Aihearkisto: Haamuretkeily

Haamuretkeilijä syyskuussa Auttikönkäällä

Ruska oli hieno, kun vierailin Rovaniemen kupeessa sijaitsevalla Auttikönkäällä. Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvan Auttikönkään metsä on niin vanhaa, että sitä voidaan kutsua ikimetsäksi. Alueella ei ole koskaan tehty varsinaisia hakkuita, ja ihmisen jälki näkyy vain retkeilyreiteissä ja niihin liittyvissä rakenteissa. Retkeilyä palvelevia rakenteita olikin juuri uusittu. Arvostin kovasti hienoja infotauluja, joissa selvitettiin paikan historiaa ja merkitystä vanhana kulkureittinä. Tieto ennen tapahtuneista asioista antaa mukavasti perspektiiviä niille rakenteille, joita reitillä on yhä nähtävillä. Aikajänne asettaa myös ihmisen ja yhteiskunnan kehityksen aikajanalle. Se on terveellistä.

Auttikönkäällä pysähdyin miettimään harjateräksisiä rakenteita ja tunnustelemaan niitä jalan alla. Alitajunta oli tehnyt asian parissa töitä jo toista vuotta. Nyt oma mielipide asiaan kirkastui ja varmistui.

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Auttikönkään retkeilypolulla oli harjaterästä ja puurappusia. Saman reitin varrella, samanlaisessa ympäristössä. Reitin alkupään rappusiin harjateräsrakenne tavallaan sopi ja oli turvallinenkin, koska se ei ollut liukas. Mutta koska teräsrallien ritilän välistä näkyi kirjavien lehtien täplittämä maa läpi, korkeuserojen ja kunkin yksittäisen rappusen alun ja lopun havaitseminen alaspäin mennessä oli vaikeaa ja vaati keskittymistä. Rapun etureunaa tulisi korostaa jotenkin enemmän, jotta askelmat erottuisivat paremmin.

Harjaterästä on käytetty reitin rakenteisiin varmaankin siksi, että se on kestävää eikä vaadi paljoa huoltoa. Varmasti harjateräs onkin ikuista. Mutta siksi sillä kävellessä ei tunne olevansa osa luonnon kiertokulkua. Sen sijaan olo on vähän kuin kävelisi ikuisella asfaltilla, irtonaisena ympäröivästä luonnosta.

Metallikaiteet ja -rakenteet sopivat rakennettuun ja betonoituun ympäristöön, mutta luontoon ne eivät imagoltaan mielestäni sovi.

Harjateräs polunpohjana on liki ikuista. Miten meidän ympäristömme on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana? Miten meidän luontoarvomme ovat muuttuneet reilun sadan vuoden aikana? Mitä me arvostamme luonnossa sadan vuoden kuluttua ja miten meidän luontomme muuttuu sadassa vuodessa? On täysin mahdollista, että se paikka, johon nykyisellä tietämyksellä ja arvomaailmalla haluamme polun, on tulevaisuudessa täysin mahdoton polun paikka. Maisema elää luonnon muutoksista, emmekä voi tietää millaista näkymää katsomme vuosisatojen kuluttua.

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Luonnossa juuri mikään ei ole loppujen lopuksi pysyvää tai ikuista. Eikä sinne pidä liiemmälti viedä sellaista, mikä ei luontoon kuulu. Luonnon kiertokulku saa olla ja näkyä myös polun rakenteissa, puisissa pitkoksissa. Hiekka ja sorakin ovat luontevia polun pohjana.

Auttikönkäällä vierailtuani olen varma. En pidä metalliralleja luonnossa hyvänä ratkaisuna.

Suomessa pitäisi suosia enemmän puurakentamista. Onhan puusta tehty jo autokin. Pidetään ne pitkoksetkin puisina.

Teksti: Haamuretkeilijä

Auttikönkään luontopolun reitillä, könkään padon portaissa käytetty materiaali on kierrätysromusta sulatettua terästä. Teräsrakenteiden elinkaari on jopa 200 vuotta ja ruosteensävyssään se verhoutuu maastoon hyvin. Rakenne ei ole puun tapaan liukas, se on lähes huoltovapaa ja purettavissa uudelleen käytettäväksi.

