Avainsana-arkisto: kasvillisuuskartoitus

Avotulen teko kielletty – muinaisjäännöksessä

Herään aamulla kajaanilaisessa hotellissa hyvissä ajoin. Varmistan vielä ennen aamiaista, että laitteiden akut ja vara-akut ovat ladatut ja kameran muistikortti on tyhjä. Kahdeksalta on sovittu tapaaminen kollegani Päivi Tervosen kanssa. Päivi on ala-aulassa vastassa ja kun hän peruuttaa Metsähallituksen auton parkkipaikalta, radiosta tulee kello 8:n äänimerkki. Työpäivä alkaa täsmällisesti.

Suuntaamme koilliseen ja käännymme runsaan tunnin kuluttua Raatteen tieltä metsäautotielle, joka kiertelee soita pohjoiseen päin Venäjän vastaisen rajavyöhykkeen reunaa noudatellen. Löydämme paikan jättää auto ja kävelemme umpeenkasvanutta tietä, kunnes tulemme rajavyöhykkeen merkkinä olevalle puomille: seis. Ei se mitään, meillä on kulkulupa voimassa ja Kainuun rajavartioston johtokeskus on perillä matkasuunnitelmastamme.

Astumme siis rajavyöhykkeelle, poikkeamme tieltä ja kävelemme syyshiljaisessa korpikuusikossa. Pidämme tietenkin samalla silmällä tatteja ja rouskuja, mutta ei, nyt on aivan liian kuivaa. Määränpäämme, suon keskellä oleva harju, tulee vähitellen näkyviin. Suon laidalla näemme ainoat ihmisen jättämät jäljet tähän mennessä: tuoreet saappaanjäljet johtavat suon yli. Arvelemme niiden kuuluvan kollegallemme Mikko Heikuralle. Hän on pari viikkoa aikaisemmin luontotyyppi-inventointia tehdessään havainnut kolmessa puunrungossa kaiverruksia ja puutappeja. Mikon ottamien valokuvien perusteella olemme tulleet dokumentoimaan paikan.

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Ja sieltähän ne puut sitten löydämme, valoisasta ja kuivasta Kaihlasharjun rinteestä, jolta aukeaa näkymä puuttomalle suolle. Suurin osa männyistä on nuoria, mutta joukossa on harvakseltaan puuvanhuksia, joiden latvat kohoavat korkealle tähystämään suon yli. Suon reunan tuntumassa on kuusen ja kahden männyn ryhmä. Puiden erityislaatu on ollut tiedossa jo ennen meitä, sillä toiseen mäntyyn on ripustettu puukyltti, johon on veistetty teksti TÄMÄ PUU ON RAUHOITETTU. Männyissä on kirveellä veistettyjä pilkkoja, joissa on puun pintaan vuoltuja merkkejä ja lisäksi kuusen ja toisen männyn kylkeen on juntattu pystyyn puutapit. Pilkat ovat merkkipuun tunnusmerkkejä: alun perin männynkyljestä on silpaistu kaarna ja nila pois ja paljaaseen puupintaan on vuoltu nimi ja vuosiluku. Vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana uusia pilkkoja, vuosilukuja ja nimikirjaimia on usein kertynyt samaan runkoon samalla kun pilkkoja ympäröivä kaarna on alkanut kasvaa umpeen ja peittää pilkan paljasta aluetta.

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Dokumentoimme kaikkiaan 10 pilkkaa ja kaksi repun ripustuskoukkua. Vanhimmat vuosiluvut ovat 1706 ja 1863 ja nuorin tunnistettava 1960. Männyissä on myös kolme vuosilukua, jotka alkavat numeroilla 194, mutta viimeinen numero on kasvanut umpeen. Olisivatko sotilaat veistäneet pilkkoja sodan aikana, ehkä Raatteen tien taistelujen aikoihin? Päivi tietää kertoa minulle, että näin on todistettavasti tapahtunut.

