Kirjoittajan arkistot: hiljapalviainen

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 2

Lattea lasi vai kauneuden keskipiste?

Kouluaikana mieltäni vaivasti usein opetusta tehokkaasti häirinnyt ajatus siitä kuinka väärin on että minua ja mahdollisuuksia täynnä olevaa mailmaa erottaa toistaan vain ohut lasi. Pidin sen olemassaoloa osoituksena onnen lahjojen epätasaisesta jakautumisesta ja jonkunlaisesta passiivisesta tyytymisestä johonkin, jonka vastakohtana väijyy se kaikille niin kovin tuttu katajaan kapsahtaminen.

IMG_2352 – Kopio

Maisemat eivät koulussa olleet aivan Aulangon näkötornin luokkaa, mutta kokemus vääryydestä teki parkkipaikastakin lähes yhtä houkuttelevan. Kuva: Hilja Palvainen, Metsähallitus

Jossain vaiheessa opiskelua päässäni kuitenkin napsahti pahemman kerran ja aloin nähdä tuon merkillisen, seinän läpinäkyvän osan loputtoman mielenkiintoisena ja monipuolisena. Katse kiinnittyi puitteiden yksityiskohtiin ja koristeellisiin detaljeihin, heloihin ja niistä aina erilaisten lukkosysteemien ja saranoiden kautta nurkkarautoihin. Puhumattakaan vanhoista, epätasaisista, valuneista ja kuplallisista laseista – onko mitään mahtavampaa!

IMG_4685

Isojärven kansallispuiston Huhtalan tilan päärakennuksen ikkunat edustavat hyvin vanhaa tapaa tehdä ikkunanpuite. Kitin tai lasituslistan sijaan lasi lepää puitteen sisällä olevissa urissa – ja millainen lasi! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Ikkunat merkitsevät rakennuksen kokonaisuuden kannalta sekä ulkoasulle että sisätilalle lopulta yllättävän paljon. Toiset väittävät sanan ikkuna tulevan venäjänkielen sanasta oko, joka kuulemma tarkoittaa silmää. On väite sitten totta tai ei, ikkunat voi hyvin nähdä talon silminä. (Älkää ihmetelkö ajatuksen yllättävää lennokkuutta, se ei suinkaan ole omani.)

SONY DSC

Tämä Selkämeren kansallispuistosta löytyvä ikkuna todella näkee paljon. Tunnistatko lasiin heijastuvan majakan? Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kiinnittäkääpä asiaan huomiota; on pieniä ja veikeitä, suuria ja hämmästeleviä, ryhdikkään asiallisia ja toki myös ajan ihanteiden kaltoin kohtelemia ja paisuneen massan sisäänsä sulkemia tihrustelijoita. Ne tuovat luonnon sisälle sekä kuvana, että pitkin päivää ja vuotta vaihtuvana valona.

Ikkuna on yksityiskohta täynnä yksityiskohtia. Sitä muuttamalla koko kokonaisuus muuttuu.

SONY DSC

Valoa jyhkeän seinän uumeniin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Mainokset

Kaiken takana on sauna

Teen nyt räikeän yleistyksen ja väitän, että jokainen Suomessa vähänkin kauemmin aikaa viettänyt on kylpenyt saunassa, sekä tietää mikä on löyly ja laude. Me tiedämme, että saunassa ei saa käyttäytyä sopimattomasti tai puhua politiikkaa. Ja meistä on aivan normaalia olla siellä yhdessä, hikisinä ja alasti.

775103_664206983607131_1659392178_o

Kansainvälisiä vapaaehtoisia Selkämerellä, Vekaran saaren vanhassa savusaunassa rankan työpäivän jälkeen. Kuva: Henrik Jansson, Metsähallitus

Käsityksemme saunasta rakennuksena on kuitenkin muuttunut ja kaventunut lyhyessä ajassa. Sauna on aikojen saatossa tarkoittanut paljon muutakin, kuin vain pesupaikkaa. Siellä on toki kylvetty, mutta myös asuttu, palvattu lihaa ja kuivattu vaikkapa maltaita. Siellä on synnytty ja pesty vainajat. Lyhyesti sanottuna: sauna on ollut kaiken keskipiste.