Metsähallituksen luontopalvelut rekrytoi vuonna 2013 haamuretkeilijöitä (mystery shopper, quality hunter) yhteistyökumppaninsa Suomen Ladun jäsenistöstä. Haamuretkeilijät retkeilivät omatoimisesti ja anonyymisti kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tehtävänään arvioida ja auttaa kehittämään retkikohteita. Retkitarinat on kirjoitettu haamujen tarinoiden pohjalta.

Mainokset

Haamu löytöretkellä uusissa maisemissa

Perheen syysretkelle oli vain päivä aikaa. Haamun kotoa on hirmu pitkä matka kaikille valtion retkeilyalueille. Lisäksi lähimmän kansallispuiston Salamajärven hienot reitit on koluttu jo useasti ja hyviksi todettu. Niinpä haamu päätti etsiä aivan uuden retkikohteen luontoon.fi -sivustolta.

Kuva0008

Retkikohdehaun
alueeksi valittiin Etelä-Pohjanmaa & Keski-Suomi, toiveena kallioita ja rotkoja, toisaalta suotkin ovat haamun suosikkeja. Pari vaihtoehtoa löytyi: Kulhanvuoren rinkulainen luontopolku vei voiton Levanevasta oikeastaan vasta retkelle lähdön aamuna. Retkiaamuna oli kylmänkostea sää ja Levanevan pitkospuut olisivat takuuvarmasti olleet liukkaat saapasjaloilla kulkea, lisäksi reitti olisi ollut edestakainen. Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistokin olisi ollut paremmalla kelillä sopiva kohde, mutta lyhykäinen vain kahden kilometrin pitkospuulenkki ei riittävästi houkutellut pitkälle ajomatkalle. Täysin uuden retkikohteen valinta oli yllättävänkin helppoa nettipalvelun kautta.

Haamun nuorin retkikaveri, jo 7 v., on tottunut retkeilemään monenlaisissa maastoissa. Toinen retkikumppaneista onkin jo yli 60 v., kun taas haamu on likimain tasan puoli vuosisataa kartuttanut retkikokemuksiaan kaikenlaisissa maastoissa. Kumppanusten retki toteutui siis upeassa syyssäässä 29.9.2013 ennestään tuntemattomassa luonnonsuojelukohteessa.

Kuva0013

Kulhanvuorelle kulkeminen sujui mutkitta. Ajoreitti valittiin navigaattorilla. Mukaan oli lisäksi tulostettu ajo-ohjeet Luontoon.fi –palvelusta. Ohje piti kyllä tulkita ikään kuin väärästä suunnasta, koska emme tulleet Jyväskylästä päin, vaan tietä numero 58 pohjoisen suunnasta. Navigaattoria uskoen löysimme Konttimäentien alun ja ohjeiden mukaan pysäköintialueen.
Nuorin retkeläinen kiipesi innoissaan heti katsomaan opaskartasta tarkempaa reittiä. Alueen maastokartta oli myös Retkikartta.fi –palvelusta tulostettuna mukana. Kartan avulla aioimme suunnistaa loppupäivän, mutta reitti oli merkitty maastoon niin hyvin, että olisimme pärjänneet ilmankin. Oli kartasta kyllä reitillä kiva vilkaista, missä kohden ollaan menossa ja millaista maastoa on edessäpäin.

Kuva0021

Pysköintipaikalta on muutama sata metriä tulentekopaikalle, jossa on myös reitin ainoa kuivakäymälä. Kesän jäljiltä normivessa oli epäsiisti. Esteetön vessa oli sen sijaan aivan erinomaisen siisti ja puhdas, tosin sinne ei olisi mahtunut edes pienen rollaattorin kanssa, koska kuivikkeita oli samassa tilassa ainakin kolme isoa jätesäkillistä. Reitti parkkipaikalta Kulhankoskelle on leveä ja helppokulkuinen. Pöytä ja penkki ovat jo melko iäkkäät, mutta nuotiopuita oli riittävästi ja paikka todella kaunis ja rauhallinen.

