Avainsana-arkisto: arkeologia

Että nämä kumpareetko muka linnavuoria?

Se hieno mäkialue ihan Porvoon keskustan kupeessa

Että ihan linnavuori, enpä olisi tajunnut! No nyt kun sanot, niin miksei. Onhan se aika hieno juttu, että kaunis puisto ja lenkkeilyalue aivan Porvoon keskustan kupeessa on ollut linna. Ja vielä melkoisen vanha linna – jopa 1200-luvulta.

Porvoon Iso Linnamäkeä / Aino von Boehm

Iso Linnamäen rauhaan kannattaa suunnata vaikkapa vilkkaan kaupunkipäivän jälkeen. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Tarina kertoo, että Porvoon Iso Linnamäen olisi rakentanut merirosvo nimeltään Borg. Hän ja merirosvot Sibbe ja Helsing olisivat saapuneet laivoineen Uudenmaan rannikolle, minne rakensivat linnoja maasta ja kivestä. Sibbe olisi rantautunut Sipooseen ja Helsing, yllätys yllätys, Helsingin pitäjään. Oikeasti ei olla ihan varmoja olivatko Iso Linnamäen rakentajat tanskalaisia vai ruotsalaisia, mutta liekö sillä suurta väliä. Hieno paikka joka tapauksessa.

Kun Porvoossa käyt, niin suosittelen tekemään rauhoittavan piipahduksen Iso Linnamäelle. On mahtavat maisemat.

Maisema Iso Linnamäeltä Porvoon keskustaan / Aino von Boehm

Iso Linnamäeltä on hieno maisema Porvoon keskustaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus.

Melkein Olavinlinnan korvike

Savossa ei ollut rautakaudella helppoa, piti pelätä niin lännen ruotsalaisia, suomalaisia ja hämäläisiä eivätkä idän karjalaiset ja venäläisetkään ystäviltä tuntuneet.

Onneksi Sulkavalla Enoveden Linnavirtaan pisti Pisamalahden jyrkkäseinäinen niemi, jonne voitiin tarpeen tullen paeta vihollista. Linnavuoren loivemmille sivuille kasattiin vielä komeat kivivallit ja sen päälle vielä puista aitaa estämään vihollisen hyökkäystä. Vallin sisäpuolelle kerättiin nyrkinkokoisia kiviä varastoon, joilla voitaisiin losauttaa linnavuorelle pyrkijää.

Maisema Pisamalahdelta / Aino von Boehm

Komeat ovat maisemat Pisamalahdenkin linnavuorelta. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus.

Kruunu kuulemma mietti aikoinaan oikean linnan rakentamista Sulkavan Linnavuorelle, mutta päättikin rakentaa sen nykyisen Savonlinnan edustalle.

Kannattaa käydä tutustumassa. Saa samalla päivän liikunta-annoksenkin kun kiipeää rinnettä ylös.

Suomen suurin muinaislinna

Hämeessä ajateltiin vielä isommin – siitä todistuksena Rapolan ainakin rautakaudelta keskiajalle asuttu muinaisjäännösalue Valkeakoskella. On muinaislinnaa, muinaispeltoja, kuppikiviä, kalmistoja, asuinpaikkoja, heittokivikasoja. Aatteleppa että muinaislinnan paaluvarustuskin oli aikoinaan yli kilometrin pituinen. Rapola onkin koko Suomen suurin muinaislinna.

Rapolan vallia / Valkeakosken matkailu

Rapolan vallia. Kuva Valkeakosken Matkailu Oy.

Hämäläiset eivät olleet silloinkaan kovin myötäsukaisia. Paavi lätkäisi kirkonkirouksen 1300-luvulla Rapolan ja viereisen Voipaalan kylissä asuneelle kolmikolle – Mathias de Rapalum, Cuningas de Rapalum ja Oli Nevari de Rapalum eivät suostuneet maksamaan veroja. Cuningas-nimi siivitti myöhemmin tarinoita Rapolan kuninkaasta, mutta se taisi kuitenkin olla pelkkä etunimi.

Kuppikivi / Valkeakosken Matkailu Oy

Kuppikivi Rapolassa. Kuva Valkeakosken Matkailu Oy.

Rapola on kyllä hieno retkikohde historian, maiseman ja mahtavan luonnon takia. Kannattaa pistäytyä samalla vieressä Voipaalan taidekeskuksessakin.

Kirjoittaja on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Seilin saari – monen matkan pää

Seilin idyllinen saari sulkee sisäänsä pitkän ja erittäin mielenkiintoisen historian. Kun Googleen kirjoittaa hakusanaksi ”Seili”, saa huikeat 226 000 hakutulosta. Suurin osa saaren rakennuskannasta on Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä. Seilin kirkko, sekä merkittävä osa saaren maa-alueista taas on Metsähallituksen luontopalveluiden hallinnassa. Lisäksi saarella on yksityisiä kesämökkejä.

Seilin kirkkoniemellä sijaitseva, 1733 valmistunut kirkko on yksi saaren nähtävyyksistä.

Seilin kirkkoniemellä sijaitseva, vuonna 1733 valmistunut hospitaalikirkko on yksi saaren nähtävyyksistä. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Ensimmäiset saarelta löytyneet ihmistoiminnan jäljet ovat noin kahden vuosituhannen takaa, mutta pysyvä kyläasutus saareen on muotoutunut keskiajalla, jolloin elinkeinoja olivat maanviljely ja kalastus. Vuodesta 1619 lähtien saaressa toimi kruunun varoin ylläpidetty lepra- eli spitaalisairaiden hospitaali. Vielä 1600-luvulla spitaalia pidettiin Jumalan langettamana vitsauksena, eikä hospitaalinkaan tehtävänä ollut varsinaisesti hoitaa sairaita, vaan yksinkertaisesti eristää tartunnan saaneet muusta yhteiskunnasta. 1700-luvulle tultaessa oli Seiliin karkotettu Lounais-Suomesta ja Ahvenanmaalta yli 600 lepraan sairastunutta.

Jo 1620-luvulta on Seilistä maininta myös niin kutsutusta pyhäinhengenhuoneesta, jota myöhemmin alettiin kutsua houruinhuoneeksi. Se toimi vaivaisten ja heikkomielisiksi määriteltyjen hoitolaitoksena, jossa tarjotun hoidon tiedetään perustuneen vankilamaisiin olosuhteisiin sekä ruuan, vaatteiden ja viinan tarjoamiseen. Houruinhuoneen rakennuskokonaisuus ei ole säilynyt, mutta aluetta on voitu mallintaa kuvin arkeologisten ja rakennushistoriallisten tutkimusten perusteella.