Perinteisesti sauna on ollut sisäänlämpiävä rakennus. Sisäänlämpiävä tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on tulisija, mutta ei ollenkaan savupiippua. Savu johdetaan ulos luukkujen tai esimerkiksi lakeisen, eli savupiippua muistuttavan, puisen hormin kautta. Saunamaiset rakennukset, eli savutuvat ja savupirtit ovat olleet aivan tavallisia asuinrakennuksia vielä 1900-luvun puolellakin ja usein, kun uutta taloa alettiin pykätä, rakennettiin ensimmäisenä savutupa, jossa asuttiin rakennusaika. Usein sauna on merkinnyt myös väliaikaista yöpymispaikkaa, kun kotiin on ollut työn ääreltä liian pitkä matka.

Salamajärven kansallispuistossa on asetuksella suojeltu Kauluksen niittysauna. Perimätiedon mukaan se rakennettiin alun perin venäläisvainojen aikaiseksi pakopirtiksi ja lähellä olevat paikannimet, kuten Pakosuo ja Pakokangas, voisivat hyvinkin tukea tätä. Nimensä se on tarinoiden mukaan saanut siitä, kun Vetelin kappalainen unohti saarnamatkallaan virka-asunsa irtokauluksen pakopirtille.

IMG_2804

Niittysaunassa yövyttiin heinänkorjuun yhteydessä. Sauna on pieni, yksihuoneinen rakennus, jossa on makuulaveri ja kiuas. Niittykulttuuri kukoisti Salamajärvellä 1900-luvun puoliväliin asti. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kauluksen niittysaunan rakennusaikaa ei tiedetä tarkalleen, mutta ovipielissä on kaiverruksia 1900-luvun alusta. Oletettavasti sauna on siis seissyt paikallaan jo ainakin sata vuotta. Niittysaunoja tarvittiin karjan talvirehun hankintaan. Perinteisessä maataloudessa karjatalous tukeutui luonnonniittyihin ja selvisi niiden antimilla talven yli, vaikka suoniittyjen sarakasvit eivät karjan suurta herkkua olleetkaan.

Patvinsuon kansallispuistossa, Kuikkaniemessä on 1800-luvun lopussa rakennettu kalasauna. Kuikkaniemen kalasauna edustaa rakennustyyppiään parhaimmillaan, sillä se ei suinkaan ole noussut harjakorkeuteensa ensimmäistä kertaa vasta Kuikkaniemessä, vaan toimittuaan ensin kenties jopa vuosikymmeniä Kontioniemellä pihasaunana. Eihän toki ollut syytä tehdä upouutta rakennusta vain takamaiden väliaikaiseksi yöpymispaikaksi!

IMG_5287

Kuikkaniemen kalasauna koko komeudessaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kuikkaniemen kalasauna oli lähiseudun asukkaiden yhteiskäytössä. Saunalta käsin kalastettiin nuotalla ja saaliiksi saatiin yleisimmin muikkua. Kalasaunassa sisällä oli koko seinän mittainen, yhdestä puusta koverrettu kala-allas, jossa kalat lajiteltiin. Saalis suolattiin talven varalle ja perkeet annettiin karjalle. Yhteiskäytön myötä sauna toimi myös tapaamispaikkana ja erityisesti kesäiltoina nuotanveto alkoi muistuttaa jo lähes kansanjuhlaa, kun kyläläiset perhekunnittain saapuivat paikalle seuraamaan työtä.

IMG_5308

Kala-allasta Kuikkaniemen kalasaunassa ei enää ole, mutta hirsien väliin rakennettu, suuri kiuas on yhä paikallaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Saaristossa kalastajat pyysivät perinteisesti silakkaa. Vesien lämmetessä kalat pyrkivät yhä ulommas, syvempiin ja viileämpiin vesiin, jolloin myös kalastajat joutuivat asettumaan ulkoluodoille. Saaristossa kalasaunojen muodot ovat muuttuneet vuosien varrella paljon, sillä kaikki uudet suuren maailman hullutukset, kuten savupiiput, levisivät useimmiten juuri merenkulun myötä koko maahan. Sisäänlämpeäviä kalasaunoja tapaa tästä syystä saaristossa vain ani harvoin. Pääperiaatteet ovat kuitenkin säilyneet samoina; rakennuksissa on kiinteät sänkylaverit sekä tulisija, eli kaikki, mitä lyhyeen yöpymiseen tarvitaan. Saaristossa kalasaunoja, ja myöhemmin kalamajoja, käytettiin pääasiassa perhekunnittain, mutta hyviin tapoihin kuului, että ovet pidettiin lukitsemattomana, jotta hätään joutunut pääsi suojaan.

