieressä virtaa Luttojoki. Tunnelma on seesteinen.

Raja-Joosepin kenttä Urho Kekkosen kansallispuiston koillisosassa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Raja-Joosepin kenttä Urho Kekkosen kansallispuiston koillisosassa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Rakennukset ovat olleet vailla asukkaita jo vuosikymmeniä, mutta 1900-luvun alkupuoliskolla kentällä asui Joosef Sallila eli kuuluisa Raja-Jooseppi kumppaninsa Matilda Lehikoisen kanssa. Syrjäisestä sijainnista huolimatta ei asuttu eristyksissä, vaan Joosepin luona vieraili helmenpyytäjiä, kolttia, rajamiehiä ja erämaan muita kulkijoita.

Raja-Joosepin ja Tiltan kanssa jonkin aikaa asustaneen Huhtu-Heikin kämppä ja sauna. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Raja-Joosepin ja Tiltan kanssa jonkin aikaa asustaneen Huhti-Heikin kämppä ja sauna. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Toisen miehen vaimo

Parkanolainen Jooseppi ja Ähtäristä kotoisin oleva Tilta asettuivat Luton varteen vuoden 1915 vaiheilla. Toisten mukaan Tilta olisi lähtenyt Joosepin mukaan jo Parkanossa, toiset sanovat Tiltan olleen toisen miehen oma ja Joosepin tavanneen hänet vasta pohjoisessa Näätämössä. Niin tai näin, yhdessä pysyttiin pitkään.

Elanto saatiin eränkäynnistä, helmenpyynnistä, lehmistä, lampaista ja poroista. Maatilkulla viljeltiin ainakin perunaa. Tehtiinpä vähän kauppaakin ylimääräisillä tuotteilla. Kentälle nousi asuinkämpän lisäksi lampolaa, saunaa ja navettaa.

Lampola ja karjasuoja. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Lampola ja karjasuoja. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Perunanviljelyä ja murha?

Väitetään, että Jooseppi olisi opiskellut Amerikassa maataloutta, innostunut perunanviljelystä ja tutustunut myös jossain määrin ihmisten parannuskeinoihin. Olisi sitten tohtoroinut kulkijoita asuinkentällään. Toisaalla taas sanotaan, ettei Jooseppi ollut koskaan passia hakenut ja siten ulkomailla käynytkään.

Kyllä hän oli rehti poromies. Eipä ollut vaan porovaras!  Taas kahtalaista tietoa. Parantaja, mutta murhamies. Väitettiin hänen myrkyttäneen kettujen pyyntiin tarkoitetulla strykniinillä veljenpoikansa, jonka oli kutsunut työnsä jatkajaksi pohjoiseen. Mitä tässä pitäisi uskoa?

Eikö sanonta mene, että ei väliä onko tarina totta kunhan se on hyvä? Ja tarinat Joosepista ovat hyviä. Taidan tyytyä siihen, etten koskaan saa tietää mikä Joosepin tarinassa on totta.

Raja-Joosepin kenttä

Aina kun olen käynyt Joosepin ja Tiltan kentällä, on paistanut aurinko kirkkaalta taivaalta. Jos jokin paikka on kaunis, niin se on tämä. Kaunis keto, kaunis Luttojoki, kauniit vanhat hirsirakennukset. Rauhoittava paikka. Kannattaa ehdottomasti käydä.

Oikealla Joosepin ja Tiltan asuinrakennus. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Oikealla Joosepin ja Tiltan asuinrakennus. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

WWF:n talkooleirillä hikoillaan ja puhalletaan yhteen hiileen

Kun sain WWF Suomen viestinnän harjoittelijana mahdollisuuden lähteä tutustumaan talkooleiritoimintaan Kolille, olin innoissani.

Sitten iski pelko. En ole koskaan kuulunut partioon tai edes retkeillyt. Teltassa nukkumani yöt voi laskea yhden käden sormin ja makuupussinkin hankin vasta pari viikkoa sitten. Olen paljasjalkainen kaupunkilainen, joka rakastaa luontoa, mutta ei vain ole saanut aikaiseksi lähteä sinne.