”Mukana naulat ja lautaa, niistä leposijan saa Sata on seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan”  Laulaa Jenni Vartiainen vuonna 2010 ilmestyneen, multiplatinaa myyneen albuminsa Seili nimikkoraidalla. Seili on innostanut tekijöitä myös teatterin puolella; Turussa nähtiin esityskaudella 2014-2015 sekä kaupunginteatterin, että ylioppilasteatterin lavalla Seilin potilastarinoihin pohjautuva esitys. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

”Mukana naulat ja lautaa, niistä leposijan saa
Sata on Seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan”
laulaa Jenni Vartiainen vuonna 2010 ilmestyneen, multiplatinaa myyneen albuminsa Seili nimikkoraidalla. Seili on innostanut myös teatterin puolella; Turussa nähtiin 2014-2015 sekä kaupunginteatterin, että ylioppilasteatterin lavalla Seilin potilastarinoihin pohjautuvat esitykset. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

1800-luvulla rakennettiin saaren kiviset sairaalarakennukset ja viimeiset niiden ympärillä olevat puurakennukset valmistuivat 1900-luvun alussa. Mielisairaala lopetti toimintansa saaressa vuonna 1964. Siitä lähtien sairaalarakennuksissa on toiminut Saaristomeren tutkimuslaitos. Seilin kirkko, sairaalan rakennukset sekä sairaalan maatilan rakennukset on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY 2009).

Seilin hospitaalin taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkataloksi rakennettu, kaksikerroksinen Fyyri-niminen rakennus sijaitsee kivisen sairaalarakennuksen tuntumassa. 1800-luvulla virkatalot suunniteltiin keskitetysti Intendentinkonttorissa ja Fyyrinkin rakennuspiirustuksen ovat allekirjoittaneet ei enempää eikä vähempää kuin C. L. Engel ja A.W. Arppe. Kuva: Tapani Tuovinen, Metsähallitus

Fyyri, eli Seilin hospitaalin taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkatalo, sijaitsee kivisen sairaalarakennuksen tuntumassa. 1800-luvulla virkatalot suunniteltiin keskitetysti Intendentinkonttorissa ja Fyyrinkin rakennuspiirustuksen ovat vuonna 1826 allekirjoittaneet niinkin nimekkäät arkkitehdit kuin C. L. Engel ja A.W. Arppe. Kuva: Tapani Tuovinen, Metsähallitus

Leprasairaiden eristämisen ajalta on säilynyt saaressa vain yksi rakennus: saareen 1733 rakennettu puinen hospitaalikirkko. Seilin kirkko on 1700-luvulle tyypillinen ristikirkko, joka koostuu runkohuoneesta ja kahdesta kylkiäisestä. Kirkossa on yhä leprapotilaille tarkoitettu, muusta seurakunnasta aidalla erotettu tila, jossa on oma alttarinsa ehtoollista varten. Aidattuun osaan oli kulku erillisestä sisäänkäynnistä, joka on sittemmin laudoitettu ulkopuolelta umpeen. Sisäpuolella ovi on yhä nähtävissä.

Kirkon sisätila on koruton, eikä saarnastuolin ja alttaritaulun ohella sisäpintoja ole pintakäsitelty, vaikka perinteisesti 1700-luvulla kirkkojen sisätilat maalattiin vielä varsin koristeellisesti. Seilin kirkon kaltainen, askeettinen sisätila yleistyi vasta vuosisadan lopulla.  Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkkosalissa on yhä aita, jolla leprapotilaat eristettiin muista seurakuntalaisista. Kirkon sisätila on koruton, eikä saarnastuolin ja alttaritaulun ohella sisäpintoja ole pintakäsitelty, vaikka perinteisesti 1700-luvulla kirkkojen sisätilat maalattiin vielä varsin koristeellisesti. Seilin kirkon kaltainen, askeettinen sisätila yleistyi vasta vuosisadan lopulla. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkkoa on korjattu erityisesti 1900-luvun aikana useampaan otteeseen. Suurimmat korjaus- ja muutostyöt tehtiin vuonna 1906, jolloin kirkko sai nykyisen punaisen pystyvuorauksensa, katoksen sisäänkäynnin päälle ja oletettavasti myös ikkuna-aukkoja suurennettiin. 1967 kirkon peltikaton päälle rakennettiin nykyäänkin katteena toimiva paanukate.

Kirkko siirtyi Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalveluiden hallintaan vuonna 2014. Linnanrauniot ja muinaismuistot haltuun -hankkeen myötä kirkolle tehtiin samana vuonna vauriokartoitus ja korjaussuunnitelma, jonka pohjalta kirkkoa korjataan kesällä 2015. Korjaustyön lähtökohta on konservoiva, eli kirkolle tehtävät toimenpiteet keskittyvät vaurionaiheuttajien poistamiseen ja hellävaraisiin, vain välttämättömiin korjauksiin, jotka takaavat rakennuksen säilymisen myös tuleville polville. Luontopalveluiden kulttuuriperinnön blogi tulee seuraamaan korjaustöiden etenemistä kesän aikana.

Huhtikuun kuulaudessa puiden takaa häämöttää Seilin hospitaalikirkko. Kirkon ikkuna-aukot olivat poikkeuksellisesti peitettynä, sillä puitteet kunnostettiin talven aikana mantereella. Etualalla Saaristomeren tutkimuslaitoksen harjoittelijat niittävät ruovikkoa vesirajassa ja parantavat näin luonnon monimuotoisuutta ja maisemaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus)

Huhtikuun kuulaudessa häämöttää puiden takaa Seilin hospitaalikirkko. Kirkon ikkuna-aukot olivat talven poikkeuksellisesti peitettynä, sillä puitteet olivat kunnostettavana mantereella. Etualalla Saaristomeren tutkimuslaitoksen harjoittelijat niittävät vesirajan ruovikkoa ja parantavat näin luonnon monimuotoisuutta ja maisemaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hilja Palviainen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelijana.

Korvatunturin kulttuuriperintöä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Korvatunturi. Kuva: Timo Reinvuo/Metsähallitus

Tarina Korvatunturista Joulupukin asuinpaikkana sai alkunsa v. 1927, kun Markus-setä kertoi Yleisradion Lasten-tunti –ohjelmassa Joulupukin asuvan Korvatunturilla Savukoskella. Korvatunturi sijaitsee nykyään Urho Kekkosen kansallispuistossa rajavyöhykkeellä, ja sinne pääsee hiihtämään tai patikoimaan rajavyöhykeluvalla. Myös alueella toimiva matkailuyritys Kemihaaran Loma järjestää moottorikelkkamatkoja Korvatunturille. Mutta mitä kulttuuriperintöä Korvatunturin suunnalta tunnetaan, tietysti itse tunturin lisäksi? Hiilimiiluja, joissa muinaiset tontut valmistivat hiiliä tuhmille lapsille?

