Aihearkisto: Uncategorized

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 2

Lattea lasi vai kauneuden keskipiste?

Kouluaikana mieltäni vaivasti usein opetusta tehokkaasti häirinnyt ajatus siitä kuinka väärin on että minua ja mahdollisuuksia täynnä olevaa mailmaa erottaa toistaan vain ohut lasi. Pidin sen olemassaoloa osoituksena onnen lahjojen epätasaisesta jakautumisesta ja jonkunlaisesta passiivisesta tyytymisestä johonkin, jonka vastakohtana väijyy se kaikille niin kovin tuttu katajaan kapsahtaminen.

IMG_2352 – Kopio

Maisemat eivät koulussa olleet aivan Aulangon näkötornin luokkaa, mutta kokemus vääryydestä teki parkkipaikastakin lähes yhtä houkuttelevan. Kuva: Hilja Palvainen, Metsähallitus

Jossain vaiheessa opiskelua päässäni kuitenkin napsahti pahemman kerran ja aloin nähdä tuon merkillisen, seinän läpinäkyvän osan loputtoman mielenkiintoisena ja monipuolisena. Katse kiinnittyi puitteiden yksityiskohtiin ja koristeellisiin detaljeihin, heloihin ja niistä aina erilaisten lukkosysteemien ja saranoiden kautta nurkkarautoihin. Puhumattakaan vanhoista, epätasaisista, valuneista ja kuplallisista laseista – onko mitään mahtavampaa!

IMG_4685

Isojärven kansallispuiston Huhtalan tilan päärakennuksen ikkunat edustavat hyvin vanhaa tapaa tehdä ikkunanpuite. Kitin tai lasituslistan sijaan lasi lepää puitteen sisällä olevissa urissa – ja millainen lasi! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Ikkunat merkitsevät rakennuksen kokonaisuuden kannalta sekä ulkoasulle että sisätilalle lopulta yllättävän paljon. Toiset väittävät sanan ikkuna tulevan venäjänkielen sanasta oko, joka kuulemma tarkoittaa silmää. On väite sitten totta tai ei, ikkunat voi hyvin nähdä talon silminä. (Älkää ihmetelkö ajatuksen yllättävää lennokkuutta, se ei suinkaan ole omani.)

SONY DSC

Tämä Selkämeren kansallispuistosta löytyvä ikkuna todella näkee paljon. Tunnistatko lasiin heijastuvan majakan? Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kiinnittäkääpä asiaan huomiota; on pieniä ja veikeitä, suuria ja hämmästeleviä, ryhdikkään asiallisia ja toki myös ajan ihanteiden kaltoin kohtelemia ja paisuneen massan sisäänsä sulkemia tihrustelijoita. Ne tuovat luonnon sisälle sekä kuvana, että pitkin päivää ja vuotta vaihtuvana valona.

Ikkuna on yksityiskohta täynnä yksityiskohtia. Sitä muuttamalla koko kokonaisuus muuttuu.

SONY DSC

Valoa jyhkeän seinän uumeniin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 1

Joskus ei näe metsää puilta. Yksityiskohtien kanssa se on usein toisin päin – ei hoksaa yksityiskohtia kokonaisuuteen keskittyessään. Mutta kokonaisuuksien kauneus asuu juuri yksityiskohdissa. Hyppää mukaan yksityiskohtien ihailuun muutaman blogitekstin ajaksi.

Aatteleppa, että joku on Kotkan Langinkosken keisarillisen kalamajan kaiteen pienat sorvannut ja sahannut. Huolella piena kerrallaan. Yläosassa vielä tuommoinen siksak. Eipä löydy uudemmista taloista, joissa arvostetaan 90 asteen kulmia ja tasaisia pintoja. Pitää ihan pysähtyä miettimään kuinka paljon aikaa on kulunut pelkän kaiteen tekoon. Saati koko rakennuksen.

Langinkoski Kuva Henrik Jansson Metsähallitus

Langinkosken keisarillisen kalamajan terassi ja koko kalamaja on rakennustaiteen helmi. Kuva Henrik Jansson / Metsähallitus

Ja sitten meidän hoitamat rauniolinnat Kajaanissa, Kaarinan Kuusistossa ja Raaseporissa. Ensin etsitään sopivaa kiveä, lohkotaan se ja tuodaan rakennuspaikalle. Kuinkahan monta miljoona kiveä on Raaseporin rauniolinnassa, onkohan kukaan arvioinut? Joku on jokaisen ison ja pienen kiven muurannut just oikealle paikalle. Katoppa vaikka ikkunoiden kaaria. Jos olisi ollut huonompia ammattimiehiä linnaa rakentamassa, niin mitähän siitä olisi jäljellä?

Raasepori Kimmo Mustonen Vastavalo

Raaseporin linna kaikessa komeudessaan. Kuva Kimmo Mustonen / Vastavalo

Loviisan Svartholman merilinnoituksen muurin äärelle pitää ihan pysähtyä. Niin on kivet aseteltu toisiansa myötäilemään. Pienillä on tilkitty isompien rakoja. Tekijöillä on täytynyt kyllä olla hyvä kolmiulotteisuuden hahmotuskyky. Ei onnistuisi minulta. Hermo olisi mennyt moneen kertaan. Ei voi kun ihailla.

Svartholma AvB10

Loviisan Svartholman merilinnoituksen muuria. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Entäpä Rapolan linnavuoren kupeen kuppikiveen satoja vuosia sitten hakatut uhrauskolot. Onkohan sama ihminen tehnyt ne kaikki vai onko useammalla tässä oma kuppinsa? Laittoiko jokainen uhrinsa omaan kuppiinsa vai oliko sillä väliä? Mitähän ne miettivät tässä kun laskivat viljanjyviä uhriksi? Ehkä kesän viljasatoa, ehkä joku koitti uhraamalla saada rakkauselämää kukoistukseen. Vai oliko kupeilla jokin muu tarkoitus kuin uhraaminen?

