Avainsana-arkisto: hirsirakennus

Kekkonen hiihtää ja Kekkonen kalastaa

Presidentti Kekkonen tykkäsi hiihdellä Lapissa. Kekkonen määräsi tahdin ja perässähiihtäjät yrittivät pysyä matkassa. Edelle ei saanut lykkiä. Olisi tullut sanomista. Tykkäsi se presidentti Lapista muutenkin kuin hiihtopaikkana, kävi kalassakin. Kekkonen jätti pysyvät muistot Lappiin.

Kekkosen kämppä

Enontekiöllä Käsivarren erämaa-alueella Porojärven rannassa on vieläkin Kekkosen kämpäksi kutsuttu vuokratupa. Hirsinen kämppä rakennettiin 1960-luvulla, ja on yhä suurin piirtein Kekkosen ajan asussa. Se toimi presidentin Käsivarren hiihtoretkien tukikohtana. Sinnepä voi lähteä fiilistelemään vieläkö jotain presidentillistä väreilee ilmapiirissä.

Monesta muustakin kämpästä kerrotaan tarinaa, että Kekkonen olisi käynyt siellä. Olihan se Urho kovakuntoinen, mutta liekö ihan niin moneen kämppään ehtinyt. Tiiä sitte, voihan se olla ehtinytkin.

Näillä kinkamilla se Kekkonen hiihteli

Kekkosen 80-vuotispäivien kunniaksi Enontekiön Saivaaran huipulle kiinnitettiin muistolaatta: ”Tämä laatta on kiinnitetty 3.9.1980 Tasavallan presidentin Urho Kaleva Kekkosen täyttäessä 80 vuotta. Joka kevät 1968 lähtien hän on hiihdellyt näillä mahtavilla kinkamilla.” Laatan alareunassa on mahtava kaiverrus Kekkosesta perässähiihtäjineen 😉

8357615214_d6ec180fe8_o

Saivaara Käsivarren erämaa-alueella. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Jos kiinnostaa käydä vilkaisemassa laattaa tai Saivaaran huipulta 830 metrin korkeudesta avautuvia mahtavia maisemia, kannattaa nousta vaaralle vaaran itäpuolta. Saivaaran profiili on muuten tosi hieno. Vähän kuin lännenelokuvissa.

Urho Kekkonen ja Urho Kekkosen kansallispuisto

Kekkosen nimeä kantava kansallispuisto on Suomen toiseksi suurin. Kekkosen nimi oli ratkaiseva, että kansallispuisto saatiin Koilliskairaan. Luonto-Liitto keräsi jo 1971 yli 100 000 nimeä Koilliskairan kansallispuiston adressiin ja Kekkonen oli adressihankkeen suojelija ja allekirjoitti sen ensimmäisenä. Olihan Kekkonen Koilliskairassakin tuttu hiihtelijä.

UK-Puistoa Kuva Pirjo Rautiainen

Urho Kekkosen kansallispuisto – presidentilliset maisemat. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kekkosen 80-synttärivuonna tehtiin periaatepäätös kansallispuiston perustamisesta ja sitten se vihdoin oikeasti perustettiin 1983.

Kerkesi Kekkonen Lemmenjoellekin

Lemmenjoella Sotkajärven rannalla asunut Jouni Aikio eli Kaapin Jouni oli aikansa tunnetuimpia saamelaisia. Hän oli Kekkosen kaveri. Jouni tapasi silloisen oikeusministeri Kekkosen Helsingissä poroviikolla 1936, kun oli kahvittelemassa presidentti Svinhuvudin luona. Sittemmin Kekkonen kävi Jouni luona Sotkajärvellä. Kaapin Jounin tilaan Lemmenjoen kansallispuistossa pääsee tutustumaan vaikkapa alueen matkailuyrittäjien kanssa.

Ehtivä mies tuo Kekkonen.

03 The Gáppe-Jon farm in 1934 Photo National Board of Antiquities

Kaapin Jounin tila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Museoviraston kuva-arkisto.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Suksikaa suolle

Suohan nyt on suo – hilloja, jorpakkoja, satunnaiset pitkokset. Ei kait niillä muuta. Mutta onpa vain kuitenkin. Soiden hyödyntämisellä ja niihin liittyvillä perinteillä ja uskomuksilla on Suomessa pitkä historia. Soiden hapettoman turpeen keskeltä on ojan kaivuussa löytynyt muun muassa muinaisia suksia.

Soilta on koottu karjalle ja lampaille rehua 1950-luvulle asti. Siitä muistoina monilla soilla on suovanpohjia ja latoja. Niitä näkee vaikkapa Riisitunturin, Pallas-Yllästunturin ja Pyhä-Luoston kansallispuiston soilla. Suon vierustalla saattaa olla vielä niittäjien kämppäkin jäljellä. Kylillä ja taloilla omat suoniittypalstansa joskus kaukanakin asutuksesta. Laajinta suoniittyjen käyttö oli pohjoisessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suoniittäjien taukokämpän seinäkirjoituksia Kolarilaisen suon kupeessa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Suolle saatettiin nostaa vettä patojen avulla, jotta sammalet vähenisivät ja eläimille syötäväksi sopivat kasvit lisääntyisivät. Vanhoja suoniittypatojen jäänteitä saattaa vielä nähdä joillain soilla.

