Kirjoittajan arkistot: maijatalja

Dell rantautui Vallisaareen puhtaampien rantojen puolesta

Syyskuun alussa joukko Suomen Dellin yritysvapaaehtoisia omisti kokonaisen päivän luonnonsuojelulle Vallisaaren ja Kuninkaansaaren välisen kannaksen siivouksen merkeissä. Tässä johtoryhmän assistentti Eija Tammisen kertomus epätavallisesta työpäivästään salatulla saarella.

Tavallista aikaisempi herätys syyskuun arkiaamuna ei harmittanut minua, aamu-unista, katsottuani ulos säleverhojen läpi. Päivästä oli tulossa ilmojen puolesta täydellinen ja puhkuin intoa edessä olevan poikkeuksellisen työpäivän edessä. Onnekseni olin mahtunut mukaan Dellin vapaaehtoisporukkaan, jonka tarkoituksena oli rantautua Helsingin edustalla sijaitsevalle Vallisaarelle rantoja siivoamaan. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt urakkamme laajuutta ja rannoilla lojuvan roskan määrää.

Leppoisaksi ulkoiluksi ajattelemani päivä alkoi ihanasti Kauppatorin kahvilassa ja jatkui taksiveneen kyydissä taakse jäävää kaupunkia valokuvaten. Matkalla saimme kuulla tarinaa 15 minuutin laivamatkan päässä häämöttävästä kohteestamme. Vuonna 2016 yleisölle avattavan Vallisaaren hienous alkoi paljastua. Edessä on vielä paljon luonnonhoito- ja kunnostustyötä, mutta kahden vuoden kuluttua käytössä on luonto- ja kulttuuriarvoiltaan merkittävä kohde, josta pääsemme kaikki nauttimaan.

SAM_2474

Kuva: Eija Tamminen

Kävelimme läpi Vallisaaren Kuninkaansaarelle johtavalle Kukinsalmelle asti ja poimimme reitin varrelta mukaan työrukkaset, jätesäkit ja haravat. Maisemat olivat mahtavat ja saaret kauniita – kunhan piti katseen kauempana horisontissa. Lähempi tarkastelu paljasti, että salmelle oli kertynyt melkoinen määrä meren tuomaa tahattomasti tai tahallisesti luontoon hylättyä muoviroskaa. Tajusin, että haravat eivät meitä tässä urakassa helpota. Ranta oli kivikkoinen ja jätteet voimakkaasta merenkäynnistä johtuen tiukasti kivikkoon sotkeutuneina. Roskien kerääminen tulisi olemaan käsipeliä. Edessä olisi usean tunnin rupeama, jossa selkä- ja reisilihaksia koeteltaisiin.

Olen pitänyt muovia materiaalina, joka säilyy luonnossa ikuisesti. Siis sellaisenaan. Muovijätteestä kuitenkin hajoaa pieniä muovihiukkasia, jotka meressä ajelehtiessaan ovat suuri ongelma niin suurille kuin pienillekin eliölajeille. Vanha muovijäte oli paikoitellen niin haperoa, että se kerätessä karkasi takaisin mereen pienen pieninä hiukkasina. Voin vain kuvitella, miten kalat niistä ruoantoivossa kiinnostuvat, nappaavat suuhunsa ja ennen pitkää muovihiukkaset kulkeutuvat omaan illallispöytääni. Puistattava ajatus nähdä itsensä syömässä ruokakaupan muovikassia.

SAM_2482

Kuva: Eija Tamminen

Päivän aikana keräsimme monta 150 litran jätesäkkiä täyteen vanhoja muovipusseja, siimaa, veneilijöiltä karanneita katkenneita köysiä, retkeilytarvikkeita ja karkkipapereita. Erikoisimmat löydökset keräsimme erikseen, sillä suunnittelimme aluksi siirtävämme ne toimistollemme Pop Up -näyttelyksi työkavereiden ihmeteltäväksi. Erikoisten löydösten kokoelmasta tuli kuitenkin niin laaja, että päätimme luopua ajatuksesta. Muun muassa kengistä, rantaleluista, silmälaseista ja tupakansytyttimistä koostunut pikanäyttely pidettiin siis Luotsitalon laiturilla ennen saaresta poistumista.