Rapola AvB14

Kuppikivi Valkeakosken Rapolassa. Saakohan nallekarkit uhraamalla onnea elämään? Ehkä kannattaa kuitenkin vain syödä ne. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Ei kannata kävellä yksityiskohtien ohi.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Tuollahan palaa!

Täällä asui 60-luvun kesinä nuori palovartija metsäpaloja tarkkailemassa. Päivät pitkät kuluivat horisonttiin katsellessa.

Pyhä-Nattaselta 3

Eipä ollenkaan hassumpi työmaisema! Pyhä-Nattasten huipun palovartijalla oli avarat työolosuhteet. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos taivaanrannassa näkyi savua, hän katsoi astelevyllään savun suunnan ja soitti toiseen torniin savua lähellä. Sieltäkin otettiin suuntima savuun, ja palon tarkka paikka saatiin määritettyä ja ilmoitettua Metsähallitukselle. Joskus oli kyse kulotuksesta, toisinaan oikeasta metsäpalostakin, ja silloin piti ryhtyä sammutushommiin.

Pyhä-Nattanen astelevy 1

Palovartijan tärkeä työväline – astelevy. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos työ olikin yksinäistä, niin maisemissa ei ollut valittamista. Lapin metsien, soiden ja tuntureiden loputtomat maisemat avautuivat kaikkialla. Ei tämä silti ollut hötkyilevän hommaa. Piti viihtyä omassa seurassaan ja kylille ei kannattanut haaveilla pääsevänsä kovin usein.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käyrästunturin palovartijan maja Rovaniemen pohjoisosassa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Entisiä palovartijanmajoja on vielä siellä täällä jäljellä autio- ja päivätupina. Retkeilijät eivät aina hoksaakaan millaista historiaa levähdyspaikkaan liittyy.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kumputunturin palovartijan maja Kittilässä. Ei ole pahat maisemat täälläkään. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

50- ja 60-luvilla Lapin läänissä oli kolmisenkymmentä palovartijan kämppää vaaroilla ja tuntureilla. Tähystettävien alueiden väliin ei saanut jäädä katvealueita. Lapin palovartijan yksinäistä työtä voi käydä vielä kokeilemassa vaikkapa Uurrekarkian, Käyrästunturin, Kumputunturin, Louevaaran, Lattunan tai Nattasten tuvissa. Joihinkin paikkoihin rakennettiin metsäpalojen tähystystä varten myös teräsrunkoisia palotorneja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei korkeanpaikankammoisille. Eikä ukkosella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Palovartiointi tuvista loppui 1980-luvulla, jolloin paloja alettiin tähystää lentokoneista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lattunan palovartijan maja Savukoskella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Tuleen tuijottelua

Parempaa ja mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin televisio-ohjelmat. Sitä voisi tuijottaa loputtomiin. Ihan hypnoottista. Yleensä näkyy oranssia, välillä vilahtaa sinistä, keltaista ja joskus punaistakin. Nuotio, soihtu, päre, takka, naurislamppu, kynttilä, öljylamppu.

17 Kuva Petteri Polojärvi

Nuotioon tuijottaminen rauhoittaa mielen. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Tulen käytön keksi todennäköisesti esi-isämme pystyihminen satojatuhansia, mahdollisesti jopa miljoona vuotta sitten. Luulenpa, että tuleen tuijoteltiin jo silloin. Tulen ääreen kokoonnuttiin suojaan pimeyttä, petoja ja hyönteisiä vastaan ja hakemaan lämpöä. Hoidettiin sosiaalisia suhteita. Siirrettiin tarinoimalla tietoa ja suvun historiaa seuraavalle sukupolvelle. Ruoka saatiin kypsennettyä ja ravinto paremmin sulavaan muotoon. Paljon energiaa vaativat aivot saivat voimaa ja kehittyivät entisestään.

Blogiin

Lapissa satojen ja jopa tuhansien vuosien ikäiset tulisijat voivat yhä näkyä maan pinnalle. Etualalla pyöreä tulisija Käsivarren erämaa-alueelta Enontekiöltä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Tulen tärkeys näkyy kaikkialla. Eihän täällä pohjoisessa olisi pärjännyt mitenkään ilman tulta. Kivikautisten tulisijojen jäänteet ja rautakautisten kotasijojen keskusliesien rivit Lapin erämaissa näkyvät yhä satojen ja tuhansien vuosien jälkeenkin.

DSC05834

Hiilien syvän oranssista hehkusta kipinöiden kauniiseen keltaiseen. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Yhä nykyäänkin tulta tuijottaessa pysyvät maailman ja mielen pedot ja pelot valopiirin ulkopuolella.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kaiken takana on sauna

Teen nyt räikeän yleistyksen ja väitän, että jokainen Suomessa vähänkin kauemmin aikaa viettänyt on kylpenyt saunassa, sekä tietää mikä on löyly ja laude. Me tiedämme, että saunassa ei saa käyttäytyä sopimattomasti tai puhua politiikkaa. Ja meistä on aivan normaalia olla siellä yhdessä, hikisinä ja alasti.

775103_664206983607131_1659392178_o

Kansainvälisiä vapaaehtoisia Selkämerellä, Vekaran saaren vanhassa savusaunassa rankan työpäivän jälkeen. Kuva: Henrik Jansson, Metsähallitus

Käsityksemme saunasta rakennuksena on kuitenkin muuttunut ja kaventunut lyhyessä ajassa. Sauna on aikojen saatossa tarkoittanut paljon muutakin, kuin vain pesupaikkaa. Siellä on toki kylvetty, mutta myös asuttu, palvattu lihaa ja kuivattu vaikkapa maltaita. Siellä on synnytty ja pesty vainajat. Lyhyesti sanottuna: sauna on ollut kaiken keskipiste.