Soita raivattiin myös pelloiksi ja niillä harjoitettiin kydötystekniikkaa, jossa suo kuivattiin, pinta poltettiin ja tuhkaan sekoitettiin lantaa.

Isokuru Tunturiaavan takana

Pyhä-Luoston kansallispuiston Tunturiaavaltakin on aikoinaan niitetty karjalle rehua. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Soiden pohjassa esiintyy suomalmiksi kutsuttuja rautaoksidisaostumia ja niitä kerättiin järvimalmin ohella raudanvalmistuksen raaka-aineeksi. Rautaoksidisaostumia on hyödynnetty rautakaudelta asti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suovan jäänteet Tunturiaavalla Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Soiden rahkasammalta käytettiin aikoinaan eläinten pehkuina ja rakennusten seinien eristeenä. Turvetta käytettiin myös polttoaineena masuuneissa ja jopa höyryvetureissa.

Suot olivat erinomaisia kulkureittejä etenkin talvisaikaan jäätyneinä. Sulan ajan soiden ylitystä helpottamaan rakennettiin siltoja, kapulateitä ja pitkoksia.

Seija Olkkonen

Pitkokset Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kansanperinteessä suo oli usein paha paikka – hallan tuoja, metsän takainen paha, kaiken loppu ja niillä nähtiin virvatulia. Toisaalta suo oli sodan ja vainon aikana viimeinen turvapaikka – sinne ei vainooja hevillä lähtenyt.

Minulle suot ovat rauhan tyyssijoita kaikkina vuodenaikoina ja kesällä erityisen ihania. Se suon tuoksu!

Karpalonkukka_Seija Olkkonen

Karpalonkukka. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Soissa on vara mistä valita – kattavathan ne lähes kolmanneksen Suomen maapinta-alasta. Helposti niihin pääsee lähes kaikissa kansallispuistoissa.

Ruostevilla_Seija Olkkonen

Ruostevillaa suolla. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 4

Suojellaan niitä koirankoppejakin

Jos sinulta kysyttäisiin mitkä ovat maamme rakennushistorian helmiä, saattaisit ehdottaa sellaisiksi vaikkapa presidentinlinnaa, Turun linnaa tai ehkäpä jopa Aleksis Kiven syntymätorppaa.

Ovathan ne arvokkaita nekin. Mutta meilläpä on Lapissa vielä jotain hienompaa. Nimittäin kaksi arvokasta koirankoppia. Kyllä vain. Luit oikein. Koirankoppia. Noita pihapiirien yksityiskohtia.

Minusta on ihan oikeus ja kohtuus ottaen huomioon koiran ja ihmisten pitkän yhteisen historian, että koirankoppejakin suojellaan.

Pystykorvan asunto Marasenlammella

Kuuluisa eräkirjailija, metsänhoitaja ja taidemaalari A. E. Järvinen rakensi Rovaniemen Marasenlammen rantaan 1930-luvulla eräkämpän, ja siellä hän kirjoitteli eräaiheisia novelleja ja maalaili. Kämpän lähellä on uskollisen metsästyskumppanin asuinsija, pieni koirankoppi. Vanhoissa kuvissa Järvisen kanssa erähommissa on kaunis suomenpystykorva. Liekö sama sessu nukkunut Marasenlammenrannan koirankopissa?

SMM1579_5 (1)

Ihan samalta A. E. Järvisen koiran asunto näyttää vieläkin kuin tässä vanhassa kuvassa. Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto / kuvaaja Rismo Virpimaa

Järvisen aihkikoksi kutsuttu suojelumetsä Marasenlammen ympäristö on tosi kaunista suojelumetsää, hiekkaharjua ja kauniita vanhoja petäjiä. Ja vain pienen matkan päässä Rovaniemen kaupungista. Kämppä ja koppi on maakuntakaavalla suojeltu.

marasen kämppä cropattuna

A. E. Järvisen kämppä Marasenlammen rannalla. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kultamiesten koiran tuohikattoinen vahtipaikka

Inarissa, Ivalojoen kauniilla rannalla Hammastunturin erämaa-alueella on kullankaivajien rakentama Ritakosken Kultala. Sen rakensi aikoinaan Heikki Kivekäs 1900-luvun alussa. Pihapiirissä on useita rakennuksia, ja tietenkin koirallekin piti olla sijansa. Kivekäs rakennutti erikoisen koirankopin kannon päähän. Tai ei se oikeastaan koirankoppi ollut, pikemminkin katos. Katto oli vuorattu tuohella. Melkoisen erikoisen näköinen. Mitenhän lie kultamiesten musti moisessa viihtynyt? Ei se ainakaan sääskiltä suojannut.

VK05257

Poseeraajien taustalla Ritakosken koirankoppi. Kuva Aarne Laitakari, Geologian tutkimuskeskus, 1924.

