Avainsana-arkisto: Kalamajat

Harjoittelijan kulttuuriperintöterveiset Perämeren saaristosta

Tämän kirjoituksen tekijä sai mahdollisuuden harjoitella kulttuuriperinnön inventointia kolmella eri saarella: Pensaskarissa (Tornio), Selkä-Sarvessa (Kemi) ja Kummelskäretillä Mikkelinsaarilla (Vöyri). Kaksi ensimmäistä sijaitsee Perämeren kansallispuiston alueella, ja jälkimmäinen Merenkurkun maailmanperintöalueella, ja näiden saarten kulttuuriperintöä hoitaa Metsähallituksen Pohjanmaan Luontopalvelut. Saaret ja harjoittelu kulttuuriperinnön ammattilaisten ohjauksessa opettivat minulle paljon uutta arkeologisesta kenttätyöskentelystä sekä merellisestä kulttuuriperinnöstä, ja tässä terveisiä Perämereltä.

Ensiksikin, sisämaan kasvatille merelle lähtö on aina jännittävää ja kiehtovaa! Ajatuksissaan valmistautuu erilaiseen ympäristöön, sen lisäksi että mielessään miettii jo mitä jälkiä menneisyyden ihmisistä saarella on säilynyt, ja löytyykö jotain uutta.

Kesäkuussa Tornion Röyttästä Pensaskariin matkatessa aurinko paistoi ja sää oli lempeän tyyni. Säällä on suuri merkitys merellä liikkuessa ja maastossa työskennellessä, joten sen päivittelystä ei lukija välty tässäkään kirjoituksessa. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kesäkuussa Tornion Röyttästä Pensaskariin matkatessa aurinko paistoi ja sää oli lempeän tyyni. Säällä on suuri merkitys merellä liikkuessa ja maastossa työskennellessä, joten sen päivittelystä ei lukija välty tässäkään kirjoituksessa. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Toukokuussa, kun ensimmäiset maastopäivät Selkä-Sarvessa koittivat, täytyi työskennellä toppahousut jalassa. Kesäkuussa, saarelle toisen kerran palatessa, kuitenkin uskalsin jo heittää talviturkin Perämereen, vaikka päivä olikin harmaa ja sateinen (Sarven saunan mahtavista löylyistä päin tietysti).

Selkä-Sarvi

Selkä-Sarven kalastajakylässä kerrotaan parhaimmillaan asuneen 300 ihmistä. Saaren menneisyys kalastajien tukikohtana näkyy erityisesti Liitinnokassa, saaren eteläkärjessä, jossa rakennusten kiviperustat rappukivineen ovat vieri viereen rakennettu. Melko monesta rakennuksen pohjasta perimätieto kertookin kenen kalakämppä on paikalla sijainnut, ja kivistä löytyy paljon kaiverruksia vuosilukuineen. Kieltolain aikaisista kätköistä kertoo joidenkin kämppien alla sijainneet pirtukellarit, jotka ovat edelleen havaittavissa, sekä purnukuoppa Keskimaassa.

Asuinrakennusten lisäksi saarelta löytyy verkkotarhatelineitä, pooki- eli merimerkkikiveyksiä, venevalkamia ja aurinkokelloja. Kalastajat säilöivät saaliinsa saaressa: silakat suolatynnyreihin lasmarkkeihin (=suolaushuone tai laxmarkki), ja lohet jääkellareihin, joissa tampattu lumi toimi ”kylmäkalleina”. Maastossa aiheutti pähkäilyä erottaa nämä mahdollisesti monena eri aikakautena käytössä olleet kohteet toisistaan… Ei ole nimittäin kulttuuriperintöinventoinnissa kohteista pula Selkä-Sarvessa!

Peruskarttaan merkittyä ja lähteissä mainittua jatulintarhaa ei saarelta löydetty vuonna 1993 tehdyssä inventoinnissa, eikä sitä löydetty nytkään. Mahdollisesti jatulintarha on saarella ollut, mutta ehkä rakennelman muoto on hajonnut tunnistamattomaksi. Jatulintarhassa on vain yksi kivikerros labyrintin muotoon aseteltuna, joten rakenne saattaa herkästi hajota.