Näyttelyn sijaan veimme toimistollemme tavaroita, joista löysimme ehjiä EAN-koodeja. EAN-koodi eli Eurooppalainen Artikkeli Numerointi tarkoittaa tapaa koodata tuotteet siten, etteivät ne mene sekaisin keskenään. Näin tuote voidaan tunnistaa jakeluketjun eri vaiheissa niin teollisuudessa kuin vähittäiskaupassakin. Halusimme selvittää, mikä roskien alkuperä on tai saisimmeko selville tuotteiden valmistusajan. Löytämämme EAN-koodit eivät kuitenkaan harmiksemme kertoneet valmistuspäiväystä tai parasta ennen -merkintää. Mysteeriksi jäi olivatko roskat kotoisin Kuusamosta vai Katajanokalta, viime keväältä vai vuodelta 2007.

SAM_2489

Kuva: Maija Talja

Ehkä tulevaisuudessa kaikki roskaajat voidaan jollain tapaa jäljittää. Jätämmehän itsestämme ja esimerkiksi ostokäyttäytymisestämme nykyäänkin valtavasti tietoa erilaisiin rekistereihin. Pelottavaa? Kyllä. Siispä lopetetaan roskaaminen jo tässä vaiheessa, eikä anneta kenellekään aihetta tonkia tekemisiämme jälkeenpäin.

Teksti: Eija Tamminen

Tietotekniikkaratkaisuja tuottavalla Oy Dell Ab:llä on pitkät perinteet yritysvastuutyön saralla. Viime vuonna yritys kokosi ympäristö- ja yhteiskuntavastuuohjelmat kattavaksi, vuoteen 2020 ulottuvaksi 21 tavoitteen ohjelmaksi, joiden avulla vastuullisuus integroituu keskeiseksi osaksi liiketoiminnan kehittämistä.  Dell kannustaa henkilöstöään vapaaehtoistyöhön ja on mukana tukemassa eri maissa toteutettavia vapaaehtoistyöhankkeita.

Dell 2020 Legacy of Good Plan: The good that will come from our technology will be 10 times what it takes to create and use it.

Mainokset

Kansainvälisenä vapaaehtoisena Urho Kekkosen kansallispuistossa

French Mélodie Gagneux worked as a volunteer in Urho Kekkonen National Park in 2014 from January to early September. Here she tells about her experiences as a volunteer in Finland. 

Ranskalainen Mélodie Gagneux työskenteli vapaaehtoisena Urho Kekkosen kansallispuistossa vuonna 2014 tammikuusta syyskuun alkuun. Tässä hän kertoo vapaaehtoisjaksostaan Suomessa.

I’m a French student studying in ENSAIA (National Superior School of Agronomy and Food Industry). In this school I study agronomy, and I’m really curious about animal husbandry. When I found this opportunity to come to Finland and volunteer for Metsähallitus Natural Heritage Services in Urho Kekkonen National Park, I realized it was a perfect opportunity to discover a new kind of animal husbandry: reindeer herding.

Olen ranskalainen agronomian opiskelija, ja olen erittäin kiinnostunut eläintaloudesta. Kun sain kuulla mahdollisuudesta toimia Metsähallituksen luontopalvelujen vapaaehtoisena Suomessa Urho Kekkosen kansallispuistossa, oivalsin sen olevan loistava tilaisuus tutustua uuteen eläintalouden muotoon: porotalouteen.

In January 2014, I flew to Kiilopää to join the team who works in Urho Kekkonen National Park. The aim of this trip was to observe and ask one question: what is the future for reindeer herding in Lapland? The topics are not only about global warming, but also about industrialization, European Union and market issues.

Tammikuussa 2014 saavuin Kiilopäälle liittyäkseni Urho Kekkosen kansallispuiston tiimiin. Matkani tavoite oli saada vastaus yhteen kysymykseen: mikä on porotalouden tulevaisuus Lapissa? Kysymys linkittyy paitsi ilmastonmuutokseen, myös elinkeinorakenteisiin, Euroopan Unioniin ja markkinoiden kehitykseen.