IMG_9069

Idän Räyhän kalamaja on merkittävä maamerkki Viasveden lahden suulla Selkämeren kansallispuistossa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös rakennukset muuttuvat käyttötavan muuttuessa. Metsähallitus ja Selkämeren kansallispuiston ystävät ry kunnostivat syyskuussa 2014 vuonna 1959 rakennetun Idän Räyhän kalamajan  Selkämeren kansallispuistossa. Idän Räyhä on niin sanottu yhden miehen kalamaja, eli se on tehty kalastamisen tarpeisiin aikana, jolloin verkkojen käsittely onnistui yksin ja kalassa saattoi olla vaikka aivan itsekseen. Idän Räyhää ei kunnostettu asuinkäyttöön sopivaksi, mutta talkoilla varmistettiin sen säilyminen osana maisemaa.

Idän Räyhän kalamaja on monella tapaa jo nykyaikainen rakennus, eikä sitä ajatellessa todella tule ensimmäisenä mieleen sauna tai savupirtti. Pikemminkin se muistuttaa pientä kesämökkiä, eikä ihme, sillä monet entiset kalasaunat on ammattikalastuksen vähentyessä muutettu kesämökeiksi. Yhtä kaikki, Idän Räyhä nivoutuu pitkään ja monipuoliseen, takamaiden väliaikaisasutusten jatkumoon niittysaunojen, kalasaunojen, metsäsaunojen – ja monien, monien muiden erilaisten saunojen kanssa.

IMG_8976

Selkämeren kansallispuiston Idän Räyhän talkoissa, lakisääteisen alkaessa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

 

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Ei Seilinkään kirkkoa päivässä rakennettu – mutta korjattiinko kesässä?

Seilin vuonna 1733 valmistunut kirkko on alkujaan rakennettu leprasairaiden hospitaalin yhteyteen. Se on hirsirunkoinen ristikirkko, joka koostuu runkohuoneesta ja kahdesta kylkiäisestä.  Rakennuksen vanhin vaihe näkyy sen sisätilassa yhä selvästi; kirkon länsiosassa on omalla sisäänkäynnillään varustettu, aidalla muusta seurakunnasta erotettu osa, jonne spitaalia sairastavat saivat tulla kuuntelemaan jumalanpalvelusta, muusta seurakunnasta eristettyinä. Kirkko on saaren ainoa leprahospitaalin ajalta säilynyt rakennus.

Kirkkoa kunnostetaan tänä kesänä Metsähallituksen Linnanrauniot ja muinaismuistot haltuun -hankkeessa ja työt ovatkin jo pääseet täyteen vauhtiin. Kirkkoon johtavien portaiden huonokuntoiset kansilankut on jo uusittu ja seuraavana on vuorossa temppuilevan oven rungon tarkistus. Suurimmista korjauksista vastaa nauvolainen perinnerakentaja Jimmy Granqvist. Korjaustyöt eivät estä kirkkoon tutustumista ja oppaat ovatkin paikalla aina elokuun loppuun asti. Heinä-elokuun vaihteessa kirkon ympäristössä käy todellinen kuhina, kun Suomen Rangerit saapuvat talkoilemaan kirkolle kansainvälisen rangeripäivän kunniaksi.

Heinäkuinen sadekuuro huuhteli Seilin kirkon uusitut portaat. Portaat tulevat vielä saamaan ovea vastaavan tumman värin pintaansa – mistäpä muustakaan kuin aidosta hautatervasta! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Suurin työ on kirkon alimpien hirsien paikkauksessa. Hirsikehikon alimmat osat ovat aina kaikkein vaurioalttiimpia – eivätkä ne ole säästyneet Seilissäkään. Alla olevasta kuvasta näkyy, että vanhaa vauriota on paikattu väliaikaisesti poistamalla lahoa ja naulaamalla päälle uutta puuta, joka on toiminut samalla seinälaudoituksen koolauksena. Ylimääräisen kosteuden kertymistä seinään ei kuitenkaan olla näin saatu pois ja niinpä seinässä asusteleekin kosteista oloista nauttivia tuhohyönteisiä. Paras keino päästä ötököistä eroon on muuttaa olosuhteita vähemmän houkutteleviksi, eli estää kosteuden kertyminen rakenteeseen.

