Avainsana-arkisto: esihistoria

Heinäkuun kulkijan muistikuvia Lapista Suur-Teuravuoman pitkospuilta ja poluilta

Monet tulevat Lappiin vaeltamaan tuntureilla, niin tein minäkin aiemmin. Vaan viime kesänä sain mielenkiintoisen työn Pallas-Yllästunturin kansallispuiston eteläpuolisen, suuren Teuravuoman-Kivijärvenvuoman soidensuojelualueen ja lähialueiden kulttuuriperinnön kartoittamiseksi. Kartoitus oli osa suurta Freshabit Life -hanketta.

img_2952

Kurtakon kylä Telatieltä nähtynä. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Ajoin Transporterillani etelästä tuhannen kilometriä ja majoituin Äkäslompoloon Yllästunturin luontokeskus Kellokkaan viereen. Majapaikasta aukeni upea näkymä ympäristön tuntureille. Kerrassaan verraton.

img_2948

Kelottunut pilkkapuu Telatien varressa. Pilkkaan oli kaiverrettu numerot 1 ja 8, kaiverruksen loppuosa oli kasvanut puun sisään. Mahtaako kyseessä olla Telatien kulkijoiden tai peräti rakentajien kaiverrus 1800-luvulta? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Tästä mainiosta tunturimaisemasta lähdin kuukauden ajan aamuisin ajelemaan muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Teuravuoman suoaluetta kohti. Kontrasti ensimmäisenä päivänä Äkäslompolon ja Teuravuoman välillä oli mahtava.

img_2936

Keneltä unohtunut? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Kun astuin autosta ulos, syöksyi päälleni melkoinen hyttysparvi. Oikeastaan inisijöitä oli kaikenlaisia, kuten seuraavien päivien aikana opin tuntemaan. Toisaalta niihin myös tottui. Ohvi toimi apuna sen suhteen.

img_2924

Polku kulkee ikimetsässä. Näetkö vanhan pilkkapuun? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Suoalue ei ollut mitenkään yksitoikkoinen, kuten voisi ehkä luulla. Ne, jotka tulevat Lappiin ja kulkevat aina tuntureilla, jäävät paljosta paitsi, jos eivät ikinä lankea soille. Sieltä löytyi samaa avaruutta kuin tuntureilta, samoja pikkupiirteisiä paratiiseja kuin tuntureilta. Oli solisevia purosia, vankkaa ikimetsää kasvavia suosaarekkeita, tuulen huminaa latvuksissa, hiljaisuutta, ukkosen jyrinää tunturissa ja sateen ropinaa hatun liereissä.

img_2605

Ukkosen uhkaa. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Makoisia hilloja, suopursun tuoksua, ajan painamien niittylatojen jäännöksiä, ikivanhoja pilkkapuita, tervahautoja ja monenlaisia muitakin ihmisen jälkeensä jättämiä katoavaisia merkkejä elostaan ja olostaan.

img_2813

Kahvitauon paikka. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Käyskentelin Teuravuomaa ja lähiympäristöjä viikkotolkulla hiostavissa helteissä, äkkinäisissä ukkoskuuroissa ja toisinaan tihkusateessakin. Tulipahan koluttua ja työ tehtyä, mutta ei siellä sinun tarvitse välttämättä viikkokausia viettää, vaan jo päivässäkin ehdit näkemään ja kokemaan vaikka mitä. Kukapa sitä ikinä etukäteen tietääkään. Joten tulepa päiväksi sieltä tunturista alas ja käy itse katsomassa. Suosittelen.

img_2878

Tervahaudan lähistöltä löytyi asumuksen jäännös. Liekö tervanpolttajien maja. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Suoalueeseen pääsee ehkä parhaiten tutustumaan Kurtakon ja Venejärven välillä kulkevaa pitkospuureittiä, joka on rakennettu  alunperin jo 1800-luvun lopulla postitieksi. Telatielle pääsee myös Teurajärveltä.

img_2868

Vanha niittylato Kelhujoen varressa. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

img_2864

Ladon seinässä oli monia kaiverruksia. Tässä yksi vanhimmista: Aati Kyrö 19.8.1922. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Jouni Taivainen on arkeologi ja teki Suur-Teuravuomalla viime kesänä Freshabit Life -hankkeessa kulttuuriperintökohteiden inventoinnin.

freshabit_tunnusrivi

 

 

Suksikaa suolle

Suohan nyt on suo – hilloja, jorpakkoja, satunnaiset pitkokset. Ei kait niillä muuta. Mutta onpa vain kuitenkin. Soiden hyödyntämisellä ja niihin liittyvillä perinteillä ja uskomuksilla on Suomessa pitkä historia. Soiden hapettoman turpeen keskeltä on ojan kaivuussa löytynyt muun muassa muinaisia suksia.