Ritakosken Kultala koirankoppeineen on arvotettu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi ja maakuntakaavalla suojeltu.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja

Ei Seilinkään kirkkoa päivässä rakennettu – mutta korjattiinko kesässä?

Seilin vuonna 1733 valmistunut kirkko on alkujaan rakennettu leprasairaiden hospitaalin yhteyteen. Se on hirsirunkoinen ristikirkko, joka koostuu runkohuoneesta ja kahdesta kylkiäisestä.  Rakennuksen vanhin vaihe näkyy sen sisätilassa yhä selvästi; kirkon länsiosassa on omalla sisäänkäynnillään varustettu, aidalla muusta seurakunnasta erotettu osa, jonne spitaalia sairastavat saivat tulla kuuntelemaan jumalanpalvelusta, muusta seurakunnasta eristettyinä. Kirkko on saaren ainoa leprahospitaalin ajalta säilynyt rakennus.

Kirkkoa kunnostetaan tänä kesänä Metsähallituksen Linnanrauniot ja muinaismuistot haltuun -hankkeessa ja työt ovatkin jo pääseet täyteen vauhtiin. Kirkkoon johtavien portaiden huonokuntoiset kansilankut on jo uusittu ja seuraavana on vuorossa temppuilevan oven rungon tarkistus. Suurimmista korjauksista vastaa nauvolainen perinnerakentaja Jimmy Granqvist. Korjaustyöt eivät estä kirkkoon tutustumista ja oppaat ovatkin paikalla aina elokuun loppuun asti. Heinä-elokuun vaihteessa kirkon ympäristössä käy todellinen kuhina, kun Suomen Rangerit saapuvat talkoilemaan kirkolle kansainvälisen rangeripäivän kunniaksi.

Heinäkuinen sadekuuro huuhteli Seilin kirkon uusitut portaat. Portaat tulevat vielä saamaan ovea vastaavan tumman värin pintaansa – mistäpä muustakaan kuin aidosta hautatervasta! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Suurin työ on kirkon alimpien hirsien paikkauksessa. Hirsikehikon alimmat osat ovat aina kaikkein vaurioalttiimpia – eivätkä ne ole säästyneet Seilissäkään. Alla olevasta kuvasta näkyy, että vanhaa vauriota on paikattu väliaikaisesti poistamalla lahoa ja naulaamalla päälle uutta puuta, joka on toiminut samalla seinälaudoituksen koolauksena. Ylimääräisen kosteuden kertymistä seinään ei kuitenkaan olla näin saatu pois ja niinpä seinässä asusteleekin kosteista oloista nauttivia tuhohyönteisiä. Paras keino päästä ötököistä eroon on muuttaa olosuhteita vähemmän houkutteleviksi, eli estää kosteuden kertyminen rakenteeseen.

Seinää on korjattu aiemminkin, mutta tuhohyönteisille se on maittanut korjauksen jälkeenkin. Nyt ylimääräisen kosteuden kertyminen alttariseinän hirsiin pyritään estämään poistamalla korkea kasvillisuus seinän viereltä, sekä vaihtamalla vaurioitunut puuaines terveeseen. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

3. IMG_1275

Jimmy Granqvist poistaa hirsistä vaurioituneen puuaineksen ja täydentää hirsirungon paikkaamalla. Vauriot eivät ole niin syviä, että olisi tarpeen nostaa koko kirkkoa ja vaihtaa kokonaisia hirsiä – onni onnettomuudessa! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta paikkapalan liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina itse vernissasta ja liidusta tehdystä kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on mallattu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina omin käsin vernissasta ja liidusta sekoitetusta kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on sovitettu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Juhannuksen kynnyksellä suojalevyt saatiin vihdoin pois ikkuna-aukkojen edestä ja kunnostetut puitteet takaisin paikalleen. Kirkossa ei siis tarvitse enää hapuilla tietään pimeässä tai käyttää otsalamppua. Kirkon sisätilassa ei ole korjauksia vaativia vaurioita, joten se säilyy myös jatkossa koskemattomana. Sisällä tullaan kuitenkin seuraamaan kryptan muurien mahdollisia liikkeitä, sekä tietenkin tarkkailemaan tuhohyönteisten määrää.

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hilja Palviainen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelijana.

Seilin saari – monen matkan pää

Seilin idyllinen saari sulkee sisäänsä pitkän ja erittäin mielenkiintoisen historian. Kun Googleen kirjoittaa hakusanaksi ”Seili”, saa huikeat 226 000 hakutulosta. Suurin osa saaren rakennuskannasta on Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä. Seilin kirkko, sekä merkittävä osa saaren maa-alueista taas on Metsähallituksen luontopalveluiden hallinnassa. Lisäksi saarella on yksityisiä kesämökkejä.

Seilin kirkkoniemellä sijaitseva, 1733 valmistunut kirkko on yksi saaren nähtävyyksistä.

