Aihearkisto: historia

Heinäkuun kulkijan muistikuvia Lapista Suur-Teuravuoman pitkospuilta ja poluilta

Monet tulevat Lappiin vaeltamaan tuntureilla, niin tein minäkin aiemmin. Vaan viime kesänä sain mielenkiintoisen työn Pallas-Yllästunturin kansallispuiston eteläpuolisen, suuren Teuravuoman-Kivijärvenvuoman soidensuojelualueen ja lähialueiden kulttuuriperinnön kartoittamiseksi. Kartoitus oli osa suurta Freshabit Life -hanketta.

img_2952

Kurtakon kylä Telatieltä nähtynä. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Ajoin Transporterillani etelästä tuhannen kilometriä ja majoituin Äkäslompoloon Yllästunturin luontokeskus Kellokkaan viereen. Majapaikasta aukeni upea näkymä ympäristön tuntureille. Kerrassaan verraton.

img_2948

Kelottunut pilkkapuu Telatien varressa. Pilkkaan oli kaiverrettu numerot 1 ja 8, kaiverruksen loppuosa oli kasvanut puun sisään. Mahtaako kyseessä olla Telatien kulkijoiden tai peräti rakentajien kaiverrus 1800-luvulta? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Tästä mainiosta tunturimaisemasta lähdin kuukauden ajan aamuisin ajelemaan muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Teuravuoman suoaluetta kohti. Kontrasti ensimmäisenä päivänä Äkäslompolon ja Teuravuoman välillä oli mahtava.

img_2936

Keneltä unohtunut? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Kun astuin autosta ulos, syöksyi päälleni melkoinen hyttysparvi. Oikeastaan inisijöitä oli kaikenlaisia, kuten seuraavien päivien aikana opin tuntemaan. Toisaalta niihin myös tottui. Ohvi toimi apuna sen suhteen.

img_2924

Polku kulkee ikimetsässä. Näetkö vanhan pilkkapuun? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Suoalue ei ollut mitenkään yksitoikkoinen, kuten voisi ehkä luulla. Ne, jotka tulevat Lappiin ja kulkevat aina tuntureilla, jäävät paljosta paitsi, jos eivät ikinä lankea soille. Sieltä löytyi samaa avaruutta kuin tuntureilta, samoja pikkupiirteisiä paratiiseja kuin tuntureilta. Oli solisevia purosia, vankkaa ikimetsää kasvavia suosaarekkeita, tuulen huminaa latvuksissa, hiljaisuutta, ukkosen jyrinää tunturissa ja sateen ropinaa hatun liereissä.

img_2605

Ukkosen uhkaa. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Makoisia hilloja, suopursun tuoksua, ajan painamien niittylatojen jäännöksiä, ikivanhoja pilkkapuita, tervahautoja ja monenlaisia muitakin ihmisen jälkeensä jättämiä katoavaisia merkkejä elostaan ja olostaan.

img_2813

Kahvitauon paikka. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Käyskentelin Teuravuomaa ja lähiympäristöjä viikkotolkulla hiostavissa helteissä, äkkinäisissä ukkoskuuroissa ja toisinaan tihkusateessakin. Tulipahan koluttua ja työ tehtyä, mutta ei siellä sinun tarvitse välttämättä viikkokausia viettää, vaan jo päivässäkin ehdit näkemään ja kokemaan vaikka mitä. Kukapa sitä ikinä etukäteen tietääkään. Joten tulepa päiväksi sieltä tunturista alas ja käy itse katsomassa. Suosittelen.

img_2878

Tervahaudan lähistöltä löytyi asumuksen jäännös. Liekö tervanpolttajien maja. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Suoalueeseen pääsee ehkä parhaiten tutustumaan Kurtakon ja Venejärven välillä kulkevaa pitkospuureittiä, joka on rakennettu  alunperin jo 1800-luvun lopulla postitieksi. Telatielle pääsee myös Teurajärveltä.

img_2868

Vanha niittylato Kelhujoen varressa. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

img_2864

Ladon seinässä oli monia kaiverruksia. Tässä yksi vanhimmista: Aati Kyrö 19.8.1922. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Jouni Taivainen on arkeologi ja teki Suur-Teuravuomalla viime kesänä Freshabit Life -hankkeessa kulttuuriperintökohteiden inventoinnin.

freshabit_tunnusrivi

 

 

Kekkonen hiihtää ja Kekkonen kalastaa

Presidentti Kekkonen tykkäsi hiihdellä Lapissa. Kekkonen määräsi tahdin ja perässähiihtäjät yrittivät pysyä matkassa. Edelle ei saanut lykkiä. Olisi tullut sanomista. Tykkäsi se presidentti Lapista muutenkin kuin hiihtopaikkana, kävi kalassakin. Kekkonen jätti pysyvät muistot Lappiin.

