Avainsana-arkisto: hautausmaa

Seili. Matkan pää.

” Tauti on Jumalan rangaistus syntisestä elämästä!” Kustaa II Adolfin 1600-luvun alun käskykirjeellä komennettiin perustettavaksi leprasairaala Turun saaristoon. Seilin saarelle päädyttiin, ja sinne joutuivat leprapotilaiden lisäksi myös mielitautiset ja muut kroonikot. Ei ne mitään lääkärinhoitoa tarvitse – paloviinaa, parantavien lähteiden vettä ja Jumalan sanaa! Ne riittäkööt!

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Toivoton oli sairastuneiden kohtalo. Spitaali oli taudeista kammotuin, vaikka se leviää huonosti ja tappaa hitaasti (Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen). Tauti sai sairastuneet näyttämään kammottavilta – ihomuutoksia, löyhkäävä hengitys, hinkuva puhe, sormien ja nenän irtoaminen.

Heidät piti saada pois tavallisen kansan silmistä. Voiko enemmän lopulliselta tuntuvaa olla: potilaiden piti tuoda mukanaan Seiliin oman ruumisarkkunsa laudat, eivätkä he enää palanneet ulkopuoliseen maailmaan. Saaren kirkon ympäriltä he saivat viimeisen leposijansa. Ja toivottavasti myös rauhan.

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Kun pelätty lepra alkoi kadota Suomesta, saarella aloitti toimintansa hourujenhuone eli mielisairaala. Mielisairaita hoidettiin Seilissä vuoteen 1962 saakka.

Tutustumaan Seiliin

Tumma historia, mutta kaunis saari. Yhteysaluksella pääsee tutustumaan Seiliin ympäri vuoden. Museokirkko on avoinna kesäkaudella. Kirkko on Metsähallituksen luontopalvelujen hoidossa, ja sitä korjattiin viime kesänä.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Mainokset

Hautaa minut sinne, mistä kurki lähtee lentoon

Kalmisto kauniilla rannalla

Ounasjoen virtaus vie ajatukset kauas menneisyyteen. Joen rannalla erottuu kuoppia, pieniä ja suurempia. Poismenneet haudattiin maan alle rakennettuihin hirsikehikoihin. Isommissa oli vainajia vierivieressä, pienemmissä kenties vain yksi.

Vainajaa oltiin viemässä veneellä ylävirtaan haudattavaksi. Matka oli raskas ja soutaja nukahti. Unessa vainaja ilmestyi ruumiinsoutajalle ja kehotti hautaamaan hänet ”siihen, missä kurki hyppää ja lähtee lentämään”. Näin kerrotaan Kittilän Kurjenpolven hautausmaan käytön alkaneen.

Olipa tarina totta tai ei, saivat 1700-luvun vainajat kauniille paikalle viimeisen leposijansa.

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen / Metsähallitus

Kiviä vainajan päälle tai tuhkat ripoteltuna maahan

Valkeakosken Rapolassa muinaiset vainajat saivat päällensä raskaan katteen. Tuhkatuille katsottiin hautapaikka ison kiven vierestä, ja sen ympärille kasattiin komea kerros kiviä. Erottuipa kauemmaskin, että tässä lepää poismennyt.

Tavat vaihtuvat hautaamisessakin. Reilun sadan vuoden päästä kalmisto ei juuri maan tasasta kohonnut. Vainajien tuhkat ripoteltiin matalan ja sekaisen kiveyksen kivien väleihin. Saatettiinpa vainajat polttaa suoraan kiveyksen päälläkin. Samassa kiveyksessä taisivat olla sekaisin koko suvun vainajien jäännökset.

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Ruumiiden vetinen hauta

Lähes sadan ihmisten luut – miehiä, naisia, lapsia. Heidät haudattiin kostean niityn keskelle pieneen lampeen jo lähes 1400 vuotta aikaisemmin. Päättikö rutto heidän maallisen vaelluksensa? Oliko paikka köyhien tai orjien kalmisto? Todennäköisesti kuitenkin vain tapa haudata ihan tavalliset kansalaiset. Luiden seasta on löydetty paaluja, joilla vainaja painettiin pohjaan ja estettiin sitä nousemasta pintaan.

Isokyrön Leväluhdan vetinen vainajien leposija on askarruttanut jo 1600-luvulta lähtien. Kosteaa ympäristöä on vuosisatojen kuluessa kuivattu ojituksin, ja nykyisin paikka on viljelysmaiden keskellä.

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Luontopalvelut kalmistojen hoitajana

Rapola, Kurjenpolvi ja Leväluhta siirtyivät pari vuotta sitten Museovirastolta Metsähallituksen luontopalvelujen hoitoon. Niistä pidetään huolta poismenneitä kunnioittaen.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.