WWF järjestää yhdessä Metsähallituksen luontopalvelujen kanssa vuosittain lukuisia talkooleirejä ympäri Suomea. Kolin talkooleirillä ahkeroitiin 5.–12. heinäkuuta. Leireillä kunnostetaan vapaaehtoisten talkoolaisten voimin arvokkaita perinnemaisemia, jotka ovat useiden uhanalaisten lajien elinympäristöjä. Tänä kesänä talkoillaan vielä muun muassa Tammisaaren saaristossa sekä Jurmossa. Kolin talkooleiri on osa EU-rahoitteista Luonnonhoito-LIFE-hanketta.

blogi1_wwf_suvisalminenKun saavuin Lakkalan perinnetilalle Kolin kansallispuistossa, pihapiiri oli täynnä leiriläisten värikkäitä telttoja. Ennen leiripaikalle pääsyä sain tutustua työkohteisiin, valokuvata ja osallistua talkootöihin: Mustanniityn aholla oli hikiset oltavat, kun puiden välistä pilkottava aurinko lämmitti risusavotassa huhkivia talkoolaisia.

Työpäivän jälkeen leirissä odotti herkullinen päivällinen, jonka jälkeen savusauna ja pulahdus järveen saivat päivän aikana kertyneen lian ja uupumuksen liukenemaan viileään veteen.

blogi2_wwf_suvisalminenHuomasin nopeasti, miten hyvä henki leiriläisten keskuudessa vallitsi. Vaikka kaikki vapaaehtoiset olivat erilaisia, heitä yhdistää kiinnostus luontoa kohtaan ja halu auttaa ympäristöä. Parinkymmenen leiriläisen joukossa oli sekä miehiä että naisia, iältään kaikkea kahdenkymmenen ja seitsemänkymmenen välillä. Oli opiskelijoita, työssäkäyviä, perheellisiä ja sinkkuja. Oli leirikonkareita ja ensikertalaisia.

Suurimman vaikutuksen minuun teki seitsemääkymppiä lähenevä Leena, joka kertoi viettävänsä joka kesä useita viikkoja erilaisilla talkooleireillä ja tehneensä niin jo vuosikausien ajan. Tietokoneen ääressä suuren osan ajastaan viettävä parikymppinen viestinnän harjoittelija sai tehdä täyden työn pysyäkseen muiden leiriläisten tahdissa.

Talkooleirillä riittää onneksi töitä kaikille: moottorisahausta, haravointia, niittoa, risujen kantoa. Jokainen tekee töitä täysillä, mutta omien kykyjensä mukaan.

Ja tuloksen näkee heti. Kun seuraavana aamuna jatkoimme edellisenä päivänä käynnistetyllä työmaalla, Ollilan umpeenkasvaneella niityllä, työsarkaa tuntui olevan loputtomasti. Päivän päätteeksi aukea alue oli kuitenkin selkeästi kasvanut ja ahkerat talkoolaiset olivat väsyneitä ja kaikkensa antaneita mutta onnellisia.

blogi3_wwf_suvisalminenRetkipäivänä talkoolaiset pääsivät kiipeämään kansallispuiston korkeimmille huipuille ja ihailemaan Suomen tunnetuinta kansallismaisemaa, joka on inspiroinut suuria taiteilijoita. Kun seisoin Ukko-Kolin huipulla, yli kolmesataa metriä merenpinnan yläpuolella, ja katselin Pieliselle päin, tunsin olevani maailman katolla ja pystyväni mihin tahansa. Samaan aikaan tunsin itseni mitättömän pieneksi silmänkantamattomiin jatkuvan kunnioitusta herättävän maiseman edessä.

Talkooleiri on oiva tapa tutustua maamme kauneimpaan luontoon, ja paikkoihin, joihin ei muuten tulisi välttämättä koskaan mentyä. Lisäksi leirillä tapaa ihmisiä, joiden kanssa tuskin tulisi arkielämässä alettua juttusille.

Jokainen leiripäivä tuo omat onnelliset muistonsa ja kokemuksensa. Päivistä jäävät mieleen onnistumiset, itsensä ylittäminen ja ystävälliset sanat, eivät suinkaan kipeytyneet lihakset, vuodatetut hikipisarat tai hyttyset, jotka pistävät jalat paukamille.

blogi4_wwf_suvisalminenEhkä ensi vuonna, kun talkooleirien ilmoittautuminen alkaa, olen itsekin kärppänä puhelimen päässä: talkooleirit täyttyvät nimittäin muutamassa tunnissa.