Kekkosen kämppä

Enontekiöllä Käsivarren erämaa-alueella Porojärven rannassa on vieläkin Kekkosen kämpäksi kutsuttu vuokratupa. Hirsinen kämppä rakennettiin 1960-luvulla, ja on yhä suurin piirtein Kekkosen ajan asussa. Se toimi presidentin Käsivarren hiihtoretkien tukikohtana. Sinnepä voi lähteä fiilistelemään vieläkö jotain presidentillistä väreilee ilmapiirissä.

Monesta muustakin kämpästä kerrotaan tarinaa, että Kekkonen olisi käynyt siellä. Olihan se Urho kovakuntoinen, mutta liekö ihan niin moneen kämppään ehtinyt. Tiiä sitte, voihan se olla ehtinytkin.

Näillä kinkamilla se Kekkonen hiihteli

Kekkosen 80-vuotispäivien kunniaksi Enontekiön Saivaaran huipulle kiinnitettiin muistolaatta: ”Tämä laatta on kiinnitetty 3.9.1980 Tasavallan presidentin Urho Kaleva Kekkosen täyttäessä 80 vuotta. Joka kevät 1968 lähtien hän on hiihdellyt näillä mahtavilla kinkamilla.” Laatan alareunassa on mahtava kaiverrus Kekkosesta perässähiihtäjineen 😉

8357615214_d6ec180fe8_o

Saivaara Käsivarren erämaa-alueella. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Jos kiinnostaa käydä vilkaisemassa laattaa tai Saivaaran huipulta 830 metrin korkeudesta avautuvia mahtavia maisemia, kannattaa nousta vaaralle vaaran itäpuolta. Saivaaran profiili on muuten tosi hieno. Vähän kuin lännenelokuvissa.

Urho Kekkonen ja Urho Kekkosen kansallispuisto

Kekkosen nimeä kantava kansallispuisto on Suomen toiseksi suurin. Kekkosen nimi oli ratkaiseva, että kansallispuisto saatiin Koilliskairaan. Luonto-Liitto keräsi jo 1971 yli 100 000 nimeä Koilliskairan kansallispuiston adressiin ja Kekkonen oli adressihankkeen suojelija ja allekirjoitti sen ensimmäisenä. Olihan Kekkonen Koilliskairassakin tuttu hiihtelijä.

UK-Puistoa Kuva Pirjo Rautiainen

Urho Kekkosen kansallispuisto – presidentilliset maisemat. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kekkosen 80-synttärivuonna tehtiin periaatepäätös kansallispuiston perustamisesta ja sitten se vihdoin oikeasti perustettiin 1983.

Kerkesi Kekkonen Lemmenjoellekin

Lemmenjoella Sotkajärven rannalla asunut Jouni Aikio eli Kaapin Jouni oli aikansa tunnetuimpia saamelaisia. Hän oli Kekkosen kaveri. Jouni tapasi silloisen oikeusministeri Kekkosen Helsingissä poroviikolla 1936, kun oli kahvittelemassa presidentti Svinhuvudin luona. Sittemmin Kekkonen kävi Jouni luona Sotkajärvellä. Kaapin Jounin tilaan Lemmenjoen kansallispuistossa pääsee tutustumaan vaikkapa alueen matkailuyrittäjien kanssa.

Ehtivä mies tuo Kekkonen.

03 The Gáppe-Jon farm in 1934 Photo National Board of Antiquities

Kaapin Jounin tila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Museoviraston kuva-arkisto.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Suksikaa suolle

Suohan nyt on suo – hilloja, jorpakkoja, satunnaiset pitkokset. Ei kait niillä muuta. Mutta onpa vain kuitenkin. Soiden hyödyntämisellä ja niihin liittyvillä perinteillä ja uskomuksilla on Suomessa pitkä historia. Soiden hapettoman turpeen keskeltä on ojan kaivuussa löytynyt muun muassa muinaisia suksia.