Seinää on korjattu aiemminkin, mutta tuhohyönteisille se on maittanut korjauksen jälkeenkin. Nyt ylimääräisen kosteuden kertyminen alttariseinän hirsiin pyritään estämään poistamalla korkea kasvillisuus seinän viereltä, sekä vaihtamalla vaurioitunut puuaines terveeseen. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

3. IMG_1275

Jimmy Granqvist poistaa hirsistä vaurioituneen puuaineksen ja täydentää hirsirungon paikkaamalla. Vauriot eivät ole niin syviä, että olisi tarpeen nostaa koko kirkkoa ja vaihtaa kokonaisia hirsiä – onni onnettomuudessa! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Työtä alttariseinällä. Vaurioitunut puu sahataan sopiviin paloihin moottorisahalla, jotta se on helpompi poistaa kirveellä. Lopuksi hirren pinta viimeistellään veistämällä, jotta paikkapalan liitoksesta saadaan hyvä ja tiivis. Hirsipaikkaukset tehdään veistämällä kuivasta hirrestä sopiva, hyvin paikkaansa istuva täydentävä pala, joka liitetään vanhaan hirteen puutapein. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Vuorausta on avattu myös muilta seiniltä, jotta urakan todellisesta suuruudesta saadaan parempi käsitys. Näin sateisena kesänä on tärkeää suojata avatut rakenteet, jottei seinää turhaan altisteta kosteudelle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina itse vernissasta ja liidusta tehdystä kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on mallattu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkon ikkunat kunnostettiin talven aikana mantereella verstastyönä. Työhön käytettiin perinteisiä materiaaleja aina omin käsin vernissasta ja liidusta sekoitetusta kitistä pellavaöljymaaliin asti. Maalin sävy on sovitettu vanhaan ympäristöön sopivaksi taittamalla valmis, kirkkaan valkoinen sävy 1% maavihreään pigmenttiin. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Juhannuksen kynnyksellä suojalevyt saatiin vihdoin pois ikkuna-aukkojen edestä ja kunnostetut puitteet takaisin paikalleen. Kirkossa ei siis tarvitse enää hapuilla tietään pimeässä tai käyttää otsalamppua. Kirkon sisätilassa ei ole korjauksia vaativia vaurioita, joten se säilyy myös jatkossa koskemattomana. Sisällä tullaan kuitenkin seuraamaan kryptan muurien mahdollisia liikkeitä, sekä tietenkin tarkkailemaan tuhohyönteisten määrää.

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hyönteiskannan kokoa ja aktiivisuutta voidaan tarkkailla esimerkiksi teippaamalla lentoreikiä umpeen. Kuvan hirressä on vielä tänä keväänä asuttu, koska ötökkä on syönyt tiensä ulos hirrestä tekemällä reiän teippiin. Onneksi suurin osa teipeistä on säilynyt ehjinä! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kesällä Seilissä on tutkimuslaitoksen väen ja kirkon korjaajien lisäksi muitakin tärkeitä työläisiä toimessaan! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hilja Palviainen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelijana.

Seilin saari – monen matkan pää

Seilin idyllinen saari sulkee sisäänsä pitkän ja erittäin mielenkiintoisen historian. Kun Googleen kirjoittaa hakusanaksi ”Seili”, saa huikeat 226 000 hakutulosta. Suurin osa saaren rakennuskannasta on Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä. Seilin kirkko, sekä merkittävä osa saaren maa-alueista taas on Metsähallituksen luontopalveluiden hallinnassa. Lisäksi saarella on yksityisiä kesämökkejä.

Seilin kirkkoniemellä sijaitseva, 1733 valmistunut kirkko on yksi saaren nähtävyyksistä.

