Avainsana-arkisto: arkeologia

Heinäkuun kulkijan muistikuvia Lapista Suur-Teuravuoman pitkospuilta ja poluilta

Monet tulevat Lappiin vaeltamaan tuntureilla, niin tein minäkin aiemmin. Vaan viime kesänä sain mielenkiintoisen työn Pallas-Yllästunturin kansallispuiston eteläpuolisen, suuren Teuravuoman-Kivijärvenvuoman soidensuojelualueen ja lähialueiden kulttuuriperinnön kartoittamiseksi. Kartoitus oli osa suurta Freshabit Life -hanketta.

img_2952

Kurtakon kylä Telatieltä nähtynä. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Ajoin Transporterillani etelästä tuhannen kilometriä ja majoituin Äkäslompoloon Yllästunturin luontokeskus Kellokkaan viereen. Majapaikasta aukeni upea näkymä ympäristön tuntureille. Kerrassaan verraton.

img_2948

Kelottunut pilkkapuu Telatien varressa. Pilkkaan oli kaiverrettu numerot 1 ja 8, kaiverruksen loppuosa oli kasvanut puun sisään. Mahtaako kyseessä olla Telatien kulkijoiden tai peräti rakentajien kaiverrus 1800-luvulta? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Tästä mainiosta tunturimaisemasta lähdin kuukauden ajan aamuisin ajelemaan muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Teuravuoman suoaluetta kohti. Kontrasti ensimmäisenä päivänä Äkäslompolon ja Teuravuoman välillä oli mahtava.

img_2936

Keneltä unohtunut? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Kun astuin autosta ulos, syöksyi päälleni melkoinen hyttysparvi. Oikeastaan inisijöitä oli kaikenlaisia, kuten seuraavien päivien aikana opin tuntemaan. Toisaalta niihin myös tottui. Ohvi toimi apuna sen suhteen.

img_2924

Polku kulkee ikimetsässä. Näetkö vanhan pilkkapuun? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Suoalue ei ollut mitenkään yksitoikkoinen, kuten voisi ehkä luulla. Ne, jotka tulevat Lappiin ja kulkevat aina tuntureilla, jäävät paljosta paitsi, jos eivät ikinä lankea soille. Sieltä löytyi samaa avaruutta kuin tuntureilta, samoja pikkupiirteisiä paratiiseja kuin tuntureilta. Oli solisevia purosia, vankkaa ikimetsää kasvavia suosaarekkeita, tuulen huminaa latvuksissa, hiljaisuutta, ukkosen jyrinää tunturissa ja sateen ropinaa hatun liereissä.

img_2605

Ukkosen uhkaa. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Makoisia hilloja, suopursun tuoksua, ajan painamien niittylatojen jäännöksiä, ikivanhoja pilkkapuita, tervahautoja ja monenlaisia muitakin ihmisen jälkeensä jättämiä katoavaisia merkkejä elostaan ja olostaan.

img_2813

Kahvitauon paikka. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Käyskentelin Teuravuomaa ja lähiympäristöjä viikkotolkulla hiostavissa helteissä, äkkinäisissä ukkoskuuroissa ja toisinaan tihkusateessakin. Tulipahan koluttua ja työ tehtyä, mutta ei siellä sinun tarvitse välttämättä viikkokausia viettää, vaan jo päivässäkin ehdit näkemään ja kokemaan vaikka mitä. Kukapa sitä ikinä etukäteen tietääkään. Joten tulepa päiväksi sieltä tunturista alas ja käy itse katsomassa. Suosittelen.

img_2878

Tervahaudan lähistöltä löytyi asumuksen jäännös. Liekö tervanpolttajien maja. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Suoalueeseen pääsee ehkä parhaiten tutustumaan Kurtakon ja Venejärven välillä kulkevaa pitkospuureittiä, joka on rakennettu  alunperin jo 1800-luvun lopulla postitieksi. Telatielle pääsee myös Teurajärveltä.

img_2868

Vanha niittylato Kelhujoen varressa. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

img_2864

Ladon seinässä oli monia kaiverruksia. Tässä yksi vanhimmista: Aati Kyrö 19.8.1922. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Jouni Taivainen on arkeologi ja teki Suur-Teuravuomalla viime kesänä Freshabit Life -hankkeessa kulttuuriperintökohteiden inventoinnin.

freshabit_tunnusrivi

 

 

Mainokset

Suksikaa suolle

Suohan nyt on suo – hilloja, jorpakkoja, satunnaiset pitkokset. Ei kait niillä muuta. Mutta onpa vain kuitenkin. Soiden hyödyntämisellä ja niihin liittyvillä perinteillä ja uskomuksilla on Suomessa pitkä historia. Soiden hapettoman turpeen keskeltä on ojan kaivuussa löytynyt muun muassa muinaisia suksia.

Soilta on koottu karjalle ja lampaille rehua 1950-luvulle asti. Siitä muistoina monilla soilla on suovanpohjia ja latoja. Niitä näkee vaikkapa Riisitunturin, Pallas-Yllästunturin ja Pyhä-Luoston kansallispuiston soilla. Suon vierustalla saattaa olla vielä niittäjien kämppäkin jäljellä. Kylillä ja taloilla omat suoniittypalstansa joskus kaukanakin asutuksesta. Laajinta suoniittyjen käyttö oli pohjoisessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suoniittäjien taukokämpän seinäkirjoituksia Kolarilaisen suon kupeessa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Suolle saatettiin nostaa vettä patojen avulla, jotta sammalet vähenisivät ja eläimille syötäväksi sopivat kasvit lisääntyisivät. Vanhoja suoniittypatojen jäänteitä saattaa vielä nähdä joillain soilla.