Nuorttijoella. Kuva: Metsähallitus

Nuorttijoella. Kuva: Metsähallitus

Urho Kekkosen kansallispuiston reunalla sijaitseva Nuorttijoki on vanha kulkureitti, jota pitkin on kuljettu Venäjälle. Reitti kulki Kemijoen yläjuoksulta Vouhtujoelle ja sieltä maitse vedenjakaja-alueen yli Sotataipaleen kohdalta. Sotataipaleelta päädyttiin Sotajoelle ja sieltä Nuorttijoelle, jota pitkin päästiin laskemaan Venäjälle. Reittiä pitkin ovat mukaan kulkeneet kauppiaat ja muut matkalaiset sekä kertoman mukaan myös suomalaiset ja venäläiset sotajoukot. Nykyään Nuorttijoen alueella voi vaeltaa 40 km pituisella Nuorttin retkeilyreitillä.

Jaurujoen varrelta on löydetty pyyntikuoppia. Kuva: Petteri Polojärvi/Metsähallitus

Jaurujoen varrelta on löydetty pyyntikuoppia. Kuva: Petteri Polojärvi/Metsähallitus

Alueella on metsästetty ja kalastettu tuhansia vuosia. Vanhasta peuranpyynnistä alueella kertovat pyyntikuopat ja lihan säilytykseen tarkoitetut kivistä ladotut purnut. Vanhoja pyyntikuoppia on löydetty esimerkiksi Keskihaaran ja Naltiohaaran risteyksestä, Vieriharjun tuvan suunnalta sekä Jaurujoelta. Pyyntikuoppia on käytetty Suomessa kivikaudelta aina 1800-luvulle asti. Pyyntikuoppia kaivettiin sellaisille alueille, joissa peurat luontaisesti liikkuivat. Peurat voitiin ajaa kuoppiin esimerkiksi hangasaitoja avulla. Kuopat voitiin myös naamioida niin, että pahaa-aavistamattomat peurat putosivat kuoppiin.

Kruununleimapuu Nuorttijoella. Kuva: Sami Viljanmaa/Metsähallitus

Kruununleimapuu Nuorttijoella. Kuva: Sami Viljanmaa/Metsähallitus

Nuorttijoen eteläpuolella on 1900-luvun alussa suunnitelluista savotoista muistona suuria leimikoita. Kaadettavaksi tarkoitettujen puiden kylkeen tehtiin kirveellä pilkka, johon lyötiin leima. Alueelta leimattiin yli 50 000 puuta. Vedenajakaja-alueen takan olevat puut oli tarkoitus uittaa Nuorttijokea pitkin Venäjälle, mutta ensimmäinen maailmansota keskeytti savottasuunnitelmat. Suomen itsenäistyttyä puut jäivät Nuorttille kaatamatta, koska järkevää kuljetusreittiä ei enää ollut. Metsähallituksen kruununleimalla merkittyjä puita voi nähdä Nuorttin reitin varrella esimerkiksi Voittinkönkään kohdalla. UK-kansallispuiston toteutumattomien savotoiden jäännöksistä voi lukea lisää täältä.

Manto-ojan autiotupa kunnostettiin vapaaehtoistyönä. Kuva: Siiri Tolonen/Metsähallitus

Manto-ojan autiotupa kunnostettiin vapaaehtoistyönä. Kuva: Siiri Tolonen/Metsähallitus

Toisen maailmansodan jälkeen Venäjän vastaiselle rajalle rakennettiin uusi poroaita estämään porojen pääsy rajan taakse. Monet alueen tuvista ovatkin alun perin poromiesten rakentamia. Esimerkiksi Manto-ojan autiotuvan rakensivat v. 1955 Armas Toivainen ja Jussi Ollila aitatyömaan tukikohdaksi. Tupa toimii nykyään autiotupana, ja se kunnostettiin viime kesänä vapaaehtoistyönä.

Hyvää joulunaikaa ja alkavaa vuotta Luonto ja kulttuuri -blogin lukijoille!

Siiri Tolonen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Lapin luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelijana.

Saaristomeren kansallispuiston arkeologinen kulttuuriperintö syynissä

Tämän ja ensi vuoden kenttätyökausien aikana Metsähallitus inventoi arkeologista kulttuuriperintöä Saaristomeren kansallispuistossa. Työ liittyy kansallispuiston uuden hoito- ja käyttösuunnitelman laatimiseen. Kohteena ovat Metsähallituksen omistamat maa-alueet. Työ aloitettiin kesäkuussa ja se jatkuu lomakauden jälkeen elokuussa. Mutta ensin vähän taustaa, koska ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

 

Muuttuva kulttuuriperintö

Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueen arkeologiset kulttuuriperintökohteet inventoitiin ensimmäisen kerran vuosina 1994-1997. Tuolloin käytiin läpi 235 saarta ja luotoa, sekä valtion että yksityisten maita, ja dokumentoitiin 138 arkeologista jäännöstä. Saaristomeri oli yhdessä Perämeren kanssa ensimmäinen kansallispuisto, jossa alettiin systemaattisesti kerätä tietoa arkeologisesta kulttuuriperinnöstä.

Nyt, kun pari vuosikymmentä on kulunut ensimmäisestä inventoinnista, näkemykset arkeologisen kulttuuriperinnön sisällöstä ja merkityksestä ovat muuttuneet. Metsähallituksen kulttuuriperintötyössä on tulkittu arkeologisen kulttuuriperinnön käsite väljemmin kuin perinteisessä muinaismuistolakiin kytkeytyneessä näkemyksessä on totuttu ajattelemaan. Arkeologista kulttuuriperintöä merensaaristossa ovat esimerkiksi esihistorialliset haudat, saariston perinteiseen asutukseen, elinkeinoihin ja resurssimaisemaan liittyvät paikat, sotahistorialliset jäännökset, luotsaukseen ja merenkulkuun liittyvät jäännökset ja kappelit ja historialliset hautapaikat.

 

Uusi kartoitus

Muutaman viikon jatkuneessa työssä kansallispuiston länsiosassa on dokumentoitu tähän mennessä 71 arkeologista kohdetta. Nyt tutkituilta saarilta tunnettiin entuudestaan kahdeksan kohdetta. Vanhin uusista löydöistä on hautaraunio Metsähallituksen laidunmailla Korppoon Kälössä. Kalliolle kivistä ja lohkareista kasattu röykkiö ajoittuu rautakauteen, 1000-2000 vuoden taakse meidän päivistämme. Kivenheiton päässä nyt löydetystä haudasta on entuudestaan tunnettu rakenteellisesti tyypillinen rautakautinen hautaraunio. Se on rakennettu niin lähelle rantaa, että paikka oli veden alla tai aivan rantavyöhykkeessä 900-luvulle j.Kr. asti. Tämä seikka antaa vinkkiä uudenkin hautalöydön todennäköisestä iästä.