Perinteisesti sauna on ollut sisäänlämpiävä rakennus. Sisäänlämpiävä tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on tulisija, mutta ei ollenkaan savupiippua. Savu johdetaan ulos luukkujen tai esimerkiksi lakeisen, eli savupiippua muistuttavan, puisen hormin kautta. Saunamaiset rakennukset, eli savutuvat ja savupirtit ovat olleet aivan tavallisia asuinrakennuksia vielä 1900-luvun puolellakin ja usein, kun uutta taloa alettiin pykätä, rakennettiin ensimmäisenä savutupa, jossa asuttiin rakennusaika. Usein sauna on merkinnyt myös väliaikaista yöpymispaikkaa, kun kotiin on ollut työn ääreltä liian pitkä matka.

Salamajärven kansallispuistossa on asetuksella suojeltu Kauluksen niittysauna. Perimätiedon mukaan se rakennettiin alun perin venäläisvainojen aikaiseksi pakopirtiksi ja lähellä olevat paikannimet, kuten Pakosuo ja Pakokangas, voisivat hyvinkin tukea tätä. Nimensä se on tarinoiden mukaan saanut siitä, kun Vetelin kappalainen unohti saarnamatkallaan virka-asunsa irtokauluksen pakopirtille.

IMG_2804

Niittysaunassa yövyttiin heinänkorjuun yhteydessä. Sauna on pieni, yksihuoneinen rakennus, jossa on makuulaveri ja kiuas. Niittykulttuuri kukoisti Salamajärvellä 1900-luvun puoliväliin asti. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kauluksen niittysaunan rakennusaikaa ei tiedetä tarkalleen, mutta ovipielissä on kaiverruksia 1900-luvun alusta. Oletettavasti sauna on siis seissyt paikallaan jo ainakin sata vuotta. Niittysaunoja tarvittiin karjan talvirehun hankintaan. Perinteisessä maataloudessa karjatalous tukeutui luonnonniittyihin ja selvisi niiden antimilla talven yli, vaikka suoniittyjen sarakasvit eivät karjan suurta herkkua olleetkaan.

Patvinsuon kansallispuistossa, Kuikkaniemessä on 1800-luvun lopussa rakennettu kalasauna. Kuikkaniemen kalasauna edustaa rakennustyyppiään parhaimmillaan, sillä se ei suinkaan ole noussut harjakorkeuteensa ensimmäistä kertaa vasta Kuikkaniemessä, vaan toimittuaan ensin kenties jopa vuosikymmeniä Kontioniemellä pihasaunana. Eihän toki ollut syytä tehdä upouutta rakennusta vain takamaiden väliaikaiseksi yöpymispaikaksi!

IMG_5287

Kuikkaniemen kalasauna koko komeudessaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kuikkaniemen kalasauna oli lähiseudun asukkaiden yhteiskäytössä. Saunalta käsin kalastettiin nuotalla ja saaliiksi saatiin yleisimmin muikkua. Kalasaunassa sisällä oli koko seinän mittainen, yhdestä puusta koverrettu kala-allas, jossa kalat lajiteltiin. Saalis suolattiin talven varalle ja perkeet annettiin karjalle. Yhteiskäytön myötä sauna toimi myös tapaamispaikkana ja erityisesti kesäiltoina nuotanveto alkoi muistuttaa jo lähes kansanjuhlaa, kun kyläläiset perhekunnittain saapuivat paikalle seuraamaan työtä.

IMG_5308

Kala-allasta Kuikkaniemen kalasaunassa ei enää ole, mutta hirsien väliin rakennettu, suuri kiuas on yhä paikallaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Saaristossa kalastajat pyysivät perinteisesti silakkaa. Vesien lämmetessä kalat pyrkivät yhä ulommas, syvempiin ja viileämpiin vesiin, jolloin myös kalastajat joutuivat asettumaan ulkoluodoille. Saaristossa kalasaunojen muodot ovat muuttuneet vuosien varrella paljon, sillä kaikki uudet suuren maailman hullutukset, kuten savupiiput, levisivät useimmiten juuri merenkulun myötä koko maahan. Sisäänlämpeäviä kalasaunoja tapaa tästä syystä saaristossa vain ani harvoin. Pääperiaatteet ovat kuitenkin säilyneet samoina; rakennuksissa on kiinteät sänkylaverit sekä tulisija, eli kaikki, mitä lyhyeen yöpymiseen tarvitaan. Saaristossa kalasaunoja, ja myöhemmin kalamajoja, käytettiin pääasiassa perhekunnittain, mutta hyviin tapoihin kuului, että ovet pidettiin lukitsemattomana, jotta hätään joutunut pääsi suojaan.

IMG_9069

Idän Räyhän kalamaja on merkittävä maamerkki Viasveden lahden suulla Selkämeren kansallispuistossa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös rakennukset muuttuvat käyttötavan muuttuessa. Metsähallitus ja Selkämeren kansallispuiston ystävät ry kunnostivat syyskuussa 2014 vuonna 1959 rakennetun Idän Räyhän kalamajan  Selkämeren kansallispuistossa. Idän Räyhä on niin sanottu yhden miehen kalamaja, eli se on tehty kalastamisen tarpeisiin aikana, jolloin verkkojen käsittely onnistui yksin ja kalassa saattoi olla vaikka aivan itsekseen. Idän Räyhää ei kunnostettu asuinkäyttöön sopivaksi, mutta talkoilla varmistettiin sen säilyminen osana maisemaa.