Selkä-Sarven tynnyripooki. Kuvassa näkyvä salko on pystytetty 1990-luvulla, mutta tällainen tynnyripooki (tai tynnöripooki) on sijainnut Selkä-Sarvessa jo paljon aiemmin, ja siitä on muodostunut Sarven tunnusmerkki. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Selkä-Sarven tynnyripooki. Kuvassa näkyvä salko on pystytetty 1990-luvulla, mutta tällainen tynnyripooki (tai tynnöripooki) on sijainnut Selkä-Sarvessa jo paljon aiemmin, ja siitä on muodostunut Sarven tunnusmerkki. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

En saanut kunniaa tutustua Sarven muoriin muuten kuin tarinoiden kautta, mutta ehkä tutustuminen vaatii pidempiaikaisen oleskelun Sarvessa. Tai sitten en joutunut tarpeeksi pahaan pulaan, sillä kerrotaan, että Sarven muori on hyväntahtoinen, ja auttaa erityisesti hädässä olevia. Sarven muori on siis henkiolento, jonka kerrotaan yhden tarinan mukaan olevan erään kalastajan hukkunut vaimo, joka on jäänyt saarelle vaikuttamaan.

Onneksi inventoija huomasi kameran linssisuojuksen tekemän tempun heti maastossa eikä vasta 50+ kuvan jälkeen toimistolla…ehkä Sarven muorilla oli sittenkin sormensa pelissä? Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Onneksi inventoija huomasi kameran linssisuojuksen tekemän tempun heti maastossa eikä vasta 50+ kuvan jälkeen toimistolla…ehkä Sarven muorilla oli sittenkin sormensa pelissä? Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Pensaskari

Pensaskarissa huomasin selkeästi miten kasvillisuus peittää kohteita lähes näkymättömiin. Kataja on saarilla suhteellisen uusi tulokas, ja sen poisto tekee hyvää sekä saarten luonnolle että kulttuuriperintökohteille. Kohteet säilyvät paremmin ja ovat helpommin löydettävissä, kun kasvillisuus ei niitä peitä. Muusta kasvillisuuden poistosta Pensaskarissa huolehtivat lampaat, mutta kataja ei niille kuulemma maistu.

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan.

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Seuraavassa kirjoituksessa kuulumisia Mikkelinsaarilta!

-Laura Nygård, harjoittelija ja arkeologian opiskelija-

P.S. Mikäli lukijaa kaipaa lisää tietoa kalastuksen ja saarten mielenkiintoisesta historiasta, kannattaa tutustua Päivi Haapasaaren teokseen Silakanpyytäjiä ja lohitalonpoikia – Kalastusperinnettä Perämeren kansallispuistossa tai vanhempaan yleisteokseen U.T. Sireliuksen Suomalaisten kalastus, tai mahdollisuuksien mukaan vierailla lähitulevaisuudessa Pensaskarissa. Sinne valmistellaan juuri kunnostettuihin, ennen kalastuskäytössä olleisiin rakennuksiin, kalastuksen historiasta ja esineistöstä kertova näyttely.

Korjauskurssilla Selkämeren kansallispuistossa

Selkämeren kansallispuiston rakennusperintöä korjattiin kesällä 2014  vapaaehtoisten ja kurssilaisten voimin Munakarissa, Säpissä ja Idän Räyhällä. Ensimmäisen kohteen kimppuun käytiin jo kesäkuussa, Metsähallituksen ja Porin kesäyliopiston järjestämällä korjausrakentamisen kurssilla. Kurssin aikana tutustuttiin kalamajaperinteeseen sekä korjausrakentamisen periaatteisiin ja tekniikoihin kunnostamalla kalamajojen viimeistä vaihetta edustava, 1970-luvulla rakennettu Munakarin kalamaja kansallispuiston käyntikohteeksi ja päivätupakäyttöön.

Alla korjausrakentamiskurssille osallistuneen Taina Reunasen tuntemuksia Munakarissa vietetystä viikosta.

 

Tältä Munakarin kalamaja näytti  30.10.2013.

Tältä Munakarin kalamaja näytti 30.10.2013. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Tuntoja Selkämeren kansallispuiston, Munakarin saaren kalamajan korjausrakentamiskurssilta Porin Ahlaisista

9.- 13. kesäkuuta 2014

Sain keväällä 2014 sähköpostia Porin seudun kansalaisopistosta:

– Lähde Metsähallituksen Korjausrakentamiskurssille Porin Ahlaisiin, Munakarin saareen. Siellä Selkämeren kansallispuistossa kunnostetaan viikon aikana vanha kalamaja päivätuvaksi retkeilijöiden käyttöön.

Kalamaja oli vuorattu puukuitulevyillä, jotka keräsivät seinärakenteeseen kosteutta. Rakenneavauksen myötä alta paljastui lähes priimakuntoinen alkuperäinen laudoitus, joka päätettiin kunnostaa.

