Kirjoittajan arkistot: Meri Marttinen

Haamu löytöretkellä uusissa maisemissa

Perheen syysretkelle oli vain päivä aikaa. Haamun kotoa on hirmu pitkä matka kaikille valtion retkeilyalueille. Lisäksi lähimmän kansallispuiston Salamajärven hienot reitit on koluttu jo useasti ja hyviksi todettu. Niinpä haamu päätti etsiä aivan uuden retkikohteen luontoon.fi -sivustolta.

Kuva0008

Retkikohdehaun
alueeksi valittiin Etelä-Pohjanmaa & Keski-Suomi, toiveena kallioita ja rotkoja, toisaalta suotkin ovat haamun suosikkeja. Pari vaihtoehtoa löytyi: Kulhanvuoren rinkulainen luontopolku vei voiton Levanevasta oikeastaan vasta retkelle lähdön aamuna. Retkiaamuna oli kylmänkostea sää ja Levanevan pitkospuut olisivat takuuvarmasti olleet liukkaat saapasjaloilla kulkea, lisäksi reitti olisi ollut edestakainen. Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistokin olisi ollut paremmalla kelillä sopiva kohde, mutta lyhykäinen vain kahden kilometrin pitkospuulenkki ei riittävästi houkutellut pitkälle ajomatkalle. Täysin uuden retkikohteen valinta oli yllättävänkin helppoa nettipalvelun kautta.

Haamun nuorin retkikaveri, jo 7 v., on tottunut retkeilemään monenlaisissa maastoissa. Toinen retkikumppaneista onkin jo yli 60 v., kun taas haamu on likimain tasan puoli vuosisataa kartuttanut retkikokemuksiaan kaikenlaisissa maastoissa. Kumppanusten retki toteutui siis upeassa syyssäässä 29.9.2013 ennestään tuntemattomassa luonnonsuojelukohteessa.

Kuva0013

Kulhanvuorelle kulkeminen sujui mutkitta. Ajoreitti valittiin navigaattorilla. Mukaan oli lisäksi tulostettu ajo-ohjeet Luontoon.fi –palvelusta. Ohje piti kyllä tulkita ikään kuin väärästä suunnasta, koska emme tulleet Jyväskylästä päin, vaan tietä numero 58 pohjoisen suunnasta. Navigaattoria uskoen löysimme Konttimäentien alun ja ohjeiden mukaan pysäköintialueen.
Nuorin retkeläinen kiipesi innoissaan heti katsomaan opaskartasta tarkempaa reittiä. Alueen maastokartta oli myös Retkikartta.fi –palvelusta tulostettuna mukana. Kartan avulla aioimme suunnistaa loppupäivän, mutta reitti oli merkitty maastoon niin hyvin, että olisimme pärjänneet ilmankin. Oli kartasta kyllä reitillä kiva vilkaista, missä kohden ollaan menossa ja millaista maastoa on edessäpäin.

Kuva0021

Pysköintipaikalta on muutama sata metriä tulentekopaikalle, jossa on myös reitin ainoa kuivakäymälä. Kesän jäljiltä normivessa oli epäsiisti. Esteetön vessa oli sen sijaan aivan erinomaisen siisti ja puhdas, tosin sinne ei olisi mahtunut edes pienen rollaattorin kanssa, koska kuivikkeita oli samassa tilassa ainakin kolme isoa jätesäkillistä. Reitti parkkipaikalta Kulhankoskelle on leveä ja helppokulkuinen. Pöytä ja penkki ovat jo melko iäkkäät, mutta nuotiopuita oli riittävästi ja paikka todella kaunis ja rauhallinen.

Luontopolku sopii normaalikuntoisille aikuisille sekä omin jaloin tai rinkassa mukana kulkeville lapsille. Poikanen hyppi riemusta nähtyään ensimmäisen vilauksen Iso-Musta –järven rannan tuntumasta löytyvästä taukopaikasta ja hienosta maisemasta.