Soilta on koottu karjalle ja lampaille rehua 1950-luvulle asti. Siitä muistoina monilla soilla on suovanpohjia ja latoja. Niitä näkee vaikkapa Riisitunturin, Pallas-Yllästunturin ja Pyhä-Luoston kansallispuiston soilla. Suon vierustalla saattaa olla vielä niittäjien kämppäkin jäljellä. Kylillä ja taloilla omat suoniittypalstansa joskus kaukanakin asutuksesta. Laajinta suoniittyjen käyttö oli pohjoisessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suoniittäjien taukokämpän seinäkirjoituksia Kolarilaisen suon kupeessa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Suolle saatettiin nostaa vettä patojen avulla, jotta sammalet vähenisivät ja eläimille syötäväksi sopivat kasvit lisääntyisivät. Vanhoja suoniittypatojen jäänteitä saattaa vielä nähdä joillain soilla.

Soita raivattiin myös pelloiksi ja niillä harjoitettiin kydötystekniikkaa, jossa suo kuivattiin, pinta poltettiin ja tuhkaan sekoitettiin lantaa.

Isokuru Tunturiaavan takana

Pyhä-Luoston kansallispuiston Tunturiaavaltakin on aikoinaan niitetty karjalle rehua. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Soiden pohjassa esiintyy suomalmiksi kutsuttuja rautaoksidisaostumia ja niitä kerättiin järvimalmin ohella raudanvalmistuksen raaka-aineeksi. Rautaoksidisaostumia on hyödynnetty rautakaudelta asti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suovan jäänteet Tunturiaavalla Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Soiden rahkasammalta käytettiin aikoinaan eläinten pehkuina ja rakennusten seinien eristeenä. Turvetta käytettiin myös polttoaineena masuuneissa ja jopa höyryvetureissa.

Suot olivat erinomaisia kulkureittejä etenkin talvisaikaan jäätyneinä. Sulan ajan soiden ylitystä helpottamaan rakennettiin siltoja, kapulateitä ja pitkoksia.

Seija Olkkonen

Pitkokset Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kansanperinteessä suo oli usein paha paikka – hallan tuoja, metsän takainen paha, kaiken loppu ja niillä nähtiin virvatulia. Toisaalta suo oli sodan ja vainon aikana viimeinen turvapaikka – sinne ei vainooja hevillä lähtenyt.

Minulle suot ovat rauhan tyyssijoita kaikkina vuodenaikoina ja kesällä erityisen ihania. Se suon tuoksu!

Karpalonkukka_Seija Olkkonen

Karpalonkukka. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Soissa on vara mistä valita – kattavathan ne lähes kolmanneksen Suomen maapinta-alasta. Helposti niihin pääsee lähes kaikissa kansallispuistoissa.

Ruostevilla_Seija Olkkonen

Ruostevillaa suolla. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja

Kummallisia kivikuoppia

Oletko koskaan huomannut kivisiä kuoppia tai kivikehiä rakkakivikoissa? Kun yhden hoksaa, niin osaa etsiä niitä muualtakin. Ne ovat ihmisten tekemiä. Niitä sanotaan purnuiksi tai rakkakuopiksi.

Purnu Kevolla

Purnu Kevon luonnonpuistossa Utsjoella. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Joskus purnuja on vain yksi, joskus useita lähekkäin. On pieniä ja tosi isoja. On rakkaan kaivettuja ja kivikon päälle kivireunoilla korotettuja.  Joskus niitä on vähän vaikeita tulkita, toisinaan ne ovat ihan selviä tapauksia.

Geavvogeasoaivvit purnu

Purnu Paistunturin erämaa-alueella Utsjoella. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Eihän meille kukaan kuoppien aikalainen ole kertomassa, mihin niitä käytettiin, mutta purnut ovat mitä todennäköisimmin olleet säilytyskuoppia. Joskus niitä on peuranpyyntikuoppien lähettyvillä. Ehkä niissä on säilytetty syksyn pyynnissä saaliiksi saatujen peurojen lihaa. Rakkaan on kaivettu kiviä siirtämällä kuoppa, ehkä vuorattu se taljoilla tai vaikka tuohella ja laskettu siihen peuranliha jäätymään. Peitetty vielä kunnolla kivillä, etteivät pedot sitä pääse hakemaan.

Rodjanoaivi purnu

Purnu Paistunturin erämaa-alueella Utsjoella. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Kerran löysin useampia vaaran kyljen rakkakivikkoon tehtyjä syviä kuoppia, joiden pohjat ulottuivat lähes kivikon alla kulkevaan jääkylmään lähdepuroon. Olisivatkohan olleet esihistoriallisia jääkaappeja?

purnu käsivarresta

Kaksi purnua on muinoin tehty ison kiven viereen Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Liekö kivi ollut merkkinä missä purnut ovat. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kannattaa pitää silmänsä auki kivikoissa muutenkin kuin kompastumisen estämiseksi.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Hyvällä rengillä pitää olla paikka

Tuli on ihan olennainen ihmisen historiassa. Se on tuonut turvaa, tarjonnut lämpöä ja sillä on saatu ruoka kypsäksi. Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Siksipä sitä on pitänyt hallita erilaisilla rakenteilla, jottei se leviä. On takkaa ja kaminaa ja retkeilijälle tulipaikkaa. Mutta mitäpä oli ennen niitä?