Soilta on koottu karjalle ja lampaille rehua 1950-luvulle asti. Siitä muistoina monilla soilla on suovanpohjia ja latoja. Niitä näkee vaikkapa Riisitunturin, Pallas-Yllästunturin ja Pyhä-Luoston kansallispuiston soilla. Suon vierustalla saattaa olla vielä niittäjien kämppäkin jäljellä. Kylillä ja taloilla omat suoniittypalstansa joskus kaukanakin asutuksesta. Laajinta suoniittyjen käyttö oli pohjoisessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suoniittäjien taukokämpän seinäkirjoituksia Kolarilaisen suon kupeessa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Suolle saatettiin nostaa vettä patojen avulla, jotta sammalet vähenisivät ja eläimille syötäväksi sopivat kasvit lisääntyisivät. Vanhoja suoniittypatojen jäänteitä saattaa vielä nähdä joillain soilla.

Soita raivattiin myös pelloiksi ja niillä harjoitettiin kydötystekniikkaa, jossa suo kuivattiin, pinta poltettiin ja tuhkaan sekoitettiin lantaa.

Isokuru Tunturiaavan takana

Pyhä-Luoston kansallispuiston Tunturiaavaltakin on aikoinaan niitetty karjalle rehua. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Soiden pohjassa esiintyy suomalmiksi kutsuttuja rautaoksidisaostumia ja niitä kerättiin järvimalmin ohella raudanvalmistuksen raaka-aineeksi. Rautaoksidisaostumia on hyödynnetty rautakaudelta asti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suovan jäänteet Tunturiaavalla Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Soiden rahkasammalta käytettiin aikoinaan eläinten pehkuina ja rakennusten seinien eristeenä. Turvetta käytettiin myös polttoaineena masuuneissa ja jopa höyryvetureissa.

Suot olivat erinomaisia kulkureittejä etenkin talvisaikaan jäätyneinä. Sulan ajan soiden ylitystä helpottamaan rakennettiin siltoja, kapulateitä ja pitkoksia.

Seija Olkkonen

Pitkokset Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kansanperinteessä suo oli usein paha paikka – hallan tuoja, metsän takainen paha, kaiken loppu ja niillä nähtiin virvatulia. Toisaalta suo oli sodan ja vainon aikana viimeinen turvapaikka – sinne ei vainooja hevillä lähtenyt.

Minulle suot ovat rauhan tyyssijoita kaikkina vuodenaikoina ja kesällä erityisen ihania. Se suon tuoksu!

Karpalonkukka_Seija Olkkonen

Karpalonkukka. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Soissa on vara mistä valita – kattavathan ne lähes kolmanneksen Suomen maapinta-alasta. Helposti niihin pääsee lähes kaikissa kansallispuistoissa.

Ruostevilla_Seija Olkkonen

Ruostevillaa suolla. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja

Kummallisia kivikuoppia

Oletko koskaan huomannut kivisiä kuoppia tai kivikehiä rakkakivikoissa? Kun yhden hoksaa, niin osaa etsiä niitä muualtakin. Ne ovat ihmisten tekemiä. Niitä sanotaan purnuiksi tai rakkakuopiksi.

Purnu Kevolla

Purnu Kevon luonnonpuistossa Utsjoella. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Joskus purnuja on vain yksi, joskus useita lähekkäin. On pieniä ja tosi isoja. On rakkaan kaivettuja ja kivikon päälle kivireunoilla korotettuja.  Joskus niitä on vähän vaikeita tulkita, toisinaan ne ovat ihan selviä tapauksia.

Geavvogeasoaivvit purnu

Purnu Paistunturin erämaa-alueella Utsjoella. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Eihän meille kukaan kuoppien aikalainen ole kertomassa, mihin niitä käytettiin, mutta purnut ovat mitä todennäköisimmin olleet säilytyskuoppia. Joskus niitä on peuranpyyntikuoppien lähettyvillä. Ehkä niissä on säilytetty syksyn pyynnissä saaliiksi saatujen peurojen lihaa. Rakkaan on kaivettu kiviä siirtämällä kuoppa, ehkä vuorattu se taljoilla tai vaikka tuohella ja laskettu siihen peuranliha jäätymään. Peitetty vielä kunnolla kivillä, etteivät pedot sitä pääse hakemaan.

