Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 3

Ensimmäisenä näkee kokonaisuuden. Sitten hoksaa yksityiskohdat. Niin se minulla yleensä menee. Lapin laajat kauniit maisemat kyllä tuovat sieluun rauhaa, mutta suupielet kääntää hymyyn jokin odottamaton väriläiskä vanhassa rakennuksessa tai hienosti veistetty hirren pää.

Yhdistetty-4

Auringon värjäämää hirsiseinää ja sota-aikainen merkintä Raja-Joosepin kentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Oikealla kaunista jäkälää Utsjoen Välimaan vanhan saamelaistilan päärakennuksen seinähirressä. Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos haluaa ihastua minun tavallani vanhojen hirsirakennusten kauneuteen, niin mahdollisia ihastuksen kohteita kyllä riittää Lapissa. Voi vierailla vaikka Ivalojoen Kultalassa, Utsjoen Välimaassa tai Raja-Joosepissa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Useimmat autiotuvatkin ovat ennen olleet ihan muussa käytössä ja jatkavat nyt elämäänsä retkeilijöiden levähdyspaikkoina. Kannattaa päivän vaelluksen jälkeen katsoa seinähirsiä tarkemmin, sieltä saattaa löytyä hirret veistäneen nimikirjaimet tai rakennusvuosi.

Yhdistetty-1

Vuosiluku Tammakkolammen kämpän hirressä Urho Kekkosen kansallispuistossa ja kolarilaisen suoniityn niittäjien tekemiä kaiverruksia niittokämpän seinässä. Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Onhan niitä maalikylien vanhoissa kivitaloissa hienoa kiemuraa, pylvästä ja takorautaa. Kauniitahan ne, ei siinä mitään. Mutta ei ne ole mun juttu.

Minä ilahdun naulasta tehdystä ovihakasesta ja suoniittäjän luppoaikanaan hirteen veistämistä kirjaimista.

Yhdistetty-3

Kolarilaisen niittykämpän ja ivalojokisen Liljeqvistin kämpän ovihakaset. Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Vanhojen rakennusten kanssa työskentelevä ei oikein saisi ilahtua siitä kun luonto alkaa ottaa rakennusta omakseen, mutta kun se luonto aikaansaa niin hienoja yksityiskohtia ja ennen kaikkea värejä. Oranssi jäkälä, kirkkaan vihreä levä, auringon polttama seinä ja syvänvihreä sammal. Uskomattoman kauniita.

yhdistetty-2

Kauniita mutta vaarallisia. Hometta ja levää Puolitaipaleen metsänvartijan tilan rakennuksessa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa ja sammalta Välimaan saamelaistilan rakennuksessa. Molemmat kohteet on sittemmin kunnostettu ja voivat tällä hetkellä oikein hyvin :). Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Mainokset

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 2

Lattea lasi vai kauneuden keskipiste?

Kouluaikana mieltäni vaivasti usein opetusta tehokkaasti häirinnyt ajatus siitä kuinka väärin on että minua ja mahdollisuuksia täynnä olevaa mailmaa erottaa toistaan vain ohut lasi. Pidin sen olemassaoloa osoituksena onnen lahjojen epätasaisesta jakautumisesta ja jonkunlaisesta passiivisesta tyytymisestä johonkin, jonka vastakohtana väijyy se kaikille niin kovin tuttu katajaan kapsahtaminen.

IMG_2352 – Kopio

Maisemat eivät koulussa olleet aivan Aulangon näkötornin luokkaa, mutta kokemus vääryydestä teki parkkipaikastakin lähes yhtä houkuttelevan. Kuva: Hilja Palvainen, Metsähallitus

Jossain vaiheessa opiskelua päässäni kuitenkin napsahti pahemman kerran ja aloin nähdä tuon merkillisen, seinän läpinäkyvän osan loputtoman mielenkiintoisena ja monipuolisena. Katse kiinnittyi puitteiden yksityiskohtiin ja koristeellisiin detaljeihin, heloihin ja niistä aina erilaisten lukkosysteemien ja saranoiden kautta nurkkarautoihin. Puhumattakaan vanhoista, epätasaisista, valuneista ja kuplallisista laseista – onko mitään mahtavampaa!

IMG_4685

Isojärven kansallispuiston Huhtalan tilan päärakennuksen ikkunat edustavat hyvin vanhaa tapaa tehdä ikkunanpuite. Kitin tai lasituslistan sijaan lasi lepää puitteen sisällä olevissa urissa – ja millainen lasi! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Ikkunat merkitsevät rakennuksen kokonaisuuden kannalta sekä ulkoasulle että sisätilalle lopulta yllättävän paljon. Toiset väittävät sanan ikkuna tulevan venäjänkielen sanasta oko, joka kuulemma tarkoittaa silmää. On väite sitten totta tai ei, ikkunat voi hyvin nähdä talon silminä. (Älkää ihmetelkö ajatuksen yllättävää lennokkuutta, se ei suinkaan ole omani.)