Jopa tuhansien vuosien takaisesta tulen käytöstä näkyy luonnossa jälkiä. Saattaa olla vaikea uskoa, että kivikautisenkin ihmisen toiminnan jäljet voivat ovat ihan lähellä maan pintaa ja jopa näkyä ilman kaivamista nykykulkijalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulen värjäämää maata ja palaneita kiviä muinaisessa tulisijassa Utsjokisen järven rannalla. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Joskus saattaa polulla tai kuluneella törmällä näkyä hiilenkikkareita, nokea, punertavaa maata tai palaneen näköisiä kiviä. Silloin kannattaa katsella ympäristöä tarkemmin. Näkyykö kenties pieniä valkoisia murusia? Ne ovat jääneet jäljelle nuotioon heitetyistä luista, joista tuli on hävittänyt maatuvan aineksen ja jotka siten saattavat säilyä tuhansia vuosia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yllä olevasta tulisijasta valui kuluneelle rantatörmälle valkeita palaneiden luiden sirpaleita. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Maastossa liikkuessaan saattaa hoksata myös erilaisia kivikehiä ja –kasoja. Tulelle on tehty kivillä rajat, mutta kivet ovat olleet tärkeitä myös lämmön varastoijina.

Miten sitten erottaa vanhat tulisijat myöhemmistä? Jaa-a, aina se ei ole helppoa ammattilaisellekaan ilman tarkempia tutkimuksia. Vihjeitä iäkkyydestä antavat tarkasti asetellut ja pitkäaikaisesta kuumudesta halkeilleet kivet, säännöllinen rakenne ja kivien päällä kasvava kasvillisuus. Varmuuden saa vain luonnontieteellisillä ajoitusmenetelmillä.

Tulisija kehä

Pyöreä tulisija Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Pohjoisen Lapin kulkijat ovat saattaneet hoksata suorakaiteen muotoisia matalia kivirakennelmia, joita on usein useampi lähekkäin. Monissa niissä on toisessa päässä muita isompi tasapintainen kivi, johon on voitu laskea keittoastia. Aiemmin niitä luultiin jopa haudoiksi, mutta ne ovat olleet kodan keskusliesiä. Tällaisia tulisijoja on käytetty noin 700-luvulta 1600-luvulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suorakaiteen muotoinen tulisija Kilpisjärvellä. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Vähän myöhemmin (1400-1500-luvuilla) Pohjois-Lapissa otettiin käyttöön permukkaliesiksi kutsutut tulisijat. Nekin ovat muodoltaan suorakaiteisia, mutta niiden yhdestä tai useammasta kulmasta lähtee suora kivirivi – permukka. Permukat jakoivat kodan eri osiin. Permukkaliesistä voi lukea lisää Paistunturin erämaa-alueen hoito- ja käyttösuunnitelmasta.

Tulisija permukka

Permukkaliesi Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kannattaa pitää silmät tarkkana retkeillessään, saattaa nähdä merkkejä menneisyydestä. Kansallispuistoissa ja erämaa-alueilla on liikkunut ihmisiä tuhansia vuosia aikaisemminkin. Osa jopa leiriytynyt samoihin paikkoihin kuin sinäkin – luonnonkauneus se houkutti silloinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suorakaiteen muotoinen tulisija pilkistää kuntan alta polulle Utsjoella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Vasen käsi ja tikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde

Kansallispuistot. Niissähän on sitä luontoa ja pitkoksia. Ai, historiaa myös? On vai?

39 kansallispuistoamme ovat pullollaan hienoja historiakohteita. Joskus niihin tutustuu ihan huomaamattaan autiotuvassa istuessaan. Se saattaakin olla vanha palovartijan maja tai kultamiesten tupa.

Poimin tähän muutaman kansallispuiston esimerkiksi. Lisätietoa puistojen kohteista löydät linkeistä. Lisää kansallispuistojen historiakohteista seuraa myöhemmin. 

Perinnetiloilla perinteisiä eläimiä ja kasveja

Jos haluaa päästä kokemaan historiaa ihan kädestä pitäen, niin kannattaa suunnata perinnetiloille. Koveron kruununmetsätorpalla Seitsemisen saloseudulla voi ensi kesänä kokeilla vaikkapa pellavan tai härkäpavun kylvöä, perunan istutusta tai varpuluudan tekoa.

KORTtalo1010033S-MHiukkamäki

Korteniemen perinnetila Liesjärven kansallispuistossa. Kuva S.-M. Hiukkamäki / Metsähallitus

Liesjärven kansallispuistossa Korteniemen metsävartijantila vie 1900-luvun alun elämään ja tutustuttaa suomalaisten alkuperäisrotujen kotieläimiin ja vanhoihin kotimaisiin kasvilajikkeisiin. On muuten hieno paikka. 