Kalamaja oli vuorattu puukuitulevyillä, jotka keräsivät seinärakenteeseen kosteutta. Rakenneavauksen myötä alta paljastui lähes priimakuntoinen alkuperäinen laudoitus, joka päätettiin kunnostaa. Kuva:Metsähallitus/Hilja Palviainen

 

Kiinostukseni heräsi heti! Kymmeniä kertoja olen vuosien varrella pohjoisessa retkeillessäni viivähtänyt patikointireissuilla erilaisissa Metsähallituksen autiotuvissa. Kuva- ja tunnemuistot vilisivät mielessä… Pitkän patikointipäivän kuluessa alkaa autiotuvan katto häämöttää horisontissa. Jo katon näkeminen antaa voimia, tsemppaa eteenpäin, sillä kohta saan painavan rinkan selästäni, voin levähtää, tehdä tulet ja tankata eväillä väsynyttä kroppaani. Kaminan tulen lämmittäessä autiotupaa voimat elpyvät ja autiotupa tarjoaa hipihiljaisen tyyssian yön yli. Aamulla taas jaksaa jatkaa polulla eteenpäin ja kiitollisin mielin kokemus kaikesta autiotuvalla eletystä tallentuu lähtemättömästi muistojen sopukoihin.

Voisinko nyt olla vuorostani mahdollistamassa yhden päivätuvan kuntoon saattamisessa…? Olisiko minusta siihen…? Uskaltaisinko lähteä kokemaan uutta, tuntemattomien ihmisten kanssa? Pystyisinkö?

Miksen pystyisi?

Vanhan peilioven käsittelyä lämmitetyllä vernissalla.

Munakarin kalamajan ulko-ovena toimivan, vanhan peilioven käsittelyä lämmitetyllä vernissalla. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Ilmoittauduin kurssille, ja jo pelkkä ajatus osallistumisesta antoi mukavaa nipistelyä vatsan pohjalle, kysymyksiä, hyvän olon tunnetta, jännitystäkin. Kesäkuun 9.päivän lähestyessä aloin epäillä….mitä kaikkea saisinkaan tehtyä koti- ja mökkimaisemissa viikon aikana…onkohan osallistuminen tässä kohtaa viisasta, enhän tunne porukasta ketään ja olen mielestäni poropeukalo rakennushommissa, voisinko vielä perua osallistumiseni?

Kuitenkin osallistumista kannattavat ja houkuttavat tunteet onneksi voittivat ja sunnuntaina 8.6 pakkailin sitä sun tätä kamppeeksi tulevalle viikolle. Varhain maanantaiaamuna 9.6. lähdin ajelemaan sankassa aamu-usvassa kohti Poria. Ajaessani kutkuttava odotus ja into, jännityksen epävarmuus myllersivät sisälläni.

Olin kuitenkin aivan varma, että tämä on juuri nyt minulle tarkoitettu – alkukesän aistimista tunti- ja päivätolkulla suolaisen meren sylissä, hämmästyen arjen ihmeellisyyksiä. Olin valmis epävarmuustekijöihin, uuden opetteluun ja omien rajojen tutkailuun. Varhaisaamu ja kesäluonto juhlisti kulkuani kohti seikkailua! Reposaaren kohdalla käännyin Ahlaisiin ja sitten Anttooran rantaan, mistä lähdettäisiin veneellä Munakarin saarelle, ulkomeren äärelle.

Rannassa porukka saapui paikalle ja pakkauduimme veneeseen varovasti tunnustellen ja toisiimme tutustuen. Merimatkan maisema oli kietoutunut sankkaan usvaan ja matkasimme kipparin ohjastaman veneen kyydissä ulkomeren äärelle Munakarin saarelle puikkelehtien kivikkoisten vesien halki.

Saarella aisti heti vahvasti luonnon, sen kasvit ja linnut. Olimme kuin tunkeutujia niiden rikkumattoman elämän keskelle tullessamme. Tavarat purettiin ja kokoonnuimme kalamajaa katsastamaan.

Hilja, kurssin ope, kertoi lyhyesti viikon urakkamme. Kalamajan kunnostus veneretkeilijöille autiotuvaksi, grillin ja huusin rakentaminen niin valmiiksi kuin mahdollista.

Vaurioituneiden vuorauslautojen poistoa.