Rodjanoaivi purnu

Purnu Paistunturin erämaa-alueella Utsjoella. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Kerran löysin useampia vaaran kyljen rakkakivikkoon tehtyjä syviä kuoppia, joiden pohjat ulottuivat lähes kivikon alla kulkevaan jääkylmään lähdepuroon. Olisivatkohan olleet esihistoriallisia jääkaappeja?

purnu käsivarresta

Kaksi purnua on muinoin tehty ison kiven viereen Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Liekö kivi ollut merkkinä missä purnut ovat. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kannattaa pitää silmänsä auki kivikoissa muutenkin kuin kompastumisen estämiseksi.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Norjalainen kivikasojen takana

Lappi on täynnä tarinoita. Joskus niitä löytyy kivikasojenkin takaa kun vähän penkaisee.

Norjalainen kaivospäällysmies Johan Gustaf Norrman otti vuonna 1908 lähes 500 valtausta Porkosen-Pahtavaaran alueelta noin 35 kilometriä Kittilän kirkonkylältä itään (Pitsloma-Haurespään vanhojen metsien suojeluohjelma-aluetta).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Komea tippi Porkosen rinteellä. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos valtaukset aikoi säilyttää, piti siellä sen aikaisen kaivoslain mukaan tehdä puolustustöitä eli särkeä kalliota ja poistaa maata. Norrman ei kuitenkaan tehnyt alueella mitään järkiperäisiä kaivos- tai tutkimustöitä. Oli hän käyttänyt siellä ruotsalaista insinööriä Otto Wittiä aluetta tutkimassa, mutta Witt oli aikalaistensa mukaan enemmän tunnettu mielikuvituksensa rikkaudesta kuin pätevyydestään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä on tehty vähän kaivaustöitäkin. Kuva Elisa Pääkkö / Metsähallitus

Valtausmaa piti kaivoslain mukaan ruuduttaa mittakepein ja jokaiseen ruutuun oli rakennettava joko malmikivitippi tai kaivettava louhos. 1910-luvulla Norrman palkkasi 10-20 kyläläistä ja kulkumiestä rakentamaan urakkahommina turhanaikaisia louhoksia ja tippejä. Ei hommassa mitään tolkkua ollut, mutta täyttyipä lain kirjain. Kyllähän työntekijät tajusivat työn pöljäksi ja tekivät osan kasoista puukehikon varaan. Eipä tarvinnut niin paljon kiviä raahata.  Petos (vai pikemminkin järkityö) kyllä paljastui myöhemmin kun puut lahosivat ja tipit sortuivat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä tippi on jo levähtänyt. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Sinnikkäästi Norrman piti kiinni valtauksistaan, vaikkei alueella kaivostoimintaa ollutkaan. Voittipa jopa oikeudenkäynnin teollisuuskonttoria vastaan. Yksi syy valtausten pitämiselle saattoi olla tuon ajan kultalöydöt muualta Lapista. Kaivospäällysmies ehkä toivoi sitä löytyvän täältäkin. Vuonna 1926 hän kuitenkin luopui valtauksistaan. Silloin hänen poikansa Jonne Norrman, joka oli hoidellut asioita Porkosessa, hukkui Paatsjokeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sieltä se petosväline kurkistaa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Tästä kummallisesta toiminnasta on  Porkosen jäänyt alueelle kymmeniä kivikasoja ja kuoppia. Niitä on moni kulkija ihmetellyt.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Lisää Norrmannista: Liisa Välitalo 1967. Porkosen-Pahtavaaran rautamalmikentän historiaa. Lapin tutkimusseuran vuosikirja.

Hyvällä rengillä pitää olla paikka

Tuli on ihan olennainen ihmisen historiassa. Se on tuonut turvaa, tarjonnut lämpöä ja sillä on saatu ruoka kypsäksi. Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Siksipä sitä on pitänyt hallita erilaisilla rakenteilla, jottei se leviä. On takkaa ja kaminaa ja retkeilijälle tulipaikkaa. Mutta mitäpä oli ennen niitä?