Kalastajakylästä tikkuaskin kokoiseen maailmanperintökohteeseen

Jos mielii mereisempiin maisemiin, niin Tammisaaren saariston kansallispuistossa on tosi hieno yhdistelmä historiaa. Jussarössä on söpö vanha luotsitupa. Saaren itäosassa söpöys ei niinkään ole läsnä, sillä siellä on autioitunut rautakaivos, mutta vaikuttava se on!

Tammisaari_Jussaro_PaiviRosqvist

Ei ne maisematkaan Jussarössä kovin surkeat ole. Kuva Päivi Rosqvist / Metsähallitus

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa on tulitikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde, kuninkaan kaiverrus, jatulintarha ja toisen maailmansodan aikaisen linnoituksen jäänteitä.

Vasen käsi ja kolmionmuotoisia päitä

Repoveden kansallispuisto ja tuleva Hossan kansallispuisto vievät kunnolla kauas menneisyyteen. Repovedellä voi nähdä kivikautisen vasemman käden, Olhavanvuoren kalliomaalauksessa nääs. Hossassa, tulevassa kansallispuistossa on yksi Suomen kuuluisimmista kalliomaalauksista, jossa on muun muassa hienoja kolmiopäisiä ihmishahmoja. Nyt kun Hossaan on vielä tulossa uusi katselulava heinäkuussa, niin kelpaa katsella maalausta.

hossa

Hossan kolmiopäähahmot. Kuva Sirke Seppänen / Metsähallitus

Lapin ja Lannan rajalla

Pyhä-Luoston kansallispuistossa voi Suomen syvimmän kurun lisäksi ihailla muinaisten metsäsaamelaisten pyhiä paikkoja. Pyhänkasteenlampeen laskee kaunis Pyhänkasteenputous. Lammella kerrotaan kastetun saamelaisia kristinuskoon 1600-luvulla. Vieressä kohoa Pyhätunturi, jonka laelta kulki vanha Lapin ja Lannan raja.

Pyhäkasteenputous

Pyhänkasteenlampi ja -putous Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Sama raja kulkee myös Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa Länsi-Lapissa. Se on paikoin yhteinen vanhan Turun ja Tukholman hiippakuntien rajan kanssa. Rajamerkintöjä löytyy vieläkin puiston tunturien huipulta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rajamerkki Lainiotunturin laen sumussa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kuoppia, kuoppia ja vielä lisää kuoppia

Jos minun pitäisi valita maamme kauneimmat muinaisjäännökset, niin melko kärkeen sijoittuisivat peuranpyyntikuopat. Niitä on usein jopa kymmeniä peräkkäin ja sijaitsevat tyypillisesti kauniilla hiekkakankailla. Jostain syystä ne kiehtovat mielikuvitustani ja esteettistä silmääni. Jos niitä haluaa nähdä, niin kannattaa suunnata Urho Kekkosen tai Lemmenjoen kansallispuistoon. Niissä kuoppia riittää retkeilyreittien varrella.

Morgamojan pyyntikuoppa muokattuna

Yksi Lemmenjoen kansallispuiston sadoista peuranpyyntikuopista. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Molemmissa puistoissa on myös saamelaista historiaa. UK-puistossa 1940-luvun kolttakenttiä, joihin asettui Petsamosta evakuoitua kolttasaamelaisia. Lemmenjoella taas on uskomattoman kaunis Kaapin Jounin vanha asuinkenttä. Siellä asui aikoinaan yksi kuuluisimmista saamelaisista, aikansa pororuhtinas Jouni Aikio.

06 The Gáppe-Jon farm in the summer

Kaapin Jounin saamelaistila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Pasi Nivasalo / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Tuleen tuijottelua

Parempaa ja mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin televisio-ohjelmat. Sitä voisi tuijottaa loputtomiin. Ihan hypnoottista. Yleensä näkyy oranssia, välillä vilahtaa sinistä, keltaista ja joskus punaistakin. Nuotio, soihtu, päre, takka, naurislamppu, kynttilä, öljylamppu.

17 Kuva Petteri Polojärvi

Nuotioon tuijottaminen rauhoittaa mielen. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Tulen käytön keksi todennäköisesti esi-isämme pystyihminen satojatuhansia, mahdollisesti jopa miljoona vuotta sitten. Luulenpa, että tuleen tuijoteltiin jo silloin. Tulen ääreen kokoonnuttiin suojaan pimeyttä, petoja ja hyönteisiä vastaan ja hakemaan lämpöä. Hoidettiin sosiaalisia suhteita. Siirrettiin tarinoimalla tietoa ja suvun historiaa seuraavalle sukupolvelle. Ruoka saatiin kypsennettyä ja ravinto paremmin sulavaan muotoon. Paljon energiaa vaativat aivot saivat voimaa ja kehittyivät entisestään.

Blogiin

Lapissa satojen ja jopa tuhansien vuosien ikäiset tulisijat voivat yhä näkyä maan pinnalle. Etualalla pyöreä tulisija Käsivarren erämaa-alueelta Enontekiöltä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Tulen tärkeys näkyy kaikkialla. Eihän täällä pohjoisessa olisi pärjännyt mitenkään ilman tulta. Kivikautisten tulisijojen jäänteet ja rautakautisten kotasijojen keskusliesien rivit Lapin erämaissa näkyvät yhä satojen ja tuhansien vuosien jälkeenkin.