Vaurioituneiden vuorauslautojen poistoa. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Siitä hetkestä alkoi tunnista ja päivästä toiseen jatkuva värikäs uurastus. Ensin purimme vanhaa ja pilaantunutta, käyttökelvotonta, vaarallistakin kasaten ja säkittäen roskia poisvietäväksi ja osin poltettavaksi paikan päällä. Välillä ansaitut lepohetket Hiljan ja muidenkin keittämän nokipannukaffeen ja omien eväiden merkeissä. Evästauot kukin vietti tavallaan…kuka varjoon vetäytyen vähän syrjemmälle, kuka nuotiopaikan ääressä istuskellen. Toiset heittäytyivät pitkäkseen rankaansa leppuuttaen, toiset lähtivät saarta kiertämään. Ja kun eväistä ja tauosta oli voimaannuttu, jatkui uurastus kalamajan kunnostuksen parissa.

Kahvitauon paikka!

Kahvitauon paikka! Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Kalamajan kunnostuksen edetessä päänsisäinen matka kulki omia reittejään. Ensin karisi kaikki turha, pilaantunutkin, käyttöön kelpaamaton tauhka hartioilta ja hihansuista tuulen ja hien mukana ulkomerelle – sinne vaan, hei hei! Eletyn elämän jäljet, koetut kerrokset ja pöly saivat kyytiä. Tuli autuaallista tyhjää, vapaata tilaa omalle itselle, sille minulle, joka haluaa asua itsessäni, ilman arjen rutiineja, päätöksentekoa, stressiä, pakkoja, liian kireitä aikatauluja. Ulkomeren saarella kurssilaisena sai tarvitsemaansa etäisyyttä arkeen, kotiin, sukulaisiin, kaikkeen tuttuun. Tuntui hyvältä hypätä viideksi päiväksi uuteen rooliin. Kehon- ja sielun kuva sai tilaa ja aikaa hahmottua omannäköisekseen kaikessa rauhassa ja omalla tavallaan.

Kurssin edetessä oppi uusia asioita ja sai tehdä ruumillista työtä, välillä ei niin omilla mukavuusalueilla, välillä riemusta kiljahdellen, syvää sisäistä tyytyväisyyttä tuntien – Jesss!! Osaan, onnistun, opin ja innostun. Miten tarpeellisia asioita ne ovatkaan ei vain lapsille, vaan myös meille aikuisille.

Ikkunan kittausta

Matti kittaa ikkunaa. Harjoitus tulee tarpeeseen, sillä kotona odottaa parikymmentä kunnostusta vaativaa puitetta! Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Päivä päivän jälkeen palasimme aamulla kalamajalle ja iltapäivän lähtöhetki tuli aina vain nopeammin. Korjausrakentaminen eteni purkuhommista, korjaamiseen, hiomiseen, paikkaamiseen ja rakentamiseen. Tutustuimme kylmäpuristetulla pellavaöljyllä ja -maalilla puuoven käsittelyyn, ikkunakitin tekemiseen pellavaöljystä ja liitujauhosta, lattian paikkaamiseen lautoja sahaamalla, naulaamalla, rakennuslevyjen mittaamiseen ja naulaamiseen lattiaan ja kattoon. Pikkuhiljaa huusi kohosi, kalamaja sai uudet räystäslaudat ja seinälautojakin uusittiin, katon ruoste hioutui ja sai Ferrexiä pintaansa. Lopulta kalamaja maalattiin heleällä vaaleanpunaisella värillä ja rakennettiin kamina ja grilli.

Joka päivä sai kokea uusia asioita, haastaa itsensä turvallisessa ilmapiirissä. Aina oli apua ja opastusta tarjolla, kun vain osasi sitä pyytää. Hommia riitti, vaikka olinkin katto- ja tikapuille kiipeämisessä rajoitteinen.

Vuorausksen puhdistusta ennen uuden, alkuperäistä sävyä vastaavan vaaleanpunaisen maalin levittämistä.

Vuorausksen puhdistusta ennen uuden, alkuperäistä sävyä vastaavan vaaleanpunaisen maalin levittämistä. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Iltaisin keho oli fyysisesti väsynyt ja saunan löylyjen jälkeen uni kutsui varhain puoleensa. Viikko oli väsymyksestä huolimatta monella tavalla voimaannuttava, käsillä tekeminen oli kehoa ja mieltä hoitavaa ja parantavaa, se antoi iloa ja itseluottamusta. Oli kuin olisi auennut uusi ikkuna johonkin, mistä ei vielä tiedä.