Idän Räyhän kalamaja on monella tapaa jo nykyaikainen rakennus, eikä sitä ajatellessa todella tule ensimmäisenä mieleen sauna tai savupirtti. Pikemminkin se muistuttaa pientä kesämökkiä, eikä ihme, sillä monet entiset kalasaunat on ammattikalastuksen vähentyessä muutettu kesämökeiksi. Yhtä kaikki, Idän Räyhä nivoutuu pitkään ja monipuoliseen, takamaiden väliaikaisasutusten jatkumoon niittysaunojen, kalasaunojen, metsäsaunojen – ja monien, monien muiden erilaisten saunojen kanssa.

IMG_8976

Selkämeren kansallispuiston Idän Räyhän talkoissa, lakisääteisen alkaessa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

 

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Ainako sitä on sodittu – eikö jo voitais lopettaa?

Ihmiset eivät vissiin osaa olla siivosti. Aina pitää vähintään nahista jonkun kanssa, saati sitten puolustautua, kahakoida tai sotia naapuria vastaan. Jos ei muuta, niin voihan sitä olla eri mieltä vaikka itsensä kanssa joinain päivinä.

Ihmisten sotaisuudesta on monenlaista merkkiä maastossa linnoista juoksuhautoihin.  Jos kahakoinnin historia kiinnostaa, niin tutustuttavaa kyllä riittää Metsähallituksen luontopalvelujen hoitamilla kohteilla. Voitaisiinpa vaikka saada ajatuksia siitä, että eikö jo kannattaisi sotimiset maailmassa lopettaa.

Aloitetaanpa esihistoriasta.

Muinaislinnat

Esihistoriallisen ihmisen puolustautumistarve näkyy muinaislinnoilla. Suomen suurimmalla muinaislinnalla Valkeakosken Rapolanharjulla oli aikoinaan kilometrinen puu- ja kivivarustus suojaamassa viholliselta. Sen kylkeen kerättiin sopivan kokoisia kiviä, joilla voitiin losauttaa vihollista kipeään paikkaan. Toinen muinaislinna kohoaa Sulkavan Pisamalahdella. Sinnekin piti kasata komeat kivivallit linnavuorelle pyrkijää estämään.

Valkeakosken Rapolan linnavuoren kivivallia. Kuva Elias Lahtinen.

Valkeakosken Rapolan linnavuoren kivivallia. Kuva Elias Lahtinen.

Rauniolinnat ja linnoitukset

Raaseporin tosi hieno linna pystytettiin keskiajalla kruunun keskuslinnaksi symboloimaan Ruotsin kuninkaan valtaa Suomessa sekä sotilaalliseksi tukikohdaksi. Tykit ja niitä käyttää osaava tykkimies jouduttiin kuitenkin lainaamaan alussa Tallinnasta.

Sotahuuto-boffaustapahtuma Raaseporin linnanraunioilla. Kuva Elias Lahtinen

Sotahuuto-boffaustapahtuma Raaseporin linnanraunioilla. Kuva Elias Lahtinen

Raaseporissakin oli jos jonkinlaista vallanvaihtoa ja nahinaa sen monisatavuotisen historian aikana.

Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus. Kuva Elias Lahtinen

Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus. Kuva Elias Lahtinen

Kärnäkosken linnoitus Savitaipaleella rakennettiin 1700-luvun lopulla osaksi Pietarin puolustusjärjestelmää Venäjän Ruotsin vastaiselle rajalle. Ei siellä kyllä koskaan oikeasti sodittu, mutta parempi niin. Svartholman merilinnoituksella Loviisan edustalla sen sijaan on värikkäämpi taisteluhistoria. Sen rakensi Ruotsi 1700-luvun puolivälissä turvaamaan valtakuntansa itärajaa. Venäläiset valloittivat sen Suomen sodassa ja englantilainen laivasto-osasto räjäytti sen Krimin sodassa 1855 (tiiättehän sen Oolannin sota oli kauhia, hurraa, hurraa, hurraa -laulun. Se liittyy tähän sotaan).

Svartholman merilinnoitus Loviisan edustalla. Kuva Elias Lahtinen

Svartholman merilinnoitus Loviisan edustalla. Kuva Elias Lahtinen

Tähän teemaan liittyy myös Kajaanin linna.

Maailmansodat

Niistä vasta onkin jälkiä joka paikassa. Etenkin jälkimmäisestä. On sekä suomalaisten että saksalaisten joukkojen jälkiä. Etenkään Lapissa niihin ei voi olla törmäämättä. Tankavaarassa Urho Kekkosen kansallispuistossa on saksalaisten Petsamon Nikkelin suojaamiseksi tekemä Schutzwall-puolustusasema. Siellä on korsua, tykkiasemaa, poteroa, juoksuhautaa ja vieläkin näkyy ampumalinjoja, joilta on raivattu puista alaoksia.

Schutzwall-puolustusaseman juoksuhautaa Tankavaarassa. Kuva Pasi Rautio

Schutzwall-puolustusaseman juoksuhautaa Tankavaarassa. Kuva Pasi Rautio

Toiseen maailmansotaan liittyvät myös kansallispuiston kolttakentät, joille Petsamon kolttia asutettiin kun alue menetettiin Neuvostoliitolle.

Patsasaitta Suomujoen kolttakentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva Tapio Tynys.

Patsasaitta Suomujoen kolttakentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva Tapio Tynys.

Tutustumaan sotimisen historiaan

Näihinhän pääsee tutustumaan. Kannattaa vilkaista osoitteesta http://www.luontoon.fi/historiakohteet mihin kannattaa mennä, ja aloittaa tutustuminen kohteiden verkkosivuilta. Sitten voi suunnata paikan päälle tunnustelemaan tarkemmin sotimisen historiaa. Ihan rauhassa.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Murhamies vai hyväntekijä?

