Kirjoittajan arkistot: katjaraatikainen

Perinnebiotooppien kasvillisuusinventointeja Isokarilla

Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalveluiden kesän perinnebiotooppien kasvillisuusinventoinnit pyörähtivät käyntiin viime viikon maanantaina. Omalta osaltani tämä tarkoitti kahden odotetun maastotyökuukauden alkamista Metsähallituksen palveluksessa. Biologian opiskelijalle kesätyörupeama kirjaimellisesti kesälaitumilla kuulosti ennakkoon odottamisen arvoiselta seikkailulta ympäri Etelä-Suomen upeita luontokohteita. Ainakaan ensimmäisen maastoviikon päättänyt kolmen päivän komennus Isokarilla ei jättänyt kylmäksi.

(Jos jäitte tässä vaiheessa miettimään samaa kuin minä kuullessani Isokari-nimen mainittavan, niin kyllä. Isokari oli yksi niistä paikoista, joissa Heikki Paasonen ja Roope Flinkman piipahtivat viime kesänä Itämeri-sarjaa kuvatessaan.)

 Kuva

Silmälläpidettävän ketonoidanlukon itiöemä valmiina levittämään uuden noidanlukkosukupolven alut Isokarin siemenpankkiin. Yli 20 ketonoidanlukkoyksilön lisäksi Majakkamäen upealla kalliokedolla kukki mm. ketoneilikka ja mäkimeirami.

 

Isokarin luonnossa historia on läsnä

Perinnebiotooppien omalaatuinen kasvilajisto kertoo kasvipaikan pitkään jatkuneesta ihmiskäytön historiasta. Näiden sympaattisten kasvien historia ulottuu kuitenkin vielä huomattavasti kauemmaksi, ajalle ennen viikatetta. Avoimen kasvupaikan ja säännöllisen niiton tai laidunnuksen vaativa lajisto on lajiutunut nykyiseen ekologiseen lokeroonsa suurten kasvinsyöjien hallitseman pleistoseenikauden aikana mm. mammuttien, myskihärkien villihevosten, alkuhärkien ja visenttien avoimena pitämillä kasvupaikoilla. Ihmisen perinteisen maatalouden ja karjanpidon tarjoamat korvaavat kasvupaikat ovat käymässä näille jääkausien lapsille entistä pienemmiksi ja eristyneemmiksi saarekkeiksi. Tämä häkellyttävä historia on edelleen nähtävillä esimerkiksi Isokarin saarella Selkämerellä.

Isokari on nimensä mukaisesti suurikokoinen kolmesta erillisestä kallioluodosta maankohoamisen myötä muodostunut saari Selkämeren kansallispuistossa. Luonnoltaan Isokarin saari on poikkeuksellisen monipuolinen. Saarella on tavattu yli 380 putkilokasvia ja vaihtelevasta maastosta löytyy silokallioita kallioketoja, nummia, makeavetinen sisäjärvi, merestä vielä kuroutumassa oleva flada rantaniittyineen sekä reheviä tervaleppäluhtia soistuvine painanteineen.

Myös ihmisen kädenjälki on jättänyt jälkensä maisemaan. Karjan laidunnus ja talvirehun niitto saaressa on alkanut jo 1600-luvulla luoden saarelle valoisia hakametsiä, laidunnettuja nummia ja lehdestettyjä puita. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana laiduntavia eläimiä ei saaressa ole ollut. Niinpä saarelle lähetetyn kasvikartoittajatyöparin (assistentti allekirjoittaneena) tehtävänä oli selvittää saaren arvokkaiden perinneympäristöjen nykytilaa ja perustaa pysyvät seurantakoealat kasvillisuuden pitkäaikaisten muutosten tutkimista varten. Tulevaisuudessa suunnitelmissa on polttaa hoitotoimena umpeenkasvaneita nummia ja mahdollisesti palauttaa lampaiden laidunnuspaine saaren hakametsiin.

 

Kuvia Isokarin perinnemaisemien nykytilasta

Kuva

Laidunnuksen loppuminen ja hakametsän umpeenkasvu on sulkenut maisemaa, mutta kasvillisuuden kenttäkerroksesta on edelleen erotettavissa tuoreen niityn tunnuspiirteitä.

 Kuva

Näkymä isokarin majakasta vasta perustetulle nummikoealalle. Avoimelta näyttävä nummi kasvoi todellisuudessa läpitunkeutumattomalta vaikuttanutta paikoin yli pään korkuista katajaviidakkoa. Koealalta ja sen välittömästä läheisyydestä oli kuitenkin edelleen löydettävissä laidunhistoriasta kertovaa lajistoa kuten mäkikauraa, sikoangervoa ja keltamataraa.