DCIM105GOPRO

On the way to Luulampi / Huoltoajossa kohti Luulampea. Photo: Mélodie Gagneux

I arrived in January, in the heart of the winter time. Welcomed by the rangers, I worked with them in the National Park. We took care of the cabins, and brought fire wood for the hikers and skiers. The view across this wild white area is probably the most beautiful memory I will keep from my work. But I won’t forget anything that rangers taught me, like how to drive a skidoo or how to make fire.

Saavuin tammikuussa sydäntalvella. Luontovalvojat toivottivat minut tervetulleeksi, ja työskentelin heidän kanssaan kansallispuistossa huolehtien tuvista. Näkymät läpi lumivalkeiden erämaa-alueiden ovat kenties kaunein Suomesta saamani muisto. En kuitenkaan unohda mitään luontovalvojilta oppimaani, kuten moottorikelkalla ajoa tai tulentekoa.

The work in summer was different, we made a clean and easier access for some hiking routes for tourist and we checked if huts and other shelters are clean and ready for the next winter. I also participated in the renovation of Luulampi day trip hut.

Kesäaikaan huolsimme retkeilyreittejä ja valmistelimme tupia seuraavaa talvea varten. Osallistuin myös Luulammen päivätuvan kunnostustalkoisiin.

Quickly, this work and my workmates helped me to understand in what conditions reindeers live and reindeer herders work. I could learn very fast how the reindeer husbandry works in Finland in this area. Metsähallitus Natural Heritage Services helped me to meet the right people who aided me in making progress in my project and in preparing for a conference in France next autumn.

Vapaaehtoisjaksoni auttoi minua ymmärtämään, millaisissa oloissa porot elävät ja miten porotaloutta harjoitetaan Suomessa. Metsähallituksen luontopalvelujen avulla tapasin ihmisiä, joiden avulla edistyin projektissani ja pystyin valmistautumaan ensi syksynä Ranskassa pidettävään konferenssiin.

Melodie Karvaselän kummistuskämpällä. Kuva Aini Magga

Mélodie in Karvaselkä day trip hut / Melodie Karvaselän kummistuskämpällä. Photo: Aini Magga

I will never forget this experience. I really liked to drive a skidoo especially in this kind of beautiful area like Urho Kekkonen National Park and Ivalojoki river. I liked it too that I could meet reindeer everywhere, and others animals, because it’s not often in France that you can see wild animals. But of course, like probably everybody, I don’t like mosquitoes. It’s not always easy to enjoy time outside with all of them.

En tule koskaan unohtamaan tätä kokemusta, erityisesti moottorikelkalla ajoa kauniissa maisemissa ja luonnonvaraisten eläinten kohtaamista. Ranskassa näkee vain harvoin villieläimiä. Hyttysiä tosin en olisi välittänyt kohdata. Ei ollut aina helppoa nauttia ulkona olemisesta niiden seurassa.

Teksti: Mélodie Gagneux

Haamuretkeilijä syyskuussa Auttikönkäällä

Ruska oli hieno, kun vierailin Rovaniemen kupeessa sijaitsevalla Auttikönkäällä. Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvan Auttikönkään metsä on niin vanhaa, että sitä voidaan kutsua ikimetsäksi. Alueella ei ole koskaan tehty varsinaisia hakkuita, ja ihmisen jälki näkyy vain retkeilyreiteissä ja niihin liittyvissä rakenteissa. Retkeilyä palvelevia rakenteita olikin juuri uusittu. Arvostin kovasti hienoja infotauluja, joissa selvitettiin paikan historiaa ja merkitystä vanhana kulkureittinä. Tieto ennen tapahtuneista asioista antaa mukavasti perspektiiviä niille rakenteille, joita reitillä on yhä nähtävillä. Aikajänne asettaa myös ihmisen ja yhteiskunnan kehityksen aikajanalle. Se on terveellistä.

Auttikönkäällä pysähdyin miettimään harjateräksisiä rakenteita ja tunnustelemaan niitä jalan alla. Alitajunta oli tehnyt asian parissa töitä jo toista vuotta. Nyt oma mielipide asiaan kirkastui ja varmistui.