Mitä sydämellisin  ja vieraanvaraisin mies. Porovaras ja julma murhaaja. Kävi Amerikassa tai ei käynyt. Kasvilääkinnän tuntija. Kun lukee kirjoituksia Raja-Joosepista saa miehestä vähintään kahtalaisen kuvan. Otapa sitten selvää mikä on totta. Mutta yhtäkaikki – mielenkiintoinen mies.

Urho Kekkosen kansallispuiston koillislaidalla aivan valtakunnan rajalla kauniilla kedolla hirsirakennusten seinät ovat saaneet auringolta kullanväriä. Vieressä virtaa Luttojoki. Tunnelma on seesteinen.

Raja-Joosepin kenttä Urho Kekkosen kansallispuiston koillisosassa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Raja-Joosepin kenttä Urho Kekkosen kansallispuiston koillisosassa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Rakennukset ovat olleet vailla asukkaita jo vuosikymmeniä, mutta 1900-luvun alkupuoliskolla kentällä asui Joosef Sallila eli kuuluisa Raja-Jooseppi kumppaninsa Matilda Lehikoisen kanssa. Syrjäisestä sijainnista huolimatta ei asuttu eristyksissä, vaan Joosepin luona vieraili helmenpyytäjiä, kolttia, rajamiehiä ja erämaan muita kulkijoita.

Raja-Joosepin ja Tiltan kanssa jonkin aikaa asustaneen Huhtu-Heikin kämppä ja sauna. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Raja-Joosepin ja Tiltan kanssa jonkin aikaa asustaneen Huhti-Heikin kämppä ja sauna. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Toisen miehen vaimo

Parkanolainen Jooseppi ja Ähtäristä kotoisin oleva Tilta asettuivat Luton varteen vuoden 1915 vaiheilla. Toisten mukaan Tilta olisi lähtenyt Joosepin mukaan jo Parkanossa, toiset sanovat Tiltan olleen toisen miehen oma ja Joosepin tavanneen hänet vasta pohjoisessa Näätämössä. Niin tai näin, yhdessä pysyttiin pitkään.

Elanto saatiin eränkäynnistä, helmenpyynnistä, lehmistä, lampaista ja poroista. Maatilkulla viljeltiin ainakin perunaa. Tehtiinpä vähän kauppaakin ylimääräisillä tuotteilla. Kentälle nousi asuinkämpän lisäksi lampolaa, saunaa ja navettaa.

Lampola ja karjasuoja. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Lampola ja karjasuoja. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Perunanviljelyä ja murha?

Väitetään, että Jooseppi olisi opiskellut Amerikassa maataloutta, innostunut perunanviljelystä ja tutustunut myös jossain määrin ihmisten parannuskeinoihin. Olisi sitten tohtoroinut kulkijoita asuinkentällään. Toisaalla taas sanotaan, ettei Jooseppi ollut koskaan passia hakenut ja siten ulkomailla käynytkään.

Kyllä hän oli rehti poromies. Eipä ollut vaan porovaras!  Taas kahtalaista tietoa. Parantaja, mutta murhamies. Väitettiin hänen myrkyttäneen kettujen pyyntiin tarkoitetulla strykniinillä veljenpoikansa, jonka oli kutsunut työnsä jatkajaksi pohjoiseen. Mitä tässä pitäisi uskoa?

Eikö sanonta mene, että ei väliä onko tarina totta kunhan se on hyvä? Ja tarinat Joosepista ovat hyviä. Taidan tyytyä siihen, etten koskaan saa tietää mikä Joosepin tarinassa on totta.

Raja-Joosepin kenttä

Aina kun olen käynyt Joosepin ja Tiltan kentällä, on paistanut aurinko kirkkaalta taivaalta. Jos jokin paikka on kaunis, niin se on tämä. Kaunis keto, kaunis Luttojoki, kauniit vanhat hirsirakennukset. Rauhoittava paikka. Kannattaa ehdottomasti käydä.

Oikealla Joosepin ja Tiltan asuinrakennus. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Oikealla Joosepin ja Tiltan asuinrakennus. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Harjoittelijan kulttuuriperintöterveiset Merenkurkun saaristosta

Tämän kirjoituksen tekijä kertoi jo viime viikolla aiemmista reissuista Perämerellä Selkä-Sarvessa ja Pensaskarissa; nyt on vuorossa Merenkurkun maailmanperintöalue, Mikkelinsaaret ja siellä saari Kummelskäret. Saarella sijaitsee luontopolku sekä luontoasema, entisessä merivartioston rakennuksessa. Vaasan meribiologitiimin matkassa pääsin Kummelskäretille inventoimaan vanhaa ja tuoreempaa kulttuuriperintöä, ja tässä tiivistelmä kokemuksistani.

Tomtning-jäännös, joka sijaitsee kalastustukikohdassa. Kiviperustojen päälle on rakennettu mahdollisesti purjeesta ja airoista tai puurakennelmasta väliaikainen suoja. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Tomtning-jäännös, joka sijaitsee kalastustukikohdassa. Kiviperustojen päälle on rakennettu mahdollisesti purjeesta ja airoista tai puurakennelmasta väliaikainen suoja. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Luontopolkua seuraamalla löytää Kummelskäretin vanhan kalastustukikohdan, joka sijaitsee entisessä merenlahdessa. Rinteessä, hieman näistä tomtning-jäännöksistä alempana sijaitsee venevalkamia, joihin kalastajat ovat vetäneet veneensä turvaan aallokolta. Korkeusmittausten perusteella venevalkamien ikäarvioksi muodostui 1500-luvun loppu ja 1600-luvun alku, ja verotietojen mukaan Mikkelinsaarilla on kalastettu 1500-luvulta alkaen.