 

Kuva

Katajien seassa pilkistävillä kallioisimmilla ketolaikuilla kasvoi myös runsaasti tuoksusimaketta.

 

Sekalaisia ajatuksia kolmen päivän kokemuksista Isokarilta

 1. Ennakkovaroitusten vastaisesti käärmeiden määrä Isokarilla ei aiheuttanut pelonsekaisia tunteita katajikoissa kontatessa.  (2 kyytä ja 2 rantakäärmettä kolmessa päivässä)

 2. Ennakko-odotuksista poiketen myös ulkosaaristossa voi olla käsittämättömiä hyttystiheyksiä varsinkin kosteassa metsässä järven rannalla.

 3. Kalliosaarella rautaisen merkkitolpan hakkaaminen vasaralla maahan vaatii välillä luovia ratkaisuja.

Kuva

 

– Tuomas Lahti, perinnebiotooppien inventointiassistentti

 

Perinnetilalla sattuu ja tapahtuu – kuulumisia Korteniemestä

Korteniemen perinnetilalla kevät ja alkukesä ovat sujuneet melko mukavasti pienoisen alkujärkytyksen jälkeen. Keväällä palatessamme tilalle talven jälkeen pelästyimme, kun ruismaassa ei oikein vihertänyt mikään. Syksyllä kylvetty Aunus-ruis lähti hyvin kasvamaan ja orasti kauniisti, mutta keväällä yleensä viheriöivä ruispelto ei viheriöinytkään. Maa näytti tyhjältä ja mietimme alkaako sieltä kasvaa pelkkää rikkaruohoa. Mitään merkkejä lumihomeesta tai muusta tuhosta ei näkynyt. Sorkanjälkiä kylläkin oli pelto täynnä, mutta sekään ei selittänyt rukiin täyttä katoamista.Ilmojen lämmetessä alkoi maasta nousta myös ruis, harvakseltaan. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kyseessä olisi nyt katovuosi. Saamme kyllä pellosta tarvittavat kylvöjyvät, kunhan säät suosivat kesän ajan ja kypsyttää viljan hyvin. Tänä vuonna perinteinen rukiinleikkuutapahtuma korvataan mustakauran leikkuulla. Kylvimme mustakauraa hieman enemmän kuin yleensä, jotta saamme järjestettyä perinteiset viljan leikkuu- ja puintitapahtumat.

Kuva

Korteniemen lampaat Ahopellolla.

Laitumelle sen sijaan kuuluu hyvää. Kotolaitumella on tällä hetkellä neljä kyyttöä hiehot Iisa ja Aava sekä sonnipojat Joulupukki ja Jökö sekä suomenlampaita neljä aikuista ja kymmenen karitsaa. Ahopeltoa laiduntaa kolme lammasta ja kymmenen karitsaa. Myös Pitkäkärjen laitumelle on tulossa lampaita, kunhan saamme aidan korjattua. Aita on saanut osumaa kaatuneista puista. Horniolaista maatiaiskantaa olevat Leonard-kukko ja kanat Anna, Rauha ja Tyyne, kuopsuttavat maata pihapiirissä vapaasti kulkien. Niiden lempipaikaksi on osoittautunut kukkapenkki, joka saa välillä vähän liiankin hyvää hoitoa osakseen. Myös eteisen jauhinkiviä varten oleva jyvälaari on ollut erityisen kiinnostuksen kohteena viime päivinä.

Tällä viikolla myös lehmät ovat karkailleet parina yönä aitauksestaan. Järven vedenpinta on laskenut, joten ne ovat päässeet kiertämään aidan Suopellon takaa. Kyytöt eivät yleensä pidä uimisesta ja ne pysyvät aitauksessa, jos aita on vedetty järveen niin syvään, etteivät niiden jalat osu pohjaan. Aitaa on siis vedetty pidemmälle järveen ja toivottavasti saamme pian vettä, ettei järven pinta enää paljoa laske. Pihalle päästyään lehmät ovat verottaneet ohramaata aika tavalla. Onneksi mustakaura ei näytä niille maistuvan, ainakaan toistaiseksi. Onnekasta meidän työntekijöiden kannalta on myös se, että nämä kyytöt eivät ole lähteneet pihaa kauemmaksi, sillä joskus on lehmiä etsitty metsiä ja Helsinki-Pori 2-tietä myöten.

Kuva

Kyytöt Aava ja Iisa, tällä kertaa aitojen sisäpuolella.