Reitti oli merkattu maastoon puihin maalatuilla keltaisilla reittimerkeillä. Lapsesta oli hauska etsiä merkkejä puista, etenkin alkumatkasta, kun polku ei ollut niin yksiselitteinen. Kulhanvuoren laella pidimme juomatauon, ihailimme huikeita maisemia ja ihmettelimme jälkiä entisistä ajoista.

Kulhanvuoren historiasta kertova opastaulu oli irronnut telineestään, mutta vuorenhuipulla ja luettavissa se kuitenkin vielä oli. Retki jatkui kohti suojelualueen vanhoja metsiä. Kuusikossa oli muutaman kerran pysähdyttävä poimimaan suppilovahveroita ja lampaankääpiä. Ennen rotkoa on myös Lamminkankaan erakoiden asuinpiiri. Opastaulun luettuamme jätimme reput hetkeksi selästä ja tutkimme ympäristöstä, missä mitäkin rakenteita oli joskus sijainnut.

Mukana kannetun retkikirveen hamarapuolella saatiin liukastumisvaarasta varoittava kyltti ripustetuksi oikeaan asentoon ja matka jatkui lapsen mielestä koko retken parhaaseen eväspaikkaan eli Syväojanrotkoon. siellä kuviteltiin vuohien kiivenneen pitkin rinteitä ja erakoiden säilöneen ruokiaan kylmiin kivenkoloihin paannejääseinämän kupeeseen. Rotkossa oli paljon kaatuneita puita. Muutama polkua reunustava kaide oli kärsinyt kaatuneista puista, mutta muuten reitti oli hyvässä kunnossa.

Kuva0025

Matkalla rotkosta Kulhankoskelle keräsimme hallavahakkaita ja ihmettelimme kääpiä, sieniä, jäkäliä, sammalia, muurahaiskekoja, tikkoja ynnä muita monenmoisia luonnonihmeitä. Pieni-Musta -lampeen laskevan puron oli majava joskus padonnut ja yrittänyt kai nostaa myös Pieni-Mustan veden korkeutta. Lammen rantaa kulkeva pitkospuupolku oli korvautunut ylempänä rannalla kulkevalla polulla. Pitkospuupätkiä oli yhä käytettävissä ja lapsesta niillä oli jännä juosta, onneksi eivät olleet liukkaita. Valtavan haavan kohdalla Kulhankosken rannalla majavan suuruudenhulluus oli laantunut ja puunkaato jäänyt kesken. Kulhankosken ranta oli noin neljäs paikka, johon nuorimmainen olisi omien sanojensa mukaan voinut rakentaa oman talonsa.

Kuva0068
Kuva0030

Iso-Musta –järven rantaan teimme nuotiotulet, nautiskelimme hiljaisuudesta  ja söimme loput eväät.  Nuorimmainen yritti myös onkia isoja mustia ahvenia, mutta ne eivät varmaan erityisemmin pitäneet ruisleivästä.

Kuva0073

Kuva0064

Kuva0082

Kotiin palasimme auton takakontti täynnä sieniä, vähän karpaloita ja hyvillä retkimuistoilla latautuneina. Uusien polkujen etsiminen onnistui loistavasti, jopa vanhin retkeläinen oli sitä mieltä, että kokemus kannattaisi toistaa.

Retkiterveisin,

Haamuretkeilijä

Metsähallituksen luontopalvelut on rekrytoinut haamuretkeilijöitä (mystery shopper, quality hunter) yhteistyökumppaninsa Suomen Ladun jäsenistöstä. Haamuretkeilijät retkeilevät omatoimisesti ja anonyymisti kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tehtävänään arvioida ja auttaa kehittämään retkikohteita. Lisätietoja haamuretkeilystä

Kaskikulttuuri tuonut mukanaan harvinaisuuksia Kolin kasvillisuuteen

Hienoimmilla ahoilla yli 300 vuotta jatkunut niitto on luonut näyttäviä pienruohoniittyjä. Tämä näkymä löytyi Purolanaholta. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Hienoimmilla ahoilla yli 300 vuotta jatkunut niitto on luonut näyttäviä pienruohoniittyjä. Tämä näkymä löytyi Purolanaholta. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti.