Saaren nuorempaan kulttuuriperintöön kuuluu venevalkama, joka sijaitsee pilkkasiiven-opaskyltin kohdalla. Lisäksi saarelta löytyi verkkotarhojen tukikiveyksiä sekä jatulintarhoja.

Inventoija kaipaa lisätietoja Kummelskäretin luontoaseman pohjoispuolella kivikossa sijaitsevista kahdesta jatulintarhasta! Tässä kuvassa on toinen niistä, molemmat ovat noin 4 metriä halkaisijaltaan. Ehkä joku lukijoista tietää kuka labyrintit on saarelle rakentanut ja koska? Luontoaseman etupihalla sijaitsevan labyrintin tiedetään olevan tuore tapaus, mutta siitäkin inventoija kuulisi mielellään lisää. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Inventoija kaipaa lisätietoja Kummelskäretin luontoaseman pohjoispuolella kivikossa sijaitsevista kahdesta jatulintarhasta! Tässä kuvassa on toinen niistä, molemmat ovat noin 4 metriä halkaisijaltaan. Ehkä joku lukijoista tietää kuka labyrintit on saarelle rakentanut ja koska? Luontoaseman etupihalla sijaitsevan labyrintin tiedetään olevan tuore tapaus, mutta siitäkin inventoija kuulisi mielellään lisää. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kun kaikki kolme saarta oli inventoitu, oli heinäkuussa aika siirtyä toimistoon valmistelemaan raporttia havainnoista. Käytännössä tämä tarkoittaa tietojen purkamista maastolaitteilta, inventoinnissa tehtyjen tulkintojen liittämistä aiemmin tutkittuun, tietojen täyttämistä Metsähallituksen tietokantoihin ja karttaesitysten laatimista. Lisäksi kaivoin laskimen, mareografilukemat ja kaavat esiin, jotta Selkä-Sarven ja Kummelskäretin korkeusmitatuille kohteille saatiin ikäarvio. Korkeusmittauksia tein maastossa tasolaserin ja vaaituskoneen avulla vedenpinnan tasoon nähden. Tämä on yksi arkeologian parhaista puolista: poikkitieteellinen menetelmien monipuolinen hyödyntäminen. Harjoittelun jälkeen palaan taitoja ja tietoja syventäneenä Merenkurkun maailmanperintöalueen kulttuuriperintöä käsittelevän gradun pariin, joten samojen mielenkiintoisten teemojen parissa saan vielä jatkaa!

‒ Laura Nygård, harjoittelija ja arkeologian opiskelija ‒

Harjoittelijan kulttuuriperintöterveiset Perämeren saaristosta

Tämän kirjoituksen tekijä sai mahdollisuuden harjoitella kulttuuriperinnön inventointia kolmella eri saarella: Pensaskarissa (Tornio), Selkä-Sarvessa (Kemi) ja Kummelskäretillä Mikkelinsaarilla (Vöyri). Kaksi ensimmäistä sijaitsee Perämeren kansallispuiston alueella, ja jälkimmäinen Merenkurkun maailmanperintöalueella, ja näiden saarten kulttuuriperintöä hoitaa Metsähallituksen Pohjanmaan Luontopalvelut. Saaret ja harjoittelu kulttuuriperinnön ammattilaisten ohjauksessa opettivat minulle paljon uutta arkeologisesta kenttätyöskentelystä sekä merellisestä kulttuuriperinnöstä, ja tässä terveisiä Perämereltä.

Ensiksikin, sisämaan kasvatille merelle lähtö on aina jännittävää ja kiehtovaa! Ajatuksissaan valmistautuu erilaiseen ympäristöön, sen lisäksi että mielessään miettii jo mitä jälkiä menneisyyden ihmisistä saarella on säilynyt, ja löytyykö jotain uutta.

Kesäkuussa Tornion Röyttästä Pensaskariin matkatessa aurinko paistoi ja sää oli lempeän tyyni. Säällä on suuri merkitys merellä liikkuessa ja maastossa työskennellessä, joten sen päivittelystä ei lukija välty tässäkään kirjoituksessa. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kesäkuussa Tornion Röyttästä Pensaskariin matkatessa aurinko paistoi ja sää oli lempeän tyyni. Säällä on suuri merkitys merellä liikkuessa ja maastossa työskennellessä, joten sen päivittelystä ei lukija välty tässäkään kirjoituksessa. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Toukokuussa, kun ensimmäiset maastopäivät Selkä-Sarvessa koittivat, täytyi työskennellä toppahousut jalassa. Kesäkuussa, saarelle toisen kerran palatessa, kuitenkin uskalsin jo heittää talviturkin Perämereen, vaikka päivä olikin harmaa ja sateinen (Sarven saunan mahtavista löylyistä päin tietysti).

Selkä-Sarvi

Selkä-Sarven kalastajakylässä kerrotaan parhaimmillaan asuneen 300 ihmistä. Saaren menneisyys kalastajien tukikohtana näkyy erityisesti Liitinnokassa, saaren eteläkärjessä, jossa rakennusten kiviperustat rappukivineen ovat vieri viereen rakennettu. Melko monesta rakennuksen pohjasta perimätieto kertookin kenen kalakämppä on paikalla sijainnut, ja kivistä löytyy paljon kaiverruksia vuosilukuineen. Kieltolain aikaisista kätköistä kertoo joidenkin kämppien alla sijainneet pirtukellarit, jotka ovat edelleen havaittavissa, sekä purnukuoppa Keskimaassa.