Tapahtumia Korteniemessä on ehtinyt olla jo kolme. Seuraava tapahtuma Riemua rikkaruohoista on keskiviikkona 19.6. klo 15–20 ja se järjestetään ensimmäistä kertaa. Luvassa on tietoa yrttien ja rikkaruohojen käytöstä ruuanlaitossa ja muussa hyödyllisessä. Kansallispuistokummi Patrik Borg kertoo ravintotottumuksista ja hyvinvoinnista ennen ja nyt. Kasvivärjäyspata porisee ja nokkosesta kehrätään lankaa värttinällä. Tuvassa on myynnissä teemaan sopivaa suuhun pantavaa, joten kannattaa tulla käymään tapahtumassa. Lisätietoja tapahtumista löytyy www.luontoon.fi/korteniemi.

– Anne Huhta, puistomestari

Kuva

Tervetuloa tutustumaan Korteniemeen!

Aitatalkoissa satusaarella

Katamaraani Runö odotti Kuressaaren laiturissa toukokuisena torstaina, ensimmäisenä kuumana kesäpäivänä. Olimme työkaverini Marjan kanssa saaneet kutsun Eestimaa looduse fondin (ELF, Viron luonnonsuojelusäätiö) järjestämiin talkoisiin Ruhnun saarelle keskelle Riianlahtea. Tarkoituksena oli pystyttää aita Highlander –karjalaumalle, joka oli tulossa Tanskasta lautalla hoitamaan saaren merenrantaniittyjä.

Olin etukäteen tutustunut saaren kiinnostavaan historiaan. 12 neliökilometrin kokoinen saari ruotsinkielisine ihmisineen oli kuulunut vuoroin Ruotsille, Venäjälle, Saksalle ja Virolle, ja myös saareton Latvia on esittänyt omistusvaateita Ruhnusta. Viimein Neuvostoliiton vallatessa saaren toisen maailmansodan yhteydessä perustivat ruhnulaiset juntan, joka vangitsi saareen saapuneen pienen sotilasjoukon perunakellariin. Neuvostoliiton vastattua kapinointiin teloituksilla ja miehityksellä, pakeni koko saaren 200-henkinen väestö lopulta 1944 Ruotsiin kahta perhettä lukuun ottamatta. Ruhnun uudelleenasutus virolaisella väestöllä päättyi vielä kerran saaren autioitumiseen vuoden 1969 myrskyn jäljiltä, joka rikkoi saaren sataman ja kaatoi suurimman osan metsistä ja tuhosi taloja. Viron itsenäistyttyä 1991 saaren maanomistus on palautunut ruotsinkielisten ruhnulaisten jälkeläisten käsiin, mutta vakituiset asukkaat ovat pääosin virolaisia. Ruhnu elää turismista nähtävyyksinään majakka, vanha, 1600-luvulta peräisin oleva puukirkko sekä saaren itäpuolen pitkät luonnontilaiset hiekkarannat ja dyynit.

Ruhnun länsipuoli on aiemmin ollut karjan laitumina, niittyinä ja peltoina. Vuoden 1969 autioitumisen jälkeen merenrantaniityt ja vanhat haat ovat kasvaneet umpeen ja ruovikoituneet. Näitä ranta-alueita on päätetty lähteä kunnostamaan noin 100 hehtaarin alueella saaren lounaiskärjessä.  Karja oli saapumassa saareen lauantaina ja torstaina aitaus oli olemassa vasta hatarissa suunnitelmissa, joten odotimme hiukan jännittyneinä, mitä tuleman pitää.

Kuva

Marja odottamassa Ruhnu expressin kyytiä.

Saaressa vakituisesti asuvista noin 70 kyläläisestä monet ovat nuoria ja aktiivisia, ja saaren infrastruktuuri on huippuluokkaa: on koulu, kirjasto, posti, satama ja lentokenttä; majakka, sääasema ja museo sekä tietenkin palolaitos ja ambulanssi. Neljän kilometrin pituista päätietä kulkee tiukan aikataulun mukaan Ruhnu express, joka tosin talkooviikonloppuna toimi talkoolaisten kutsutaksina milloin ei kärsinyt rengasrikosta. Isäntinämme talkoissa toimivat bussinkuljettaja-karjanhoitaja Jüri ja opettaja-museonhoitaja-ambulanssinkuljettaja Andre. Saaren tarina ihmisineen sopisi totta vie satukirjan aiheeksi, ja hyväntuulinen, kelloja tai papereita katsomaton työtyyli talkoissa vain vahvisti tätä tunnelmaa.