SONY DSC

Tämä Selkämeren kansallispuistosta löytyvä ikkuna todella näkee paljon. Tunnistatko lasiin heijastuvan majakan? Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kiinnittäkääpä asiaan huomiota; on pieniä ja veikeitä, suuria ja hämmästeleviä, ryhdikkään asiallisia ja toki myös ajan ihanteiden kaltoin kohtelemia ja paisuneen massan sisäänsä sulkemia tihrustelijoita. Ne tuovat luonnon sisälle sekä kuvana, että pitkin päivää ja vuotta vaihtuvana valona.

Ikkuna on yksityiskohta täynnä yksityiskohtia. Sitä muuttamalla koko kokonaisuus muuttuu.

SONY DSC

Valoa jyhkeän seinän uumeniin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 1

Joskus ei näe metsää puilta. Yksityiskohtien kanssa se on usein toisin päin – ei hoksaa yksityiskohtia kokonaisuuteen keskittyessään. Mutta kokonaisuuksien kauneus asuu juuri yksityiskohdissa. Hyppää mukaan yksityiskohtien ihailuun muutaman blogitekstin ajaksi.

Aatteleppa, että joku on Kotkan Langinkosken keisarillisen kalamajan kaiteen pienat sorvannut ja sahannut. Huolella piena kerrallaan. Yläosassa vielä tuommoinen siksak. Eipä löydy uudemmista taloista, joissa arvostetaan 90 asteen kulmia ja tasaisia pintoja. Pitää ihan pysähtyä miettimään kuinka paljon aikaa on kulunut pelkän kaiteen tekoon. Saati koko rakennuksen.

Langinkoski Kuva Henrik Jansson Metsähallitus

Langinkosken keisarillisen kalamajan terassi ja koko kalamaja on rakennustaiteen helmi. Kuva Henrik Jansson / Metsähallitus

Ja sitten meidän hoitamat rauniolinnat Kajaanissa, Kaarinan Kuusistossa ja Raaseporissa. Ensin etsitään sopivaa kiveä, lohkotaan se ja tuodaan rakennuspaikalle. Kuinkahan monta miljoona kiveä on Raaseporin rauniolinnassa, onkohan kukaan arvioinut? Joku on jokaisen ison ja pienen kiven muurannut just oikealle paikalle. Katoppa vaikka ikkunoiden kaaria. Jos olisi ollut huonompia ammattimiehiä linnaa rakentamassa, niin mitähän siitä olisi jäljellä?

Raasepori Kimmo Mustonen Vastavalo

Raaseporin linna kaikessa komeudessaan. Kuva Kimmo Mustonen / Vastavalo

Loviisan Svartholman merilinnoituksen muurin äärelle pitää ihan pysähtyä. Niin on kivet aseteltu toisiansa myötäilemään. Pienillä on tilkitty isompien rakoja. Tekijöillä on täytynyt kyllä olla hyvä kolmiulotteisuuden hahmotuskyky. Ei onnistuisi minulta. Hermo olisi mennyt moneen kertaan. Ei voi kun ihailla.

Svartholma AvB10

Loviisan Svartholman merilinnoituksen muuria. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Entäpä Rapolan linnavuoren kupeen kuppikiveen satoja vuosia sitten hakatut uhrauskolot. Onkohan sama ihminen tehnyt ne kaikki vai onko useammalla tässä oma kuppinsa? Laittoiko jokainen uhrinsa omaan kuppiinsa vai oliko sillä väliä? Mitähän ne miettivät tässä kun laskivat viljanjyviä uhriksi? Ehkä kesän viljasatoa, ehkä joku koitti uhraamalla saada rakkauselämää kukoistukseen. Vai oliko kupeilla jokin muu tarkoitus kuin uhraaminen?

Rapola AvB14

Kuppikivi Valkeakosken Rapolassa. Saakohan nallekarkit uhraamalla onnea elämään? Ehkä kannattaa kuitenkin vain syödä ne. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Ei kannata kävellä yksityiskohtien ohi.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Tuollahan palaa!

Täällä asui 60-luvun kesinä nuori palovartija metsäpaloja tarkkailemassa. Päivät pitkät kuluivat horisonttiin katsellessa.