DSC05834

Hiilien syvän oranssista hehkusta kipinöiden kauniiseen keltaiseen. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Yhä nykyäänkin tulta tuijottaessa pysyvät maailman ja mielen pedot ja pelot valopiirin ulkopuolella.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Hautaa minut sinne, mistä kurki lähtee lentoon

Kalmisto kauniilla rannalla

Ounasjoen virtaus vie ajatukset kauas menneisyyteen. Joen rannalla erottuu kuoppia, pieniä ja suurempia. Poismenneet haudattiin maan alle rakennettuihin hirsikehikoihin. Isommissa oli vainajia vierivieressä, pienemmissä kenties vain yksi.

Vainajaa oltiin viemässä veneellä ylävirtaan haudattavaksi. Matka oli raskas ja soutaja nukahti. Unessa vainaja ilmestyi ruumiinsoutajalle ja kehotti hautaamaan hänet ”siihen, missä kurki hyppää ja lähtee lentämään”. Näin kerrotaan Kittilän Kurjenpolven hautausmaan käytön alkaneen.

Olipa tarina totta tai ei, saivat 1700-luvun vainajat kauniille paikalle viimeisen leposijansa.

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen / Metsähallitus

Kiviä vainajan päälle tai tuhkat ripoteltuna maahan

Valkeakosken Rapolassa muinaiset vainajat saivat päällensä raskaan katteen. Tuhkatuille katsottiin hautapaikka ison kiven vierestä, ja sen ympärille kasattiin komea kerros kiviä. Erottuipa kauemmaskin, että tässä lepää poismennyt.

Tavat vaihtuvat hautaamisessakin. Reilun sadan vuoden päästä kalmisto ei juuri maan tasasta kohonnut. Vainajien tuhkat ripoteltiin matalan ja sekaisen kiveyksen kivien väleihin. Saatettiinpa vainajat polttaa suoraan kiveyksen päälläkin. Samassa kiveyksessä taisivat olla sekaisin koko suvun vainajien jäännökset.

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Ruumiiden vetinen hauta

Lähes sadan ihmisten luut – miehiä, naisia, lapsia. Heidät haudattiin kostean niityn keskelle pieneen lampeen jo lähes 1400 vuotta aikaisemmin. Päättikö rutto heidän maallisen vaelluksensa? Oliko paikka köyhien tai orjien kalmisto? Todennäköisesti kuitenkin vain tapa haudata ihan tavalliset kansalaiset. Luiden seasta on löydetty paaluja, joilla vainaja painettiin pohjaan ja estettiin sitä nousemasta pintaan.

Isokyrön Leväluhdan vetinen vainajien leposija on askarruttanut jo 1600-luvulta lähtien. Kosteaa ympäristöä on vuosisatojen kuluessa kuivattu ojituksin, ja nykyisin paikka on viljelysmaiden keskellä.

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Luontopalvelut kalmistojen hoitajana

Rapola, Kurjenpolvi ja Leväluhta siirtyivät pari vuotta sitten Museovirastolta Metsähallituksen luontopalvelujen hoitoon. Niistä pidetään huolta poismenneitä kunnioittaen.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Paljastava kasvillisuus

Minusta on tosi mielenkiintoista, että joskus kasvillisuudesta voi päätellä mitä paikalla on tapahtunut kymmeniä tai jopa satoja vuosia sitten. Tai no ei se nyt ihan mitään kasvi-CSI:tä ole, mutta jotain kuitenkin voi paljastua.

Sikoangervon levinneisyys painottuu lounaisessa Suomessa alueille, joilla oli rautakautista asutusta ja mäkilinnoja. Sikoangervolla hoidettiin muinoin mm. reumatismia ja kihtiä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Sikoangervon levinneisyys painottuu lounaisessa Suomessa alueille, joilla oli rautakautista asutusta ja mäkilinnoja. Sikoangervolla hoidettiin muinoin mm. reumatismia ja kihtiä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Ihminen on tuonut meille kengänpohjissaan, varpaanväleissään ja rehun mukana jos jonkinlaisia siemeniä. Joskus niitä on tuotu ihan varta vasten, koska laji on ollut sopiva syötäväksi tai sitä on käytetty mausteena, tekstiilikuituna, värjäykseen tai lääkkeenä. Ihminen on myös luonut tahattomasti tai tarkoituksella monille lajeille sopivia elinympäristöjä muun muassa raivaamalla muuta kasvillisuutta.

Kansallispuistoissa, Lapin erämaa-alueilla ja muilla Metsähallituksen luontopalvelujen hoitamilla alueilla on paljon paikkoja, joissa kasvillisuuden ja ihmisen toiminnan välistä yhteyttä voi käydä tarkastelemassa. Vanhoilla asuinkentillä, muinaisjäännöksillä, rauniolinnoilla ja muilla historiakohteilla voi yhdistää luonto- ja historiaharrastuksensa. Historiallisista vierailupaikoista löydät tietoa luontoon.fi-verkkopalvelustamme. Suuntaa vaikkapa Raja-Joosepin kentälle Urho Kekkosen kansallispuistoon, Kaapin Jounin kentälle Lemmenjoen kansallispuistoon, Raaseporin rauniolinnalle tai Svartholman linnoitukselle Loviisassa.