Soita raivattiin myös pelloiksi ja niillä harjoitettiin kydötystekniikkaa, jossa suo kuivattiin, pinta poltettiin ja tuhkaan sekoitettiin lantaa.

Isokuru Tunturiaavan takana

Pyhä-Luoston kansallispuiston Tunturiaavaltakin on aikoinaan niitetty karjalle rehua. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Soiden pohjassa esiintyy suomalmiksi kutsuttuja rautaoksidisaostumia ja niitä kerättiin järvimalmin ohella raudanvalmistuksen raaka-aineeksi. Rautaoksidisaostumia on hyödynnetty rautakaudelta asti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suovan jäänteet Tunturiaavalla Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Soiden rahkasammalta käytettiin aikoinaan eläinten pehkuina ja rakennusten seinien eristeenä. Turvetta käytettiin myös polttoaineena masuuneissa ja jopa höyryvetureissa.

Suot olivat erinomaisia kulkureittejä etenkin talvisaikaan jäätyneinä. Sulan ajan soiden ylitystä helpottamaan rakennettiin siltoja, kapulateitä ja pitkoksia.

Seija Olkkonen

Pitkokset Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kansanperinteessä suo oli usein paha paikka – hallan tuoja, metsän takainen paha, kaiken loppu ja niillä nähtiin virvatulia. Toisaalta suo oli sodan ja vainon aikana viimeinen turvapaikka – sinne ei vainooja hevillä lähtenyt.

Minulle suot ovat rauhan tyyssijoita kaikkina vuodenaikoina ja kesällä erityisen ihania. Se suon tuoksu!

Karpalonkukka_Seija Olkkonen

Karpalonkukka. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Soissa on vara mistä valita – kattavathan ne lähes kolmanneksen Suomen maapinta-alasta. Helposti niihin pääsee lähes kaikissa kansallispuistoissa.

Ruostevilla_Seija Olkkonen

Ruostevillaa suolla. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja

Kummallisia kivikuoppia

Oletko koskaan huomannut kivisiä kuoppia tai kivikehiä rakkakivikoissa? Kun yhden hoksaa, niin osaa etsiä niitä muualtakin. Ne ovat ihmisten tekemiä. Niitä sanotaan purnuiksi tai rakkakuopiksi.

Purnu Kevolla

Purnu Kevon luonnonpuistossa Utsjoella. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Joskus purnuja on vain yksi, joskus useita lähekkäin. On pieniä ja tosi isoja. On rakkaan kaivettuja ja kivikon päälle kivireunoilla korotettuja.  Joskus niitä on vähän vaikeita tulkita, toisinaan ne ovat ihan selviä tapauksia.

Geavvogeasoaivvit purnu

Purnu Paistunturin erämaa-alueella Utsjoella. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Eihän meille kukaan kuoppien aikalainen ole kertomassa, mihin niitä käytettiin, mutta purnut ovat mitä todennäköisimmin olleet säilytyskuoppia. Joskus niitä on peuranpyyntikuoppien lähettyvillä. Ehkä niissä on säilytetty syksyn pyynnissä saaliiksi saatujen peurojen lihaa. Rakkaan on kaivettu kiviä siirtämällä kuoppa, ehkä vuorattu se taljoilla tai vaikka tuohella ja laskettu siihen peuranliha jäätymään. Peitetty vielä kunnolla kivillä, etteivät pedot sitä pääse hakemaan.

Rodjanoaivi purnu

Purnu Paistunturin erämaa-alueella Utsjoella. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Kerran löysin useampia vaaran kyljen rakkakivikkoon tehtyjä syviä kuoppia, joiden pohjat ulottuivat lähes kivikon alla kulkevaan jääkylmään lähdepuroon. Olisivatkohan olleet esihistoriallisia jääkaappeja?

purnu käsivarresta

Kaksi purnua on muinoin tehty ison kiven viereen Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Liekö kivi ollut merkkinä missä purnut ovat. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kannattaa pitää silmänsä auki kivikoissa muutenkin kuin kompastumisen estämiseksi.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Hyvällä rengillä pitää olla paikka

Tuli on ihan olennainen ihmisen historiassa. Se on tuonut turvaa, tarjonnut lämpöä ja sillä on saatu ruoka kypsäksi. Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Siksipä sitä on pitänyt hallita erilaisilla rakenteilla, jottei se leviä. On takkaa ja kaminaa ja retkeilijälle tulipaikkaa. Mutta mitäpä oli ennen niitä?

Jopa tuhansien vuosien takaisesta tulen käytöstä näkyy luonnossa jälkiä. Saattaa olla vaikea uskoa, että kivikautisenkin ihmisen toiminnan jäljet voivat ovat ihan lähellä maan pintaa ja jopa näkyä ilman kaivamista nykykulkijalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulen värjäämää maata ja palaneita kiviä muinaisessa tulisijassa Utsjokisen järven rannalla. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Joskus saattaa polulla tai kuluneella törmällä näkyä hiilenkikkareita, nokea, punertavaa maata tai palaneen näköisiä kiviä. Silloin kannattaa katsella ympäristöä tarkemmin. Näkyykö kenties pieniä valkoisia murusia? Ne ovat jääneet jäljelle nuotioon heitetyistä luista, joista tuli on hävittänyt maatuvan aineksen ja jotka siten saattavat säilyä tuhansia vuosia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yllä olevasta tulisijasta valui kuluneelle rantatörmälle valkeita palaneiden luiden sirpaleita. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Maastossa liikkuessaan saattaa hoksata myös erilaisia kivikehiä ja –kasoja. Tulelle on tehty kivillä rajat, mutta kivet ovat olleet tärkeitä myös lämmön varastoijina.