Jopa tuhansien vuosien takaisesta tulen käytöstä näkyy luonnossa jälkiä. Saattaa olla vaikea uskoa, että kivikautisenkin ihmisen toiminnan jäljet voivat ovat ihan lähellä maan pintaa ja jopa näkyä ilman kaivamista nykykulkijalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulen värjäämää maata ja palaneita kiviä muinaisessa tulisijassa Utsjokisen järven rannalla. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Joskus saattaa polulla tai kuluneella törmällä näkyä hiilenkikkareita, nokea, punertavaa maata tai palaneen näköisiä kiviä. Silloin kannattaa katsella ympäristöä tarkemmin. Näkyykö kenties pieniä valkoisia murusia? Ne ovat jääneet jäljelle nuotioon heitetyistä luista, joista tuli on hävittänyt maatuvan aineksen ja jotka siten saattavat säilyä tuhansia vuosia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yllä olevasta tulisijasta valui kuluneelle rantatörmälle valkeita palaneiden luiden sirpaleita. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Maastossa liikkuessaan saattaa hoksata myös erilaisia kivikehiä ja –kasoja. Tulelle on tehty kivillä rajat, mutta kivet ovat olleet tärkeitä myös lämmön varastoijina.

Miten sitten erottaa vanhat tulisijat myöhemmistä? Jaa-a, aina se ei ole helppoa ammattilaisellekaan ilman tarkempia tutkimuksia. Vihjeitä iäkkyydestä antavat tarkasti asetellut ja pitkäaikaisesta kuumudesta halkeilleet kivet, säännöllinen rakenne ja kivien päällä kasvava kasvillisuus. Varmuuden saa vain luonnontieteellisillä ajoitusmenetelmillä.

Tulisija kehä

Pyöreä tulisija Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Pohjoisen Lapin kulkijat ovat saattaneet hoksata suorakaiteen muotoisia matalia kivirakennelmia, joita on usein useampi lähekkäin. Monissa niissä on toisessa päässä muita isompi tasapintainen kivi, johon on voitu laskea keittoastia. Aiemmin niitä luultiin jopa haudoiksi, mutta ne ovat olleet kodan keskusliesiä. Tällaisia tulisijoja on käytetty noin 700-luvulta 1600-luvulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suorakaiteen muotoinen tulisija Kilpisjärvellä. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Vähän myöhemmin (1400-1500-luvuilla) Pohjois-Lapissa otettiin käyttöön permukkaliesiksi kutsutut tulisijat. Nekin ovat muodoltaan suorakaiteisia, mutta niiden yhdestä tai useammasta kulmasta lähtee suora kivirivi – permukka. Permukat jakoivat kodan eri osiin. Permukkaliesistä voi lukea lisää Paistunturin erämaa-alueen hoito- ja käyttösuunnitelmasta.

Tulisija permukka

Permukkaliesi Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kannattaa pitää silmät tarkkana retkeillessään, saattaa nähdä merkkejä menneisyydestä. Kansallispuistoissa ja erämaa-alueilla on liikkunut ihmisiä tuhansia vuosia aikaisemminkin. Osa jopa leiriytynyt samoihin paikkoihin kuin sinäkin – luonnonkauneus se houkutti silloinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suorakaiteen muotoinen tulisija pilkistää kuntan alta polulle Utsjoella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Vasen käsi ja tikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde

Kansallispuistot. Niissähän on sitä luontoa ja pitkoksia. Ai, historiaa myös? On vai?

39 kansallispuistoamme ovat pullollaan hienoja historiakohteita. Joskus niihin tutustuu ihan huomaamattaan autiotuvassa istuessaan. Se saattaakin olla vanha palovartijan maja tai kultamiesten tupa.

Poimin tähän muutaman kansallispuiston esimerkiksi. Lisätietoa puistojen kohteista löydät linkeistä. Lisää kansallispuistojen historiakohteista seuraa myöhemmin. 

Perinnetiloilla perinteisiä eläimiä ja kasveja

Jos haluaa päästä kokemaan historiaa ihan kädestä pitäen, niin kannattaa suunnata perinnetiloille. Koveron kruununmetsätorpalla Seitsemisen saloseudulla voi ensi kesänä kokeilla vaikkapa pellavan tai härkäpavun kylvöä, perunan istutusta tai varpuluudan tekoa.