Pyhä-Nattaselta 3

Eipä ollenkaan hassumpi työmaisema! Pyhä-Nattasten huipun palovartijalla oli avarat työolosuhteet. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos taivaanrannassa näkyi savua, hän katsoi astelevyllään savun suunnan ja soitti toiseen torniin savua lähellä. Sieltäkin otettiin suuntima savuun, ja palon tarkka paikka saatiin määritettyä ja ilmoitettua Metsähallitukselle. Joskus oli kyse kulotuksesta, toisinaan oikeasta metsäpalostakin, ja silloin piti ryhtyä sammutushommiin.

Pyhä-Nattanen astelevy 1

Palovartijan tärkeä työväline – astelevy. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos työ olikin yksinäistä, niin maisemissa ei ollut valittamista. Lapin metsien, soiden ja tuntureiden loputtomat maisemat avautuivat kaikkialla. Ei tämä silti ollut hötkyilevän hommaa. Piti viihtyä omassa seurassaan ja kylille ei kannattanut haaveilla pääsevänsä kovin usein.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käyrästunturin palovartijan maja Rovaniemen pohjoisosassa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Entisiä palovartijanmajoja on vielä siellä täällä jäljellä autio- ja päivätupina. Retkeilijät eivät aina hoksaakaan millaista historiaa levähdyspaikkaan liittyy.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kumputunturin palovartijan maja Kittilässä. Ei ole pahat maisemat täälläkään. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

50- ja 60-luvilla Lapin läänissä oli kolmisenkymmentä palovartijan kämppää vaaroilla ja tuntureilla. Tähystettävien alueiden väliin ei saanut jäädä katvealueita. Lapin palovartijan yksinäistä työtä voi käydä vielä kokeilemassa vaikkapa Uurrekarkian, Käyrästunturin, Kumputunturin, Louevaaran, Lattunan tai Nattasten tuvissa. Joihinkin paikkoihin rakennettiin metsäpalojen tähystystä varten myös teräsrunkoisia palotorneja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei korkeanpaikankammoisille. Eikä ukkosella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Palovartiointi tuvista loppui 1980-luvulla, jolloin paloja alettiin tähystää lentokoneista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lattunan palovartijan maja Savukoskella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kun revontulia itse tehtiin

Hirveä kiipeäminen Ivalojoen rannalta ensin ylös Kehäpäälle ja sitten Pietartunturin huipulle. Ensin kylmä ja sitten hiki ja taas kylmä. Pakkasessa ja hangessa mittauslaitteiden raahaaminen, puhelinlangan vetäminen ja nousua yli 300 metriä!

31 Vastavalo Anne Saarinen

Voiko hienompaa ilotulitusta olla! Kuva Anne Saarinen / Vastavalo

Ei ollut helppoa tieteellinen tutkimus 1800-luvun lopun Lapissa. Helsingin yliopiston fysiikan professori Selim Lemström oli varma, että revontulilla oli sähköinen alkuperä, ja sitä hän oli tullut tutkimusryhmineen todistamaan kauas Pohjois-Lappiin Ivalojoelle.

Lemström teki 1880-luvun alussa hän kokeita Sodankylän Oratunturilla ja Ivalojoella Kultalassa. Kultalaan aikaisemmin kultaryntäystä valvomaan tulleita virkamiehiä varten rakennettu kruunun asema tarjosi tutkijoille majapaikan.

27 Vastavalo Kuva Jani Seppänen

Valot kohtaavat. Kuva Jani Seppänen / Vastavalo

Tutkijat vetivät alhaalta Ivalojokivarresta ylös Pietartunturiin johtolangat neljää virtailukonetta varten. Uutuus oli myös telefooni, jolla voitiin viestittää tunturin laelta Kultalaan. Laelle rakennettiin rautauunilla varustettu maja, josta telefoonijohto lähti alas tunturin rinnettä.

Kokeen jälkeen professori Lemström ilmoitti, että yksinkertaisen, sähkövirran kulkua ilmapiiristä maahan helpottavan koneen avulla aikaansaatiin Pietartunturin huipulla revontulten kaltaista valoa. Pietartunturin huipulla saatiin hänen mielestään tehtyä täydellinen noin 400 jalkaa korkea revontulisäde! Hän oli myös aivan varma että revontulet saavat alkunsa sähköstä.

Blogiin 1

Yötaivas on niin kaunis. Kuva Ari Kekki / Metsähallitus

Vaikka Lemströmin revontuliteoriat osoittautuivat vääriksi, oli hänen toimintansa tärkeänä pohjana myöhemmälle suomalaiselle avaruustutkimukselle.