Puuhun tehdyt merkinnät liittyvät merkityksellisiin tapahtumiin, henkilöihin, muistoihin, uskomuksiin, kulkureitteihin, omistuksin ja valtauksiin. Kaskenpolttajat veistivät puihin pilkkoja, sillä kaskettavaksi valittu alue vallattiin merkitsemällä aluetta rajaavat puut. Kaskialueille ovat ominaisia myös konttipuut, joihin lyötiin sopivalle korkeudelle puutapit ruokakontin ripustamista varten. Kaihlasharju on seitsemän hehtaarin kokoinen kuiva harjanne ja tuntuisi luontevalta ajatella, että pilkat ovat merkkinä sen kaskeamisesta. Merkkipuut sijaitsevat sopivasti harjun ja suon vaihettumisvyöhykkeessä, joka olisi ymmärrettävissä kaskettavaksi sopivan alueen reunaksi.

Toisaalta merkkipuut toimivat usein kansanomaisen hautaustavan erityisinä paikkoina, joissa vainajan saattomatkalla pysähdyttiin levähdyspaikalle ja kaiverrettiin puunrunkoon vainajan kuolinaika, nimikirjaimet ja/tai risti. Usein karsittiin oksia, mistä termi karsikkopuu ja monet paikannimet, kuten Karsikkovaara aivan paikan lähistöllä. Merkkipuun luona vainajan uskottiin siirtyvän lopullisesti kuolleiden valtakuntaan, josta ei ollut paluuta elävien joukkoon. Olisiko tätä kautta kuljetettu vainajia haudattavaksi Suomussalmen kirkolle, jonne oli täältä vielä 30 kilometriä taivallettavaa? Vai oliko kalmisto jossakin saaressa lähempänä?

Maastotyömme liittyy Metsähallituksen koordinoimaan Paahde-LIFE-hankkeeseen (2014−2020), jossa toimitaan merenrantojen, dyynien, harjujen ja nummien luonnon ennallistamiseksi. Kaikkiaan 69 Natura 2000 -alueella ympäri Suomea poltetaan ja raivataan puustoa ja siirtoistutetaan uhanalaisia lajeja. Hoidettavilla alueilla ei ole säilynyttä rakennuskantaa, mutta niillä on harvakseltaan tunnettuja arkeologisia kulttuuriperintökohteita ja lisää tuntemattomia varmasti piilee maastossa.

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Jotta arkeologiset kulttuuriperintökohteet eivät vaarantuisi puuston polttamisen ja raivaamisen takia, hankkeen alkuvaiheessa hoitoalueista inventoidaan arkeologisesti ne, joilla on suurin arkeologinen potentiaali. Sellaisia on arvioitu olevan joka kolmannen alueen. Urakkaa helpottaa se, että hoitoalueiden joukossa on hiljattain hyvin inventoituja alueita. Ne voidaan katsoa riittävästi tunnetuiksi eikä niitä ole tarpeen haravoida toistamiseen.

Hankkeen arkeologiset miljööt ulottuvat saaristosta Sisä-Suomeen, Kainuuseen ja pohjoisessa Urho Kekkosen kansallispuistoon asti. Niinpä kulttuuriperintöäkin on laidasta laitaan. Kivikautisen asuinpaikan maanpinta on vuosituhansien kuluessa todennäköisesti kärähtänyt jo monessa metsäpalossa, eikä yksi lämpöpulssi lisää kaiketi enää haittaa – ellei sillä sitten ole vaikutusta termolumenesenssin mahdollisuuksiin ajoittamisessa. Mutta ilmeisen arkoja kulttuuriperintökohteita ovat sellaiset puut kuin Kaihlasharjussa: merkkipuut, konttipuut, telkän ja koskelon uutut ja muut puihin veistetyt tai kiinnitetyt merkit ja esineet. Monta sellaista ei ole vielä löydetty, mutta löydetyt ovat joka tapauksessa turvassa. Inventoinnin tulosten avulla voidaan ohjeistaa kulttuuriperintökohteiden rajaaminen Paahde-LIFEn hoitotoimien ulkopuolelle. Päällä kasvava puusto poistetaan, paikkojen yli ei ajeta koneilla eikä niitä peitetä hakkuujätteellä.