Etelä-Suomen luontopalveluiden organisoima kolmen viikon intensiivinen perinnebiotooppien kasvillisuuden seurantarupeama Kolin kansallispuistossa on nyt saatettu onnellisesti päätökseen. Kahdenkymmenen erillisen perinnebiotooppikohteen kasvillisuuden tila on todettu ja dokumentoitu. Myös kaikki Metsäntutkimuslaitoksen 1990-luvulla aloittamat pysyvät seurantakoealat on käyty läpi. Näin hoidon vaikutuksista perinnebiotooppien kasvillisuuteen seurantajakson aikana saadaan vertailukelpoista tietoa.

Tämän kesän seurannan tulokset kootaan loppuvuodesta yksityiskohtaiseen raporttiin Kolin perinnebiotooppien tilasta. Seuraavan kerran Kolin kansallispuiston ahojen kasvillisuuden tarkastelu toteutetaan tässä laajuudessa taas viiden vuoden päästä vuonna 2018. Seuraavassa parhaita paloja kuluneelta kolmelta viikolta viiden meitä suuresti ilahduttaneiden ahojen harvinaisimpien kasvilajihavaintojen  muodossa.

Kesämaitiainen (Leontodon hispidus). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kesämaitiainen (Leontodon hispidus). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kesämaitiainen on vanhan kaskikulttuurin ilmentäjä. Lajin arvellaan saapuneen Suomeen muinaistulokkaana kaskeamisen mukana noin 4000 vuotta sitten. Avoimen kasvupaikan lajina sitä tavataan vielä Itä-Suomessa kaskikulttuurin ydinalueilla, laidunkedoilla ja ahoilla. Länsi-Suomessa kesämaitiainen on voimakkaasti taantunut. Kolin kansallispuiston alueella esiintyvää kesämaitiaista löytyi useilta kohteilta tiheinä kasvustoina ja kasvilla tuntuukin menevän tällä hetkellä oikein hyvin paikallisesti. Kesämaitiaisen erottaa muista maitiaisista haaromattoman varren ja yhden suurikokoisen kukinnon lisäksi myös vaalean nukkamaisista, karvaisista lehdistään.

Keltanokitkerö (Picris hieracoides) kasvoi hyvin runsaana Myllypuron niityllä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keltanokitkerö (Picris hieracoides) kasvoi hyvin runsaana Myllypuron niityllä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keltanokitkerön historia on samankaltainen kesämaitiaisen kanssa. Kaskeamisen ansiosta runsastuneen muinaistulokkaan elinalue on kuitenkin supistunut voimakkaasti kaskiahojen kadotessa umpeenkasvun myötä viimeisen viidenkymmenen vuoden kuluessa. Kolin 20:ltä perinnebiotooppikohteelta keltanokitkeröä tavattiin vain Mäkränaholta ja Huurun rinteeltä muutama kukkiva yksilö sekä ilahduttavan runsas kasvusto Myllypuron niityltä. Sarjakeltanoa muistuttavan keltanokitkerön paras tuntomerkki oli luupilla erottuneet varren ankkurin muotoiset karvat.