Ivalojoen Kultala ei siis ole pelkkää kullankaivun historiaa, vaan myös merkittävä paikka suomalaiselle avaruustutkimuksen alkutaipaleelle.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Tuplakiertoa ja suoravetoa

Tulisija antaa valoa ja lämpöä. Kivistä muurattu, tiilistä kasattu, peltinen, valurautainen, kakluuni. Suoravedolla, pellillä, tuplakierrolla. Varaava tai harakoille lämmittävä. Avotakka tai luukullinen. Vetää hyvin, ei vedä sitten millään.

15 Vastavalo Kuva Markus Thomenius

Autiotuvan lämmittäjänä kamina on ehdoton. Lasiluukku suo retkeilijälle valoa talven pimeyteen Porojärven tuvalla Käsivarren erämaa-alueella. Kuva Markus Thomenius / Vastavalo

Polttopuut maassa tai se perinteinen kivikehä ympärillä. Nuotio vanhassa betonisessa kaivonrenkaassa. Trangia tai kaasugrilli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tynnyrinpuolikkaasta tehty savottakämpän kamina Sodankylästä. Kuva Siiri Tolonen / Metsähallitus

Ihminen on kehittänyt tulen hallintaan monenlaisia tulisijoja. Yksinkertaisimmat ovat vailla mitään rakenteita ja monimutkaisimmat kauniita kaakeliuuneja ja tuplakierrollisia varaavia tulisijoja.

Seitseminen blogiin

Koveron perinnetilan kaunis tulisija Seitsemisen kansallispuistossa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Vanhoissa rakennuksissa mielenkiintoisinta ovat tulisijat. Onko tehty kivistä vai tiilistä, miten on muurattu, onko tehty hiekka- vai hirsipedille. Joissain on hienoja kaakeliuuneja, toisissa seistä jököttää pönttöuuni, toisiin on muurattu lähistön kivistä vaatimaton takka.

Sallivaara Benjami Kuru blogiin

Lähistön kivistä muurattu takka Benjami Kurun kämpällä Sallivaaran vanhalla poroerotuspaikalla Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Siiri Tolonen / Metsähallitus

Jotkut ovat varsinaisia muuraustaidon taidonnäytteitä. On kaarta ja yksityiskohtaa. Toiset vain ajavat asiansa – lämmöntuoton.

Langinkoski_blogiin

Upea takka Langinkosken keisarillisessa kalastusmajassa Kotkassa. Kuva Henrik Jansson / Metsähallitus

Tarpeellisia yhtä kaikki. Tätä kirjoittaessa ulkona paukkuu 22 asteen pakkanen. Taidanpa laittaa illalla kotona takkaan tulet.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen luontopalvelujen tiedottaja.

 

Tuleen tuijottelua

Parempaa ja mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin televisio-ohjelmat. Sitä voisi tuijottaa loputtomiin. Ihan hypnoottista. Yleensä näkyy oranssia, välillä vilahtaa sinistä, keltaista ja joskus punaistakin. Nuotio, soihtu, päre, takka, naurislamppu, kynttilä, öljylamppu.

17 Kuva Petteri Polojärvi

Nuotioon tuijottaminen rauhoittaa mielen. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Tulen käytön keksi todennäköisesti esi-isämme pystyihminen satojatuhansia, mahdollisesti jopa miljoona vuotta sitten. Luulenpa, että tuleen tuijoteltiin jo silloin. Tulen ääreen kokoonnuttiin suojaan pimeyttä, petoja ja hyönteisiä vastaan ja hakemaan lämpöä. Hoidettiin sosiaalisia suhteita. Siirrettiin tarinoimalla tietoa ja suvun historiaa seuraavalle sukupolvelle. Ruoka saatiin kypsennettyä ja ravinto paremmin sulavaan muotoon. Paljon energiaa vaativat aivot saivat voimaa ja kehittyivät entisestään.

Blogiin

Lapissa satojen ja jopa tuhansien vuosien ikäiset tulisijat voivat yhä näkyä maan pinnalle. Etualalla pyöreä tulisija Käsivarren erämaa-alueelta Enontekiöltä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Tulen tärkeys näkyy kaikkialla. Eihän täällä pohjoisessa olisi pärjännyt mitenkään ilman tulta. Kivikautisten tulisijojen jäänteet ja rautakautisten kotasijojen keskusliesien rivit Lapin erämaissa näkyvät yhä satojen ja tuhansien vuosien jälkeenkin.