Asuinrakennusten lisäksi saarelta löytyy verkkotarhatelineitä, pooki- eli merimerkkikiveyksiä, venevalkamia ja aurinkokelloja. Kalastajat säilöivät saaliinsa saaressa: silakat suolatynnyreihin lasmarkkeihin (=suolaushuone tai laxmarkki), ja lohet jääkellareihin, joissa tampattu lumi toimi ”kylmäkalleina”. Maastossa aiheutti pähkäilyä erottaa nämä mahdollisesti monena eri aikakautena käytössä olleet kohteet toisistaan… Ei ole nimittäin kulttuuriperintöinventoinnissa kohteista pula Selkä-Sarvessa!

Peruskarttaan merkittyä ja lähteissä mainittua jatulintarhaa ei saarelta löydetty vuonna 1993 tehdyssä inventoinnissa, eikä sitä löydetty nytkään. Mahdollisesti jatulintarha on saarella ollut, mutta ehkä rakennelman muoto on hajonnut tunnistamattomaksi. Jatulintarhassa on vain yksi kivikerros labyrintin muotoon aseteltuna, joten rakenne saattaa herkästi hajota.

Selkä-Sarven tynnyripooki. Kuvassa näkyvä salko on pystytetty 1990-luvulla, mutta tällainen tynnyripooki (tai tynnöripooki) on sijainnut Selkä-Sarvessa jo paljon aiemmin, ja siitä on muodostunut Sarven tunnusmerkki. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Selkä-Sarven tynnyripooki. Kuvassa näkyvä salko on pystytetty 1990-luvulla, mutta tällainen tynnyripooki (tai tynnöripooki) on sijainnut Selkä-Sarvessa jo paljon aiemmin, ja siitä on muodostunut Sarven tunnusmerkki. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

En saanut kunniaa tutustua Sarven muoriin muuten kuin tarinoiden kautta, mutta ehkä tutustuminen vaatii pidempiaikaisen oleskelun Sarvessa. Tai sitten en joutunut tarpeeksi pahaan pulaan, sillä kerrotaan, että Sarven muori on hyväntahtoinen, ja auttaa erityisesti hädässä olevia. Sarven muori on siis henkiolento, jonka kerrotaan yhden tarinan mukaan olevan erään kalastajan hukkunut vaimo, joka on jäänyt saarelle vaikuttamaan.

Onneksi inventoija huomasi kameran linssisuojuksen tekemän tempun heti maastossa eikä vasta 50+ kuvan jälkeen toimistolla…ehkä Sarven muorilla oli sittenkin sormensa pelissä? Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Onneksi inventoija huomasi kameran linssisuojuksen tekemän tempun heti maastossa eikä vasta 50+ kuvan jälkeen toimistolla…ehkä Sarven muorilla oli sittenkin sormensa pelissä? Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Pensaskari

Pensaskarissa huomasin selkeästi miten kasvillisuus peittää kohteita lähes näkymättömiin. Kataja on saarilla suhteellisen uusi tulokas, ja sen poisto tekee hyvää sekä saarten luonnolle että kulttuuriperintökohteille. Kohteet säilyvät paremmin ja ovat helpommin löydettävissä, kun kasvillisuus ei niitä peitä. Muusta kasvillisuuden poistosta Pensaskarissa huolehtivat lampaat, mutta kataja ei niille kuulemma maistu.

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan.

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Kuvassa on verkkotarhan tukikiveysröykkiöt jonossa sekä oikealla kasa poistettua katajaa. Röykkiöt olivat vielä alkukesästä katajan peitossa ennen luonnonhoitotiimin ahkerointia. Verkkotarhan ollessa käytössä, kiviröykkiöihin pystytettiin puupaalut, joille ripustettiin luonnonmateriaaleista kudotut silakkaverkot kuivumaan. Kuva: Laura Nygård/Metsähallitus

Seuraavassa kirjoituksessa kuulumisia Mikkelinsaarilta!

-Laura Nygård, harjoittelija ja arkeologian opiskelija-

P.S. Mikäli lukijaa kaipaa lisää tietoa kalastuksen ja saarten mielenkiintoisesta historiasta, kannattaa tutustua Päivi Haapasaaren teokseen Silakanpyytäjiä ja lohitalonpoikia – Kalastusperinnettä Perämeren kansallispuistossa tai vanhempaan yleisteokseen U.T. Sireliuksen Suomalaisten kalastus, tai mahdollisuuksien mukaan vierailla lähitulevaisuudessa Pensaskarissa. Sinne valmistellaan juuri kunnostettuihin, ennen kalastuskäytössä olleisiin rakennuksiin, kalastuksen historiasta ja esineistöstä kertova näyttely.

Paljastava kasvillisuus

Minusta on tosi mielenkiintoista, että joskus kasvillisuudesta voi päätellä mitä paikalla on tapahtunut kymmeniä tai jopa satoja vuosia sitten. Tai no ei se nyt ihan mitään kasvi-CSI:tä ole, mutta jotain kuitenkin voi paljastua.

Sikoangervon levinneisyys painottuu lounaisessa Suomessa alueille, joilla oli rautakautista asutusta ja mäkilinnoja. Sikoangervolla hoidettiin muinoin mm. reumatismia ja kihtiä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Sikoangervon levinneisyys painottuu lounaisessa Suomessa alueille, joilla oli rautakautista asutusta ja mäkilinnoja. Sikoangervolla hoidettiin muinoin mm. reumatismia ja kihtiä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Ihminen on tuonut meille kengänpohjissaan, varpaanväleissään ja rehun mukana jos jonkinlaisia siemeniä. Joskus niitä on tuotu ihan varta vasten, koska laji on ollut sopiva syötäväksi tai sitä on käytetty mausteena, tekstiilikuituna, värjäykseen tai lääkkeenä. Ihminen on myös luonut tahattomasti tai tarkoituksella monille lajeille sopivia elinympäristöjä muun muassa raivaamalla muuta kasvillisuutta.