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Auttikönkään retkeilypolulla oli harjaterästä ja puurappusia. Saman reitin varrella, samanlaisessa ympäristössä. Reitin alkupään rappusiin harjateräsrakenne tavallaan sopi ja oli turvallinenkin, koska se ei ollut liukas. Mutta koska teräsrallien ritilän välistä näkyi kirjavien lehtien täplittämä maa läpi, korkeuserojen ja kunkin yksittäisen rappusen alun ja lopun havaitseminen alaspäin mennessä oli vaikeaa ja vaati keskittymistä. Rapun etureunaa tulisi korostaa jotenkin enemmän, jotta askelmat erottuisivat paremmin.

Harjaterästä on käytetty reitin rakenteisiin varmaankin siksi, että se on kestävää eikä vaadi paljoa huoltoa. Varmasti harjateräs onkin ikuista. Mutta siksi sillä kävellessä ei tunne olevansa osa luonnon kiertokulkua. Sen sijaan olo on vähän kuin kävelisi ikuisella asfaltilla, irtonaisena ympäröivästä luonnosta.

Metallikaiteet ja -rakenteet sopivat rakennettuun ja betonoituun ympäristöön, mutta luontoon ne eivät imagoltaan mielestäni sovi.

Harjateräs polunpohjana on liki ikuista. Miten meidän ympäristömme on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana? Miten meidän luontoarvomme ovat muuttuneet reilun sadan vuoden aikana? Mitä me arvostamme luonnossa sadan vuoden kuluttua ja miten meidän luontomme muuttuu sadassa vuodessa? On täysin mahdollista, että se paikka, johon nykyisellä tietämyksellä ja arvomaailmalla haluamme polun, on tulevaisuudessa täysin mahdoton polun paikka. Maisema elää luonnon muutoksista, emmekä voi tietää millaista näkymää katsomme vuosisatojen kuluttua.

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Luonnossa juuri mikään ei ole loppujen lopuksi pysyvää tai ikuista. Eikä sinne pidä liiemmälti viedä sellaista, mikä ei luontoon kuulu. Luonnon kiertokulku saa olla ja näkyä myös polun rakenteissa, puisissa pitkoksissa. Hiekka ja sorakin ovat luontevia polun pohjana.

Auttikönkäällä vierailtuani olen varma. En pidä metalliralleja luonnossa hyvänä ratkaisuna.

Suomessa pitäisi suosia enemmän puurakentamista. Onhan puusta tehty jo autokin. Pidetään ne pitkoksetkin puisina.

Teksti: Haamuretkeilijä

Auttikönkään luontopolun reitillä, könkään padon portaissa käytetty materiaali on kierrätysromusta sulatettua terästä. Teräsrakenteiden elinkaari on jopa 200 vuotta ja ruosteensävyssään se verhoutuu maastoon hyvin. Rakenne ei ole puun tapaan liukas, se on lähes huoltovapaa ja purettavissa uudelleen käytettäväksi.

Metsähallituksen luontopalvelut rekrytoi vuonna 2013 haamuretkeilijöitä (mystery shopper, quality hunter) yhteistyökumppaninsa Suomen Ladun jäsenistöstä. Haamuretkeilijät retkeilivät omatoimisesti ja anonyymisti kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tehtävänään arvioida ja auttaa kehittämään retkikohteita. Retkitarinat on kirjoitettu haamujen tarinoiden pohjalta.

Heinätöitä ja hylättyjen rakennusten varjoja

Heinäkuussa Jussarön saarella luonnonsuojelulle pyhitettiin kaksi hikistä ja heinäistä keskikesän päivää. Tammisaaren saariston kansallispuistoon kuuluvalla saarella Kullakojanin mökki on ainoa rakennus, joka on jäljellä aiemmin paikalla sijainneesta luotsikylästä. Pienen mökin ulko-ovelta eteen levittäytyy perinneniitty. Umpeen kasvamisen estämiseksi ja luontotyypin suojelemiseksi niitty kaipaa vuosittaista hoitoa.

MökkiJussarö_9610_19x28cm300dpi_JKostet

Kuva: Metsähallitus / Jari Kostet

Niityn tavalliset kesätyöläiset, lampaat, viettivät välivuotta, joten laitumen heinän niittäminen, haravointi ja pois kuljettaminen jäivät tänä vuonna kokonaisuudessaan kaksijalkaisten perinnemaiseman hoitajien vastuulle. Kiitettävän kokoisen alueen niittotalkoisiin osallistui pienehkö vapaaehtoisten joukko, mutta lopputulos oli sitäkin vakuuttavampi. Intohimoisten luonnonsuojelijoiden aikaansaavuutta ei kannata koskaan aliarvioida. Vai mitä voi päätellä siitä, että seitsemän ihmistä hoitaa aikailematta viidelletoista ihmiselle suunnitellut työt?