Paluumatkalla juna jyskyttää vauhdikkaasti etelää kohti. Selaan muistiinpanojani Kaihlasharjusta. Enin merkkipuiden kulttuurivarannosta on jo kadonnut: maahan ovat lahonneet monet sukupolvet ikihonkia, joihin takamaiden ihmiset veistivät palan omaa todellisuuttaan. Jäljellä on vielä joukko löydettyjä ja dokumentoituja puuyksilöitä, jotka voivat paljastaa jotakin paikkojen kulttuurisista merkityksistä luonnonresurssien jakamisessa ja käytössä. Ne myös havahduttavat siihen, miten heikoiksi ja haavoittuviksi paikkojen signaalit ovat himmenneet. Jokaisella signaalilla on merkityksensä ja suojeluarvonsa.

Kirjoittaja Tapani Tuovinen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija.

Lue lisää Metsähallituksen kulttuuriperintötyöstä

http://www.luontoon.fi/historiakohteet

http://www.metsa.fi/kulttuuriperinto

Mainokset

Kaskikulttuuri tuonut mukanaan harvinaisuuksia Kolin kasvillisuuteen

Hienoimmilla ahoilla yli 300 vuotta jatkunut niitto on luonut näyttäviä pienruohoniittyjä. Tämä näkymä löytyi Purolanaholta. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Hienoimmilla ahoilla yli 300 vuotta jatkunut niitto on luonut näyttäviä pienruohoniittyjä. Tämä näkymä löytyi Purolanaholta. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti.

Etelä-Suomen luontopalveluiden organisoima kolmen viikon intensiivinen perinnebiotooppien kasvillisuuden seurantarupeama Kolin kansallispuistossa on nyt saatettu onnellisesti päätökseen. Kahdenkymmenen erillisen perinnebiotooppikohteen kasvillisuuden tila on todettu ja dokumentoitu. Myös kaikki Metsäntutkimuslaitoksen 1990-luvulla aloittamat pysyvät seurantakoealat on käyty läpi. Näin hoidon vaikutuksista perinnebiotooppien kasvillisuuteen seurantajakson aikana saadaan vertailukelpoista tietoa.

Tämän kesän seurannan tulokset kootaan loppuvuodesta yksityiskohtaiseen raporttiin Kolin perinnebiotooppien tilasta. Seuraavan kerran Kolin kansallispuiston ahojen kasvillisuuden tarkastelu toteutetaan tässä laajuudessa taas viiden vuoden päästä vuonna 2018. Seuraavassa parhaita paloja kuluneelta kolmelta viikolta viiden meitä suuresti ilahduttaneiden ahojen harvinaisimpien kasvilajihavaintojen  muodossa.

Kesämaitiainen (Leontodon hispidus). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kesämaitiainen (Leontodon hispidus). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kesämaitiainen on vanhan kaskikulttuurin ilmentäjä. Lajin arvellaan saapuneen Suomeen muinaistulokkaana kaskeamisen mukana noin 4000 vuotta sitten. Avoimen kasvupaikan lajina sitä tavataan vielä Itä-Suomessa kaskikulttuurin ydinalueilla, laidunkedoilla ja ahoilla. Länsi-Suomessa kesämaitiainen on voimakkaasti taantunut. Kolin kansallispuiston alueella esiintyvää kesämaitiaista löytyi useilta kohteilta tiheinä kasvustoina ja kasvilla tuntuukin menevän tällä hetkellä oikein hyvin paikallisesti. Kesämaitiaisen erottaa muista maitiaisista haaromattoman varren ja yhden suurikokoisen kukinnon lisäksi myös vaalean nukkamaisista, karvaisista lehdistään.

Keltanokitkerö (Picris hieracoides) kasvoi hyvin runsaana Myllypuron niityllä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keltanokitkerö (Picris hieracoides) kasvoi hyvin runsaana Myllypuron niityllä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keltanokitkerön historia on samankaltainen kesämaitiaisen kanssa. Kaskeamisen ansiosta runsastuneen muinaistulokkaan elinalue on kuitenkin supistunut voimakkaasti kaskiahojen kadotessa umpeenkasvun myötä viimeisen viidenkymmenen vuoden kuluessa. Kolin 20:ltä perinnebiotooppikohteelta keltanokitkeröä tavattiin vain Mäkränaholta ja Huurun rinteeltä muutama kukkiva yksilö sekä ilahduttavan runsas kasvusto Myllypuron niityltä. Sarjakeltanoa muistuttavan keltanokitkerön paras tuntomerkki oli luupilla erottuneet varren ankkurin muotoiset karvat.