Ahokirkiruoho (Gymnadenia conopsea var. conopsea). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahokirkiruoho (Gymnadenia conopsea var. conopsea). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahokirkiruoho on vaarantuneeksi luokiteltu uhanalainen ja rauhoitettu kämmekkälaji. Sen pohjoista muotoa (var. lapponica) tavataan yleisempänä Pohjois-Suomen soilla, mutta ahokirkiruohon kasvupaikkoja ovat kuivat niityt. Ahokirkiruoho on suuresti hyötynyt Kolin ahojen kunnossapidosta ja sen versomäärät ovat esiintymispaikoillaan olleet kasvussa. Tänä vuonna ahokirkiruohoja laskettiin neljältä kohteelta yhteensä yli tuhat versoa. Harmillisesti paras kukintoaika oli jo ohi meidän vieraillessamme kirkiruohopaikoilla. Kookkaan jo ohikukkineen kukkavarren erotti kuitenkin samoilla paikoilla kasvaneista maariankämmeköistä parhaiten täplättömistä ja vahamaisista lehdistä.

Suikeanoidanlukko (Botrychium lanceolatum). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Suikeanoidanlukko (Botrychium lanceolatum). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Suikeanoidanlukko on yksi seitsemästä Suomessa tavattavasta noidanlukkolajista. Sen uhanalaisuusluokitus on koko maassa vaarantunut. Sitä on tavattu 2000-luvulla vielä ainakin kolmelta kasvupaikalta Kolin kansallispuistosta. Oikukkaasti maanpäällistä itiöemää kasvattavaa saniaista tavattiin tämän kesän inventoinneissa vain tämä yksi verso Mustanniityltä. Tämä on tiettävästi myös koko Pohjois-Karjalan ainoa esiintymä tällä hetkellä. Suikeanoidanlukon tunnistaa tämänkin blogin ylätunnisteesta löytyvästä ketonoidanlukosta, joita myös Kolin ahoilta kasvoi, parhaiten eri muotoisesta lehdykästään.

Ahosilmäruoho (Euphrasia rostkoviana ssp. fennica. Lopullinen vahvistus määritykselle puuttuu). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahosilmäruoho (Euphrasia rostkoviana ssp. fennica. Lopullinen vahvistus määritykselle puuttuu). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahosilmäruoho on erittäin uhanalainen, pääasiassa ahoilla ja laidunrinteillä kasvava, suurimmasta osasta maatamme hävinnyt pienikokoinen silmäruoho. Laji on hyvin vaikeasti erotettavissa muista lähisukuisista silmäruohoista, jotka lisäksi risteytyvät keskenään. Kukintojen tukilehtien alapinnan karvojen kokoa ja muotoa onkin tarkasteltu pitkään ja huolella. (Pitkiltä nivelikkäiltä nystykarvoiltahan ne näyttivät). Myös konsultaatiota viisaammilta tahoilta on haettu. Keräämämme näytteet odottavat vielä viimeistä vahvistusta, mutta kaikki tuntomerkit viittaavat tällä hetkellä ahosilmäruohon kasvavan ilahduttavan runsaana kahdella kohteella, joista toinen sijaitsee Kolin laskettelurinteiden alueella. Laskettelurinteiden paikalla aikoinaan olleet Portinaution niityt sijaitsivat kutakuinkin esiintymäalueella, joten laidunnushistoriaa alueelta löytyy. Avoimina pidettävien laskettelurinteiden raivaaminen Kolin hiekkaiseen rinteeseen onkin saattanut pelastaa tämän uhanalaisen kasvin kasvupaikan umpeenkasvulta.

Suikeanoidanlukko ja ahosilmäruoho kuuluvat myös Euroopan Unionin määrittelemälle Suomen perinnebiotoopeilla esiintyvien vastuulajien listalle yhdeksän muun kasvilajin kanssa. Nämä kesän 2013 löydökset ovat siis arvokkaita esiintymiä koko Euroopan mittakaavalla.

Tekstin lähteinä käytetty:
Ryttäri, T., Kalliovirta, M & Lampinen, R. (toim.) 2012. – Suomen uhanalaiset kasvit. Tammi. Helsinki.
www.luontoportti.com

– Tuomas Lahti,  inventointiavustaja

Kasvillisuuden seurantaa Kolin kansallispuistossa

Terveiset Kolin kansallispuistosta! Täällä olemme perinnemaisemia kierrelleet jo kaksi viikkoa. Kolmas ja viimeinen viikko on edessä, joten nopeasti se aika on vierähtänyt!