Miten sitten erottaa vanhat tulisijat myöhemmistä? Jaa-a, aina se ei ole helppoa ammattilaisellekaan ilman tarkempia tutkimuksia. Vihjeitä iäkkyydestä antavat tarkasti asetellut ja pitkäaikaisesta kuumudesta halkeilleet kivet, säännöllinen rakenne ja kivien päällä kasvava kasvillisuus. Varmuuden saa vain luonnontieteellisillä ajoitusmenetelmillä.

Tulisija kehä

Pyöreä tulisija Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Pohjoisen Lapin kulkijat ovat saattaneet hoksata suorakaiteen muotoisia matalia kivirakennelmia, joita on usein useampi lähekkäin. Monissa niissä on toisessa päässä muita isompi tasapintainen kivi, johon on voitu laskea keittoastia. Aiemmin niitä luultiin jopa haudoiksi, mutta ne ovat olleet kodan keskusliesiä. Tällaisia tulisijoja on käytetty noin 700-luvulta 1600-luvulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suorakaiteen muotoinen tulisija Kilpisjärvellä. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Vähän myöhemmin (1400-1500-luvuilla) Pohjois-Lapissa otettiin käyttöön permukkaliesiksi kutsutut tulisijat. Nekin ovat muodoltaan suorakaiteisia, mutta niiden yhdestä tai useammasta kulmasta lähtee suora kivirivi – permukka. Permukat jakoivat kodan eri osiin. Permukkaliesistä voi lukea lisää Paistunturin erämaa-alueen hoito- ja käyttösuunnitelmasta.

Tulisija permukka

Permukkaliesi Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kannattaa pitää silmät tarkkana retkeillessään, saattaa nähdä merkkejä menneisyydestä. Kansallispuistoissa ja erämaa-alueilla on liikkunut ihmisiä tuhansia vuosia aikaisemminkin. Osa jopa leiriytynyt samoihin paikkoihin kuin sinäkin – luonnonkauneus se houkutti silloinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suorakaiteen muotoinen tulisija pilkistää kuntan alta polulle Utsjoella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Vasen käsi ja tikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde

Kansallispuistot. Niissähän on sitä luontoa ja pitkoksia. Ai, historiaa myös? On vai?

39 kansallispuistoamme ovat pullollaan hienoja historiakohteita. Joskus niihin tutustuu ihan huomaamattaan autiotuvassa istuessaan. Se saattaakin olla vanha palovartijan maja tai kultamiesten tupa.

Poimin tähän muutaman kansallispuiston esimerkiksi. Lisätietoa puistojen kohteista löydät linkeistä. Lisää kansallispuistojen historiakohteista seuraa myöhemmin. 

Perinnetiloilla perinteisiä eläimiä ja kasveja

Jos haluaa päästä kokemaan historiaa ihan kädestä pitäen, niin kannattaa suunnata perinnetiloille. Koveron kruununmetsätorpalla Seitsemisen saloseudulla voi ensi kesänä kokeilla vaikkapa pellavan tai härkäpavun kylvöä, perunan istutusta tai varpuluudan tekoa.

KORTtalo1010033S-MHiukkamäki

Korteniemen perinnetila Liesjärven kansallispuistossa. Kuva S.-M. Hiukkamäki / Metsähallitus

Liesjärven kansallispuistossa Korteniemen metsävartijantila vie 1900-luvun alun elämään ja tutustuttaa suomalaisten alkuperäisrotujen kotieläimiin ja vanhoihin kotimaisiin kasvilajikkeisiin. On muuten hieno paikka. 

Kalastajakylästä tikkuaskin kokoiseen maailmanperintökohteeseen

Jos mielii mereisempiin maisemiin, niin Tammisaaren saariston kansallispuistossa on tosi hieno yhdistelmä historiaa. Jussarössä on söpö vanha luotsitupa. Saaren itäosassa söpöys ei niinkään ole läsnä, sillä siellä on autioitunut rautakaivos, mutta vaikuttava se on!

Tammisaari_Jussaro_PaiviRosqvist

Ei ne maisematkaan Jussarössä kovin surkeat ole. Kuva Päivi Rosqvist / Metsähallitus

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa on tulitikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde, kuninkaan kaiverrus, jatulintarha ja toisen maailmansodan aikaisen linnoituksen jäänteitä.

Vasen käsi ja kolmionmuotoisia päitä

Repoveden kansallispuisto ja tuleva Hossan kansallispuisto vievät kunnolla kauas menneisyyteen. Repovedellä voi nähdä kivikautisen vasemman käden, Olhavanvuoren kalliomaalauksessa nääs. Hossassa, tulevassa kansallispuistossa on yksi Suomen kuuluisimmista kalliomaalauksista, jossa on muun muassa hienoja kolmiopäisiä ihmishahmoja. Nyt kun Hossaan on vielä tulossa uusi katselulava heinäkuussa, niin kelpaa katsella maalausta.

hossa

Hossan kolmiopäähahmot. Kuva Sirke Seppänen / Metsähallitus

Lapin ja Lannan rajalla

Pyhä-Luoston kansallispuistossa voi Suomen syvimmän kurun lisäksi ihailla muinaisten metsäsaamelaisten pyhiä paikkoja. Pyhänkasteenlampeen laskee kaunis Pyhänkasteenputous. Lammella kerrotaan kastetun saamelaisia kristinuskoon 1600-luvulla. Vieressä kohoa Pyhätunturi, jonka laelta kulki vanha Lapin ja Lannan raja.