Seilin kirkkoniemellä sijaitseva, vuonna 1733 valmistunut hospitaalikirkko on yksi saaren nähtävyyksistä. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Ensimmäiset saarelta löytyneet ihmistoiminnan jäljet ovat noin kahden vuosituhannen takaa, mutta pysyvä kyläasutus saareen on muotoutunut keskiajalla, jolloin elinkeinoja olivat maanviljely ja kalastus. Vuodesta 1619 lähtien saaressa toimi kruunun varoin ylläpidetty lepra- eli spitaalisairaiden hospitaali. Vielä 1600-luvulla spitaalia pidettiin Jumalan langettamana vitsauksena, eikä hospitaalinkaan tehtävänä ollut varsinaisesti hoitaa sairaita, vaan yksinkertaisesti eristää tartunnan saaneet muusta yhteiskunnasta. 1700-luvulle tultaessa oli Seiliin karkotettu Lounais-Suomesta ja Ahvenanmaalta yli 600 lepraan sairastunutta.

Jo 1620-luvulta on Seilistä maininta myös niin kutsutusta pyhäinhengenhuoneesta, jota myöhemmin alettiin kutsua houruinhuoneeksi. Se toimi vaivaisten ja heikkomielisiksi määriteltyjen hoitolaitoksena, jossa tarjotun hoidon tiedetään perustuneen vankilamaisiin olosuhteisiin sekä ruuan, vaatteiden ja viinan tarjoamiseen. Houruinhuoneen rakennuskokonaisuus ei ole säilynyt, mutta aluetta on voitu mallintaa kuvin arkeologisten ja rakennushistoriallisten tutkimusten perusteella.

”Mukana naulat ja lautaa, niistä leposijan saa Sata on seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan”  Laulaa Jenni Vartiainen vuonna 2010 ilmestyneen, multiplatinaa myyneen albuminsa Seili nimikkoraidalla. Seili on innostanut tekijöitä myös teatterin puolella; Turussa nähtiin esityskaudella 2014-2015 sekä kaupunginteatterin, että ylioppilasteatterin lavalla Seilin potilastarinoihin pohjautuva esitys. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

”Mukana naulat ja lautaa, niistä leposijan saa
Sata on Seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan”
laulaa Jenni Vartiainen vuonna 2010 ilmestyneen, multiplatinaa myyneen albuminsa Seili nimikkoraidalla. Seili on innostanut myös teatterin puolella; Turussa nähtiin 2014-2015 sekä kaupunginteatterin, että ylioppilasteatterin lavalla Seilin potilastarinoihin pohjautuvat esitykset. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

1800-luvulla rakennettiin saaren kiviset sairaalarakennukset ja viimeiset niiden ympärillä olevat puurakennukset valmistuivat 1900-luvun alussa. Mielisairaala lopetti toimintansa saaressa vuonna 1964. Siitä lähtien sairaalarakennuksissa on toiminut Saaristomeren tutkimuslaitos. Seilin kirkko, sairaalan rakennukset sekä sairaalan maatilan rakennukset on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY 2009).

Seilin hospitaalin taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkataloksi rakennettu, kaksikerroksinen Fyyri-niminen rakennus sijaitsee kivisen sairaalarakennuksen tuntumassa. 1800-luvulla virkatalot suunniteltiin keskitetysti Intendentinkonttorissa ja Fyyrinkin rakennuspiirustuksen ovat allekirjoittaneet ei enempää eikä vähempää kuin C. L. Engel ja A.W. Arppe. Kuva: Tapani Tuovinen, Metsähallitus

Fyyri, eli Seilin hospitaalin taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkatalo, sijaitsee kivisen sairaalarakennuksen tuntumassa. 1800-luvulla virkatalot suunniteltiin keskitetysti Intendentinkonttorissa ja Fyyrinkin rakennuspiirustuksen ovat vuonna 1826 allekirjoittaneet niinkin nimekkäät arkkitehdit kuin C. L. Engel ja A.W. Arppe. Kuva: Tapani Tuovinen, Metsähallitus

Leprasairaiden eristämisen ajalta on säilynyt saaressa vain yksi rakennus: saareen 1733 rakennettu puinen hospitaalikirkko. Seilin kirkko on 1700-luvulle tyypillinen ristikirkko, joka koostuu runkohuoneesta ja kahdesta kylkiäisestä. Kirkossa on yhä leprapotilaille tarkoitettu, muusta seurakunnasta aidalla erotettu tila, jossa on oma alttarinsa ehtoollista varten. Aidattuun osaan oli kulku erillisestä sisäänkäynnistä, joka on sittemmin laudoitettu ulkopuolelta umpeen. Sisäpuolella ovi on yhä nähtävissä.