Luontopolku sopii normaalikuntoisille aikuisille sekä omin jaloin tai rinkassa mukana kulkeville lapsille. Poikanen hyppi riemusta nähtyään ensimmäisen vilauksen Iso-Musta –järven rannan tuntumasta löytyvästä taukopaikasta ja hienosta maisemasta.

Reitti oli merkattu maastoon puihin maalatuilla keltaisilla reittimerkeillä. Lapsesta oli hauska etsiä merkkejä puista, etenkin alkumatkasta, kun polku ei ollut niin yksiselitteinen. Kulhanvuoren laella pidimme juomatauon, ihailimme huikeita maisemia ja ihmettelimme jälkiä entisistä ajoista.

Kulhanvuoren historiasta kertova opastaulu oli irronnut telineestään, mutta vuorenhuipulla ja luettavissa se kuitenkin vielä oli. Retki jatkui kohti suojelualueen vanhoja metsiä. Kuusikossa oli muutaman kerran pysähdyttävä poimimaan suppilovahveroita ja lampaankääpiä. Ennen rotkoa on myös Lamminkankaan erakoiden asuinpiiri. Opastaulun luettuamme jätimme reput hetkeksi selästä ja tutkimme ympäristöstä, missä mitäkin rakenteita oli joskus sijainnut.

Mukana kannetun retkikirveen hamarapuolella saatiin liukastumisvaarasta varoittava kyltti ripustetuksi oikeaan asentoon ja matka jatkui lapsen mielestä koko retken parhaaseen eväspaikkaan eli Syväojanrotkoon. siellä kuviteltiin vuohien kiivenneen pitkin rinteitä ja erakoiden säilöneen ruokiaan kylmiin kivenkoloihin paannejääseinämän kupeeseen. Rotkossa oli paljon kaatuneita puita. Muutama polkua reunustava kaide oli kärsinyt kaatuneista puista, mutta muuten reitti oli hyvässä kunnossa.

Kuva0025

Matkalla rotkosta Kulhankoskelle keräsimme hallavahakkaita ja ihmettelimme kääpiä, sieniä, jäkäliä, sammalia, muurahaiskekoja, tikkoja ynnä muita monenmoisia luonnonihmeitä. Pieni-Musta -lampeen laskevan puron oli majava joskus padonnut ja yrittänyt kai nostaa myös Pieni-Mustan veden korkeutta. Lammen rantaa kulkeva pitkospuupolku oli korvautunut ylempänä rannalla kulkevalla polulla. Pitkospuupätkiä oli yhä käytettävissä ja lapsesta niillä oli jännä juosta, onneksi eivät olleet liukkaita. Valtavan haavan kohdalla Kulhankosken rannalla majavan suuruudenhulluus oli laantunut ja puunkaato jäänyt kesken. Kulhankosken ranta oli noin neljäs paikka, johon nuorimmainen olisi omien sanojensa mukaan voinut rakentaa oman talonsa.

Kuva0068
Kuva0030

Iso-Musta –järven rantaan teimme nuotiotulet, nautiskelimme hiljaisuudesta  ja söimme loput eväät.  Nuorimmainen yritti myös onkia isoja mustia ahvenia, mutta ne eivät varmaan erityisemmin pitäneet ruisleivästä.

Kuva0073

Kuva0064

Kuva0082

Kotiin palasimme auton takakontti täynnä sieniä, vähän karpaloita ja hyvillä retkimuistoilla latautuneina. Uusien polkujen etsiminen onnistui loistavasti, jopa vanhin retkeläinen oli sitä mieltä, että kokemus kannattaisi toistaa.

Retkiterveisin,

Haamuretkeilijä

Metsähallituksen luontopalvelut on rekrytoinut haamuretkeilijöitä (mystery shopper, quality hunter) yhteistyökumppaninsa Suomen Ladun jäsenistöstä. Haamuretkeilijät retkeilevät omatoimisesti ja anonyymisti kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tehtävänään arvioida ja auttaa kehittämään retkikohteita. Lisätietoja haamuretkeilystä