Pyhäkasteenputous

Pyhänkasteenlampi ja -putous Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Sama raja kulkee myös Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa Länsi-Lapissa. Se on paikoin yhteinen vanhan Turun ja Tukholman hiippakuntien rajan kanssa. Rajamerkintöjä löytyy vieläkin puiston tunturien huipulta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rajamerkki Lainiotunturin laen sumussa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kuoppia, kuoppia ja vielä lisää kuoppia

Jos minun pitäisi valita maamme kauneimmat muinaisjäännökset, niin melko kärkeen sijoittuisivat peuranpyyntikuopat. Niitä on usein jopa kymmeniä peräkkäin ja sijaitsevat tyypillisesti kauniilla hiekkakankailla. Jostain syystä ne kiehtovat mielikuvitustani ja esteettistä silmääni. Jos niitä haluaa nähdä, niin kannattaa suunnata Urho Kekkosen tai Lemmenjoen kansallispuistoon. Niissä kuoppia riittää retkeilyreittien varrella.

Morgamojan pyyntikuoppa muokattuna

Yksi Lemmenjoen kansallispuiston sadoista peuranpyyntikuopista. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Molemmissa puistoissa on myös saamelaista historiaa. UK-puistossa 1940-luvun kolttakenttiä, joihin asettui Petsamosta evakuoitua kolttasaamelaisia. Lemmenjoella taas on uskomattoman kaunis Kaapin Jounin vanha asuinkenttä. Siellä asui aikoinaan yksi kuuluisimmista saamelaisista, aikansa pororuhtinas Jouni Aikio.

06 The Gáppe-Jon farm in the summer

Kaapin Jounin saamelaistila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Pasi Nivasalo / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Tuleen tuijottelua

Parempaa ja mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin televisio-ohjelmat. Sitä voisi tuijottaa loputtomiin. Ihan hypnoottista. Yleensä näkyy oranssia, välillä vilahtaa sinistä, keltaista ja joskus punaistakin. Nuotio, soihtu, päre, takka, naurislamppu, kynttilä, öljylamppu.

17 Kuva Petteri Polojärvi

Nuotioon tuijottaminen rauhoittaa mielen. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Tulen käytön keksi todennäköisesti esi-isämme pystyihminen satojatuhansia, mahdollisesti jopa miljoona vuotta sitten. Luulenpa, että tuleen tuijoteltiin jo silloin. Tulen ääreen kokoonnuttiin suojaan pimeyttä, petoja ja hyönteisiä vastaan ja hakemaan lämpöä. Hoidettiin sosiaalisia suhteita. Siirrettiin tarinoimalla tietoa ja suvun historiaa seuraavalle sukupolvelle. Ruoka saatiin kypsennettyä ja ravinto paremmin sulavaan muotoon. Paljon energiaa vaativat aivot saivat voimaa ja kehittyivät entisestään.

Blogiin

Lapissa satojen ja jopa tuhansien vuosien ikäiset tulisijat voivat yhä näkyä maan pinnalle. Etualalla pyöreä tulisija Käsivarren erämaa-alueelta Enontekiöltä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Tulen tärkeys näkyy kaikkialla. Eihän täällä pohjoisessa olisi pärjännyt mitenkään ilman tulta. Kivikautisten tulisijojen jäänteet ja rautakautisten kotasijojen keskusliesien rivit Lapin erämaissa näkyvät yhä satojen ja tuhansien vuosien jälkeenkin.

DSC05834

Hiilien syvän oranssista hehkusta kipinöiden kauniiseen keltaiseen. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Yhä nykyäänkin tulta tuijottaessa pysyvät maailman ja mielen pedot ja pelot valopiirin ulkopuolella.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Avotulen teko kielletty – muinaisjäännöksessä

Herään aamulla kajaanilaisessa hotellissa hyvissä ajoin. Varmistan vielä ennen aamiaista, että laitteiden akut ja vara-akut ovat ladatut ja kameran muistikortti on tyhjä. Kahdeksalta on sovittu tapaaminen kollegani Päivi Tervosen kanssa. Päivi on ala-aulassa vastassa ja kun hän peruuttaa Metsähallituksen auton parkkipaikalta, radiosta tulee kello 8:n äänimerkki. Työpäivä alkaa täsmällisesti.

Suuntaamme koilliseen ja käännymme runsaan tunnin kuluttua Raatteen tieltä metsäautotielle, joka kiertelee soita pohjoiseen päin Venäjän vastaisen rajavyöhykkeen reunaa noudatellen. Löydämme paikan jättää auto ja kävelemme umpeenkasvanutta tietä, kunnes tulemme rajavyöhykkeen merkkinä olevalle puomille: seis. Ei se mitään, meillä on kulkulupa voimassa ja Kainuun rajavartioston johtokeskus on perillä matkasuunnitelmastamme.