Seilin kirkkoniemellä sijaitseva, vuonna 1733 valmistunut hospitaalikirkko on yksi saaren nähtävyyksistä. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Ensimmäiset saarelta löytyneet ihmistoiminnan jäljet ovat noin kahden vuosituhannen takaa, mutta pysyvä kyläasutus saareen on muotoutunut keskiajalla, jolloin elinkeinoja olivat maanviljely ja kalastus. Vuodesta 1619 lähtien saaressa toimi kruunun varoin ylläpidetty lepra- eli spitaalisairaiden hospitaali. Vielä 1600-luvulla spitaalia pidettiin Jumalan langettamana vitsauksena, eikä hospitaalinkaan tehtävänä ollut varsinaisesti hoitaa sairaita, vaan yksinkertaisesti eristää tartunnan saaneet muusta yhteiskunnasta. 1700-luvulle tultaessa oli Seiliin karkotettu Lounais-Suomesta ja Ahvenanmaalta yli 600 lepraan sairastunutta.

Jo 1620-luvulta on Seilistä maininta myös niin kutsutusta pyhäinhengenhuoneesta, jota myöhemmin alettiin kutsua houruinhuoneeksi. Se toimi vaivaisten ja heikkomielisiksi määriteltyjen hoitolaitoksena, jossa tarjotun hoidon tiedetään perustuneen vankilamaisiin olosuhteisiin sekä ruuan, vaatteiden ja viinan tarjoamiseen. Houruinhuoneen rakennuskokonaisuus ei ole säilynyt, mutta aluetta on voitu mallintaa kuvin arkeologisten ja rakennushistoriallisten tutkimusten perusteella.

”Mukana naulat ja lautaa, niistä leposijan saa Sata on seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan”  Laulaa Jenni Vartiainen vuonna 2010 ilmestyneen, multiplatinaa myyneen albuminsa Seili nimikkoraidalla. Seili on innostanut tekijöitä myös teatterin puolella; Turussa nähtiin esityskaudella 2014-2015 sekä kaupunginteatterin, että ylioppilasteatterin lavalla Seilin potilastarinoihin pohjautuva esitys. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

”Mukana naulat ja lautaa, niistä leposijan saa
Sata on Seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan”
laulaa Jenni Vartiainen vuonna 2010 ilmestyneen, multiplatinaa myyneen albuminsa Seili nimikkoraidalla. Seili on innostanut myös teatterin puolella; Turussa nähtiin 2014-2015 sekä kaupunginteatterin, että ylioppilasteatterin lavalla Seilin potilastarinoihin pohjautuvat esitykset. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

1800-luvulla rakennettiin saaren kiviset sairaalarakennukset ja viimeiset niiden ympärillä olevat puurakennukset valmistuivat 1900-luvun alussa. Mielisairaala lopetti toimintansa saaressa vuonna 1964. Siitä lähtien sairaalarakennuksissa on toiminut Saaristomeren tutkimuslaitos. Seilin kirkko, sairaalan rakennukset sekä sairaalan maatilan rakennukset on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY 2009).

Seilin hospitaalin taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkataloksi rakennettu, kaksikerroksinen Fyyri-niminen rakennus sijaitsee kivisen sairaalarakennuksen tuntumassa. 1800-luvulla virkatalot suunniteltiin keskitetysti Intendentinkonttorissa ja Fyyrinkin rakennuspiirustuksen ovat allekirjoittaneet ei enempää eikä vähempää kuin C. L. Engel ja A.W. Arppe. Kuva: Tapani Tuovinen, Metsähallitus

Fyyri, eli Seilin hospitaalin taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkatalo, sijaitsee kivisen sairaalarakennuksen tuntumassa. 1800-luvulla virkatalot suunniteltiin keskitetysti Intendentinkonttorissa ja Fyyrinkin rakennuspiirustuksen ovat vuonna 1826 allekirjoittaneet niinkin nimekkäät arkkitehdit kuin C. L. Engel ja A.W. Arppe. Kuva: Tapani Tuovinen, Metsähallitus

Leprasairaiden eristämisen ajalta on säilynyt saaressa vain yksi rakennus: saareen 1733 rakennettu puinen hospitaalikirkko. Seilin kirkko on 1700-luvulle tyypillinen ristikirkko, joka koostuu runkohuoneesta ja kahdesta kylkiäisestä. Kirkossa on yhä leprapotilaille tarkoitettu, muusta seurakunnasta aidalla erotettu tila, jossa on oma alttarinsa ehtoollista varten. Aidattuun osaan oli kulku erillisestä sisäänkäynnistä, joka on sittemmin laudoitettu ulkopuolelta umpeen. Sisäpuolella ovi on yhä nähtävissä.