DSC05834

Hiilien syvän oranssista hehkusta kipinöiden kauniiseen keltaiseen. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Yhä nykyäänkin tulta tuijottaessa pysyvät maailman ja mielen pedot ja pelot valopiirin ulkopuolella.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kaiken takana on sauna

Teen nyt räikeän yleistyksen ja väitän, että jokainen Suomessa vähänkin kauemmin aikaa viettänyt on kylpenyt saunassa, sekä tietää mikä on löyly ja laude. Me tiedämme, että saunassa ei saa käyttäytyä sopimattomasti tai puhua politiikkaa. Ja meistä on aivan normaalia olla siellä yhdessä, hikisinä ja alasti.

775103_664206983607131_1659392178_o

Kansainvälisiä vapaaehtoisia Selkämerellä, Vekaran saaren vanhassa savusaunassa rankan työpäivän jälkeen. Kuva: Henrik Jansson, Metsähallitus

Käsityksemme saunasta rakennuksena on kuitenkin muuttunut ja kaventunut lyhyessä ajassa. Sauna on aikojen saatossa tarkoittanut paljon muutakin, kuin vain pesupaikkaa. Siellä on toki kylvetty, mutta myös asuttu, palvattu lihaa ja kuivattu vaikkapa maltaita. Siellä on synnytty ja pesty vainajat. Lyhyesti sanottuna: sauna on ollut kaiken keskipiste.

Perinteisesti sauna on ollut sisäänlämpiävä rakennus. Sisäänlämpiävä tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on tulisija, mutta ei ollenkaan savupiippua. Savu johdetaan ulos luukkujen tai esimerkiksi lakeisen, eli savupiippua muistuttavan, puisen hormin kautta. Saunamaiset rakennukset, eli savutuvat ja savupirtit ovat olleet aivan tavallisia asuinrakennuksia vielä 1900-luvun puolellakin ja usein, kun uutta taloa alettiin pykätä, rakennettiin ensimmäisenä savutupa, jossa asuttiin rakennusaika. Usein sauna on merkinnyt myös väliaikaista yöpymispaikkaa, kun kotiin on ollut työn ääreltä liian pitkä matka.

Salamajärven kansallispuistossa on asetuksella suojeltu Kauluksen niittysauna. Perimätiedon mukaan se rakennettiin alun perin venäläisvainojen aikaiseksi pakopirtiksi ja lähellä olevat paikannimet, kuten Pakosuo ja Pakokangas, voisivat hyvinkin tukea tätä. Nimensä se on tarinoiden mukaan saanut siitä, kun Vetelin kappalainen unohti saarnamatkallaan virka-asunsa irtokauluksen pakopirtille.

IMG_2804

Niittysaunassa yövyttiin heinänkorjuun yhteydessä. Sauna on pieni, yksihuoneinen rakennus, jossa on makuulaveri ja kiuas. Niittykulttuuri kukoisti Salamajärvellä 1900-luvun puoliväliin asti. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kauluksen niittysaunan rakennusaikaa ei tiedetä tarkalleen, mutta ovipielissä on kaiverruksia 1900-luvun alusta. Oletettavasti sauna on siis seissyt paikallaan jo ainakin sata vuotta. Niittysaunoja tarvittiin karjan talvirehun hankintaan. Perinteisessä maataloudessa karjatalous tukeutui luonnonniittyihin ja selvisi niiden antimilla talven yli, vaikka suoniittyjen sarakasvit eivät karjan suurta herkkua olleetkaan.

Patvinsuon kansallispuistossa, Kuikkaniemessä on 1800-luvun lopussa rakennettu kalasauna. Kuikkaniemen kalasauna edustaa rakennustyyppiään parhaimmillaan, sillä se ei suinkaan ole noussut harjakorkeuteensa ensimmäistä kertaa vasta Kuikkaniemessä, vaan toimittuaan ensin kenties jopa vuosikymmeniä Kontioniemellä pihasaunana. Eihän toki ollut syytä tehdä upouutta rakennusta vain takamaiden väliaikaiseksi yöpymispaikaksi!

IMG_5287

Kuikkaniemen kalasauna koko komeudessaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kuikkaniemen kalasauna oli lähiseudun asukkaiden yhteiskäytössä. Saunalta käsin kalastettiin nuotalla ja saaliiksi saatiin yleisimmin muikkua. Kalasaunassa sisällä oli koko seinän mittainen, yhdestä puusta koverrettu kala-allas, jossa kalat lajiteltiin. Saalis suolattiin talven varalle ja perkeet annettiin karjalle. Yhteiskäytön myötä sauna toimi myös tapaamispaikkana ja erityisesti kesäiltoina nuotanveto alkoi muistuttaa jo lähes kansanjuhlaa, kun kyläläiset perhekunnittain saapuivat paikalle seuraamaan työtä.