Astumme siis rajavyöhykkeelle, poikkeamme tieltä ja kävelemme syyshiljaisessa korpikuusikossa. Pidämme tietenkin samalla silmällä tatteja ja rouskuja, mutta ei, nyt on aivan liian kuivaa. Määränpäämme, suon keskellä oleva harju, tulee vähitellen näkyviin. Suon laidalla näemme ainoat ihmisen jättämät jäljet tähän mennessä: tuoreet saappaanjäljet johtavat suon yli. Arvelemme niiden kuuluvan kollegallemme Mikko Heikuralle. Hän on pari viikkoa aikaisemmin luontotyyppi-inventointia tehdessään havainnut kolmessa puunrungossa kaiverruksia ja puutappeja. Mikon ottamien valokuvien perusteella olemme tulleet dokumentoimaan paikan.

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Ja sieltähän ne puut sitten löydämme, valoisasta ja kuivasta Kaihlasharjun rinteestä, jolta aukeaa näkymä puuttomalle suolle. Suurin osa männyistä on nuoria, mutta joukossa on harvakseltaan puuvanhuksia, joiden latvat kohoavat korkealle tähystämään suon yli. Suon reunan tuntumassa on kuusen ja kahden männyn ryhmä. Puiden erityislaatu on ollut tiedossa jo ennen meitä, sillä toiseen mäntyyn on ripustettu puukyltti, johon on veistetty teksti TÄMÄ PUU ON RAUHOITETTU. Männyissä on kirveellä veistettyjä pilkkoja, joissa on puun pintaan vuoltuja merkkejä ja lisäksi kuusen ja toisen männyn kylkeen on juntattu pystyyn puutapit. Pilkat ovat merkkipuun tunnusmerkkejä: alun perin männynkyljestä on silpaistu kaarna ja nila pois ja paljaaseen puupintaan on vuoltu nimi ja vuosiluku. Vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana uusia pilkkoja, vuosilukuja ja nimikirjaimia on usein kertynyt samaan runkoon samalla kun pilkkoja ympäröivä kaarna on alkanut kasvaa umpeen ja peittää pilkan paljasta aluetta.

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Dokumentoimme kaikkiaan 10 pilkkaa ja kaksi repun ripustuskoukkua. Vanhimmat vuosiluvut ovat 1706 ja 1863 ja nuorin tunnistettava 1960. Männyissä on myös kolme vuosilukua, jotka alkavat numeroilla 194, mutta viimeinen numero on kasvanut umpeen. Olisivatko sotilaat veistäneet pilkkoja sodan aikana, ehkä Raatteen tien taistelujen aikoihin? Päivi tietää kertoa minulle, että näin on todistettavasti tapahtunut.

Puuhun tehdyt merkinnät liittyvät merkityksellisiin tapahtumiin, henkilöihin, muistoihin, uskomuksiin, kulkureitteihin, omistuksin ja valtauksiin. Kaskenpolttajat veistivät puihin pilkkoja, sillä kaskettavaksi valittu alue vallattiin merkitsemällä aluetta rajaavat puut. Kaskialueille ovat ominaisia myös konttipuut, joihin lyötiin sopivalle korkeudelle puutapit ruokakontin ripustamista varten. Kaihlasharju on seitsemän hehtaarin kokoinen kuiva harjanne ja tuntuisi luontevalta ajatella, että pilkat ovat merkkinä sen kaskeamisesta. Merkkipuut sijaitsevat sopivasti harjun ja suon vaihettumisvyöhykkeessä, joka olisi ymmärrettävissä kaskettavaksi sopivan alueen reunaksi.

Toisaalta merkkipuut toimivat usein kansanomaisen hautaustavan erityisinä paikkoina, joissa vainajan saattomatkalla pysähdyttiin levähdyspaikalle ja kaiverrettiin puunrunkoon vainajan kuolinaika, nimikirjaimet ja/tai risti. Usein karsittiin oksia, mistä termi karsikkopuu ja monet paikannimet, kuten Karsikkovaara aivan paikan lähistöllä. Merkkipuun luona vainajan uskottiin siirtyvän lopullisesti kuolleiden valtakuntaan, josta ei ollut paluuta elävien joukkoon. Olisiko tätä kautta kuljetettu vainajia haudattavaksi Suomussalmen kirkolle, jonne oli täältä vielä 30 kilometriä taivallettavaa? Vai oliko kalmisto jossakin saaressa lähempänä?

Maastotyömme liittyy Metsähallituksen koordinoimaan Paahde-LIFE-hankkeeseen (2014−2020), jossa toimitaan merenrantojen, dyynien, harjujen ja nummien luonnon ennallistamiseksi. Kaikkiaan 69 Natura 2000 -alueella ympäri Suomea poltetaan ja raivataan puustoa ja siirtoistutetaan uhanalaisia lajeja. Hoidettavilla alueilla ei ole säilynyttä rakennuskantaa, mutta niillä on harvakseltaan tunnettuja arkeologisia kulttuuriperintökohteita ja lisää tuntemattomia varmasti piilee maastossa.

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Jotta arkeologiset kulttuuriperintökohteet eivät vaarantuisi puuston polttamisen ja raivaamisen takia, hankkeen alkuvaiheessa hoitoalueista inventoidaan arkeologisesti ne, joilla on suurin arkeologinen potentiaali. Sellaisia on arvioitu olevan joka kolmannen alueen. Urakkaa helpottaa se, että hoitoalueiden joukossa on hiljattain hyvin inventoituja alueita. Ne voidaan katsoa riittävästi tunnetuiksi eikä niitä ole tarpeen haravoida toistamiseen.