Rautakautinen hautaraunio Söderbergenin rinteessä Korppoon Kälössä. Kuva: Tapani Tuovinen

Rautakautinen hautaraunio Söderbergenin rinteessä Korppoon Kälössä. Kuva: Tapani Tuovinen

 

Kalastus

Ei ollut yllätys, että suuri osa Saaristomeren kansallispuiston arkeologisista jäännöksistä liittyy kalastukseen. Kalastukseen liittyvät paikat, joissa rantaa oli raivattu, jotta veneet voitiin vetää maihin aalloilta turvaan. Tähän ryhmään kuuluvat myös paikat, joissa verkkoja kuivattiin erilaisten rakennelmien avulla, ja ehkä tunnusomaisimpina paikat, joissa kalastajat yöpyivät. Kalakareilla yöpymiseen ei aina tarvittu muuta kuin vene. Siinä nukuttiin avoimen taivaan alla tai se kallistettiin reelingilleen tuulensuojaksi. Toisinaan kuitenkin rakennettiin maihin kivinen muuri, joka rajasi muutaman neliömetrin lattiatason. Airojen, spriitangon, puomin tai maston avulla muurin päälle tehtiin kattorakenne, joka saattoi tukeutua pystysuoran kallionseinämän päälle. Katto peitettiin purjekankaalla. Tällaisia rakenteita on säilynyt muistitietoa paljon vanhemmalta ajalta, ja niitä on nimitetty arkeologisessa kirjallisuudessa tomtning-jäännöksiksi.

Tomtning-jäännösten luulisi olevan helposti havaittavissa, mutta niin vain kävi, että ensimmäinen alkukesästä löydetty tomtning on paikassa, josta inventoija vuonna 1995 käveli muutaman kymmenen metrin päästä ohi, huomaamatta mitään erikoista…

Tomtning-jäännös erottuu kivikkoon kaivettuna kuoppana ja sitä reunustavana kylmämuurauksena. Korppoon Myshamnin historiallinen satamapaikka.

Tomtning-jäännös erottuu kivikkoon kaivettuna kuoppana ja sitä reunustavana kylmämuurauksena. Korppoon Myshamnin historiallinen satamapaikka. Kuva: Tapani Tuovinen

Tämäkin pikkuinen muinaisjäännös on Myshamnin vanhassa satamapaikassa: kivestä ladottu kompassi, jonka haarat edelleen osoittavat likimain pää- ja väli-ilmansuuntia.

Tämäkin pikkuinen muinaisjäännös on Myshamnin vanhassa satamapaikassa: kivestä ladottu kompassi, jonka haarat edelleen osoittavat likimain pää- ja väli-ilmansuuntia. Kuva: Tapani Tuovinen

Lukuisat kivikeot päivystävät maisemassa ulkoluotojen kallionhuipuilla. Tutkittu tieto niiden i’istä ja merkityksistä puuttuu lähes tykkänään.  Merilintujen pyynti

Lukuisat kivikeot päivystävät maisemassa ulkoluotojen kallionhuipuilla. Tutkittu tieto niiden i’istä ja merkityksistä puuttuu lähes tykkänään. Kuva: Tapani Tuovinen

 

Merilintujen pyynti

Korppoon Brunskärissä kansallispuistoon kuuluu joukko erikokoisia saaria, joissa on säilynyt runsaasti merkkejä merilintujen metsästyksestä. Saarien rannoilla on kivistä ladottuja puolikaaren muotoisia muureja, jotka muodostavat näkösuojan rannasta katsoen. Tähän mennessä on dokumentoitu 40 kivimuuria Brunskärissä. Muureja on kansanomaisesti kutsuttu nimellä paahus, koija tai koju, ruotsiksi vettaskåra. Paahusten eteen rantaveteen sijoitettiin kellumaan puusta veistettyjä houkutuslintuja eli kaaveita (ruots. vetta), jotka saivat linnut laskeutumaan rantaveteen, haulikon kantaman päähän paahuksen taakse piiloutuneesta metsästäjästä. Kaaveita on mm. Suomen Metsästysmuseon kokoelmissa täällä.

Merlintujen pyynti kaaveelta yhdistetään yleensä keväiseen uroshaahkan eli kalkkaan pyyntiin. Aikojen kuluessa paahuksien tuntumasta on ammuttu myös telkkiä, pilkkasiipiä, mustalintuja, tukkasotkia, lapasotkia, isokoskeloita ja alleja.

Merilintujen pyynti kaaveelta oli menneinä vuosisatoina tuottoisa pyyntitapa, joka tuotti tuoretta lihaa pöytään pitkän talvikauden jälkeen. Ne linnut, joita ei valmistettu heti ruoaksi, suolattiin tynnyreihin. Sodan jälkeisenä aikana merilinnun pyynti on menettänyt vähitellen taloudellisen merkityksensä, mutta sen symbolinen merkitys metsästäjäkulttuurissa on säilynyt pitkään. Miesporukat lähtivät vapun tienoilla luodoille kokemaan kevätluonnon raikkautta, ehkä vähän nauttimaan miestä väkevämpää ja joka tapauksessa kilpailemaan keskenään osumatarkkuudessa. 2000-luvulla kevätpyynti kiellettiin EU:n lintudirektiivin vastaisena, ja niin tuhoutui miehisen vapauden viimeinen linnake, ainakin metsästäjien mielestä. Jäljelle jäivät vain rantojen kivimuurit.

Paahus Brunskärin Bredskärissä.

Paahus Brunskärin Bredskärissä. Kuva: Tapani Tuovinen

Saariston perinteiset elinkeinot menettävät taloudellista merkitystään, ja niitä koskeva muistitieto on yhä harvempien ihmisten omaisuutta. Perinteisten luonnonkäytön muotojen merkitys saaristolaisidentiteetin tunnusmerkkinä säilyy kuitenkin pitkään, ja perinteiseen luonnonresurssien käyttöön viitataan usein, kun mediajulkisuudessa otetaan kantaa siihen, ketkä ovat oikeita saaristolaisia ja kenen sana painaa saaristolaisuuden tai saaristokulttuurin määrittelyssä. Tallennettu tieto perinteisestä luonnonresurssien käytöstä säilyttää siis ajankohtaisuutensa ja sen merkitys vain lisääntyy. Sitä mukaa kun vanhoja asioita muistavat pikipöksyt poistuvat keskuudestamme, perinnearkistojen aineistot ja saariston arkeologinen kulttuuriperintö jäävät ainoiksi todistusaineistoiksi menneistä elinehdoista. Ja arkeologisella kulttuuriperinnöllä on se mainio ominaisuus, että se lisääntyy tekemällä kenttäarkeologiaa. Tätä kautta satsaukset arkeologiseen kulttuuriperintöön toteuttavat Saaristomeren kansallispuiston tavoitteita, joihin luonnonsuojelun lisäksi kuuluu ylläpitää saaristokulttuuria sekä turvata perinteisiä luonnonkäyttömuotoja ja säilyttää elävää saaristoyhteisöä. Arkeologinen kulttuuriperintö voi siis tarjota perusteltua tietoa saaristolaisten toimeentulosta ja vuorovaikutuksesta pitkän ajan perspektiivissä ja tuottaa meidän ajassamme relevantteja yhteiskunnallisia merkityksiä.