Kirkon sisätila on koruton, eikä saarnastuolin ja alttaritaulun ohella sisäpintoja ole pintakäsitelty, vaikka perinteisesti 1700-luvulla kirkkojen sisätilat maalattiin vielä varsin koristeellisesti. Seilin kirkon kaltainen, askeettinen sisätila yleistyi vasta vuosisadan lopulla.  Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkkosalissa on yhä aita, jolla leprapotilaat eristettiin muista seurakuntalaisista. Kirkon sisätila on koruton, eikä saarnastuolin ja alttaritaulun ohella sisäpintoja ole pintakäsitelty, vaikka perinteisesti 1700-luvulla kirkkojen sisätilat maalattiin vielä varsin koristeellisesti. Seilin kirkon kaltainen, askeettinen sisätila yleistyi vasta vuosisadan lopulla. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kirkkoa on korjattu erityisesti 1900-luvun aikana useampaan otteeseen. Suurimmat korjaus- ja muutostyöt tehtiin vuonna 1906, jolloin kirkko sai nykyisen punaisen pystyvuorauksensa, katoksen sisäänkäynnin päälle ja oletettavasti myös ikkuna-aukkoja suurennettiin. 1967 kirkon peltikaton päälle rakennettiin nykyäänkin katteena toimiva paanukate.

Kirkko siirtyi Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalveluiden hallintaan vuonna 2014. Linnanrauniot ja muinaismuistot haltuun -hankkeen myötä kirkolle tehtiin samana vuonna vauriokartoitus ja korjaussuunnitelma, jonka pohjalta kirkkoa korjataan kesällä 2015. Korjaustyön lähtökohta on konservoiva, eli kirkolle tehtävät toimenpiteet keskittyvät vaurionaiheuttajien poistamiseen ja hellävaraisiin, vain välttämättömiin korjauksiin, jotka takaavat rakennuksen säilymisen myös tuleville polville. Luontopalveluiden kulttuuriperinnön blogi tulee seuraamaan korjaustöiden etenemistä kesän aikana.

Huhtikuun kuulaudessa puiden takaa häämöttää Seilin hospitaalikirkko. Kirkon ikkuna-aukot olivat poikkeuksellisesti peitettynä, sillä puitteet kunnostettiin talven aikana mantereella. Etualalla Saaristomeren tutkimuslaitoksen harjoittelijat niittävät ruovikkoa vesirajassa ja parantavat näin luonnon monimuotoisuutta ja maisemaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus)

Huhtikuun kuulaudessa häämöttää puiden takaa Seilin hospitaalikirkko. Kirkon ikkuna-aukot olivat talven poikkeuksellisesti peitettynä, sillä puitteet olivat kunnostettavana mantereella. Etualalla Saaristomeren tutkimuslaitoksen harjoittelijat niittävät vesirajan ruovikkoa ja parantavat näin luonnon monimuotoisuutta ja maisemaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Hilja Palviainen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelijana.

Korjauskurssilla Selkämeren kansallispuistossa

Selkämeren kansallispuiston rakennusperintöä korjattiin kesällä 2014  vapaaehtoisten ja kurssilaisten voimin Munakarissa, Säpissä ja Idän Räyhällä. Ensimmäisen kohteen kimppuun käytiin jo kesäkuussa, Metsähallituksen ja Porin kesäyliopiston järjestämällä korjausrakentamisen kurssilla. Kurssin aikana tutustuttiin kalamajaperinteeseen sekä korjausrakentamisen periaatteisiin ja tekniikoihin kunnostamalla kalamajojen viimeistä vaihetta edustava, 1970-luvulla rakennettu Munakarin kalamaja kansallispuiston käyntikohteeksi ja päivätupakäyttöön.

Alla korjausrakentamiskurssille osallistuneen Taina Reunasen tuntemuksia Munakarissa vietetystä viikosta.

 

Tältä Munakarin kalamaja näytti  30.10.2013.

Tältä Munakarin kalamaja näytti 30.10.2013. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Tuntoja Selkämeren kansallispuiston, Munakarin saaren kalamajan korjausrakentamiskurssilta Porin Ahlaisista

9.- 13. kesäkuuta 2014

Sain keväällä 2014 sähköpostia Porin seudun kansalaisopistosta:

– Lähde Metsähallituksen Korjausrakentamiskurssille Porin Ahlaisiin, Munakarin saareen. Siellä Selkämeren kansallispuistossa kunnostetaan viikon aikana vanha kalamaja päivätuvaksi retkeilijöiden käyttöön.