Viikon mittaisen talkooleirin aikana pystytään tekemään sama työmäärä, jonka hoitamiseen metsänhoitajalta kuluisi lähes kolme kuukautta. Kaikkia talkootöitä ei edes pystyisi tekemään ilman vapaaehtoisten joukkoa, sillä ne vaativat paljon käsityötä.

Vietin leirillä vain muutaman päivän, mutta olo oli kotiin palatessani huojentunut. Luonto ja raskas työ saivat ajatukset juoksemaan selkeämmin. Kolin kuvankauniissa maisemissa mieli lepäsi ja toimistotyöstä jäykät hartiat rentoutuivat. Fyysinen ahertaminen ja maalaukselliset maisemat saivat unohtamaan kaikki siviilielämässä painavat huolet.

Mitenköhän onnellisena sitä palaisikaan, jos viettäisi leirillä kokonaisen viikon?

Teksti: Suvi Salminen

Kirjoittaja Suvi Salminen on WWF Suomen viestinnän harjoittelija.

Kaskikulttuuri tuonut mukanaan harvinaisuuksia Kolin kasvillisuuteen

Hienoimmilla ahoilla yli 300 vuotta jatkunut niitto on luonut näyttäviä pienruohoniittyjä. Tämä näkymä löytyi Purolanaholta. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Hienoimmilla ahoilla yli 300 vuotta jatkunut niitto on luonut näyttäviä pienruohoniittyjä. Tämä näkymä löytyi Purolanaholta. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti.

Etelä-Suomen luontopalveluiden organisoima kolmen viikon intensiivinen perinnebiotooppien kasvillisuuden seurantarupeama Kolin kansallispuistossa on nyt saatettu onnellisesti päätökseen. Kahdenkymmenen erillisen perinnebiotooppikohteen kasvillisuuden tila on todettu ja dokumentoitu. Myös kaikki Metsäntutkimuslaitoksen 1990-luvulla aloittamat pysyvät seurantakoealat on käyty läpi. Näin hoidon vaikutuksista perinnebiotooppien kasvillisuuteen seurantajakson aikana saadaan vertailukelpoista tietoa.

Tämän kesän seurannan tulokset kootaan loppuvuodesta yksityiskohtaiseen raporttiin Kolin perinnebiotooppien tilasta. Seuraavan kerran Kolin kansallispuiston ahojen kasvillisuuden tarkastelu toteutetaan tässä laajuudessa taas viiden vuoden päästä vuonna 2018. Seuraavassa parhaita paloja kuluneelta kolmelta viikolta viiden meitä suuresti ilahduttaneiden ahojen harvinaisimpien kasvilajihavaintojen  muodossa.

Kesämaitiainen (Leontodon hispidus). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kesämaitiainen (Leontodon hispidus). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kesämaitiainen on vanhan kaskikulttuurin ilmentäjä. Lajin arvellaan saapuneen Suomeen muinaistulokkaana kaskeamisen mukana noin 4000 vuotta sitten. Avoimen kasvupaikan lajina sitä tavataan vielä Itä-Suomessa kaskikulttuurin ydinalueilla, laidunkedoilla ja ahoilla. Länsi-Suomessa kesämaitiainen on voimakkaasti taantunut. Kolin kansallispuiston alueella esiintyvää kesämaitiaista löytyi useilta kohteilta tiheinä kasvustoina ja kasvilla tuntuukin menevän tällä hetkellä oikein hyvin paikallisesti. Kesämaitiaisen erottaa muista maitiaisista haaromattoman varren ja yhden suurikokoisen kukinnon lisäksi myös vaalean nukkamaisista, karvaisista lehdistään.