 

Tapani Tuovinen

Kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija, Etelä-Suomen luontopalvelut

Terveiset täältä jostain, Pitkän ikävän varrelta

Suolasilakka oli ennen rannikon väestön peruselintarvikkeita niin maalla kuin kaupungissakin. Syyskutuista silakkaa kalastettiin verkoilla ulkosaaristossa, jonka kareille vuosittain kokoontui paljon väkeä. Turunmaan saariston kylät Rosala ja Böle Hiittisten entisessä pitäjässä (nyk. Kemiönsaari) olivat 1500-luvulla suuria kyliä, joiden toimeentulo perustui kalastukseen, ja niistä riitti väkeä merelle, niin tilallisten kuin tilattomien joukosta. Kyliin kuului myös saaria, jotka olivat sivussa kaikkein tuottoisimmasta kalastuksesta ja joita käytettiin muihin tarkoituksiin. Ne olivat takamaita, joita vanhastaan käytettiin yhteislaitumina.

Tällainen yhteislaidunnus eli mulbete oli käytössä Hiittisten Örön saarella, joka on nyt ajankohtainen, koska se siirtyy vuonna 2015 Puolustusvoimien hallinnasta Metsähallitukselle. Samalla ensimmäisen maailmansodan aikainen linnakesaari liitetään Saaristomeren kansallispuistoon ja se avautuu matkailijoille. Matkailukäyttö edellyttää vielä huomattavia investointeja saaren kulkuyhteyksiin ja palveluihin.

Maanmittari Hans Hansson oli yksi Suomen ensimmäisiä maanmittausalan ammattilaisia. Hänen tehtävänään oli mm. laatia Turun läänin kartat kihlakunnittain. Tämä kartta (noin 1650) esittää Halikon kihlakuntaa ja Kemiön vapaaherrakuntaa. Örö kuvan keskellä (Kansallisarkisto).

Maanmittari Hans Hansson oli yksi Suomen ensimmäisiä maanmittausalan ammattilaisia. Hänen tehtävänään oli mm. laatia Turun läänin kartat kihlakunnittain. Tämä kartta (noin 1650) esittää Halikon kihlakuntaa ja Kemiön vapaaherrakuntaa. Örö kuvan keskellä (Kansallisarkisto).

Vanhimmassa Hiittisten saariston kartassa noin vuodelta 1650 siihen kohtaan, jossa Örö sijaitsee, on piirretty suurehko metsäinen saari, jonka päälle on kirjoitettu nimi Sandö. Nimi Örö tulee esiin Henrik Ponténin kartassa vuodelta 1789, ja tästä eteenpäin saaresta käytetään rinnakkain kahta nimeä, Örö ja Storlandet. Saaren kaikki nimet kuvaavat sen luonnetta: se on suurikokoinen ja sen maaperä on suurimmaksi osaksi hiekkaa ja soraa. Nimi Örö on nimittäin yhdyssana, jonka ensimmäinen murteellinen osa ör, -en tarkoittaa hiekkaista ja soraista riuttaa ja palautuu muinaisskandinaaviseen sanaan aur, ’sora’.

Örössä ei alun perin näyttäisi olleen ympärivuotista asutusta, vaan paimenet oleskelivat saaressa sulan laidunnusaikana. Jossakin lähellä etelärantaa kalastajat yöpyivät yksinkertaisessa kalatuvassa. He eivät voineet tietää, että pian kaikki muuttuisi.

Suuri osa Venäjän Itämeren laivastosta tuhoutui vuonna 1905 Tyynellä merellä Tsushiman meritaistelussa Japania vastaan. Kun vuonna 1912 ensimmäisen maailmasodan uhka leijui ilmassa, Venäjä päätti korvata Itämeren laivaston voimakkaalla rannikkotykistöllä, jonka oli määrä sulkea Suomenlahti Saksan mahdolliselta hyökkäykseltä kohti Pietaria. Puolustusjärjestelmä sai nimen Pietari Suuren merilinnoitus. Kun merikortteja tutkittiin laivaston esikunnassa, huomio kiinnittyi Hangon länsipuolella ulkoluotojen tuntumassa sijaitsevaan saareen, josta tykillä ylsi ampumaan kauas avomerelle ja joka olisi tarpeeksi suuri linnakesaareksi. Saaren maanomistajat saattoivat vain katsoa sivusta, kun Örö otettiin sotavoimien haltuun ja se muuttui pakkotyösiirtolaksi, johon kyläläisillä ei ollut enää asiaa.

Vuodesta 1915 vuoteen 1917 saarelle rakennettiin ennätysvauhtia tykkipattereita, kasarmeja, kasarmi- ja asuinrakennuksia, ruokaloita, sähkökeskuksia, valonheitinasemia, tähystystorneja, varastoja, kellareita, eläinsuojia, kaivoja, laitureita, teitä ja kapearaiteinen rautatie. Vuoden 1918 lopussa rakennuksia oli kaikkiaan 129. Raskaissa louhinta- ja rakennustöissä puursivat vangit, joista osa oli Kaukoidästä tuotuja sotavankeja. Hiittisissä kerrottiin vankien eksoottisen ulkonäön takia tarinaa, että linnakkeen tiet olivat kiinalaisten rakentamia. Kevään 1918 sisällissodan jälkeen linnake siirtyi Suomen puolustusvoimien hallintaan.

Puolustusvoimien aikana saari oli tehokkaassa käytössä. Linnakkeen aktiiviaikana, 1918–2005 rakennettiin lukuisia uusia rakennuksia, mutta myös purettiin, poltettiin ja jopa räjäytettiin tarpeettomia pois. Tähän päivään säilyneiden rakennusten perusteella rakentaminen oli linnakkeen perustamisajan jälkeen kiihkeimmillään 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin saarelle nousi linnakkeen viralliseen toimintaan liittyvien rakennusten lisäksi muun muassa ajan mukaisia asuinrakennuksia, kuten Örön kolmikerroksinen, kalkkihiekkatiilinen rivitalo, upseerikerho sekä sotilaskoti. Rakennuskanta on kuitenkin muuttunut koko linnakkeen toiminnan ajan ja uusimmat rakennukset ovat 1990-luvulta. Rakennuskannan kerroksisuus korostuu sotilaallisen suunnitelmallisuuden myötä julkisivuihin ja rakennusten massaan syntyneinä, vuosikymmenittäin vaihtuvina yhtenäisinä piirteinä.