Täällä meitä ovat työllistäneet mm. koealaseurannat sekä kuvioseurannat, jotka ovat Metlan vuosina 1997-2000 perustamia seurantamittausalueita. Kasvillisuuden seuranta alueilla toistetaan tietyin väliajoin, jonka avulla saadaan tietoa hoidon vaikutuksista kasvillisuuteen. Edellisen kerran seuranta on toteutettu Kolilla vuonna 2008, eli 5 vuotta sitten. Seurantamittausalueita on Kolilla kaikkiaan kuudella eri kohteella.

Koealaseurannassa on tarkoitus koealan sisäpuolella käydä läpi kasvillisuus kaikkiaan kuudeltatoista 1m x 1m kasviruuduilta. Kultakin yksittäiseltä kasviruudulta kirjataan ylös kaikki kasvilajit sekä niiden prosentuaalinen peittävyys. Lisäksi koko ruudulta kirjataan ylös myös kasvillisuuden keskikorkeus ja arvioidaan koko kasvillisuuden peittävyys prosentteina.

Yhden 16 ruutua sisältävän koealan kasvillisuuden kartoittamiseen saa kyllä tehokkaasti kulutettua yhden kokonaisen työpäivän. Hosumaan ei hommassa kuitenkaan kannata alkaa, mutta kyllä kymmenennen ruudun paikkeilla alkaa havaita pientä keskittymiskyvyn herpaantumista. Siksi onkin hyvä, että meitä on kaksi kyykkimässä ruutujen äärellä.

Hanna kasviruudun äärellä. Kuva: Tuomas Lahti

Hanna kasviruudun äärellä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Koealaseurantaa Havukanaholla

Kuvioseurannassa puolestaan kartoitetaan samoin yllä mainituin menetelmin kasvillisuus yksittäiseltä 2m x 2m kuvioruudulta.  Näiden seurantakohteiden lisäksi olemme käyneet läpi Kolin perinnebiotooppikohteita vähän yleisemmällä tasolla, eli olemme kirjanneet kasvilajistoa perinnebiotooppityypeittäin sekä arvioineet hoidon tehokkuutta kohteilla. Edustavimmilta ahoilta olemme laskeneet kirkiruohoja ja kontanneet noidanlukkojen perässä. Kirkiruohojen kukkaloistoa emme valitettavasti ole päässeet ihailemaan, sillä ne ovat kukkineet jo ennen meidän paikalle saapumistamme.

Tuomas lampaiden kanssa laitumella. Kuva: Hanna Hakamäki

Tuomas lampaiden kanssa laitumella. Kuva: Metsähallitus/Hanna Hakamäki

Assistentti ja viralliset maisemanhoitajat Seppälän tilalla

Viimeisenä – vaan ei vähäisimpänä – mainittakoon valokuvaus. Olemme perustaneen sekä uusia valokuvapisteitä, että ottaneet kuvia vanhoista jo aiemmin perustetuista valokuvauspisteitä. ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa” lie paikallaan tässäkin tapauksessa, sillä valokuvat ovat tehokas ja havainnollistava keino seurata hoidon maisemallisia vaikutuksia.

Perinnebiotoopeilla liikkuessaan voi saada seuraa myös laiduntavista eläimistä. Täällä Kolilla olemme saaneet tehdä tuttavuutta lähinnä lehmiin ja lampaisiin. Laitumella kyykistelevät ja papereitaan pläräilevät kartoittajat herättävät kyllä eläimissä uteliaisuutta; välillä olemmekin saaneet peräämme kulkemaan uteliaan lammaslauman.

-Hanna Hakamäki, luontokartoittaja

Kolin kansallispuiston ahoilla viihtyy muutakin kuin kasveja

Kesän perinnebiotooppien kasvillisuuskartoittajat Hanna ja Tuomas siirtyvät heinäkuun alussa Kolin kansallispuistoon. Viikko on nyt takana ja kaksi työntäyteistä viikkoa varmasti vielä edessä.