Talkoiden tavoitteeksi muotoutui noin hehtaarin kokoisen saapumisaitauksen rakentaminen sekä lisäksi aitalinjan raivaus ruovikoituneelle merenrantaniitylle ja tervaleppäluhtiin niin pitkälle kuin ehtisimme. Meitä ELFin talkoolaisia oli 13 henkilöä, mutta lauantaiksi saapui onneksi Pärnusta parikymmentä henkeä lisää maakairan kanssa. Työn valmistuminen alkoi näyttää todennäköisemmältä.  Pikkuaitaus saatiin valmiiksi lopulta tunti ennen karjan saapumista, ja pääaitaustakin oli paalutettu jo monen hehtaarin alalta. Lautan tullessa satamaan oli paikalla koko saaren väestö – ja tietenkin hanuristi. Myös media oli paikalla ja tapahtuma ylsi television pääuutisiin saakka.

— Hanna-Leena Keskinen

 

Kuva

Työnkuvana oli ruovikon raivaus ja aidan rakentaminen.

 

Kuva

Karja saapuu! Vastassa koko Ruhnun saaren väestö, haitarinsoittaja ja lehväseppeleitä lehmille.

 

Kuva

Ihmetys kohdattaessa oli molemminpuolinen.

Mikä se siinä meni?

Hanget väistyivät vihdoin, kesä tekee tuloaan ja kaikenlaista vihreää on alkanut työntyä vauhdilla maan uumenista. Heräävä luonto saa biologin hetkeksi sekasortoisen kauhun valtaan: Mikä onkaan tuo jäseniään ojenteleva kasvi tuossa? Mikä lintu lauloi juuri? Entä tuo ohikiitävä perhonen, voi kun en muista! Aina sama juttu keväisin, talven aikana unohtuu niin moni asia.

Muistin pikku hiljaa palautuessa ja vihertymisen jälkeisestä alkushokista toivuttua huomaa taas kuinka valtavan monimuotoinen luontomme onkaan. Kärkipäätä edustavat perinneympäristöt, joilla pelkästään putkilokasvien lajimäärä voi pienellä neliömetrin alalla yltää useisiin kymmeniin. Siinä saakin tovin tehdä lajimääritystä ja kaivella muistisopukoita!

Ilman lajitunnistukseen liittyviä ponnistelujakin niityillä ja vanhoilla laidunmailla havaitsee jotakin erityistä. Niillä vanhan maankäytön vaiheet ovat pitkään muokanneet maisemaa; luonto on hyödyttänyt ihmistä ja tuottanut ravintoa laiduneläimille, laiduneläimet puolestaan ovat hyödyttäneet luontoa pitäen yllä avoimuutta ja luoden elintilaa monille lajeille, kuten ketoneilikoille ja kultasiiville. Samalla on jäänyt jälkiä esi-isien työstä: mm. kiviaitoja, kaskiröykkiöitä tai lehdespuita. Näitä usein satoja vuosia jatkuneita vaiheita ja niiden vaikutusta nykymaisemaan on jännittävä kuvitella mielessään kulkiessa kesäaikaan niityn laitaa. 

Lähiaikoina karja kirmaa kesän viettoon niityille ja muille luonnonlaitumille. Laiduntamalla hoidettuja perinneympäristöjä on valtion suojelualueilla yli 3 000 hehtaaria, noin kymmenys koko maan hoitoalasta. Siinäpä mukava kesätyö: syödä maukasta niittyheinää ja märehtiä leppoisasti koivuhaassa kansallispuiston rauhassa!

Inkoo. Katja Raatikainen

Kuva: Katja Raatikainen

Mukavasta työnkuvasta huolimatta tällaisia kesätyöntekijöiltä ei ole tarpeeksi. Laiduneläinten väheneminen on johtanut siihen että perinneympäristöt ja niiden lajisto ovat nykyisin melkoisessa ahdingossa ja maisemat pusikoituvat. Onneksi joitakin apukeinoja tilanteen parantamiseksi on kehitetty. Esimerkiksi nykyisin laitumet ja eläimet voivat kohdata toisensa modernisti netissä Laidunpankissa.

Perinneympäristöjen luonnon monimuotoisuus ja maisema säilyvät vain pitkäjänteisellä työllä. Jatkamme työtä suojelualueilla niittyjen ja luonnonlaidunten puolesta tänäkin kesänä yhdessä lukuisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Umpeenkasvaneita alueita kunnostetaan raivaamalla mm. EUn rahoittamassa Luonnonhoito-Life – hankkeessa ja jatkohoitajiksi etsitään laiduntavaa karjaa.

– Katja