Keltanokitkerö (Picris hieracoides) kasvoi hyvin runsaana Myllypuron niityllä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keltanokitkerö (Picris hieracoides) kasvoi hyvin runsaana Myllypuron niityllä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keltanokitkerön historia on samankaltainen kesämaitiaisen kanssa. Kaskeamisen ansiosta runsastuneen muinaistulokkaan elinalue on kuitenkin supistunut voimakkaasti kaskiahojen kadotessa umpeenkasvun myötä viimeisen viidenkymmenen vuoden kuluessa. Kolin 20:ltä perinnebiotooppikohteelta keltanokitkeröä tavattiin vain Mäkränaholta ja Huurun rinteeltä muutama kukkiva yksilö sekä ilahduttavan runsas kasvusto Myllypuron niityltä. Sarjakeltanoa muistuttavan keltanokitkerön paras tuntomerkki oli luupilla erottuneet varren ankkurin muotoiset karvat.

Ahokirkiruoho (Gymnadenia conopsea var. conopsea). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahokirkiruoho (Gymnadenia conopsea var. conopsea). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahokirkiruoho on vaarantuneeksi luokiteltu uhanalainen ja rauhoitettu kämmekkälaji. Sen pohjoista muotoa (var. lapponica) tavataan yleisempänä Pohjois-Suomen soilla, mutta ahokirkiruohon kasvupaikkoja ovat kuivat niityt. Ahokirkiruoho on suuresti hyötynyt Kolin ahojen kunnossapidosta ja sen versomäärät ovat esiintymispaikoillaan olleet kasvussa. Tänä vuonna ahokirkiruohoja laskettiin neljältä kohteelta yhteensä yli tuhat versoa. Harmillisesti paras kukintoaika oli jo ohi meidän vieraillessamme kirkiruohopaikoilla. Kookkaan jo ohikukkineen kukkavarren erotti kuitenkin samoilla paikoilla kasvaneista maariankämmeköistä parhaiten täplättömistä ja vahamaisista lehdistä.

Suikeanoidanlukko (Botrychium lanceolatum). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Suikeanoidanlukko (Botrychium lanceolatum). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Suikeanoidanlukko on yksi seitsemästä Suomessa tavattavasta noidanlukkolajista. Sen uhanalaisuusluokitus on koko maassa vaarantunut. Sitä on tavattu 2000-luvulla vielä ainakin kolmelta kasvupaikalta Kolin kansallispuistosta. Oikukkaasti maanpäällistä itiöemää kasvattavaa saniaista tavattiin tämän kesän inventoinneissa vain tämä yksi verso Mustanniityltä. Tämä on tiettävästi myös koko Pohjois-Karjalan ainoa esiintymä tällä hetkellä. Suikeanoidanlukon tunnistaa tämänkin blogin ylätunnisteesta löytyvästä ketonoidanlukosta, joita myös Kolin ahoilta kasvoi, parhaiten eri muotoisesta lehdykästään.

Ahosilmäruoho (Euphrasia rostkoviana ssp. fennica. Lopullinen vahvistus määritykselle puuttuu). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahosilmäruoho (Euphrasia rostkoviana ssp. fennica. Lopullinen vahvistus määritykselle puuttuu). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahosilmäruoho on erittäin uhanalainen, pääasiassa ahoilla ja laidunrinteillä kasvava, suurimmasta osasta maatamme hävinnyt pienikokoinen silmäruoho. Laji on hyvin vaikeasti erotettavissa muista lähisukuisista silmäruohoista, jotka lisäksi risteytyvät keskenään. Kukintojen tukilehtien alapinnan karvojen kokoa ja muotoa onkin tarkasteltu pitkään ja huolella. (Pitkiltä nivelikkäiltä nystykarvoiltahan ne näyttivät). Myös konsultaatiota viisaammilta tahoilta on haettu. Keräämämme näytteet odottavat vielä viimeistä vahvistusta, mutta kaikki tuntomerkit viittaavat tällä hetkellä ahosilmäruohon kasvavan ilahduttavan runsaana kahdella kohteella, joista toinen sijaitsee Kolin laskettelurinteiden alueella. Laskettelurinteiden paikalla aikoinaan olleet Portinaution niityt sijaitsivat kutakuinkin esiintymäalueella, joten laidunnushistoriaa alueelta löytyy. Avoimina pidettävien laskettelurinteiden raivaaminen Kolin hiekkaiseen rinteeseen onkin saattanut pelastaa tämän uhanalaisen kasvin kasvupaikan umpeenkasvulta.