Ahokirkiruoho (Gymnadenia conopsea var. conopsea). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahokirkiruoho (Gymnadenia conopsea var. conopsea). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahokirkiruoho on vaarantuneeksi luokiteltu uhanalainen ja rauhoitettu kämmekkälaji. Sen pohjoista muotoa (var. lapponica) tavataan yleisempänä Pohjois-Suomen soilla, mutta ahokirkiruohon kasvupaikkoja ovat kuivat niityt. Ahokirkiruoho on suuresti hyötynyt Kolin ahojen kunnossapidosta ja sen versomäärät ovat esiintymispaikoillaan olleet kasvussa. Tänä vuonna ahokirkiruohoja laskettiin neljältä kohteelta yhteensä yli tuhat versoa. Harmillisesti paras kukintoaika oli jo ohi meidän vieraillessamme kirkiruohopaikoilla. Kookkaan jo ohikukkineen kukkavarren erotti kuitenkin samoilla paikoilla kasvaneista maariankämmeköistä parhaiten täplättömistä ja vahamaisista lehdistä.

Suikeanoidanlukko (Botrychium lanceolatum). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Suikeanoidanlukko (Botrychium lanceolatum). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Suikeanoidanlukko on yksi seitsemästä Suomessa tavattavasta noidanlukkolajista. Sen uhanalaisuusluokitus on koko maassa vaarantunut. Sitä on tavattu 2000-luvulla vielä ainakin kolmelta kasvupaikalta Kolin kansallispuistosta. Oikukkaasti maanpäällistä itiöemää kasvattavaa saniaista tavattiin tämän kesän inventoinneissa vain tämä yksi verso Mustanniityltä. Tämä on tiettävästi myös koko Pohjois-Karjalan ainoa esiintymä tällä hetkellä. Suikeanoidanlukon tunnistaa tämänkin blogin ylätunnisteesta löytyvästä ketonoidanlukosta, joita myös Kolin ahoilta kasvoi, parhaiten eri muotoisesta lehdykästään.

Ahosilmäruoho (Euphrasia rostkoviana ssp. fennica. Lopullinen vahvistus määritykselle puuttuu). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahosilmäruoho (Euphrasia rostkoviana ssp. fennica. Lopullinen vahvistus määritykselle puuttuu). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahosilmäruoho on erittäin uhanalainen, pääasiassa ahoilla ja laidunrinteillä kasvava, suurimmasta osasta maatamme hävinnyt pienikokoinen silmäruoho. Laji on hyvin vaikeasti erotettavissa muista lähisukuisista silmäruohoista, jotka lisäksi risteytyvät keskenään. Kukintojen tukilehtien alapinnan karvojen kokoa ja muotoa onkin tarkasteltu pitkään ja huolella. (Pitkiltä nivelikkäiltä nystykarvoiltahan ne näyttivät). Myös konsultaatiota viisaammilta tahoilta on haettu. Keräämämme näytteet odottavat vielä viimeistä vahvistusta, mutta kaikki tuntomerkit viittaavat tällä hetkellä ahosilmäruohon kasvavan ilahduttavan runsaana kahdella kohteella, joista toinen sijaitsee Kolin laskettelurinteiden alueella. Laskettelurinteiden paikalla aikoinaan olleet Portinaution niityt sijaitsivat kutakuinkin esiintymäalueella, joten laidunnushistoriaa alueelta löytyy. Avoimina pidettävien laskettelurinteiden raivaaminen Kolin hiekkaiseen rinteeseen onkin saattanut pelastaa tämän uhanalaisen kasvin kasvupaikan umpeenkasvulta.

Suikeanoidanlukko ja ahosilmäruoho kuuluvat myös Euroopan Unionin määrittelemälle Suomen perinnebiotoopeilla esiintyvien vastuulajien listalle yhdeksän muun kasvilajin kanssa. Nämä kesän 2013 löydökset ovat siis arvokkaita esiintymiä koko Euroopan mittakaavalla.