Kalamaja oli vuorattu puukuitulevyillä, jotka keräsivät seinärakenteeseen kosteutta. Rakenneavauksen myötä alta paljastui lähes priimakuntoinen alkuperäinen laudoitus, joka päätettiin kunnostaa.

Kalamaja oli vuorattu puukuitulevyillä, jotka keräsivät seinärakenteeseen kosteutta. Rakenneavauksen myötä alta paljastui lähes priimakuntoinen alkuperäinen laudoitus, joka päätettiin kunnostaa. Kuva:Metsähallitus/Hilja Palviainen

 

Kiinostukseni heräsi heti! Kymmeniä kertoja olen vuosien varrella pohjoisessa retkeillessäni viivähtänyt patikointireissuilla erilaisissa Metsähallituksen autiotuvissa. Kuva- ja tunnemuistot vilisivät mielessä… Pitkän patikointipäivän kuluessa alkaa autiotuvan katto häämöttää horisontissa. Jo katon näkeminen antaa voimia, tsemppaa eteenpäin, sillä kohta saan painavan rinkan selästäni, voin levähtää, tehdä tulet ja tankata eväillä väsynyttä kroppaani. Kaminan tulen lämmittäessä autiotupaa voimat elpyvät ja autiotupa tarjoaa hipihiljaisen tyyssian yön yli. Aamulla taas jaksaa jatkaa polulla eteenpäin ja kiitollisin mielin kokemus kaikesta autiotuvalla eletystä tallentuu lähtemättömästi muistojen sopukoihin.

Voisinko nyt olla vuorostani mahdollistamassa yhden päivätuvan kuntoon saattamisessa…? Olisiko minusta siihen…? Uskaltaisinko lähteä kokemaan uutta, tuntemattomien ihmisten kanssa? Pystyisinkö?

Miksen pystyisi?

Vanhan peilioven käsittelyä lämmitetyllä vernissalla.

Munakarin kalamajan ulko-ovena toimivan, vanhan peilioven käsittelyä lämmitetyllä vernissalla. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Ilmoittauduin kurssille, ja jo pelkkä ajatus osallistumisesta antoi mukavaa nipistelyä vatsan pohjalle, kysymyksiä, hyvän olon tunnetta, jännitystäkin. Kesäkuun 9.päivän lähestyessä aloin epäillä….mitä kaikkea saisinkaan tehtyä koti- ja mökkimaisemissa viikon aikana…onkohan osallistuminen tässä kohtaa viisasta, enhän tunne porukasta ketään ja olen mielestäni poropeukalo rakennushommissa, voisinko vielä perua osallistumiseni?

Kuitenkin osallistumista kannattavat ja houkuttavat tunteet onneksi voittivat ja sunnuntaina 8.6 pakkailin sitä sun tätä kamppeeksi tulevalle viikolle. Varhain maanantaiaamuna 9.6. lähdin ajelemaan sankassa aamu-usvassa kohti Poria. Ajaessani kutkuttava odotus ja into, jännityksen epävarmuus myllersivät sisälläni.

Olin kuitenkin aivan varma, että tämä on juuri nyt minulle tarkoitettu – alkukesän aistimista tunti- ja päivätolkulla suolaisen meren sylissä, hämmästyen arjen ihmeellisyyksiä. Olin valmis epävarmuustekijöihin, uuden opetteluun ja omien rajojen tutkailuun. Varhaisaamu ja kesäluonto juhlisti kulkuani kohti seikkailua! Reposaaren kohdalla käännyin Ahlaisiin ja sitten Anttooran rantaan, mistä lähdettäisiin veneellä Munakarin saarelle, ulkomeren äärelle.

Rannassa porukka saapui paikalle ja pakkauduimme veneeseen varovasti tunnustellen ja toisiimme tutustuen. Merimatkan maisema oli kietoutunut sankkaan usvaan ja matkasimme kipparin ohjastaman veneen kyydissä ulkomeren äärelle Munakarin saarelle puikkelehtien kivikkoisten vesien halki.