Kirkon sisätila on koruton, eikä saarnastuolin ja alttaritaulun ohella sisäpintoja ole pintakäsitelty, vaikka perinteisesti 1700-luvulla kirkkojen sisätilat maalattiin vielä varsin koristeellisesti. Seilin kirkon kaltainen, askeettinen sisätila yleistyi vasta vuosisadan lopulla.  Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkkosalissa on yhä aita, jolla leprapotilaat eristettiin muista seurakuntalaisista. Kirkon sisätila on koruton, eikä saarnastuolin ja alttaritaulun ohella sisäpintoja ole pintakäsitelty, vaikka perinteisesti 1700-luvulla kirkkojen sisätilat maalattiin vielä varsin koristeellisesti. Seilin kirkon kaltainen, askeettinen sisätila yleistyi vasta vuosisadan lopulla. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkkoa on korjattu erityisesti 1900-luvun aikana useampaan otteeseen. Suurimmat korjaus- ja muutostyöt tehtiin vuonna 1906, jolloin kirkko sai nykyisen punaisen pystyvuorauksensa, katoksen sisäänkäynnin päälle ja oletettavasti myös ikkuna-aukkoja suurennettiin. 1967 kirkon peltikaton päälle rakennettiin nykyäänkin katteena toimiva paanukate.

Kirkko siirtyi Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalveluiden hallintaan vuonna 2014. Linnanrauniot ja muinaismuistot haltuun -hankkeen myötä kirkolle tehtiin samana vuonna vauriokartoitus ja korjaussuunnitelma, jonka pohjalta kirkkoa korjataan kesällä 2015. Korjaustyön lähtökohta on konservoiva, eli kirkolle tehtävät toimenpiteet keskittyvät vaurionaiheuttajien poistamiseen ja hellävaraisiin, vain välttämättömiin korjauksiin, jotka takaavat rakennuksen säilymisen myös tuleville polville. Luontopalveluiden kulttuuriperinnön blogi tulee seuraamaan korjaustöiden etenemistä kesän aikana.

Huhtikuun kuulaudessa puiden takaa häämöttää Seilin hospitaalikirkko. Kirkon ikkuna-aukot olivat poikkeuksellisesti peitettynä, sillä puitteet kunnostettiin talven aikana mantereella. Etualalla Saaristomeren tutkimuslaitoksen harjoittelijat niittävät ruovikkoa vesirajassa ja parantavat näin luonnon monimuotoisuutta ja maisemaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus)

Huhtikuun kuulaudessa häämöttää puiden takaa Seilin hospitaalikirkko. Kirkon ikkuna-aukot olivat talven poikkeuksellisesti peitettynä, sillä puitteet olivat kunnostettavana mantereella. Etualalla Saaristomeren tutkimuslaitoksen harjoittelijat niittävät vesirajan ruovikkoa ja parantavat näin luonnon monimuotoisuutta ja maisemaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hilja Palviainen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelijana.

Terveiset täältä jostain, Pitkän ikävän varrelta

Suolasilakka oli ennen rannikon väestön peruselintarvikkeita niin maalla kuin kaupungissakin. Syyskutuista silakkaa kalastettiin verkoilla ulkosaaristossa, jonka kareille vuosittain kokoontui paljon väkeä. Turunmaan saariston kylät Rosala ja Böle Hiittisten entisessä pitäjässä (nyk. Kemiönsaari) olivat 1500-luvulla suuria kyliä, joiden toimeentulo perustui kalastukseen, ja niistä riitti väkeä merelle, niin tilallisten kuin tilattomien joukosta. Kyliin kuului myös saaria, jotka olivat sivussa kaikkein tuottoisimmasta kalastuksesta ja joita käytettiin muihin tarkoituksiin. Ne olivat takamaita, joita vanhastaan käytettiin yhteislaitumina.

Tällainen yhteislaidunnus eli mulbete oli käytössä Hiittisten Örön saarella, joka on nyt ajankohtainen, koska se siirtyy vuonna 2015 Puolustusvoimien hallinnasta Metsähallitukselle. Samalla ensimmäisen maailmansodan aikainen linnakesaari liitetään Saaristomeren kansallispuistoon ja se avautuu matkailijoille. Matkailukäyttö edellyttää vielä huomattavia investointeja saaren kulkuyhteyksiin ja palveluihin.

Maanmittari Hans Hansson oli yksi Suomen ensimmäisiä maanmittausalan ammattilaisia. Hänen tehtävänään oli mm. laatia Turun läänin kartat kihlakunnittain. Tämä kartta (noin 1650) esittää Halikon kihlakuntaa ja Kemiön vapaaherrakuntaa. Örö kuvan keskellä (Kansallisarkisto).

Maanmittari Hans Hansson oli yksi Suomen ensimmäisiä maanmittausalan ammattilaisia. Hänen tehtävänään oli mm. laatia Turun läänin kartat kihlakunnittain. Tämä kartta (noin 1650) esittää Halikon kihlakuntaa ja Kemiön vapaaherrakuntaa. Örö kuvan keskellä (Kansallisarkisto).