Suikeanoidanlukko ja ahosilmäruoho kuuluvat myös Euroopan Unionin määrittelemälle Suomen perinnebiotoopeilla esiintyvien vastuulajien listalle yhdeksän muun kasvilajin kanssa. Nämä kesän 2013 löydökset ovat siis arvokkaita esiintymiä koko Euroopan mittakaavalla.

Tekstin lähteinä käytetty:
Ryttäri, T., Kalliovirta, M & Lampinen, R. (toim.) 2012. – Suomen uhanalaiset kasvit. Tammi. Helsinki.
www.luontoportti.com

– Tuomas Lahti,  inventointiavustaja

Kasvillisuuden seurantaa Kolin kansallispuistossa

Terveiset Kolin kansallispuistosta! Täällä olemme perinnemaisemia kierrelleet jo kaksi viikkoa. Kolmas ja viimeinen viikko on edessä, joten nopeasti se aika on vierähtänyt!

Täällä meitä ovat työllistäneet mm. koealaseurannat sekä kuvioseurannat, jotka ovat Metlan vuosina 1997-2000 perustamia seurantamittausalueita. Kasvillisuuden seuranta alueilla toistetaan tietyin väliajoin, jonka avulla saadaan tietoa hoidon vaikutuksista kasvillisuuteen. Edellisen kerran seuranta on toteutettu Kolilla vuonna 2008, eli 5 vuotta sitten. Seurantamittausalueita on Kolilla kaikkiaan kuudella eri kohteella.

Koealaseurannassa on tarkoitus koealan sisäpuolella käydä läpi kasvillisuus kaikkiaan kuudeltatoista 1m x 1m kasviruuduilta. Kultakin yksittäiseltä kasviruudulta kirjataan ylös kaikki kasvilajit sekä niiden prosentuaalinen peittävyys. Lisäksi koko ruudulta kirjataan ylös myös kasvillisuuden keskikorkeus ja arvioidaan koko kasvillisuuden peittävyys prosentteina.

Yhden 16 ruutua sisältävän koealan kasvillisuuden kartoittamiseen saa kyllä tehokkaasti kulutettua yhden kokonaisen työpäivän. Hosumaan ei hommassa kuitenkaan kannata alkaa, mutta kyllä kymmenennen ruudun paikkeilla alkaa havaita pientä keskittymiskyvyn herpaantumista. Siksi onkin hyvä, että meitä on kaksi kyykkimässä ruutujen äärellä.

Hanna kasviruudun äärellä. Kuva: Tuomas Lahti

Hanna kasviruudun äärellä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Koealaseurantaa Havukanaholla

Kuvioseurannassa puolestaan kartoitetaan samoin yllä mainituin menetelmin kasvillisuus yksittäiseltä 2m x 2m kuvioruudulta.  Näiden seurantakohteiden lisäksi olemme käyneet läpi Kolin perinnebiotooppikohteita vähän yleisemmällä tasolla, eli olemme kirjanneet kasvilajistoa perinnebiotooppityypeittäin sekä arvioineet hoidon tehokkuutta kohteilla. Edustavimmilta ahoilta olemme laskeneet kirkiruohoja ja kontanneet noidanlukkojen perässä. Kirkiruohojen kukkaloistoa emme valitettavasti ole päässeet ihailemaan, sillä ne ovat kukkineet jo ennen meidän paikalle saapumistamme.

Tuomas lampaiden kanssa laitumella. Kuva: Hanna Hakamäki

Tuomas lampaiden kanssa laitumella. Kuva: Metsähallitus/Hanna Hakamäki

Assistentti ja viralliset maisemanhoitajat Seppälän tilalla

Viimeisenä – vaan ei vähäisimpänä – mainittakoon valokuvaus. Olemme perustaneen sekä uusia valokuvapisteitä, että ottaneet kuvia vanhoista jo aiemmin perustetuista valokuvauspisteitä. ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa” lie paikallaan tässäkin tapauksessa, sillä valokuvat ovat tehokas ja havainnollistava keino seurata hoidon maisemallisia vaikutuksia.

Perinnebiotoopeilla liikkuessaan voi saada seuraa myös laiduntavista eläimistä. Täällä Kolilla olemme saaneet tehdä tuttavuutta lähinnä lehmiin ja lampaisiin. Laitumella kyykistelevät ja papereitaan pläräilevät kartoittajat herättävät kyllä eläimissä uteliaisuutta; välillä olemmekin saaneet peräämme kulkemaan uteliaan lammaslauman.