IMG_5308

Kala-allasta Kuikkaniemen kalasaunassa ei enää ole, mutta hirsien väliin rakennettu, suuri kiuas on yhä paikallaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Saaristossa kalastajat pyysivät perinteisesti silakkaa. Vesien lämmetessä kalat pyrkivät yhä ulommas, syvempiin ja viileämpiin vesiin, jolloin myös kalastajat joutuivat asettumaan ulkoluodoille. Saaristossa kalasaunojen muodot ovat muuttuneet vuosien varrella paljon, sillä kaikki uudet suuren maailman hullutukset, kuten savupiiput, levisivät useimmiten juuri merenkulun myötä koko maahan. Sisäänlämpeäviä kalasaunoja tapaa tästä syystä saaristossa vain ani harvoin. Pääperiaatteet ovat kuitenkin säilyneet samoina; rakennuksissa on kiinteät sänkylaverit sekä tulisija, eli kaikki, mitä lyhyeen yöpymiseen tarvitaan. Saaristossa kalasaunoja, ja myöhemmin kalamajoja, käytettiin pääasiassa perhekunnittain, mutta hyviin tapoihin kuului, että ovet pidettiin lukitsemattomana, jotta hätään joutunut pääsi suojaan.

IMG_9069

Idän Räyhän kalamaja on merkittävä maamerkki Viasveden lahden suulla Selkämeren kansallispuistossa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös rakennukset muuttuvat käyttötavan muuttuessa. Metsähallitus ja Selkämeren kansallispuiston ystävät ry kunnostivat syyskuussa 2014 vuonna 1959 rakennetun Idän Räyhän kalamajan  Selkämeren kansallispuistossa. Idän Räyhä on niin sanottu yhden miehen kalamaja, eli se on tehty kalastamisen tarpeisiin aikana, jolloin verkkojen käsittely onnistui yksin ja kalassa saattoi olla vaikka aivan itsekseen. Idän Räyhää ei kunnostettu asuinkäyttöön sopivaksi, mutta talkoilla varmistettiin sen säilyminen osana maisemaa.

Idän Räyhän kalamaja on monella tapaa jo nykyaikainen rakennus, eikä sitä ajatellessa todella tule ensimmäisenä mieleen sauna tai savupirtti. Pikemminkin se muistuttaa pientä kesämökkiä, eikä ihme, sillä monet entiset kalasaunat on ammattikalastuksen vähentyessä muutettu kesämökeiksi. Yhtä kaikki, Idän Räyhä nivoutuu pitkään ja monipuoliseen, takamaiden väliaikaisasutusten jatkumoon niittysaunojen, kalasaunojen, metsäsaunojen – ja monien, monien muiden erilaisten saunojen kanssa.

IMG_8976

Selkämeren kansallispuiston Idän Räyhän talkoissa, lakisääteisen alkaessa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

 

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Avotulen teko kielletty – muinaisjäännöksessä

Herään aamulla kajaanilaisessa hotellissa hyvissä ajoin. Varmistan vielä ennen aamiaista, että laitteiden akut ja vara-akut ovat ladatut ja kameran muistikortti on tyhjä. Kahdeksalta on sovittu tapaaminen kollegani Päivi Tervosen kanssa. Päivi on ala-aulassa vastassa ja kun hän peruuttaa Metsähallituksen auton parkkipaikalta, radiosta tulee kello 8:n äänimerkki. Työpäivä alkaa täsmällisesti.

Suuntaamme koilliseen ja käännymme runsaan tunnin kuluttua Raatteen tieltä metsäautotielle, joka kiertelee soita pohjoiseen päin Venäjän vastaisen rajavyöhykkeen reunaa noudatellen. Löydämme paikan jättää auto ja kävelemme umpeenkasvanutta tietä, kunnes tulemme rajavyöhykkeen merkkinä olevalle puomille: seis. Ei se mitään, meillä on kulkulupa voimassa ja Kainuun rajavartioston johtokeskus on perillä matkasuunnitelmastamme.

Astumme siis rajavyöhykkeelle, poikkeamme tieltä ja kävelemme syyshiljaisessa korpikuusikossa. Pidämme tietenkin samalla silmällä tatteja ja rouskuja, mutta ei, nyt on aivan liian kuivaa. Määränpäämme, suon keskellä oleva harju, tulee vähitellen näkyviin. Suon laidalla näemme ainoat ihmisen jättämät jäljet tähän mennessä: tuoreet saappaanjäljet johtavat suon yli. Arvelemme niiden kuuluvan kollegallemme Mikko Heikuralle. Hän on pari viikkoa aikaisemmin luontotyyppi-inventointia tehdessään havainnut kolmessa puunrungossa kaiverruksia ja puutappeja. Mikon ottamien valokuvien perusteella olemme tulleet dokumentoimaan paikan.