Vanhat asuinkentät

Joskus Lapin vanhoista hylätyistä asuinkentistä näkyy joitain ihmisen tekemiä rakenteita, mutta toisinaan ne voi havaita vain kasvillisuuden perusteella. Ympäristöstä poikkeava monilajinen heinä- ja ruohokasvillisuus paljastaa paikalla asutun.

Pohjannoidanlukko Appisjokisuun vanhalla asuinkentällä Hammastunturin erämaa-alueella Inarissa. Kuva Saara Tynys / Metsähallitus.

Pohjannoidanlukko Appisjokisuun vanhalla asuinkentällä Hammastunturin erämaa-alueella Inarissa. Kuva Saara Tynys / Metsähallitus.

Niiltä saattaa löytyä esimerkiksi pienenpieniä noidanlukkoja. Vuosikymmeniä jatkunut kulkeminen ja tallaus, lampaiden ja joskus porojen ja lehmienkin laidunnus on muokannut pihapiiristä avoimen niityn tai kedon.

Orposen vanhan asuinkentän kukkaloistoa Sodankylässä. Kuva Mia Vuomajoki / Metsähallitus.

Orposen vanhan asuinkentän kukkaloistoa Sodankylässä. Kuva Mia Vuomajoki / Metsähallitus.

Sotien mukana

Maamme kamaralla on sodittu ja käyty pienempiä kahakoita vuosisatojen ja –tuhansien ajan. Sotilaiden mukana tänne on tullut monia kasvilajeja. Niitä kutsutaan polemokoreiksi eli sotatulokkaiksi. Suurin osa niiden siemenistä on levinnyt meille ruuaksi tuodun viljan ja hevosten rehun seassa, mutta varmaan saappaiden pohjissakin. Niistä sitten iti niittyjen ja pihojen kasveja kulkuteiden varsille ja majoitusalueille metsiin. Sotatulokkaita löytyy esimerkiksi toisessa maailmansodassa saksalaisten käytössä olleilta alueilta.

Joskus vihjaavat esihistoriastakin

Saattaapa kasvillisuus vihjata ihan satojen vuosien takaisesta asutuksesta, ihan esihistoriallisestakin. Usein mahdollisesta esihistoriallisesta muinaisjäännöksestä antaa vihjeen, ei niinkään yksittäinen kasvilaji, vaan koko kasviyhteisö. Monet runsaslajisimmista kedoistamme sijaitsevatkin rautakautisilla asuinpaikoilla ja kalmistoilla.

Tulikukkia kasvaa usein Etelä-Suomen rautakautisilla asuinpaikoilla ja keskiaikaisilla kylätonteilla. Tummatulikukka, kuten muutkin tulikukat, ovat vanhoja lääkekasveja. Mutta kasvin rikottuja siemeniä käytettiin myös taikinapalloihin piilotettuina kalastusmyrkkyinä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Tulikukkia kasvaa usein Etelä-Suomen rautakautisilla asuinpaikoilla ja keskiaikaisilla kylätonteilla. Tummatulikukka, kuten muutkin tulikukat, ovat vanhoja lääkekasveja. Mutta kasvin rikottuja siemeniä käytettiin myös taikinapalloihin piilotettuina kalastusmyrkkyinä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Ensimmäisenä vihjeenä saattaa kasvaa vaikkapa katajaa, maksaruohoja, ketoneilikkaa ja mäkitervakkoa. Silloin kannattaa tarkastella muita lajeja lähemmin. Löytyykö vaikkapa pölkkyruohoa, etelänhoikkaängelmää, heinäratamoa, sikoangervoa, mäkikauraa, nurmilaukkaa tai tulikukkia? Jos löytyy, niin sitten voi jo etsiä löytyisikö muinaisjäännöstäkin. Toki näitä lajeja kasvaa muuallakin eli aivan varmoja merkkejä muinaisjäännöksestä ne eivät ole. Mutta mukava kuitenkin ajatella, että ehkä jo rautakaudella joku muu katseli juuri tässä samoja lajeja kuin minä.

Pölkkyruohoa kasvaa usein rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen lähellä. Tosin myös esimerkiksi ratojen varret ovat sen suosimia kasvupaikkoja, joten sieltä ei ehkä kannata muinaisjäännöstä etsiä. Tai ainakin kannattaa varoa junaa. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Pölkkyruohoa kasvaa usein rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen lähellä. Tosin myös esimerkiksi ratojen varret ovat sen suosimia kasvupaikkoja, joten sieltä ei ehkä kannata muinaisjäännöstä etsiä. Tai ainakin kannattaa varoa junaa. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Lue lisää ihmisen toiminnan ja kasvien yhteydestä Seppälä, S.-L. 2006, Perinnemaisemien yhteys varhaiseen asutus- ja maankäyttöhistoriaan. Suomen ympäristö 1/2006.