Kansallispuistoissa, Lapin erämaa-alueilla ja muilla Metsähallituksen luontopalvelujen hoitamilla alueilla on paljon paikkoja, joissa kasvillisuuden ja ihmisen toiminnan välistä yhteyttä voi käydä tarkastelemassa. Vanhoilla asuinkentillä, muinaisjäännöksillä, rauniolinnoilla ja muilla historiakohteilla voi yhdistää luonto- ja historiaharrastuksensa. Historiallisista vierailupaikoista löydät tietoa luontoon.fi-verkkopalvelustamme. Suuntaa vaikkapa Raja-Joosepin kentälle Urho Kekkosen kansallispuistoon, Kaapin Jounin kentälle Lemmenjoen kansallispuistoon, Raaseporin rauniolinnalle tai Svartholman linnoitukselle Loviisassa.

Vanhat asuinkentät

Joskus Lapin vanhoista hylätyistä asuinkentistä näkyy joitain ihmisen tekemiä rakenteita, mutta toisinaan ne voi havaita vain kasvillisuuden perusteella. Ympäristöstä poikkeava monilajinen heinä- ja ruohokasvillisuus paljastaa paikalla asutun.

Pohjannoidanlukko Appisjokisuun vanhalla asuinkentällä Hammastunturin erämaa-alueella Inarissa. Kuva Saara Tynys / Metsähallitus.

Pohjannoidanlukko Appisjokisuun vanhalla asuinkentällä Hammastunturin erämaa-alueella Inarissa. Kuva Saara Tynys / Metsähallitus.

Niiltä saattaa löytyä esimerkiksi pienenpieniä noidanlukkoja. Vuosikymmeniä jatkunut kulkeminen ja tallaus, lampaiden ja joskus porojen ja lehmienkin laidunnus on muokannut pihapiiristä avoimen niityn tai kedon.

Orposen vanhan asuinkentän kukkaloistoa Sodankylässä. Kuva Mia Vuomajoki / Metsähallitus.

Orposen vanhan asuinkentän kukkaloistoa Sodankylässä. Kuva Mia Vuomajoki / Metsähallitus.

Sotien mukana

Maamme kamaralla on sodittu ja käyty pienempiä kahakoita vuosisatojen ja –tuhansien ajan. Sotilaiden mukana tänne on tullut monia kasvilajeja. Niitä kutsutaan polemokoreiksi eli sotatulokkaiksi. Suurin osa niiden siemenistä on levinnyt meille ruuaksi tuodun viljan ja hevosten rehun seassa, mutta varmaan saappaiden pohjissakin. Niistä sitten iti niittyjen ja pihojen kasveja kulkuteiden varsille ja majoitusalueille metsiin. Sotatulokkaita löytyy esimerkiksi toisessa maailmansodassa saksalaisten käytössä olleilta alueilta.

Joskus vihjaavat esihistoriastakin

Saattaapa kasvillisuus vihjata ihan satojen vuosien takaisesta asutuksesta, ihan esihistoriallisestakin. Usein mahdollisesta esihistoriallisesta muinaisjäännöksestä antaa vihjeen, ei niinkään yksittäinen kasvilaji, vaan koko kasviyhteisö. Monet runsaslajisimmista kedoistamme sijaitsevatkin rautakautisilla asuinpaikoilla ja kalmistoilla.

Tulikukkia kasvaa usein Etelä-Suomen rautakautisilla asuinpaikoilla ja keskiaikaisilla kylätonteilla. Tummatulikukka, kuten muutkin tulikukat, ovat vanhoja lääkekasveja. Mutta kasvin rikottuja siemeniä käytettiin myös taikinapalloihin piilotettuina kalastusmyrkkyinä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Tulikukkia kasvaa usein Etelä-Suomen rautakautisilla asuinpaikoilla ja keskiaikaisilla kylätonteilla. Tummatulikukka, kuten muutkin tulikukat, ovat vanhoja lääkekasveja. Mutta kasvin rikottuja siemeniä käytettiin myös taikinapalloihin piilotettuina kalastusmyrkkyinä. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Ensimmäisenä vihjeenä saattaa kasvaa vaikkapa katajaa, maksaruohoja, ketoneilikkaa ja mäkitervakkoa. Silloin kannattaa tarkastella muita lajeja lähemmin. Löytyykö vaikkapa pölkkyruohoa, etelänhoikkaängelmää, heinäratamoa, sikoangervoa, mäkikauraa, nurmilaukkaa tai tulikukkia? Jos löytyy, niin sitten voi jo etsiä löytyisikö muinaisjäännöstäkin. Toki näitä lajeja kasvaa muuallakin eli aivan varmoja merkkejä muinaisjäännöksestä ne eivät ole. Mutta mukava kuitenkin ajatella, että ehkä jo rautakaudella joku muu katseli juuri tässä samoja lajeja kuin minä.

Pölkkyruohoa kasvaa usein rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen lähellä. Tosin myös esimerkiksi ratojen varret ovat sen suosimia kasvupaikkoja, joten sieltä ei ehkä kannata muinaisjäännöstä etsiä. Tai ainakin kannattaa varoa junaa. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Pölkkyruohoa kasvaa usein rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen lähellä. Tosin myös esimerkiksi ratojen varret ovat sen suosimia kasvupaikkoja, joten sieltä ei ehkä kannata muinaisjäännöstä etsiä. Tai ainakin kannattaa varoa junaa. Kuva Helena Lunden / Metsähallitus.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Lue lisää ihmisen toiminnan ja kasvien yhteydestä Seppälä, S.-L. 2006, Perinnemaisemien yhteys varhaiseen asutus- ja maankäyttöhistoriaan. Suomen ympäristö 1/2006.