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Ja sieltähän ne puut sitten löydämme, valoisasta ja kuivasta Kaihlasharjun rinteestä, jolta aukeaa näkymä puuttomalle suolle. Suurin osa männyistä on nuoria, mutta joukossa on harvakseltaan puuvanhuksia, joiden latvat kohoavat korkealle tähystämään suon yli. Suon reunan tuntumassa on kuusen ja kahden männyn ryhmä. Puiden erityislaatu on ollut tiedossa jo ennen meitä, sillä toiseen mäntyyn on ripustettu puukyltti, johon on veistetty teksti TÄMÄ PUU ON RAUHOITETTU. Männyissä on kirveellä veistettyjä pilkkoja, joissa on puun pintaan vuoltuja merkkejä ja lisäksi kuusen ja toisen männyn kylkeen on juntattu pystyyn puutapit. Pilkat ovat merkkipuun tunnusmerkkejä: alun perin männynkyljestä on silpaistu kaarna ja nila pois ja paljaaseen puupintaan on vuoltu nimi ja vuosiluku. Vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana uusia pilkkoja, vuosilukuja ja nimikirjaimia on usein kertynyt samaan runkoon samalla kun pilkkoja ympäröivä kaarna on alkanut kasvaa umpeen ja peittää pilkan paljasta aluetta.

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Dokumentoimme kaikkiaan 10 pilkkaa ja kaksi repun ripustuskoukkua. Vanhimmat vuosiluvut ovat 1706 ja 1863 ja nuorin tunnistettava 1960. Männyissä on myös kolme vuosilukua, jotka alkavat numeroilla 194, mutta viimeinen numero on kasvanut umpeen. Olisivatko sotilaat veistäneet pilkkoja sodan aikana, ehkä Raatteen tien taistelujen aikoihin? Päivi tietää kertoa minulle, että näin on todistettavasti tapahtunut.

Puuhun tehdyt merkinnät liittyvät merkityksellisiin tapahtumiin, henkilöihin, muistoihin, uskomuksiin, kulkureitteihin, omistuksin ja valtauksiin. Kaskenpolttajat veistivät puihin pilkkoja, sillä kaskettavaksi valittu alue vallattiin merkitsemällä aluetta rajaavat puut. Kaskialueille ovat ominaisia myös konttipuut, joihin lyötiin sopivalle korkeudelle puutapit ruokakontin ripustamista varten. Kaihlasharju on seitsemän hehtaarin kokoinen kuiva harjanne ja tuntuisi luontevalta ajatella, että pilkat ovat merkkinä sen kaskeamisesta. Merkkipuut sijaitsevat sopivasti harjun ja suon vaihettumisvyöhykkeessä, joka olisi ymmärrettävissä kaskettavaksi sopivan alueen reunaksi.

Toisaalta merkkipuut toimivat usein kansanomaisen hautaustavan erityisinä paikkoina, joissa vainajan saattomatkalla pysähdyttiin levähdyspaikalle ja kaiverrettiin puunrunkoon vainajan kuolinaika, nimikirjaimet ja/tai risti. Usein karsittiin oksia, mistä termi karsikkopuu ja monet paikannimet, kuten Karsikkovaara aivan paikan lähistöllä. Merkkipuun luona vainajan uskottiin siirtyvän lopullisesti kuolleiden valtakuntaan, josta ei ollut paluuta elävien joukkoon. Olisiko tätä kautta kuljetettu vainajia haudattavaksi Suomussalmen kirkolle, jonne oli täältä vielä 30 kilometriä taivallettavaa? Vai oliko kalmisto jossakin saaressa lähempänä?

Maastotyömme liittyy Metsähallituksen koordinoimaan Paahde-LIFE-hankkeeseen (2014−2020), jossa toimitaan merenrantojen, dyynien, harjujen ja nummien luonnon ennallistamiseksi. Kaikkiaan 69 Natura 2000 -alueella ympäri Suomea poltetaan ja raivataan puustoa ja siirtoistutetaan uhanalaisia lajeja. Hoidettavilla alueilla ei ole säilynyttä rakennuskantaa, mutta niillä on harvakseltaan tunnettuja arkeologisia kulttuuriperintökohteita ja lisää tuntemattomia varmasti piilee maastossa.