Kotimatkalla perjantaina ajelin vesisateessa ja tuulessa.

Mielessä tallentuneena tuttu merimaisema, saariston luonto, iholla vielä tuulen tuntu, auringon lämpö ja valo, vesisadekin. Sisälläni kupli hykerryttävän hyvä ja levollinen olo.

Olin kuin kunnostamamme kalamaja, remontoitunut, kasvoni pessyt ja valmiimpana jatkamaan eteenpäin matkalla nimeltä elämä!

 

Reunasen Taina

Munakarin kalamajan korjausrakennuskurssilainen

Taina paikkaamassa lahonnutta lautalattiaa.

Taina paikkaamassa lahonnutta lautalattiaa. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Pala Karjalaa, pala menneisyyttä

Karhusen kalasauna, Metsähallituksen autiotupa Suomussalmen Murhijärvellä on pala Vienan Karjalaa Kainuun takamailla. Samalla tämä hirsinen kalasauna kertoo elämänmuodosta joka on katoamassa ihmisen arjesta. Kalamajaan vetäydyttiin päiväkausiksi kalastusta varten polkujen ja veneen avulla noin kilometrin päässä olevasta Kuivajärven vienankarjalaisesta kylästä vielä 1950-luvulla.

1700-luvulla rajan takaa Vienan-Karjalasta asutuksensa saaneet Suomussalmen Kuiva- ja Hietajärven kylien rakennukset poltettiin osana talvisodan taisteluita. Kylästä etäämmällä, Murhijärven saaressa olevat kalamajat jäivät polttamatta. Se antaa kohteille vielä oman erityisarvonsa.

Kalamajoilla, joita saaressa on kolme, on Kainuun vienalaiskylien historiassa oma pieni, mutta mielenkiintoinen lukunsa. Karhusen kalamaja on rakennettu 1930-luvulla perheen kalastuspaikaksi, samoin sen vieressä oleva runonlaulaja Domna Huovisen (1878-1964)  kalamaja.  Kolmas, lautarakenteinen Saavisten kalamaja on 1950-luvulta. Karhusen kalamaja on nykyisin Metsähallituksen hallinnassa. Se on pyöröhirsinen yksihuoneinen pulpettikattoinen rakennus. Alun perin siinä on ollut kiuas, nykyisin kamina. Rakennuksessa oli ensin lautakatto, välillä huopakate. Lautakatto rakennettiin uudelleen vanhan mallin mukaan kesällä 2002, kun rakennukselle tehtiin Metsähallituksen työnä konservoiva peruskunnostus.  

Erityisesti Domna Huovisen sekä Karhusen kalamajat ovat suora jatkuma alueen vanhasta yksinkertaisesta hirsirakentamisesta, jolla on monisatavuotinen perinne. Rakennuksen käyttöön liittyy monia mielenkiintoisia tarinoita, seuraavaksi yksi kiehtovimmista.  Vuonna 1960, 82 vuotias Domna kävi hyvästelemässä kalamajat häntä kymmenen vuotta nuoremman kalakaverin

Moarie Karhusen kanssa. Tästä reissusta kirjoittaa Moarie Karhusta haastatellut akateemikko Pertti Virtaranta vuonna 1972 seuraavasti:

”Hos satakkah taikka paistakkah”, kalaan oli päästävä, kuvaili Moarie ystävänsä halua. Urheasti Domna tarpoi 8 kilometrin raskaan polkutaipaleen. Yöksi mummot pääsivät Murhijärven saareen kalapirttiin. Ja kalaa tuli taas kontit täyteen. Ennen kotiin lähtöä vielä verkot kuivattiin ja lähtökahvit keitettiin – ja Domna hyvästeli kalarantansa. Moarie kertoi: Menin edeltäpäin veneeseen vettä viskaamaa ja verkkoja asettamaan lähtökuntoon. Domna istahti rantakivelle tulisijan ääreen ja alkoi äänellä itkeä. Ensin passipoitteli järven ja sen ”kaunehet säyneäkalaset ”, sitten kiitteli lämpimän pirtin kiukaineen ja vihdoin minutkin, kalakumppaninsa, joka hänet, vanhan on ottanut matkaansa, hoitanut ja kuljettanut”. Niin päättyi yksi aikakausi.

Murhijärven luonnonsuojelualueella sijaitseva Karhusen kalamaja siirtyi Metsähallituksen hallintaan vuonna 2002. IMG_0019 (2)

Päivi Tervonen

Erikoissuunnittelija

kulttuuriperintö