Kaapin Jouni – Lemmenjoen kuuluisuus

Lemmenjoen kansallispuiston ensimmäisten asukkaiden henkilöllisyys ei ole tiedossa, vaikka heistä on runsaasti jälkiä maastoon jäänytkin. Mutta yhdestä Lemmenjoella asuneesta miehestä tuli yksi Lapin kuuluisimmista.

Kaapin Jouni eli Jouni Aikio asui perheineen (1875-1956) Lemmenjoella Sotkajärvellä kaukana maalikylistä. Mutta eipä ollut heidän elämänsä eristäytynyttä. Väärteinä oli maaherra ja presidentti, ja maa nähtiin Helsinkiä myöten.

Lemmenjoelle virtasi myös kaikenlaista kulkijaa elokuvantekijöistä ja toimittajista lähtien. Jounista kirjoitettiin niin National Geographicissa kuin Suomen Kuvalehdessäkin. Jälkimmäisessä pääsi kansikuvaan asti.

Kaapin Jounin tila Lemmenjoella. Kuva Pasi Nivasalo Metsähallitus luontopalvelut

Kaapin Jounin tila Lemmenjoella. Kuva Pasi Nivasalo Metsähallitus luontopalvelut

Filmitähtenä

Toisen maailmansodan jälkeen elokuva löysi Lapin. Lyhyempien ja pidempien filmien tekijät kävivät kuvaamassa mielestään eksoottista Lappia ja sen asukkaita. Kaapin Jouni esiintyi Holger Harrinivan Napapiirin takana –pätkässä, Aimo Jäderholmin Kolmen valtakunnan Lappia –filmissä ja tähditti Eino Mäkisen Kultaa ja hiekkaa –elokuvaa. Kaapin Jouni oli myös kutsuvieraana Erik Blombergin ja Aarne Tarkaksen kuuluisan Valkoinen peura –elokuvan ensi-illassa.

Kaapin Jouni Suomen Kuvalehden kansikuvassa vuonna 1947. ©Suomen Kuvalehti.

Kaapin Jouni Suomen Kuvalehden kansikuvassa vuonna 1947. ©Suomen Kuvalehti.

Kuuluisia väärtejä

Presidentti Svinhufvud kävi Inarissa 1935 ja Kaapin Jouni oli pitäjän mahtimiehenä häntä vastaanottamassa. Seuraavana vuonna Jouni perheineen sai Helsingin poroviikkojen aikaan presidentiltä kutsun tulla kahvittelemaan presidentinlinnaan. Siellä olivat mukana myös silloinen oikeusministeri Urho Kekkonen ja Rovaniemen kauppalanjohtaja Kaarlo Hillilä. Ensimmäisestä tuli sittemmin presidentti ja toisesta Lapin maaherra. Molemmat säilyivät Jounin väärteinä, ja vierailivat useamman kerran Lemmenjoella Jounin vieraana.

Kaikenlaisia kulkijoita Lemmenjoella

Edellisten lisäksi Lemmenjoelle tuli muitakin kulkijoita kullankaivajista retkeilijöihin. Kerran Jouni tapasi pari nuorukaista nuotiolla miettimässä mitä tekisivät pyydystämälleen hauelle. Jouni kertoi tietävänsä maailman parhaan haukireseptin, heitti hauen nuotioon ja kasasi puita päälle. Kahvistelun ja tulistelun aikana nälkä yltyi, ja nuoret kaivoivat nuotiosta hiiltyneet kalan jäännökset. – Ei pidä jänkäkoiraa syödä, kun on oikeaakin ruokaa, sanoi Jouni ja tarjosi pojille siikaa ja poroa.

Kaapin Jounin asuinkentän aittoja. Kuva Pasi Nivasalo Metsähallitus luontopalvelut

Kaapin Jounin asuinkentän aittoja. Kuva Pasi Nivasalo Metsähallitus luontopalvelut

Kaapin Jounin tilaan pääsee tutustumaan

Kaapin Jounin asuinkenttä rakennuksineen siirtyi osaksi Lemmenjoen kansallispuistoa, kun tilan viimeinen asukas muutti pois 2000-luvun alussa. Metsähallituksen luontopalvelut kunnosti rakennuksia kolmen vuoden ajan. Maisemaltaan upeaan asuinkenttään, sen hienoihin rakennuksiin ja perinnebiotooppiin kannattaa käydä tutustumassa vaikkapa Lemmenjoen matkailuyrittäjien opastamana.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Lisää Kaapin Jounista http://www.luontoon.fi/kaapinjounintila?inheritRedirect=true

Jorma Lehtola: Lailasta Lailaan – Tarinoita elokuvien sitkeistä lappalaisista. Kustannus-Puntsi

Kaapin Jouni, Pororuhtinas. Lapin Legendat. Ukko-Media Oy

Hellekeliä, kuoppiin lankeamisia ja myötätuulta Lemmenjoella

Kuukausi kulttuuriperintökohteiden inventointia Lemmenjoen kansallispuistossa on takana. Kolmisensataa kilometriä vaeltelua ja öitä taivasalla tuntureilla ja jokien varsilla. Paljon mahtui matkalle, niin kulttuuriperintöä kuin luontoelämyksiäkin! Hienoin luontohavainto oli komean tunturipöllön äänetön ohilento, eivätkä äkkiä unohdu myöskään Morgam-Viipuksen rinteen valkokukkainen kurjenkanervakasvusto ja Lemmenjoen laakson rinteiden vaikeakulkuiset louhikot.