KORTtalo1010033S-MHiukkamäki

Korteniemen perinnetila Liesjärven kansallispuistossa. Kuva S.-M. Hiukkamäki / Metsähallitus

Liesjärven kansallispuistossa Korteniemen metsävartijantila vie 1900-luvun alun elämään ja tutustuttaa suomalaisten alkuperäisrotujen kotieläimiin ja vanhoihin kotimaisiin kasvilajikkeisiin. On muuten hieno paikka. 

Kalastajakylästä tikkuaskin kokoiseen maailmanperintökohteeseen

Jos mielii mereisempiin maisemiin, niin Tammisaaren saariston kansallispuistossa on tosi hieno yhdistelmä historiaa. Jussarössä on söpö vanha luotsitupa. Saaren itäosassa söpöys ei niinkään ole läsnä, sillä siellä on autioitunut rautakaivos, mutta vaikuttava se on!

Tammisaari_Jussaro_PaiviRosqvist

Ei ne maisematkaan Jussarössä kovin surkeat ole. Kuva Päivi Rosqvist / Metsähallitus

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa on tulitikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde, kuninkaan kaiverrus, jatulintarha ja toisen maailmansodan aikaisen linnoituksen jäänteitä.

Vasen käsi ja kolmionmuotoisia päitä

Repoveden kansallispuisto ja tuleva Hossan kansallispuisto vievät kunnolla kauas menneisyyteen. Repovedellä voi nähdä kivikautisen vasemman käden, Olhavanvuoren kalliomaalauksessa nääs. Hossassa, tulevassa kansallispuistossa on yksi Suomen kuuluisimmista kalliomaalauksista, jossa on muun muassa hienoja kolmiopäisiä ihmishahmoja. Nyt kun Hossaan on vielä tulossa uusi katselulava heinäkuussa, niin kelpaa katsella maalausta.

hossa

Hossan kolmiopäähahmot. Kuva Sirke Seppänen / Metsähallitus

Lapin ja Lannan rajalla

Pyhä-Luoston kansallispuistossa voi Suomen syvimmän kurun lisäksi ihailla muinaisten metsäsaamelaisten pyhiä paikkoja. Pyhänkasteenlampeen laskee kaunis Pyhänkasteenputous. Lammella kerrotaan kastetun saamelaisia kristinuskoon 1600-luvulla. Vieressä kohoa Pyhätunturi, jonka laelta kulki vanha Lapin ja Lannan raja.

Pyhäkasteenputous

Pyhänkasteenlampi ja -putous Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Sama raja kulkee myös Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa Länsi-Lapissa. Se on paikoin yhteinen vanhan Turun ja Tukholman hiippakuntien rajan kanssa. Rajamerkintöjä löytyy vieläkin puiston tunturien huipulta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rajamerkki Lainiotunturin laen sumussa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kuoppia, kuoppia ja vielä lisää kuoppia

Jos minun pitäisi valita maamme kauneimmat muinaisjäännökset, niin melko kärkeen sijoittuisivat peuranpyyntikuopat. Niitä on usein jopa kymmeniä peräkkäin ja sijaitsevat tyypillisesti kauniilla hiekkakankailla. Jostain syystä ne kiehtovat mielikuvitustani ja esteettistä silmääni. Jos niitä haluaa nähdä, niin kannattaa suunnata Urho Kekkosen tai Lemmenjoen kansallispuistoon. Niissä kuoppia riittää retkeilyreittien varrella.

Morgamojan pyyntikuoppa muokattuna

Yksi Lemmenjoen kansallispuiston sadoista peuranpyyntikuopista. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Molemmissa puistoissa on myös saamelaista historiaa. UK-puistossa 1940-luvun kolttakenttiä, joihin asettui Petsamosta evakuoitua kolttasaamelaisia. Lemmenjoella taas on uskomattoman kaunis Kaapin Jounin vanha asuinkenttä. Siellä asui aikoinaan yksi kuuluisimmista saamelaisista, aikansa pororuhtinas Jouni Aikio.

06 The Gáppe-Jon farm in the summer

Kaapin Jounin saamelaistila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Pasi Nivasalo / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 4

Suojellaan niitä koirankoppejakin

Jos sinulta kysyttäisiin mitkä ovat maamme rakennushistorian helmiä, saattaisit ehdottaa sellaisiksi vaikkapa presidentinlinnaa, Turun linnaa tai ehkäpä jopa Aleksis Kiven syntymätorppaa.