Vanhimmassa Hiittisten saariston kartassa noin vuodelta 1650 siihen kohtaan, jossa Örö sijaitsee, on piirretty suurehko metsäinen saari, jonka päälle on kirjoitettu nimi Sandö. Nimi Örö tulee esiin Henrik Ponténin kartassa vuodelta 1789, ja tästä eteenpäin saaresta käytetään rinnakkain kahta nimeä, Örö ja Storlandet. Saaren kaikki nimet kuvaavat sen luonnetta: se on suurikokoinen ja sen maaperä on suurimmaksi osaksi hiekkaa ja soraa. Nimi Örö on nimittäin yhdyssana, jonka ensimmäinen murteellinen osa ör, -en tarkoittaa hiekkaista ja soraista riuttaa ja palautuu muinaisskandinaaviseen sanaan aur, ’sora’.

Örössä ei alun perin näyttäisi olleen ympärivuotista asutusta, vaan paimenet oleskelivat saaressa sulan laidunnusaikana. Jossakin lähellä etelärantaa kalastajat yöpyivät yksinkertaisessa kalatuvassa. He eivät voineet tietää, että pian kaikki muuttuisi.

Suuri osa Venäjän Itämeren laivastosta tuhoutui vuonna 1905 Tyynellä merellä Tsushiman meritaistelussa Japania vastaan. Kun vuonna 1912 ensimmäisen maailmasodan uhka leijui ilmassa, Venäjä päätti korvata Itämeren laivaston voimakkaalla rannikkotykistöllä, jonka oli määrä sulkea Suomenlahti Saksan mahdolliselta hyökkäykseltä kohti Pietaria. Puolustusjärjestelmä sai nimen Pietari Suuren merilinnoitus. Kun merikortteja tutkittiin laivaston esikunnassa, huomio kiinnittyi Hangon länsipuolella ulkoluotojen tuntumassa sijaitsevaan saareen, josta tykillä ylsi ampumaan kauas avomerelle ja joka olisi tarpeeksi suuri linnakesaareksi. Saaren maanomistajat saattoivat vain katsoa sivusta, kun Örö otettiin sotavoimien haltuun ja se muuttui pakkotyösiirtolaksi, johon kyläläisillä ei ollut enää asiaa.

Vuodesta 1915 vuoteen 1917 saarelle rakennettiin ennätysvauhtia tykkipattereita, kasarmeja, kasarmi- ja asuinrakennuksia, ruokaloita, sähkökeskuksia, valonheitinasemia, tähystystorneja, varastoja, kellareita, eläinsuojia, kaivoja, laitureita, teitä ja kapearaiteinen rautatie. Vuoden 1918 lopussa rakennuksia oli kaikkiaan 129. Raskaissa louhinta- ja rakennustöissä puursivat vangit, joista osa oli Kaukoidästä tuotuja sotavankeja. Hiittisissä kerrottiin vankien eksoottisen ulkonäön takia tarinaa, että linnakkeen tiet olivat kiinalaisten rakentamia. Kevään 1918 sisällissodan jälkeen linnake siirtyi Suomen puolustusvoimien hallintaan.

Puolustusvoimien aikana saari oli tehokkaassa käytössä. Linnakkeen aktiiviaikana, 1918–2005 rakennettiin lukuisia uusia rakennuksia, mutta myös purettiin, poltettiin ja jopa räjäytettiin tarpeettomia pois. Tähän päivään säilyneiden rakennusten perusteella rakentaminen oli linnakkeen perustamisajan jälkeen kiihkeimmillään 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin saarelle nousi linnakkeen viralliseen toimintaan liittyvien rakennusten lisäksi muun muassa ajan mukaisia asuinrakennuksia, kuten Örön kolmikerroksinen, kalkkihiekkatiilinen rivitalo, upseerikerho sekä sotilaskoti. Rakennuskanta on kuitenkin muuttunut koko linnakkeen toiminnan ajan ja uusimmat rakennukset ovat 1990-luvulta. Rakennuskannan kerroksisuus korostuu sotilaallisen suunnitelmallisuuden myötä julkisivuihin ja rakennusten massaan syntyneinä, vuosikymmenittäin vaihtuvina yhtenäisinä piirteinä.

12 tuuman kasarmialuetta. Kuva: Hilja Palviainen

12 tuuman kasarmialuetta. Kuva: Hilja Palviainen

Saari oli oma pieni, suljettu yhteisönsä, joka koostui linnakkeella työskentelevistä, heidän perheistään, sekä tietenkin vaihtuvista varusmiehistä. Perhe-elämä on yhä nähtävissä Örössä monin paikoin, esimerkkinä vaikkapa varusvarastosta kouluksi muutettu rakennus sekä lukuisat hiekkalaatikot asuinrakennusten pihoilla. Löytyipä rivitalon järjestyssäännöistäkin maininta, että äänekäs soitto, laulu ja muu häiritsevä toiminta on kielletty 22-7 välisenä aikana muulloin, paitsi perhejuhlien yhteydessä.