Hankkeen arkeologiset miljööt ulottuvat saaristosta Sisä-Suomeen, Kainuuseen ja pohjoisessa Urho Kekkosen kansallispuistoon asti. Niinpä kulttuuriperintöäkin on laidasta laitaan. Kivikautisen asuinpaikan maanpinta on vuosituhansien kuluessa todennäköisesti kärähtänyt jo monessa metsäpalossa, eikä yksi lämpöpulssi lisää kaiketi enää haittaa – ellei sillä sitten ole vaikutusta termolumenesenssin mahdollisuuksiin ajoittamisessa. Mutta ilmeisen arkoja kulttuuriperintökohteita ovat sellaiset puut kuin Kaihlasharjussa: merkkipuut, konttipuut, telkän ja koskelon uutut ja muut puihin veistetyt tai kiinnitetyt merkit ja esineet. Monta sellaista ei ole vielä löydetty, mutta löydetyt ovat joka tapauksessa turvassa. Inventoinnin tulosten avulla voidaan ohjeistaa kulttuuriperintökohteiden rajaaminen Paahde-LIFEn hoitotoimien ulkopuolelle. Päällä kasvava puusto poistetaan, paikkojen yli ei ajeta koneilla eikä niitä peitetä hakkuujätteellä.

Paluumatkalla juna jyskyttää vauhdikkaasti etelää kohti. Selaan muistiinpanojani Kaihlasharjusta. Enin merkkipuiden kulttuurivarannosta on jo kadonnut: maahan ovat lahonneet monet sukupolvet ikihonkia, joihin takamaiden ihmiset veistivät palan omaa todellisuuttaan. Jäljellä on vielä joukko löydettyjä ja dokumentoituja puuyksilöitä, jotka voivat paljastaa jotakin paikkojen kulttuurisista merkityksistä luonnonresurssien jakamisessa ja käytössä. Ne myös havahduttavat siihen, miten heikoiksi ja haavoittuviksi paikkojen signaalit ovat himmenneet. Jokaisella signaalilla on merkityksensä ja suojeluarvonsa.

Kirjoittaja Tapani Tuovinen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija.

Lue lisää Metsähallituksen kulttuuriperintötyöstä

http://www.luontoon.fi/historiakohteet

http://www.metsa.fi/kulttuuriperinto

Hautaa minut sinne, mistä kurki lähtee lentoon

Kalmisto kauniilla rannalla

Ounasjoen virtaus vie ajatukset kauas menneisyyteen. Joen rannalla erottuu kuoppia, pieniä ja suurempia. Poismenneet haudattiin maan alle rakennettuihin hirsikehikoihin. Isommissa oli vainajia vierivieressä, pienemmissä kenties vain yksi.

Vainajaa oltiin viemässä veneellä ylävirtaan haudattavaksi. Matka oli raskas ja soutaja nukahti. Unessa vainaja ilmestyi ruumiinsoutajalle ja kehotti hautaamaan hänet ”siihen, missä kurki hyppää ja lähtee lentämään”. Näin kerrotaan Kittilän Kurjenpolven hautausmaan käytön alkaneen.

Olipa tarina totta tai ei, saivat 1700-luvun vainajat kauniille paikalle viimeisen leposijansa.

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen / Metsähallitus

Kiviä vainajan päälle tai tuhkat ripoteltuna maahan

Valkeakosken Rapolassa muinaiset vainajat saivat päällensä raskaan katteen. Tuhkatuille katsottiin hautapaikka ison kiven vierestä, ja sen ympärille kasattiin komea kerros kiviä. Erottuipa kauemmaskin, että tässä lepää poismennyt.

Tavat vaihtuvat hautaamisessakin. Reilun sadan vuoden päästä kalmisto ei juuri maan tasasta kohonnut. Vainajien tuhkat ripoteltiin matalan ja sekaisen kiveyksen kivien väleihin. Saatettiinpa vainajat polttaa suoraan kiveyksen päälläkin. Samassa kiveyksessä taisivat olla sekaisin koko suvun vainajien jäännökset.

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Ruumiiden vetinen hauta

Lähes sadan ihmisten luut – miehiä, naisia, lapsia. Heidät haudattiin kostean niityn keskelle pieneen lampeen jo lähes 1400 vuotta aikaisemmin. Päättikö rutto heidän maallisen vaelluksensa? Oliko paikka köyhien tai orjien kalmisto? Todennäköisesti kuitenkin vain tapa haudata ihan tavalliset kansalaiset. Luiden seasta on löydetty paaluja, joilla vainaja painettiin pohjaan ja estettiin sitä nousemasta pintaan.

Isokyrön Leväluhdan vetinen vainajien leposija on askarruttanut jo 1600-luvulta lähtien. Kosteaa ympäristöä on vuosisatojen kuluessa kuivattu ojituksin, ja nykyisin paikka on viljelysmaiden keskellä.

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Luontopalvelut kalmistojen hoitajana

Rapola, Kurjenpolvi ja Leväluhta siirtyivät pari vuotta sitten Museovirastolta Metsähallituksen luontopalvelujen hoitoon. Niistä pidetään huolta poismenneitä kunnioittaen.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Harjoittelijan kulttuuriperintöterveiset Merenkurkun saaristosta

Tämän kirjoituksen tekijä kertoi jo viime viikolla aiemmista reissuista Perämerellä Selkä-Sarvessa ja Pensaskarissa; nyt on vuorossa Merenkurkun maailmanperintöalue, Mikkelinsaaret ja siellä saari Kummelskäret. Saarella sijaitsee luontopolku sekä luontoasema, entisessä merivartioston rakennuksessa. Vaasan meribiologitiimin matkassa pääsin Kummelskäretille inventoimaan vanhaa ja tuoreempaa kulttuuriperintöä, ja tässä tiivistelmä kokemuksistani.

