Avainsana-arkisto: Kekri

Seili. Matkan pää.

” Tauti on Jumalan rangaistus syntisestä elämästä!” Kustaa II Adolfin 1600-luvun alun käskykirjeellä komennettiin perustettavaksi leprasairaala Turun saaristoon. Seilin saarelle päädyttiin, ja sinne joutuivat leprapotilaiden lisäksi myös mielitautiset ja muut kroonikot. Ei ne mitään lääkärinhoitoa tarvitse – paloviinaa, parantavien lähteiden vettä ja Jumalan sanaa! Ne riittäkööt!

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Toivoton oli sairastuneiden kohtalo. Spitaali oli taudeista kammotuin, vaikka se leviää huonosti ja tappaa hitaasti (Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen). Tauti sai sairastuneet näyttämään kammottavilta – ihomuutoksia, löyhkäävä hengitys, hinkuva puhe, sormien ja nenän irtoaminen.

Heidät piti saada pois tavallisen kansan silmistä. Voiko enemmän lopulliselta tuntuvaa olla: potilaiden piti tuoda mukanaan Seiliin oman ruumisarkkunsa laudat, eivätkä he enää palanneet ulkopuoliseen maailmaan. Saaren kirkon ympäriltä he saivat viimeisen leposijansa. Ja toivottavasti myös rauhan.

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Kun pelätty lepra alkoi kadota Suomesta, saarella aloitti toimintansa hourujenhuone eli mielisairaala. Mielisairaita hoidettiin Seilissä vuoteen 1962 saakka.

Tutustumaan Seiliin

Tumma historia, mutta kaunis saari. Yhteysaluksella pääsee tutustumaan Seiliin ympäri vuoden. Museokirkko on avoinna kesäkaudella. Kirkko on Metsähallituksen luontopalvelujen hoidossa, ja sitä korjattiin viime kesänä.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Mainokset

Hautaa minut sinne, mistä kurki lähtee lentoon

Kalmisto kauniilla rannalla

Ounasjoen virtaus vie ajatukset kauas menneisyyteen. Joen rannalla erottuu kuoppia, pieniä ja suurempia. Poismenneet haudattiin maan alle rakennettuihin hirsikehikoihin. Isommissa oli vainajia vierivieressä, pienemmissä kenties vain yksi.

Vainajaa oltiin viemässä veneellä ylävirtaan haudattavaksi. Matka oli raskas ja soutaja nukahti. Unessa vainaja ilmestyi ruumiinsoutajalle ja kehotti hautaamaan hänet ”siihen, missä kurki hyppää ja lähtee lentämään”. Näin kerrotaan Kittilän Kurjenpolven hautausmaan käytön alkaneen.

Olipa tarina totta tai ei, saivat 1700-luvun vainajat kauniille paikalle viimeisen leposijansa.

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen / Metsähallitus

Kiviä vainajan päälle tai tuhkat ripoteltuna maahan

Valkeakosken Rapolassa muinaiset vainajat saivat päällensä raskaan katteen. Tuhkatuille katsottiin hautapaikka ison kiven vierestä, ja sen ympärille kasattiin komea kerros kiviä. Erottuipa kauemmaskin, että tässä lepää poismennyt.

Tavat vaihtuvat hautaamisessakin. Reilun sadan vuoden päästä kalmisto ei juuri maan tasasta kohonnut. Vainajien tuhkat ripoteltiin matalan ja sekaisen kiveyksen kivien väleihin. Saatettiinpa vainajat polttaa suoraan kiveyksen päälläkin. Samassa kiveyksessä taisivat olla sekaisin koko suvun vainajien jäännökset.

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Ruumiiden vetinen hauta

Lähes sadan ihmisten luut – miehiä, naisia, lapsia. Heidät haudattiin kostean niityn keskelle pieneen lampeen jo lähes 1400 vuotta aikaisemmin. Päättikö rutto heidän maallisen vaelluksensa? Oliko paikka köyhien tai orjien kalmisto? Todennäköisesti kuitenkin vain tapa haudata ihan tavalliset kansalaiset. Luiden seasta on löydetty paaluja, joilla vainaja painettiin pohjaan ja estettiin sitä nousemasta pintaan.

Isokyrön Leväluhdan vetinen vainajien leposija on askarruttanut jo 1600-luvulta lähtien. Kosteaa ympäristöä on vuosisatojen kuluessa kuivattu ojituksin, ja nykyisin paikka on viljelysmaiden keskellä.