Reissun alun sää oli Lapin kesäksi poikkeuksellinen; aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ympäri vuorokauden ja lämpötila huiteli lähellä kolmeakymmentä. Hiki tuli paikoillaan istuskellessakin, saati rinkkaa tunturin kuvetta ylöspäin kantaessa. Hyttysiä ei vielä ollut, joten asusteeksi tunturinummilla riitti lähestulkoon pelkkä lierihattu. Kesä puhkesi vehreimilleen parissa päivässä. Laskeutuessani keskiyöllä Morgam-Viipukselta Lemmenjoen laaksoon aamusumujen lävitse tuntui kuin olisin saapunut satumaahan: joenvarren kukkivien tuomien tuoksu, kulleroiden ja metsäkurjenpolvien värikylläinen niitty, joen solina ja pesistään pyrähtelevät rastaat. Lumouksesta minut herätti saman tien Lemmenjoen ylitys. Ei tainnut valikoitua ylityspaikaksi se helpoin kohta, jääkylmää vettä oli puolireiteen saakka – aika kohmeiset kintut olivat vastarannalla.

Pyyntikuoppia oli muinaisväki kuopinut kankaille niin paljon, että paikoitellen seutu muistutti reikäjuustoa. Nousumetrejä kertyi kuin tunturissa, kun kiipeilin toista metriä syvistä kuopista pois vähintään puolentuhatta kertaa. Morgamojan itäpuolella jumituin dokumentoimaan 99-kuoppaista ketjua. Hellekeli oli jo vaihtunut muutamassa päivässä kolmeen asteeseen, sormia paleli ja eväät alkoivat käydä vähiin. Rinkan olin jättänyt kymmenen kilometrin päähän Ravadasjärvelle. Väliin piti ottaa öinen lepotauko, siispä pikamarssia torkkumaan Morgamojan Kultalaan. Joku aiempi kulkija oli jättänyt tuvalle näkkileipäpaketin jämät, mistä ilahduin kovin, koska oma muonavarantoni oli huvennut viiteen sokerikorppuun, kolmeen kettukarkkiin ja muutamaan siivuun meetvurstia. Kiitokset tuntemattomalle kulkijalle niistä viidestä näkkileivästä, ne olivat tuona kylmänä kesäyönä mitä suurinta herkkua!

Kuva Sami Viljanmaa

Pyyntikuoppa Morgamojalla. Kuva Sami Viljanmaa.

Muinaiset asuinpaikat olivat kenties inventoinnin parasta antia. Toistakymmentä niitä löytyi, useimmilla hiekkaisilla, kohtalaisen tasalakisilla niemillä on taidettu Lemmenjoen varrella asua. Peuranpa paistia ihanaa oli asuinpaikoilla nautittu runsaasti, sillä koekuopistani paljastui kookkaan nisäkkään palaneita luita varsin usein. Monensorttisista kivistäkin oli tarvekalujaan kivikauden väki värkkäillyt. Rinkan painoa kasvattamaan kertyi erityisesti kvartsia ja kvartsiittia, mutta löytyipä myös liuskekivestä valmistettujen esineiden katkelmia ja hiukan piikiveäkin.

Reissun hienoin löytö tuli aivan inventointirupeaman lopulla, kun lähdin soutuveneellä vielä kolmeksi päiväksi ylävirralle tarkastamaan joen luoteisrantoja. Myötätuulen helpottaessa matkaani söin veneessä loikoillessani lounaaksi suklaata, kun veneen kokka karahti hiekkaisen niemen rantaan. Rantauduin, ja tuokion päästä huomasin niemen tyvellä kaksi komeaa pyyntikuoppaa. Kuoppien vieressä polulla, kauniisti jäkälöityneenä, minua vartoi muinaisen saviastian kappale! Kenties reilut kolmisen tuhatta vuotta sitten oli ruukku paikalla rikkoutunut. Iltayöllä matka jatkui Ravadasjärvelle soutamalla ja vuolaimmissa paikoissa venettä ylävirtaan kiskoen, ja pari päivää myöhemmin, tuulen suunnan sopivasti käännyttyä, pääsin taas myötätuulen vauhdittamana ja Härkäkosken koskenlaskuelämyksen kokeneena takaisin huoltotuvalle. Elokuussa odottavat uudet seikkailut UKK-puiston suunnalla.

Sami, Lemmenjoki