Vapaaehtoiset ovat korvaamaton apu kansallispuistojen ja muiden suojelualueiden hoidossa – valmiita tarttumaan haravaan, viikatteeseen, lapioon tai mihin työvälineeseen nyt ikinä antaakseen panoksensa suomalaisen luonnon hyväksi. Motivaation lähteitä vapaaehtoisen luonnonhoitotyön tekemiseen on paljon. Toiset haluavat osallistua itselleen tutun kohteen hoitoon, toiset tutustua uusiin alueisiin ympäri maata. Hyötyliikunta, luontomatkailu ja vapaaehtoistyö sekoittuvat sulavasti toisiinsa, ja työ yhteisen päämäärän hyväksi tuo myös ihmiset yhteen. Väitteet yhteisöllisyyden katoamisesta tuntuvat talkoiden aikana melko kaukaisilta.

Parhaimmillaan vapaaehtoisuus on huima voimavara niin työn tarjoajalle kuin tekijällekin. Tutkitusti vapaaehtoistyön arvo kuusinkertaistuu siihen sijoitettuun summaan nähden. Myös vapaaehtoistyön tuottamat hyvinvointivaikutukset ovat kiistattomia. Useimmiten talkootyöstä jää käteen paljon muutakin kuin kipeät lihakset.

Vaikka luonnolla on ollut aina erityinen rooli elämässäni, ovat luonnonhoitotalkoot minulle uusi tuttavuus. Tutustuimme toisiimme vasta tänä kesänä. Mahdollisuus osallistua erilaisten luontokohteiden ja kulttuuriympäristöjen hoitoon on ollut avartava. Maisemaa kunnostaessa ymmärtää kulttuurin ja luonnon välisen suhteen aivan uudella tavalla, kun historia ja nykyisyys asettuvat vierekkäin.

Kuva: Metsähallitus / Jari Kostet

Kuva: Metsähallitus / Jari Kostet

Vaikka Jussarö sijaitsee ulkosaaristossa, se on iso ja metsäinen. Saari jakautuu kahteen osaan: itäpuolella maisemaa on muokannut vahvasti kaivostoiminta, kun taas länsipuoli on luonnonsuojelualuetta. Saaren omaleimaisuutta vahvistavat vanhojen metsien lisäksi hylätyt kaivostyöläisten asuinrakennukset, joita on hyödynnetty myös kaupunkisodankäynnin harjoittelualueina.

Saarella historia ja luonto punoutuvat kiinni toisiinsa. Kullakojanin mökin haurastuneet, pastelliset paperitapetit, 60-luvulla toimineen kaivoksen muokkaama ympäristö ja puolustusvoimien jäljiltä jääneet rakenteet piirtävät kaaren saaren menneisyyteen. Kaiken kehystää luonto: punamusta louhosmurska alkaa sulautua maisemaan, hylätyt rakennukset kadota puuston varjoihin. Jussarön kallioisilta rannoilta avautuvassa saaristomaisemassa on jotain ajatonta.

Kuva: Metsähallitus / Jari Kostet

Kuva: Metsähallitus / Jari Kostet

Jotain ajatonta on myös siinä, että ihmiset ovat valmiita keskeyttämään arjen – tai loman – kiireensä tarjotakseen apuaan. Kulttuuri, yhteiskunta ja myös luonto elävät jatkuvassa muutoksessa, mutta on asioita, jotka vaikuttavat ikuisilta. Kuten ihmisten pohjimmainen halu toimia yhteisen hyvän puolesta.

Teksti: Maija Talja

Metsähallituksen luontopalvelut on osaltaan ylläpitänyt suomalaista talkooperinnettä jo yli 30 vuoden ajan. Erilaisia talkoopäiviä ja -leirejä järjestetään vuosittain kymmeniä, ja esimerkiksi vuonna 2013 Metsähallituksen luontopalvelujen organisoimaan vapaaehtoistyöhön osallistui yli 2500 henkilöä.