Kuvassa Örön 1940-luvun rakennuksille tyypillinen, koristeellinen katos. Rakennus on entinen varusvarasto, joka myöhemmin muutettiin saaren lasten opinahjoksi. Kuva: Hilja Palviainen

Kuvassa Örön 1940-luvun rakennuksille tyypillinen, koristeellinen katos. Rakennus on entinen varusvarasto, joka myöhemmin muutettiin saaren lasten opinahjoksi. Kuva: Hilja Palviainen

Puolustusvoimien melkein sata vuotta kestäneen toiminnan aikana saarella palveli lukuisia varusmiehiä, mutta suurelle yleisölle saari pysyi suljettuna. Ensi vuoden alusta Saaristomeren kansallispuistossa vieraileville on ensi kertaa mahdollisuus tutustua Örön luontoon ja kulttuuriperintöön.

Venäläisaikana rakennetut linnoituslaitteet ovat edelleen jäljellä. Osa on poistettu käytöstä ja osittain purettu, jotkut rakenteet ovat romahtaneet. Suurimpien 12 tuuman Obuhov-tykkipattereissa venäläisaikana rakennettua ovat vain kiviset rintavarustukset – ja tietenkin itse tykit, joita edelleen huolletaan vapaaehtoisvoimin. Maanalaiset tilat on rakennettu itsenäisyyden aikana.

Örö on tullut tunnetuksi näistä 12 tuuman meritykeistä. Kuva: Tapani Tuovinen

Örö on tullut tunnetuksi näistä 12 tuuman meritykeistä. Kuva: Tapani Tuovinen

Saarella on kaksi kasarmialuetta, jotka ovat saaneet nimensä niitä lähellä olevien tykkien mukaan, eli 12 tuuman kasarmi ja 6 tuuman kasarmi. Molemmat alueet on rakennettu vuosina 1915–1917 ja niillä olevat venäläisaikaiset rakennukset ovatkin keskenään hyvin samanlaisia. Ikkunamuodon, kate- ja julkisivumateriaalin lisäksi Örön venäläisaikaisille rakennuksille ominaista on räystäitä ja päätyjä kiertävät koristelistat. Kasarmialueilta puuttuu lähes täysin rakennusten välinen hierarkia, joka on vielä 1900-luvun alussa kuulunut itsestään selvästi siviilirakentamiseen ja erottanut esimerkiksi päärakennuksen piharakennuksista. 12 tuuman kasarmialueella, jossa rakennuskantaan on tullut uusiakin kerroksia, on vähäistä hierarkiaa rakennusten välillä, mutta selvimmin se erottuu kasarmialueiden välissä olevassa linnakkeen komentajan asunnossa, eli Silmässä. Silmän mahtipontinen ja juhlallinen sisäänkäynti ei jätä kenellekään epäselväksi, kuinka arvovaltainen asukas talossa majailee.

12 tuuman kasarmialueen rakennuksia, takana kasematti. Kuva Hilja Palviainen

12 tuuman kasarmialueen rakennuksia, takana kasematti. Kuva Hilja Palviainen

Vaikka kasarmialueiden rakennukset ovat suurilta linjoiltaan ja rakenneratkaisuiltaan varsin perinteisiä, on niissä kuitenkin mielenkiintoisia rakenteita, joilla on varauduttu niin saariston olosuhteisiin kuin mahdolliseen sotatilaankin. Venäläisaikaisten rakennusten sisäseinät on rapattu savilaastilla siisteiksi ja säntillisiksi, mutta laasti on samalla estänyt saariston tuulta ja kosteutta tunkeutumasta rakennukseen sisään. Savirappaus on harvoissa rakennuksissa enää näkyvissä, mutta oletettavasti se löytyy yhä uudempien kerrostuimien alta. Rakennusten yläpohjien eristeiden päälle on ladottu tiiliä, mikä on varsin epätavallista. Tiilten tarkoitus on ilmeisesti ollut pommituksen yhteydessä toimia painona, joka pitää rakenteita paikallaan.

6 tuuman kasarmialueen varusvarastossa savirappauksen päälle on tehty fresko. Kuva: Hilja Palviainen

6 tuuman kasarmialueen varusvarastossa savirappauksen päälle on tehty fresko. Kuva: Hilja Palviainen

Saariston maisemasta kiinnostuneen kannattaa tutustua saaren lounaisosassa sijaitsevan 6 tuuman patterin rakennuksiin ja varustuksiin. Eteläkärjen kalliolta näkee kauas avomerelle. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset tykkiasemat, ammuskomerot ja suojahuoneet ovat säilyneet, tosin osaksi muunnettuina ja osaksi huonokuntoisina.