12 tuuman kasarmialuetta. Kuva: Hilja Palviainen

12 tuuman kasarmialuetta. Kuva: Hilja Palviainen

Saari oli oma pieni, suljettu yhteisönsä, joka koostui linnakkeella työskentelevistä, heidän perheistään, sekä tietenkin vaihtuvista varusmiehistä. Perhe-elämä on yhä nähtävissä Örössä monin paikoin, esimerkkinä vaikkapa varusvarastosta kouluksi muutettu rakennus sekä lukuisat hiekkalaatikot asuinrakennusten pihoilla. Löytyipä rivitalon järjestyssäännöistäkin maininta, että äänekäs soitto, laulu ja muu häiritsevä toiminta on kielletty 22-7 välisenä aikana muulloin, paitsi perhejuhlien yhteydessä.

Kuvassa Örön 1940-luvun rakennuksille tyypillinen, koristeellinen katos. Rakennus on entinen varusvarasto, joka myöhemmin muutettiin saaren lasten opinahjoksi. Kuva: Hilja Palviainen

Kuvassa Örön 1940-luvun rakennuksille tyypillinen, koristeellinen katos. Rakennus on entinen varusvarasto, joka myöhemmin muutettiin saaren lasten opinahjoksi. Kuva: Hilja Palviainen

Puolustusvoimien melkein sata vuotta kestäneen toiminnan aikana saarella palveli lukuisia varusmiehiä, mutta suurelle yleisölle saari pysyi suljettuna. Ensi vuoden alusta Saaristomeren kansallispuistossa vieraileville on ensi kertaa mahdollisuus tutustua Örön luontoon ja kulttuuriperintöön.

Venäläisaikana rakennetut linnoituslaitteet ovat edelleen jäljellä. Osa on poistettu käytöstä ja osittain purettu, jotkut rakenteet ovat romahtaneet. Suurimpien 12 tuuman Obuhov-tykkipattereissa venäläisaikana rakennettua ovat vain kiviset rintavarustukset – ja tietenkin itse tykit, joita edelleen huolletaan vapaaehtoisvoimin. Maanalaiset tilat on rakennettu itsenäisyyden aikana.

Örö on tullut tunnetuksi näistä 12 tuuman meritykeistä. Kuva: Tapani Tuovinen

Örö on tullut tunnetuksi näistä 12 tuuman meritykeistä. Kuva: Tapani Tuovinen

Saarella on kaksi kasarmialuetta, jotka ovat saaneet nimensä niitä lähellä olevien tykkien mukaan, eli 12 tuuman kasarmi ja 6 tuuman kasarmi. Molemmat alueet on rakennettu vuosina 1915–1917 ja niillä olevat venäläisaikaiset rakennukset ovatkin keskenään hyvin samanlaisia. Ikkunamuodon, kate- ja julkisivumateriaalin lisäksi Örön venäläisaikaisille rakennuksille ominaista on räystäitä ja päätyjä kiertävät koristelistat. Kasarmialueilta puuttuu lähes täysin rakennusten välinen hierarkia, joka on vielä 1900-luvun alussa kuulunut itsestään selvästi siviilirakentamiseen ja erottanut esimerkiksi päärakennuksen piharakennuksista. 12 tuuman kasarmialueella, jossa rakennuskantaan on tullut uusiakin kerroksia, on vähäistä hierarkiaa rakennusten välillä, mutta selvimmin se erottuu kasarmialueiden välissä olevassa linnakkeen komentajan asunnossa, eli Silmässä. Silmän mahtipontinen ja juhlallinen sisäänkäynti ei jätä kenellekään epäselväksi, kuinka arvovaltainen asukas talossa majailee.

12 tuuman kasarmialueen rakennuksia, takana kasematti. Kuva Hilja Palviainen

12 tuuman kasarmialueen rakennuksia, takana kasematti. Kuva Hilja Palviainen

Vaikka kasarmialueiden rakennukset ovat suurilta linjoiltaan ja rakenneratkaisuiltaan varsin perinteisiä, on niissä kuitenkin mielenkiintoisia rakenteita, joilla on varauduttu niin saariston olosuhteisiin kuin mahdolliseen sotatilaankin. Venäläisaikaisten rakennusten sisäseinät on rapattu savilaastilla siisteiksi ja säntillisiksi, mutta laasti on samalla estänyt saariston tuulta ja kosteutta tunkeutumasta rakennukseen sisään. Savirappaus on harvoissa rakennuksissa enää näkyvissä, mutta oletettavasti se löytyy yhä uudempien kerrostuimien alta. Rakennusten yläpohjien eristeiden päälle on ladottu tiiliä, mikä on varsin epätavallista. Tiilten tarkoitus on ilmeisesti ollut pommituksen yhteydessä toimia painona, joka pitää rakenteita paikallaan.

6 tuuman kasarmialueen varusvarastossa savirappauksen päälle on tehty fresko. Kuva: Hilja Palviainen

6 tuuman kasarmialueen varusvarastossa savirappauksen päälle on tehty fresko. Kuva: Hilja Palviainen

Saariston maisemasta kiinnostuneen kannattaa tutustua saaren lounaisosassa sijaitsevan 6 tuuman patterin rakennuksiin ja varustuksiin. Eteläkärjen kalliolta näkee kauas avomerelle. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset tykkiasemat, ammuskomerot ja suojahuoneet ovat säilyneet, tosin osaksi muunnettuina ja osaksi huonokuntoisina.

Tietääkö joku lukija, mikä laite tämä purettu rakennelma on ollut? Inventoijien linnoituslaitteiden tuntemus ei riittänyt tunnistamaan tätä. Rantakalliolla on ollut kahden pukin kannattelema puomi, jonka pää on voitu nostaa runsaan 6 metrin korkeudelle. On ehdotettu, että kyseessä olisi pystyyn nostettava merimerkki. Kuva: Tapani Tuovinen

Tietääkö joku lukija, mikä laite tämä purettu rakennelma on ollut? Inventoijien linnoituslaitteiden tuntemus ei riittänyt tunnistamaan tätä. Rantakalliolla on ollut kahden pukin kannattelema puomi, jonka pää on voitu nostaa runsaan 6 metrin korkeudelle. On ehdotettu, että kyseessä olisi pystyyn nostettava merimerkki. Kuva: Tapani Tuovinen

Eteläkärjestä avautuu näköala kohti Bengtskärin majakkaa. Sen hallinnasta taisteltiin 25.–26.7.1941 ja Örön meritykeillä ammuttiin tulitukea majakkasaarelle ja sen ympärille. Kuva: Hilja Palviainen

Eteläkärjestä avautuu näköala kohti Bengtskärin majakkaa. Sen hallinnasta taisteltiin 25.–26.7.1941 ja Örön meritykeillä ammuttiin tulitukea majakkasaarelle ja sen ympärille. Kuva: Hilja Palviainen

Kuljetuksia varten saarelle rakennettiin venäläisaikana viisi kilometriä mukulakivillä päällystettyä maantietä, jonka haarat jossakin vaiheessa – varusmiehiltä kaiketi – saivat nimet Pitkä ikävä ja Lyhyt ikävä. Kapearaiteisella rautatiellä ajettiin höyryveturin vetämillä tavaravaunuilla ja henkilöliikenteessä käytettiin hevosvetoista raitiovaunua.