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Luontopalvelut kalmistojen hoitajana

Rapola, Kurjenpolvi ja Leväluhta siirtyivät pari vuotta sitten Museovirastolta Metsähallituksen luontopalvelujen hoitoon. Niistä pidetään huolta poismenneitä kunnioittaen.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Karmeaakin karmeampia kohtaloita – kun ei vaan juoma loppuisi!

Ei ne viholliset, vaan olut

Keskiajan Länsi-Uudenmaan uljaan hallintokeskuksen, Raaseporin linnan kukoistus kesti 1300-luvulta 1500-luvulle. Se oli aikoinaan etelärannikon huomattavin sotilaallinen varustus. Hallitsijat vaihtuivat, oli sisällissotaa, merirosvoja, kapinallisia, tykkitulta. Välillä linna aiottiin jo hylätä, mutta vielä se pompahti pinnalle kuin ongenkoho.

Raaseporin rauniolinnan takaa kajastaa kelmeä kuu. Kuva Jukka-Pekka Ronkainen / Metsähallitus

Raaseporin rauniolinnan takaa kajastaa kelmeä kuu. Kuva Jukka-Pekka Ronkainen / Metsähallitus

Ei, sen lopullinen hylkääminen ei johtunut kiivaista taisteluista tai taitavista juonitteluista, vaan viimeinen niitti arkkuun oli olutkellarien sortuminen. Kymmeniä oluttynnyreitä tuhoutui tässä traagisessa onnettomuudessa!

Eipä naureta siellä! Onnettomuus oli tuona aikana kova kolaus. Linnan asukkaiden olutpäiväannos oli neljä ja puoli litraa olutta. Ajattelepa omalle kohdalle, jos on tuohon määrään tottunut ja yhtäkkiä saanti loppuu. Eihän sitä kerta kaikkiaan kestä.

Juomalla ei nälkä lähde

Kun nyt juomisesta aloitettiin, niin pysytään teemassa. Loviisan edustan Svartholman merilinnoituksesta olisi kerrottavana monta tarinaa. Valitsen sellaisen, jonka todenperäisyys on vähintäänkin kyseenalainen. Se ja sama, tarina on riittävän kutkuttava: Svartholmassa olisi aikoinaan ollut vankeja. Ehkä venäläisiä, ehkä ei. Ainakin linnoituksessa oli 1830-luvulla vankila. Se nyt siis kumminkin on totta. Vangeilla olisi ollut määräraha ruuan ostamiseen. Ostivat kuitenkin rahalla viinaa ja kuolivat nälkään. Sen pituinen se.

Kertoo tarinanakin jotain ihmisluonnosta.

Kalvas neito Svartholman linnoituksella. Kuva Elias Lahtinen

Kalvas neito Svartholman linnoituksella. Alkuperäinen kuva Elias Lahtinen

Kyllä on kohtelu huonoa – onneksi sentään on ranskalaista viiniä

Keskellä erämaata, jossain Ruotsin itämaan syrjäseudulla seisoi jykevä linna. Kajaaniksi paikkaa kutsuttiin. Linna oli vartioinut valtakunnan itärajaa jo 1600-luvun alusta lähtien.

Syrjäistä linnaa käytettiin 1620-40-luvuilla vankilana. Siellä virui melkein kaksikymmentä vuotta kuuluisa historioitsija Johannes Messenius. Voi miten ankeaa oli Johanneksen vankeusaika Kajaanissa! Kitkerästi hän valitti huonoa kohteluaan ja kärsimäänsä nälkää. Onneksi ei sentään viininjano päässyt yllättämään. Linnan tilikirjat nimittäin paljastavat, että Johannes sai kruunulta ylläpitonaan puoli aamia eli kolmekymmentä kannullista sekä espanjalaista että ranskalaista viiniä ainakin vuonna 1634.

Linnan muurit ovat paksut. Kuva Elias Lahtinen

Linnan muurit ovat paksut. Alkuperäinen kuva Elias Lahtinen

Rauniolinnat Metsähallituksen luontopalvelujen hoidossa

Luontopalvelut hoitaa Raaseporin ja Kajaanin rauniolinnojen sekä Svartholman merilinnoituksen lisäksi muun muassa Kuusiston rauniolinnaa ja Kärnäkosken linnoitusta. Eivätkä ne ole yhtään pelottavia paikkoja.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.