Tietääkö joku lukija, mikä laite tämä purettu rakennelma on ollut? Inventoijien linnoituslaitteiden tuntemus ei riittänyt tunnistamaan tätä. Rantakalliolla on ollut kahden pukin kannattelema puomi, jonka pää on voitu nostaa runsaan 6 metrin korkeudelle. On ehdotettu, että kyseessä olisi pystyyn nostettava merimerkki. Kuva: Tapani Tuovinen

Tietääkö joku lukija, mikä laite tämä purettu rakennelma on ollut? Inventoijien linnoituslaitteiden tuntemus ei riittänyt tunnistamaan tätä. Rantakalliolla on ollut kahden pukin kannattelema puomi, jonka pää on voitu nostaa runsaan 6 metrin korkeudelle. On ehdotettu, että kyseessä olisi pystyyn nostettava merimerkki. Kuva: Tapani Tuovinen

Eteläkärjestä avautuu näköala kohti Bengtskärin majakkaa. Sen hallinnasta taisteltiin 25.–26.7.1941 ja Örön meritykeillä ammuttiin tulitukea majakkasaarelle ja sen ympärille. Kuva: Hilja Palviainen

Eteläkärjestä avautuu näköala kohti Bengtskärin majakkaa. Sen hallinnasta taisteltiin 25.–26.7.1941 ja Örön meritykeillä ammuttiin tulitukea majakkasaarelle ja sen ympärille. Kuva: Hilja Palviainen

Kuljetuksia varten saarelle rakennettiin venäläisaikana viisi kilometriä mukulakivillä päällystettyä maantietä, jonka haarat jossakin vaiheessa – varusmiehiltä kaiketi – saivat nimet Pitkä ikävä ja Lyhyt ikävä. Kapearaiteisella rautatiellä ajettiin höyryveturin vetämillä tavaravaunuilla ja henkilöliikenteessä käytettiin hevosvetoista raitiovaunua.

Tie muotoilee maisemaa. Pitkä ikävä on viranomaistie, joka kulkee suunnitelman mukaisesti viivasuoraan ja tasoittaa tieltään maaston muodot. Kuva: Tapani Tuovinen

Tie muotoilee maisemaa. Pitkä ikävä on viranomaistie, joka kulkee suunnitelman mukaisesti viivasuoraan ja tasoittaa tieltään maaston muodot. Kuva: Tapani Tuovinen

Hilja Palviainen ja Tapani Tuovinen

Erään erikoissuunnittelijan unelma: Puisevaa rakentamista vain kirvestä käyttäen

Asumiskelpoinen hirsirakennus on mahdollista tänäkin päivänä rakentaa pelkästään kirvestä, puutavaraa, vähän kiveä ja neuvokkuutta käyttäen. Monesti on käynyt mielessä vanhoja rakennuksien korjaamista ohjatessa, tai uutta rakennetta tehdessä, piilottaa moottorisaha ja siinä sivussa kaikki muutkin rakennustarvikkeet kirvestä lukuun ottamatta. Olisi mukava nähdä miten rakentajien käy? Miten on, pitäisikö Metsähallituksessa innovoida kokeellisesti tätä vanhaa ja yksinkertaisinta rakentamisen mallia?

Metsähallituksen mailla olevilla pikkuisilla autiotuvilla saattaa olla varsin maineikas historia. Oulangan kansallispuiston vanhimmat autiotuvat ovat entisiä poro- tai eräkämppiä, elintärkeitä suojia käyttäjilleen jo aikanaan. Nykyajan autiotuvat jatkavat rakennuksina luontevasti erärakentamiseen liittyvää perinnettä: yksinkertainen hirsirakennus luonnonkauniissa maisemassa, kaukana kavala maailma.

 Tällainen yksihuoneinen, usein alun perin maalattiallinen hirsirakennus periytyy samanmallisena satojen vuosien taakse. Kustaa Vaasan mahtikäskyllä tapahtunut Kainuun asuttaminen 1500-luvun jälkipuoliskolla toi soutaen Savon puolelta  uudisasukkaat asumaan yksihuoneisiin maalattiallisiin sisäänlämpiäviin hirsirakennuksiin. He joko rakensivat sen kirvestä käyttäen itse, tai hyödynsivät jo olemassa olevia, eli eräkävijöiden rakentamia asumuksia. Tämä kirveellä salvottu rakennus toimi ensi kotina, mahdollisesti samalla saunana ja riihenä. Myöhemmin rakennettiin uusi tai vanhaa laajennettiin. Hylätty rakennus sopeutui uuteen elämään, sijaintipaikasta riippuen riihenä, saunana tai erä-, terva- tai kalasaunana.

Miten rakentaminen sitten eteni. Yksinkertainen koirankaulasalvos syntyy helposti kirvestä heiluttaen, samoin se kestävin lauta, säröslauta, joka tehdään puuta syiden suuntaisesti halkaisemalla. Nyt ovat jo seinät ja lattia asentamista vailla valmiina!  Katon raaka-aineetkin löytyvät läheltä. Tuohi-malkakaton tekemiseen tarvitaan aluskatteeksi ohuita koivun runkoja, isoja levyjä hyvää koivun tuohta, jotka lomittain aseteltuna takertuvat toisiinsa kuin tarralenkkareiden kiinnitykset. Katon päälle tuli painoksi kuoritut malkapuut, loivalla lappeelle myös kivet toimivat hyvin painona puiden lisäksi. Kiviä tarvittiin myös tulisijan muuraukseen. Valot rakennukseen saatiin aikaan räppänällä – sama rakenne on edelleen käytössä savusaunoissa. Teknistä edistystä oli jo lampaan rakosta tehty kalvoikkuna.

 Päivi TervonenJuoksetuksenahon niittysauna