Tekstin lähteinä käytetty:
Ryttäri, T., Kalliovirta, M & Lampinen, R. (toim.) 2012. – Suomen uhanalaiset kasvit. Tammi. Helsinki.
www.luontoportti.com

– Tuomas Lahti,  inventointiavustaja

Kolin kansallispuiston ahoilla viihtyy muutakin kuin kasveja

Kesän perinnebiotooppien kasvillisuuskartoittajat Hanna ja Tuomas siirtyvät heinäkuun alussa Kolin kansallispuistoon. Viikko on nyt takana ja kaksi työntäyteistä viikkoa varmasti vielä edessä.

Ruusuruoho vaikuttaa olevan niityn mesikasveista eniten hyönteisten mieleen. Tässä kukalla ruokailemassa tesmaperhonen ja jokin Suomen yli 300:sta kukkakärpäslajista. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ruusuruoho vaikuttaa olevan niityn mesikasveista eniten hyönteisten mieleen. Tässä kukalla ruokailemassa tesmaperhonen ja jokin Suomen yli 300:sta kukkakärpäslajista. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kasvillisuuskoealaseurannan teko on hidasta puuhaa. Välillä kesken työpäivää tuntuu, ettei juuri mitään ole saatu aikaan, kun monta tuntia sitten aloitettu tarkastelu ei ole vienyt kuin 20 metriä eteenpäin aloituspaikasta. Paikallaan pysymisessä ja verkkaisessa kasvien kääntelyssä on kuitenkin se hyvä puoli, että samalla ehtii havainnoida myös muuta luontoa. Taivaalla poukkoilevien käpylintuparvien äänet on helppo paikallistaa ja heinäsirkkojen tai sammakon hyppelyä pois kasviruudun ylle kumartuvien jättiläisten alta on hauska seurata.

Keisarinviitta nurmikaunokin kukalla (hopeatäplien tunnistamisessa en laita päätäni pantiksi). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keisarinviitta nurmikaunokin kukalla (hopeatäplien tunnistamisessa en laita päätäni pantiksi). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Perinnebiotooppeihin sitoutunut tai niitä hyödyntävä lajisto käsittääkin paljon  suuremman kirjon eri lajiryhmien edustajia kuin kasvienseurantalomakkeelle rastitettavat lajit antaisivat ymmärtää. Suomen lajien uhanalaisuusarvion 2010 mukaan joka neljännen maamme uhanalaisen lajin uhanalaistumisen ensisijainen syy on avointen ympäristöjen sulkeutuminen. Perinneympäristöissä elävistä, arvioiduista lajeista noin puolet on määritelty uhanalaisiksi. Vaikka näiden laikkumaisten saarekkeiden pinta-alat ovat alueellisesti hyvin pieniä, ovat lajitiheydet näillä alueilla käsittämättömän suuria. Tämän voi helposti havainnollistaa kulkemalla luontopolkua vaikka Kolin tiheästä kuusimetsästä avoimelle aholle, jossa maata peittää ketokukkien meri ja ilmassa partioivat värikkäät päiväperhoset, pistiäiset ja sudenkorennot. Niityn väriloisto tarjoaa suuren kontrastin metsäisen niukan tuntuisen lajiston jälkeen.

Loistokultasiipi päivänkakkaran kukalla.  Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Loistokultasiipi päivänkakkaran kukalla. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Sateen kastelema mantukimalainen lipoi ruusuruohon mettä odotellessaan Auringon kuivattavia säteitä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Sateen kastelema mantukimalainen lipoi ruusuruohon mettä odotellessaan Auringon kuivattavia säteitä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ensimmäisen maastoviikon yllättäviä luontohavaintoja ovat tarjonneet myös niityillä vierailleet linnut. Ensimmäisenä iltana majapaikkamme Vaaralan heinäpeltojen päällä saalisti suopöllö ja Ylä-Murhissa kasvikartoittajia tervehtivät pyrstötiaiset. Turusen aution ahon laidassa lahoavissa koivuissa ruokaili taantunut vanhan metsän laji, pohjantikka tämän kesäisen poikasensa kanssa. Lähettyviltä kuului myös pähkinähakin huuto.  Myöskään jalkojen alta vikisten pakoon lähteviä myyriä ja metsähiiriä ei sovi unohtaa mainita.

– Tuomas Lahti, inventointiavustaja