Ruusuruoho vaikuttaa olevan niityn mesikasveista eniten hyönteisten mieleen. Tässä kukalla ruokailemassa tesmaperhonen ja jokin Suomen yli 300:sta kukkakärpäslajista. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ruusuruoho vaikuttaa olevan niityn mesikasveista eniten hyönteisten mieleen. Tässä kukalla ruokailemassa tesmaperhonen ja jokin Suomen yli 300:sta kukkakärpäslajista. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kasvillisuuskoealaseurannan teko on hidasta puuhaa. Välillä kesken työpäivää tuntuu, ettei juuri mitään ole saatu aikaan, kun monta tuntia sitten aloitettu tarkastelu ei ole vienyt kuin 20 metriä eteenpäin aloituspaikasta. Paikallaan pysymisessä ja verkkaisessa kasvien kääntelyssä on kuitenkin se hyvä puoli, että samalla ehtii havainnoida myös muuta luontoa. Taivaalla poukkoilevien käpylintuparvien äänet on helppo paikallistaa ja heinäsirkkojen tai sammakon hyppelyä pois kasviruudun ylle kumartuvien jättiläisten alta on hauska seurata.

Keisarinviitta nurmikaunokin kukalla (hopeatäplien tunnistamisessa en laita päätäni pantiksi). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keisarinviitta nurmikaunokin kukalla (hopeatäplien tunnistamisessa en laita päätäni pantiksi). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Perinnebiotooppeihin sitoutunut tai niitä hyödyntävä lajisto käsittääkin paljon  suuremman kirjon eri lajiryhmien edustajia kuin kasvienseurantalomakkeelle rastitettavat lajit antaisivat ymmärtää. Suomen lajien uhanalaisuusarvion 2010 mukaan joka neljännen maamme uhanalaisen lajin uhanalaistumisen ensisijainen syy on avointen ympäristöjen sulkeutuminen. Perinneympäristöissä elävistä, arvioiduista lajeista noin puolet on määritelty uhanalaisiksi. Vaikka näiden laikkumaisten saarekkeiden pinta-alat ovat alueellisesti hyvin pieniä, ovat lajitiheydet näillä alueilla käsittämättömän suuria. Tämän voi helposti havainnollistaa kulkemalla luontopolkua vaikka Kolin tiheästä kuusimetsästä avoimelle aholle, jossa maata peittää ketokukkien meri ja ilmassa partioivat värikkäät päiväperhoset, pistiäiset ja sudenkorennot. Niityn väriloisto tarjoaa suuren kontrastin metsäisen niukan tuntuisen lajiston jälkeen.

Loistokultasiipi päivänkakkaran kukalla.  Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Loistokultasiipi päivänkakkaran kukalla. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Sateen kastelema mantukimalainen lipoi ruusuruohon mettä odotellessaan Auringon kuivattavia säteitä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Sateen kastelema mantukimalainen lipoi ruusuruohon mettä odotellessaan Auringon kuivattavia säteitä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ensimmäisen maastoviikon yllättäviä luontohavaintoja ovat tarjonneet myös niityillä vierailleet linnut. Ensimmäisenä iltana majapaikkamme Vaaralan heinäpeltojen päällä saalisti suopöllö ja Ylä-Murhissa kasvikartoittajia tervehtivät pyrstötiaiset. Turusen aution ahon laidassa lahoavissa koivuissa ruokaili taantunut vanhan metsän laji, pohjantikka tämän kesäisen poikasensa kanssa. Lähettyviltä kuului myös pähkinähakin huuto.  Myöskään jalkojen alta vikisten pakoon lähteviä myyriä ja metsähiiriä ei sovi unohtaa mainita.

– Tuomas Lahti, inventointiavustaja