Tomtning-jäännös, joka sijaitsee kalastustukikohdassa. Kiviperustojen päälle on rakennettu mahdollisesti purjeesta ja airoista tai puurakennelmasta väliaikainen suoja. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Tomtning-jäännös, joka sijaitsee kalastustukikohdassa. Kiviperustojen päälle on rakennettu mahdollisesti purjeesta ja airoista tai puurakennelmasta väliaikainen suoja. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Luontopolkua seuraamalla löytää Kummelskäretin vanhan kalastustukikohdan, joka sijaitsee entisessä merenlahdessa. Rinteessä, hieman näistä tomtning-jäännöksistä alempana sijaitsee venevalkamia, joihin kalastajat ovat vetäneet veneensä turvaan aallokolta. Korkeusmittausten perusteella venevalkamien ikäarvioksi muodostui 1500-luvun loppu ja 1600-luvun alku, ja verotietojen mukaan Mikkelinsaarilla on kalastettu 1500-luvulta alkaen.

Saaren nuorempaan kulttuuriperintöön kuuluu venevalkama, joka sijaitsee pilkkasiiven-opaskyltin kohdalla. Lisäksi saarelta löytyi verkkotarhojen tukikiveyksiä sekä jatulintarhoja.

Inventoija kaipaa lisätietoja Kummelskäretin luontoaseman pohjoispuolella kivikossa sijaitsevista kahdesta jatulintarhasta! Tässä kuvassa on toinen niistä, molemmat ovat noin 4 metriä halkaisijaltaan. Ehkä joku lukijoista tietää kuka labyrintit on saarelle rakentanut ja koska? Luontoaseman etupihalla sijaitsevan labyrintin tiedetään olevan tuore tapaus, mutta siitäkin inventoija kuulisi mielellään lisää. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Inventoija kaipaa lisätietoja Kummelskäretin luontoaseman pohjoispuolella kivikossa sijaitsevista kahdesta jatulintarhasta! Tässä kuvassa on toinen niistä, molemmat ovat noin 4 metriä halkaisijaltaan. Ehkä joku lukijoista tietää kuka labyrintit on saarelle rakentanut ja koska? Luontoaseman etupihalla sijaitsevan labyrintin tiedetään olevan tuore tapaus, mutta siitäkin inventoija kuulisi mielellään lisää. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kun kaikki kolme saarta oli inventoitu, oli heinäkuussa aika siirtyä toimistoon valmistelemaan raporttia havainnoista. Käytännössä tämä tarkoittaa tietojen purkamista maastolaitteilta, inventoinnissa tehtyjen tulkintojen liittämistä aiemmin tutkittuun, tietojen täyttämistä Metsähallituksen tietokantoihin ja karttaesitysten laatimista. Lisäksi kaivoin laskimen, mareografilukemat ja kaavat esiin, jotta Selkä-Sarven ja Kummelskäretin korkeusmitatuille kohteille saatiin ikäarvio. Korkeusmittauksia tein maastossa tasolaserin ja vaaituskoneen avulla vedenpinnan tasoon nähden. Tämä on yksi arkeologian parhaista puolista: poikkitieteellinen menetelmien monipuolinen hyödyntäminen. Harjoittelun jälkeen palaan taitoja ja tietoja syventäneenä Merenkurkun maailmanperintöalueen kulttuuriperintöä käsittelevän gradun pariin, joten samojen mielenkiintoisten teemojen parissa saan vielä jatkaa!

‒ Laura Nygård, harjoittelija ja arkeologian opiskelija ‒

Harjoittelijan kulttuuriperintöterveiset Perämeren saaristosta

Tämän kirjoituksen tekijä sai mahdollisuuden harjoitella kulttuuriperinnön inventointia kolmella eri saarella: Pensaskarissa (Tornio), Selkä-Sarvessa (Kemi) ja Kummelskäretillä Mikkelinsaarilla (Vöyri). Kaksi ensimmäistä sijaitsee Perämeren kansallispuiston alueella, ja jälkimmäinen Merenkurkun maailmanperintöalueella, ja näiden saarten kulttuuriperintöä hoitaa Metsähallituksen Pohjanmaan Luontopalvelut. Saaret ja harjoittelu kulttuuriperinnön ammattilaisten ohjauksessa opettivat minulle paljon uutta arkeologisesta kenttätyöskentelystä sekä merellisestä kulttuuriperinnöstä, ja tässä terveisiä Perämereltä.

Ensiksikin, sisämaan kasvatille merelle lähtö on aina jännittävää ja kiehtovaa! Ajatuksissaan valmistautuu erilaiseen ympäristöön, sen lisäksi että mielessään miettii jo mitä jälkiä menneisyyden ihmisistä saarella on säilynyt, ja löytyykö jotain uutta.