Ovathan ne arvokkaita nekin. Mutta meilläpä on Lapissa vielä jotain hienompaa. Nimittäin kaksi arvokasta koirankoppia. Kyllä vain. Luit oikein. Koirankoppia. Noita pihapiirien yksityiskohtia.

Minusta on ihan oikeus ja kohtuus ottaen huomioon koiran ja ihmisten pitkän yhteisen historian, että koirankoppejakin suojellaan.

Pystykorvan asunto Marasenlammella

Kuuluisa eräkirjailija, metsänhoitaja ja taidemaalari A. E. Järvinen rakensi Rovaniemen Marasenlammen rantaan 1930-luvulla eräkämpän, ja siellä hän kirjoitteli eräaiheisia novelleja ja maalaili. Kämpän lähellä on uskollisen metsästyskumppanin asuinsija, pieni koirankoppi. Vanhoissa kuvissa Järvisen kanssa erähommissa on kaunis suomenpystykorva. Liekö sama sessu nukkunut Marasenlammenrannan koirankopissa?

SMM1579_5 (1)

Ihan samalta A. E. Järvisen koiran asunto näyttää vieläkin kuin tässä vanhassa kuvassa. Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto / kuvaaja Rismo Virpimaa

Järvisen aihkikoksi kutsuttu suojelumetsä Marasenlammen ympäristö on tosi kaunista suojelumetsää, hiekkaharjua ja kauniita vanhoja petäjiä. Ja vain pienen matkan päässä Rovaniemen kaupungista. Kämppä ja koppi on maakuntakaavalla suojeltu.

marasen kämppä cropattuna

A. E. Järvisen kämppä Marasenlammen rannalla. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kultamiesten koiran tuohikattoinen vahtipaikka

Inarissa, Ivalojoen kauniilla rannalla Hammastunturin erämaa-alueella on kullankaivajien rakentama Ritakosken Kultala. Sen rakensi aikoinaan Heikki Kivekäs 1900-luvun alussa. Pihapiirissä on useita rakennuksia, ja tietenkin koirallekin piti olla sijansa. Kivekäs rakennutti erikoisen koirankopin kannon päähän. Tai ei se oikeastaan koirankoppi ollut, pikemminkin katos. Katto oli vuorattu tuohella. Melkoisen erikoisen näköinen. Mitenhän lie kultamiesten musti moisessa viihtynyt? Ei se ainakaan sääskiltä suojannut.

VK05257

Poseeraajien taustalla Ritakosken koirankoppi. Kuva Aarne Laitakari, Geologian tutkimuskeskus, 1924.

Ritakosken Kultala koirankoppeineen on arvotettu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi ja maakuntakaavalla suojeltu.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 3

Ensimmäisenä näkee kokonaisuuden. Sitten hoksaa yksityiskohdat. Niin se minulla yleensä menee. Lapin laajat kauniit maisemat kyllä tuovat sieluun rauhaa, mutta suupielet kääntää hymyyn jokin odottamaton väriläiskä vanhassa rakennuksessa tai hienosti veistetty hirren pää.

Yhdistetty-4

Auringon värjäämää hirsiseinää ja sota-aikainen merkintä Raja-Joosepin kentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Oikealla kaunista jäkälää Utsjoen Välimaan vanhan saamelaistilan päärakennuksen seinähirressä. Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos haluaa ihastua minun tavallani vanhojen hirsirakennusten kauneuteen, niin mahdollisia ihastuksen kohteita kyllä riittää Lapissa. Voi vierailla vaikka Ivalojoen Kultalassa, Utsjoen Välimaassa tai Raja-Joosepissa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Useimmat autiotuvatkin ovat ennen olleet ihan muussa käytössä ja jatkavat nyt elämäänsä retkeilijöiden levähdyspaikkoina. Kannattaa päivän vaelluksen jälkeen katsoa seinähirsiä tarkemmin, sieltä saattaa löytyä hirret veistäneen nimikirjaimet tai rakennusvuosi.