Tie muotoilee maisemaa. Pitkä ikävä on viranomaistie, joka kulkee suunnitelman mukaisesti viivasuoraan ja tasoittaa tieltään maaston muodot. Kuva: Tapani Tuovinen

Tie muotoilee maisemaa. Pitkä ikävä on viranomaistie, joka kulkee suunnitelman mukaisesti viivasuoraan ja tasoittaa tieltään maaston muodot. Kuva: Tapani Tuovinen

Hilja Palviainen ja Tapani Tuovinen

Missä kuljimme kesän

Kankaita, soita, tuntureita, lehtoja, risukoita, hyttyshelvettejä, unohtumattomia hetkiä ja maisemia, auringon paahdetta, hyhmäistä tihkua, vanhoja metsätyömaita, sotatantereita, uittomiesten kulkureittejä, muinaisia asuinsijoja ja paljon muuta.

???????????????????????????????

Arkeologi Ville Laurila menossa paremmalle rannalle. Kuva Mitja Nousiainen

Touko-kesäkuussa alkanut kulttuuriperintöinventointien kenttätyökausi valtion talousmetsissä on hiljalleen päättymässä. Etelässä vielä tehdään joitakin maastotyöpäiviä, mutta Lapissa on jo lumi maassa ja kenttäkamppeet kuivumassa ensi kesää varten.

Arkeologeista, metsureista ja harjoittelijoista koostuneet tutkimusryhmämme kartoittivat ja tutkivat maastoa jälleen kymmenen joukon voimin. Metsätalousmaata inventoitiin reilut 600 000 hehtaaria ja kohteita kartoitettiin noin 2000. Inventoinnit ulottuivat Etelä-Suomesta Lappiin ja kulttuuriperinnön koko kirjo tuli esiin.

Kittilästä löytyi ennestään tunnetun Taatsin seidan ympäristöstä yllättäen täysin tuntematon suuri pyyntikuopparyhmä sekä asuinpaikkaa merkitseviä liesilatomuksia. Kainuusta löydettiin lukuisia kivikautisia asuinpaikkoja ja satoja tervahautoja, Satakunnasta toistasataa hiilimiilun jäännöstä ja paljon muuta.

???????????????????????????????

Harjoittelija Aki Hakonen tallentaa vasotuskodan paikkatietoja Sodankylässä. Kuva Siiri Tolonen

???????????????????????????????

Pyyntikuoppia Kittilän Rääpyspalossa. Kuva Taisto Karjalainen.

autokuvahannalta

Autollakin pääsee?

Metsätalousmaiden kulttuuriperintöinventoinnin edistymistä ja sen ”tuhansia tarinoita” voi  seurata blogistamme http://kulttuuriperintoinventointi.blogspot.fi/ sekä twitteristä https://twitter.com/KMOArchaeology

Jouni Taivainen

erikoissuunnittelija

Metsätalous, Kestävä kehitys

Hellekeliä, kuoppiin lankeamisia ja myötätuulta Lemmenjoella

Kuukausi kulttuuriperintökohteiden inventointia Lemmenjoen kansallispuistossa on takana. Kolmisensataa kilometriä vaeltelua ja öitä taivasalla tuntureilla ja jokien varsilla. Paljon mahtui matkalle, niin kulttuuriperintöä kuin luontoelämyksiäkin! Hienoin luontohavainto oli komean tunturipöllön äänetön ohilento, eivätkä äkkiä unohdu myöskään Morgam-Viipuksen rinteen valkokukkainen kurjenkanervakasvusto ja Lemmenjoen laakson rinteiden vaikeakulkuiset louhikot.

Reissun alun sää oli Lapin kesäksi poikkeuksellinen; aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ympäri vuorokauden ja lämpötila huiteli lähellä kolmeakymmentä. Hiki tuli paikoillaan istuskellessakin, saati rinkkaa tunturin kuvetta ylöspäin kantaessa. Hyttysiä ei vielä ollut, joten asusteeksi tunturinummilla riitti lähestulkoon pelkkä lierihattu. Kesä puhkesi vehreimilleen parissa päivässä. Laskeutuessani keskiyöllä Morgam-Viipukselta Lemmenjoen laaksoon aamusumujen lävitse tuntui kuin olisin saapunut satumaahan: joenvarren kukkivien tuomien tuoksu, kulleroiden ja metsäkurjenpolvien värikylläinen niitty, joen solina ja pesistään pyrähtelevät rastaat. Lumouksesta minut herätti saman tien Lemmenjoen ylitys. Ei tainnut valikoitua ylityspaikaksi se helpoin kohta, jääkylmää vettä oli puolireiteen saakka – aika kohmeiset kintut olivat vastarannalla.

Pyyntikuoppia oli muinaisväki kuopinut kankaille niin paljon, että paikoitellen seutu muistutti reikäjuustoa. Nousumetrejä kertyi kuin tunturissa, kun kiipeilin toista metriä syvistä kuopista pois vähintään puolentuhatta kertaa. Morgamojan itäpuolella jumituin dokumentoimaan 99-kuoppaista ketjua. Hellekeli oli jo vaihtunut muutamassa päivässä kolmeen asteeseen, sormia paleli ja eväät alkoivat käydä vähiin. Rinkan olin jättänyt kymmenen kilometrin päähän Ravadasjärvelle. Väliin piti ottaa öinen lepotauko, siispä pikamarssia torkkumaan Morgamojan Kultalaan. Joku aiempi kulkija oli jättänyt tuvalle näkkileipäpaketin jämät, mistä ilahduin kovin, koska oma muonavarantoni oli huvennut viiteen sokerikorppuun, kolmeen kettukarkkiin ja muutamaan siivuun meetvurstia. Kiitokset tuntemattomalle kulkijalle niistä viidestä näkkileivästä, ne olivat tuona kylmänä kesäyönä mitä suurinta herkkua!

Kuva Sami Viljanmaa

Pyyntikuoppa Morgamojalla. Kuva Sami Viljanmaa.

Muinaiset asuinpaikat olivat kenties inventoinnin parasta antia. Toistakymmentä niitä löytyi, useimmilla hiekkaisilla, kohtalaisen tasalakisilla niemillä on taidettu Lemmenjoen varrella asua. Peuranpa paistia ihanaa oli asuinpaikoilla nautittu runsaasti, sillä koekuopistani paljastui kookkaan nisäkkään palaneita luita varsin usein. Monensorttisista kivistäkin oli tarvekalujaan kivikauden väki värkkäillyt. Rinkan painoa kasvattamaan kertyi erityisesti kvartsia ja kvartsiittia, mutta löytyipä myös liuskekivestä valmistettujen esineiden katkelmia ja hiukan piikiveäkin.