Kesäkuussa Tornion Röyttästä Pensaskariin matkatessa aurinko paistoi ja sää oli lempeän tyyni. Säällä on suuri merkitys merellä liikkuessa ja maastossa työskennellessä, joten sen päivittelystä ei lukija välty tässäkään kirjoituksessa. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kesäkuussa Tornion Röyttästä Pensaskariin matkatessa aurinko paistoi ja sää oli lempeän tyyni. Säällä on suuri merkitys merellä liikkuessa ja maastossa työskennellessä, joten sen päivittelystä ei lukija välty tässäkään kirjoituksessa. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Toukokuussa, kun ensimmäiset maastopäivät Selkä-Sarvessa koittivat, täytyi työskennellä toppahousut jalassa. Kesäkuussa, saarelle toisen kerran palatessa, kuitenkin uskalsin jo heittää talviturkin Perämereen, vaikka päivä olikin harmaa ja sateinen (Sarven saunan mahtavista löylyistä päin tietysti).

Selkä-Sarvi

Selkä-Sarven kalastajakylässä kerrotaan parhaimmillaan asuneen 300 ihmistä. Saaren menneisyys kalastajien tukikohtana näkyy erityisesti Liitinnokassa, saaren eteläkärjessä, jossa rakennusten kiviperustat rappukivineen ovat vieri viereen rakennettu. Melko monesta rakennuksen pohjasta perimätieto kertookin kenen kalakämppä on paikalla sijainnut, ja kivistä löytyy paljon kaiverruksia vuosilukuineen. Kieltolain aikaisista kätköistä kertoo joidenkin kämppien alla sijainneet pirtukellarit, jotka ovat edelleen havaittavissa, sekä purnukuoppa Keskimaassa.

Asuinrakennusten lisäksi saarelta löytyy verkkotarhatelineitä, pooki- eli merimerkkikiveyksiä, venevalkamia ja aurinkokelloja. Kalastajat säilöivät saaliinsa saaressa: silakat suolatynnyreihin lasmarkkeihin (=suolaushuone tai laxmarkki), ja lohet jääkellareihin, joissa tampattu lumi toimi ”kylmäkalleina”. Maastossa aiheutti pähkäilyä erottaa nämä mahdollisesti monena eri aikakautena käytössä olleet kohteet toisistaan… Ei ole nimittäin kulttuuriperintöinventoinnissa kohteista pula Selkä-Sarvessa!

Peruskarttaan merkittyä ja lähteissä mainittua jatulintarhaa ei saarelta löydetty vuonna 1993 tehdyssä inventoinnissa, eikä sitä löydetty nytkään. Mahdollisesti jatulintarha on saarella ollut, mutta ehkä rakennelman muoto on hajonnut tunnistamattomaksi. Jatulintarhassa on vain yksi kivikerros labyrintin muotoon aseteltuna, joten rakenne saattaa herkästi hajota.

Selkä-Sarven tynnyripooki. Kuvassa näkyvä salko on pystytetty 1990-luvulla, mutta tällainen tynnyripooki (tai tynnöripooki) on sijainnut Selkä-Sarvessa jo paljon aiemmin, ja siitä on muodostunut Sarven tunnusmerkki. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Selkä-Sarven tynnyripooki. Kuvassa näkyvä salko on pystytetty 1990-luvulla, mutta tällainen tynnyripooki (tai tynnöripooki) on sijainnut Selkä-Sarvessa jo paljon aiemmin, ja siitä on muodostunut Sarven tunnusmerkki. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

En saanut kunniaa tutustua Sarven muoriin muuten kuin tarinoiden kautta, mutta ehkä tutustuminen vaatii pidempiaikaisen oleskelun Sarvessa. Tai sitten en joutunut tarpeeksi pahaan pulaan, sillä kerrotaan, että Sarven muori on hyväntahtoinen, ja auttaa erityisesti hädässä olevia. Sarven muori on siis henkiolento, jonka kerrotaan yhden tarinan mukaan olevan erään kalastajan hukkunut vaimo, joka on jäänyt saarelle vaikuttamaan.

Onneksi inventoija huomasi kameran linssisuojuksen tekemän tempun heti maastossa eikä vasta 50+ kuvan jälkeen toimistolla…ehkä Sarven muorilla oli sittenkin sormensa pelissä? Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Onneksi inventoija huomasi kameran linssisuojuksen tekemän tempun heti maastossa eikä vasta 50+ kuvan jälkeen toimistolla…ehkä Sarven muorilla oli sittenkin sormensa pelissä? Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Pensaskari

Pensaskarissa huomasin selkeästi miten kasvillisuus peittää kohteita lähes näkymättömiin. Kataja on saarilla suhteellisen uusi tulokas, ja sen poisto tekee hyvää sekä saarten luonnolle että kulttuuriperintökohteille. Kohteet säilyvät paremmin ja ovat helpommin löydettävissä, kun kasvillisuus ei niitä peitä. Muusta kasvillisuuden poistosta Pensaskarissa huolehtivat lampaat, mutta kataja ei niille kuulemma maistu.

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan.

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Seuraavassa kirjoituksessa kuulumisia Mikkelinsaarilta!

-Laura Nygård, harjoittelija ja arkeologian opiskelija-

P.S. Mikäli lukijaa kaipaa lisää tietoa kalastuksen ja saarten mielenkiintoisesta historiasta, kannattaa tutustua Päivi Haapasaaren teokseen Silakanpyytäjiä ja lohitalonpoikia – Kalastusperinnettä Perämeren kansallispuistossa tai vanhempaan yleisteokseen U.T. Sireliuksen Suomalaisten kalastus, tai mahdollisuuksien mukaan vierailla lähitulevaisuudessa Pensaskarissa. Sinne valmistellaan juuri kunnostettuihin, ennen kalastuskäytössä olleisiin rakennuksiin, kalastuksen historiasta ja esineistöstä kertova näyttely.