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Jotta arkeologiset kulttuuriperintökohteet eivät vaarantuisi puuston polttamisen ja raivaamisen takia, hankkeen alkuvaiheessa hoitoalueista inventoidaan arkeologisesti ne, joilla on suurin arkeologinen potentiaali. Sellaisia on arvioitu olevan joka kolmannen alueen. Urakkaa helpottaa se, että hoitoalueiden joukossa on hiljattain hyvin inventoituja alueita. Ne voidaan katsoa riittävästi tunnetuiksi eikä niitä ole tarpeen haravoida toistamiseen.

Hankkeen arkeologiset miljööt ulottuvat saaristosta Sisä-Suomeen, Kainuuseen ja pohjoisessa Urho Kekkosen kansallispuistoon asti. Niinpä kulttuuriperintöäkin on laidasta laitaan. Kivikautisen asuinpaikan maanpinta on vuosituhansien kuluessa todennäköisesti kärähtänyt jo monessa metsäpalossa, eikä yksi lämpöpulssi lisää kaiketi enää haittaa – ellei sillä sitten ole vaikutusta termolumenesenssin mahdollisuuksiin ajoittamisessa. Mutta ilmeisen arkoja kulttuuriperintökohteita ovat sellaiset puut kuin Kaihlasharjussa: merkkipuut, konttipuut, telkän ja koskelon uutut ja muut puihin veistetyt tai kiinnitetyt merkit ja esineet. Monta sellaista ei ole vielä löydetty, mutta löydetyt ovat joka tapauksessa turvassa. Inventoinnin tulosten avulla voidaan ohjeistaa kulttuuriperintökohteiden rajaaminen Paahde-LIFEn hoitotoimien ulkopuolelle. Päällä kasvava puusto poistetaan, paikkojen yli ei ajeta koneilla eikä niitä peitetä hakkuujätteellä.

Paluumatkalla juna jyskyttää vauhdikkaasti etelää kohti. Selaan muistiinpanojani Kaihlasharjusta. Enin merkkipuiden kulttuurivarannosta on jo kadonnut: maahan ovat lahonneet monet sukupolvet ikihonkia, joihin takamaiden ihmiset veistivät palan omaa todellisuuttaan. Jäljellä on vielä joukko löydettyjä ja dokumentoituja puuyksilöitä, jotka voivat paljastaa jotakin paikkojen kulttuurisista merkityksistä luonnonresurssien jakamisessa ja käytössä. Ne myös havahduttavat siihen, miten heikoiksi ja haavoittuviksi paikkojen signaalit ovat himmenneet. Jokaisella signaalilla on merkityksensä ja suojeluarvonsa.

Kirjoittaja Tapani Tuovinen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija.

Lue lisää Metsähallituksen kulttuuriperintötyöstä

http://www.luontoon.fi/historiakohteet

http://www.metsa.fi/kulttuuriperinto

Seili. Matkan pää.

” Tauti on Jumalan rangaistus syntisestä elämästä!” Kustaa II Adolfin 1600-luvun alun käskykirjeellä komennettiin perustettavaksi leprasairaala Turun saaristoon. Seilin saarelle päädyttiin, ja sinne joutuivat leprapotilaiden lisäksi myös mielitautiset ja muut kroonikot. Ei ne mitään lääkärinhoitoa tarvitse – paloviinaa, parantavien lähteiden vettä ja Jumalan sanaa! Ne riittäkööt!

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Toivoton oli sairastuneiden kohtalo. Spitaali oli taudeista kammotuin, vaikka se leviää huonosti ja tappaa hitaasti (Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen). Tauti sai sairastuneet näyttämään kammottavilta – ihomuutoksia, löyhkäävä hengitys, hinkuva puhe, sormien ja nenän irtoaminen.

Heidät piti saada pois tavallisen kansan silmistä. Voiko enemmän lopulliselta tuntuvaa olla: potilaiden piti tuoda mukanaan Seiliin oman ruumisarkkunsa laudat, eivätkä he enää palanneet ulkopuoliseen maailmaan. Saaren kirkon ympäriltä he saivat viimeisen leposijansa. Ja toivottavasti myös rauhan.

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Kun pelätty lepra alkoi kadota Suomesta, saarella aloitti toimintansa hourujenhuone eli mielisairaala. Mielisairaita hoidettiin Seilissä vuoteen 1962 saakka.

Tutustumaan Seiliin

Tumma historia, mutta kaunis saari. Yhteysaluksella pääsee tutustumaan Seiliin ympäri vuoden. Museokirkko on avoinna kesäkaudella. Kirkko on Metsähallituksen luontopalvelujen hoidossa, ja sitä korjattiin viime kesänä.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.