Reissun hienoin löytö tuli aivan inventointirupeaman lopulla, kun lähdin soutuveneellä vielä kolmeksi päiväksi ylävirralle tarkastamaan joen luoteisrantoja. Myötätuulen helpottaessa matkaani söin veneessä loikoillessani lounaaksi suklaata, kun veneen kokka karahti hiekkaisen niemen rantaan. Rantauduin, ja tuokion päästä huomasin niemen tyvellä kaksi komeaa pyyntikuoppaa. Kuoppien vieressä polulla, kauniisti jäkälöityneenä, minua vartoi muinaisen saviastian kappale! Kenties reilut kolmisen tuhatta vuotta sitten oli ruukku paikalla rikkoutunut. Iltayöllä matka jatkui Ravadasjärvelle soutamalla ja vuolaimmissa paikoissa venettä ylävirtaan kiskoen, ja pari päivää myöhemmin, tuulen suunnan sopivasti käännyttyä, pääsin taas myötätuulen vauhdittamana ja Härkäkosken koskenlaskuelämyksen kokeneena takaisin huoltotuvalle. Elokuussa odottavat uudet seikkailut UKK-puiston suunnalla.

Sami, Lemmenjoki

Taistelu jatko-sodan linnakkeella, Ulko-Tammion saarella

Toisen maailmansodan aikainen itärajan etuvartio ja jatkosodan meritaistelun tanner. Ulko-Tammion saaren, jatkosodan linnakkeen, historia on kiehtova. Nykyään saari on rauhallinen retkikohde veneilijöille, mutta taisteluja käydään vieläkin rantojen roskaantumista vastaan.

Kuva: Ari Kultanen/Haminan Pursiseura

Iloiset rantojen siivoajat saaliinsa kanssa.

Tähän taisteluun halusi lähteä mukaan myös Haminan Pursiseura. Niinpä vuosittainen keväteskaaderi päätettiin suunnata Ulko-Tammioon ja reissuun sisällyttää Itäisen Suomenlahden kansallispuiston rantojen siivousta. Idea osoittautui hyväksi, koska toukokuun aurinkoisena lauantaina Ulko-Tammioon purjehti yhdeksän pursiseuran venekuntaa, enemmän kuin yleensä varhaiskevään perinteisellä eskaaderilla on ollut. Sepra, So What, Equita, Maremma, Orion, Pinniped, Lady Amy, Louna ja Tiira III olivat lähteneet liikkeelle Itäisen Suomenlahden puolesta.

Kuva: Ari Kultanen/Haminan Pursiseura.

Pursiseuralaiset lastaamassa saalista kuljetusveneisiin.

Sää suosi ja siivouspartiot kiertelivät aurinkoisessa kelissä saarta. Jätesäkit täyttyivät vauhdilla ja rannat puhdistuivat. Itäisen Suomenlahden kansallispuiston puistomestarin Hanna Stöckelin kipparoimaan ”Kiisla” veneeseen kertyi parikymmentä säkillistä roskaa. Pidä Saaristo Siistinä ry:n Pikku-Roope lähti talkoolaisten kanssa puhdistamaan läheisen Lanskerin saaren rantoja ja sieltäkin saaliiksi saatiin kymmenisen säkkiä.

Kuva: Ari Kultanen/Haminan Pursiseura.

Jätesäkkejä kertyi kunnon kasa.

Mitään arvokkaampaa haparia ei rannoilta löytynyt, vaan kaikki lähti kohti Kuusakosken jätteenpolttolaitosta, joka oli saatu myös mukaan yhteistyöhön. Hapari on paikallinen murresana, joka tarkoittaa meren rannalle tuomaa hyödyllistä tavaraa, oli se sitten tukkeja hajonneesta uittolautasta tai voitynnyreitä haaksirikkolaivasta. Meri tuo edelleen rannoille kaiken pinnalla pysyvän ja valitettavasti se on pääosin ikuisesti säilyvää muoviroskaa.

Kuva: Ari Kultanen/Haminen Pursiseura.

Itäisen Suomenlahden kansallispuiston puistomestari Hanna saalista kuljettamassa.

Illalla päivän kruunasivat talkoolöylyt ja makkaranpaistelut. Mukana olleille tempauksesta jäi hyvä mieli ja kaikkien toiveena oli rannoille palaaminen seuraavana keväänä samoissa merkeissä.

Talkoopäivää muistellen,

Ari Kultanen
veneilytoimikunnan vetäjä
Haminan Pursiseura

Tiaroita ja taulukoita

Ensimmäisen blogin luomisen tuska on käsinkosketeltavana läsnä työhuoneessani. Viestinnästä sanottiin, että pitäisi kirjoittaa sellainen mukaansatempaava blogiteksti tähän alkuun.  Metsähallituksen luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelijan talvi on vierähtänyt toimistohommissa, eivätkä excel-taulukot, hankesuunnitelmat sekä lausuntopyynnöt aiheena tule kelpaamaan viestintäväelle eivätkä varsinkaan lukijoille (joku taisi lopettaa lukemisen jo tittelin kohdalla).

Inspiraatiota on haettava tulevasta kesästä. Sisään pyyhältää huonetoverini, vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Eveliina Nygren, joka kysyy talkoojärjestelyistä. Tunnelma työhuoneessani kevenee välittömästi. Järjestämme yhdessä WWF:n kanssa Helsingin edustalla Vallisaaressa talkoot, joilla ainutlaatuisen linnakesaaren valleja hoidetaan.

Seuraavaksi sähköpostiin kilahtaa viesti luontopalvelujen arkeologeilta Henrik Janssonilta ja Pirjo Rautiaiselta. Hekin ovat innostuneita linnoista, linnajuhlista ja suunnittelevat tiaran hankkimista (myös Henrikille). Hyvältä kuulostaa myös melontaseura Melaweikkojen aikomus tehdä talkoohommia Tammisaaren Jussarön valtakunnallisesti arvokkaan kulttuuriympäristön hyväksi. Niittyjä toivotaan kummikohteiksi ja vanhojen rakennusten perään katsovat kämppäisännät. Kesä avautuu edessäni täynnä hyvää ja kaunista. Kyllä kannatti hakea lupia, tehdä suunnitelmia ja pari excel-taulukkoakin puoltaa paikkaansa (se jää kyllä vielä nähtäväksi).

Tervetuloa kesä!

 

Harvinaista herkkua: erikoissuunnittelija vasara kädessä Vekaran saaren kansainvälisellä talkooleirillä(-; Kuva: Henrik Jansson

Minttu