-Hanna Hakamäki, luontokartoittaja

Kolin kansallispuiston ahoilla viihtyy muutakin kuin kasveja

Kesän perinnebiotooppien kasvillisuuskartoittajat Hanna ja Tuomas siirtyvät heinäkuun alussa Kolin kansallispuistoon. Viikko on nyt takana ja kaksi työntäyteistä viikkoa varmasti vielä edessä.

Ruusuruoho vaikuttaa olevan niityn mesikasveista eniten hyönteisten mieleen. Tässä kukalla ruokailemassa tesmaperhonen ja jokin Suomen yli 300:sta kukkakärpäslajista. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ruusuruoho vaikuttaa olevan niityn mesikasveista eniten hyönteisten mieleen. Tässä kukalla ruokailemassa tesmaperhonen ja jokin Suomen yli 300:sta kukkakärpäslajista. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kasvillisuuskoealaseurannan teko on hidasta puuhaa. Välillä kesken työpäivää tuntuu, ettei juuri mitään ole saatu aikaan, kun monta tuntia sitten aloitettu tarkastelu ei ole vienyt kuin 20 metriä eteenpäin aloituspaikasta. Paikallaan pysymisessä ja verkkaisessa kasvien kääntelyssä on kuitenkin se hyvä puoli, että samalla ehtii havainnoida myös muuta luontoa. Taivaalla poukkoilevien käpylintuparvien äänet on helppo paikallistaa ja heinäsirkkojen tai sammakon hyppelyä pois kasviruudun ylle kumartuvien jättiläisten alta on hauska seurata.

Keisarinviitta nurmikaunokin kukalla (hopeatäplien tunnistamisessa en laita päätäni pantiksi). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keisarinviitta nurmikaunokin kukalla (hopeatäplien tunnistamisessa en laita päätäni pantiksi). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Perinnebiotooppeihin sitoutunut tai niitä hyödyntävä lajisto käsittääkin paljon  suuremman kirjon eri lajiryhmien edustajia kuin kasvienseurantalomakkeelle rastitettavat lajit antaisivat ymmärtää. Suomen lajien uhanalaisuusarvion 2010 mukaan joka neljännen maamme uhanalaisen lajin uhanalaistumisen ensisijainen syy on avointen ympäristöjen sulkeutuminen. Perinneympäristöissä elävistä, arvioiduista lajeista noin puolet on määritelty uhanalaisiksi. Vaikka näiden laikkumaisten saarekkeiden pinta-alat ovat alueellisesti hyvin pieniä, ovat lajitiheydet näillä alueilla käsittämättömän suuria. Tämän voi helposti havainnollistaa kulkemalla luontopolkua vaikka Kolin tiheästä kuusimetsästä avoimelle aholle, jossa maata peittää ketokukkien meri ja ilmassa partioivat värikkäät päiväperhoset, pistiäiset ja sudenkorennot. Niityn väriloisto tarjoaa suuren kontrastin metsäisen niukan tuntuisen lajiston jälkeen.

Loistokultasiipi päivänkakkaran kukalla.  Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Loistokultasiipi päivänkakkaran kukalla. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Sateen kastelema mantukimalainen lipoi ruusuruohon mettä odotellessaan Auringon kuivattavia säteitä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Sateen kastelema mantukimalainen lipoi ruusuruohon mettä odotellessaan Auringon kuivattavia säteitä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ensimmäisen maastoviikon yllättäviä luontohavaintoja ovat tarjonneet myös niityillä vierailleet linnut. Ensimmäisenä iltana majapaikkamme Vaaralan heinäpeltojen päällä saalisti suopöllö ja Ylä-Murhissa kasvikartoittajia tervehtivät pyrstötiaiset. Turusen aution ahon laidassa lahoavissa koivuissa ruokaili taantunut vanhan metsän laji, pohjantikka tämän kesäisen poikasensa kanssa. Lähettyviltä kuului myös pähkinähakin huuto.  Myöskään jalkojen alta vikisten pakoon lähteviä myyriä ja metsähiiriä ei sovi unohtaa mainita.

– Tuomas Lahti, inventointiavustaja