Yhdistetty-1

Vuosiluku Tammakkolammen kämpän hirressä Urho Kekkosen kansallispuistossa ja kolarilaisen suoniityn niittäjien tekemiä kaiverruksia niittokämpän seinässä. Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Onhan niitä maalikylien vanhoissa kivitaloissa hienoa kiemuraa, pylvästä ja takorautaa. Kauniitahan ne, ei siinä mitään. Mutta ei ne ole mun juttu.

Minä ilahdun naulasta tehdystä ovihakasesta ja suoniittäjän luppoaikanaan hirteen veistämistä kirjaimista.

Yhdistetty-3

Kolarilaisen niittykämpän ja ivalojokisen Liljeqvistin kämpän ovihakaset. Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Vanhojen rakennusten kanssa työskentelevä ei oikein saisi ilahtua siitä kun luonto alkaa ottaa rakennusta omakseen, mutta kun se luonto aikaansaa niin hienoja yksityiskohtia ja ennen kaikkea värejä. Oranssi jäkälä, kirkkaan vihreä levä, auringon polttama seinä ja syvänvihreä sammal. Uskomattoman kauniita.

yhdistetty-2

Kauniita mutta vaarallisia. Hometta ja levää Puolitaipaleen metsänvartijan tilan rakennuksessa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa ja sammalta Välimaan saamelaistilan rakennuksessa. Molemmat kohteet on sittemmin kunnostettu ja voivat tällä hetkellä oikein hyvin :). Kuvat Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 2

Lattea lasi vai kauneuden keskipiste?

Kouluaikana mieltäni vaivasti usein opetusta tehokkaasti häirinnyt ajatus siitä kuinka väärin on että minua ja mahdollisuuksia täynnä olevaa mailmaa erottaa toistaan vain ohut lasi. Pidin sen olemassaoloa osoituksena onnen lahjojen epätasaisesta jakautumisesta ja jonkunlaisesta passiivisesta tyytymisestä johonkin, jonka vastakohtana väijyy se kaikille niin kovin tuttu katajaan kapsahtaminen.

IMG_2352 – Kopio

Maisemat eivät koulussa olleet aivan Aulangon näkötornin luokkaa, mutta kokemus vääryydestä teki parkkipaikastakin lähes yhtä houkuttelevan. Kuva: Hilja Palvainen, Metsähallitus

Jossain vaiheessa opiskelua päässäni kuitenkin napsahti pahemman kerran ja aloin nähdä tuon merkillisen, seinän läpinäkyvän osan loputtoman mielenkiintoisena ja monipuolisena. Katse kiinnittyi puitteiden yksityiskohtiin ja koristeellisiin detaljeihin, heloihin ja niistä aina erilaisten lukkosysteemien ja saranoiden kautta nurkkarautoihin. Puhumattakaan vanhoista, epätasaisista, valuneista ja kuplallisista laseista – onko mitään mahtavampaa!

IMG_4685

Isojärven kansallispuiston Huhtalan tilan päärakennuksen ikkunat edustavat hyvin vanhaa tapaa tehdä ikkunanpuite. Kitin tai lasituslistan sijaan lasi lepää puitteen sisällä olevissa urissa – ja millainen lasi! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Ikkunat merkitsevät rakennuksen kokonaisuuden kannalta sekä ulkoasulle että sisätilalle lopulta yllättävän paljon. Toiset väittävät sanan ikkuna tulevan venäjänkielen sanasta oko, joka kuulemma tarkoittaa silmää. On väite sitten totta tai ei, ikkunat voi hyvin nähdä talon silminä. (Älkää ihmetelkö ajatuksen yllättävää lennokkuutta, se ei suinkaan ole omani.)

SONY DSC

Tämä Selkämeren kansallispuistosta löytyvä ikkuna todella näkee paljon. Tunnistatko lasiin heijastuvan majakan? Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kiinnittäkääpä asiaan huomiota; on pieniä ja veikeitä, suuria ja hämmästeleviä, ryhdikkään asiallisia ja toki myös ajan ihanteiden kaltoin kohtelemia ja paisuneen massan sisäänsä sulkemia tihrustelijoita. Ne tuovat luonnon sisälle sekä kuvana, että pitkin päivää ja vuotta vaihtuvana valona.

Ikkuna on yksityiskohta täynnä yksityiskohtia. Sitä muuttamalla koko kokonaisuus muuttuu.

SONY DSC

Valoa jyhkeän seinän uumeniin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.