Saarella aisti heti vahvasti luonnon, sen kasvit ja linnut. Olimme kuin tunkeutujia niiden rikkumattoman elämän keskelle tullessamme. Tavarat purettiin ja kokoonnuimme kalamajaa katsastamaan.

Hilja, kurssin ope, kertoi lyhyesti viikon urakkamme. Kalamajan kunnostus veneretkeilijöille autiotuvaksi, grillin ja huusin rakentaminen niin valmiiksi kuin mahdollista.

Vaurioituneiden vuorauslautojen poistoa.

Vaurioituneiden vuorauslautojen poistoa. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Siitä hetkestä alkoi tunnista ja päivästä toiseen jatkuva värikäs uurastus. Ensin purimme vanhaa ja pilaantunutta, käyttökelvotonta, vaarallistakin kasaten ja säkittäen roskia poisvietäväksi ja osin poltettavaksi paikan päällä. Välillä ansaitut lepohetket Hiljan ja muidenkin keittämän nokipannukaffeen ja omien eväiden merkeissä. Evästauot kukin vietti tavallaan…kuka varjoon vetäytyen vähän syrjemmälle, kuka nuotiopaikan ääressä istuskellen. Toiset heittäytyivät pitkäkseen rankaansa leppuuttaen, toiset lähtivät saarta kiertämään. Ja kun eväistä ja tauosta oli voimaannuttu, jatkui uurastus kalamajan kunnostuksen parissa.

Kahvitauon paikka!

Kahvitauon paikka! Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Kalamajan kunnostuksen edetessä päänsisäinen matka kulki omia reittejään. Ensin karisi kaikki turha, pilaantunutkin, käyttöön kelpaamaton tauhka hartioilta ja hihansuista tuulen ja hien mukana ulkomerelle – sinne vaan, hei hei! Eletyn elämän jäljet, koetut kerrokset ja pöly saivat kyytiä. Tuli autuaallista tyhjää, vapaata tilaa omalle itselle, sille minulle, joka haluaa asua itsessäni, ilman arjen rutiineja, päätöksentekoa, stressiä, pakkoja, liian kireitä aikatauluja. Ulkomeren saarella kurssilaisena sai tarvitsemaansa etäisyyttä arkeen, kotiin, sukulaisiin, kaikkeen tuttuun. Tuntui hyvältä hypätä viideksi päiväksi uuteen rooliin. Kehon- ja sielun kuva sai tilaa ja aikaa hahmottua omannäköisekseen kaikessa rauhassa ja omalla tavallaan.

Kurssin edetessä oppi uusia asioita ja sai tehdä ruumillista työtä, välillä ei niin omilla mukavuusalueilla, välillä riemusta kiljahdellen, syvää sisäistä tyytyväisyyttä tuntien – Jesss!! Osaan, onnistun, opin ja innostun. Miten tarpeellisia asioita ne ovatkaan ei vain lapsille, vaan myös meille aikuisille.

Ikkunan kittausta

Matti kittaa ikkunaa. Harjoitus tulee tarpeeseen, sillä kotona odottaa parikymmentä kunnostusta vaativaa puitetta! Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Päivä päivän jälkeen palasimme aamulla kalamajalle ja iltapäivän lähtöhetki tuli aina vain nopeammin. Korjausrakentaminen eteni purkuhommista, korjaamiseen, hiomiseen, paikkaamiseen ja rakentamiseen. Tutustuimme kylmäpuristetulla pellavaöljyllä ja -maalilla puuoven käsittelyyn, ikkunakitin tekemiseen pellavaöljystä ja liitujauhosta, lattian paikkaamiseen lautoja sahaamalla, naulaamalla, rakennuslevyjen mittaamiseen ja naulaamiseen lattiaan ja kattoon. Pikkuhiljaa huusi kohosi, kalamaja sai uudet räystäslaudat ja seinälautojakin uusittiin, katon ruoste hioutui ja sai Ferrexiä pintaansa. Lopulta kalamaja maalattiin heleällä vaaleanpunaisella värillä ja rakennettiin kamina ja grilli.

Joka päivä sai kokea uusia asioita, haastaa itsensä turvallisessa ilmapiirissä. Aina oli apua ja opastusta tarjolla, kun vain osasi sitä pyytää. Hommia riitti, vaikka olinkin katto- ja tikapuille kiipeämisessä rajoitteinen.

Vuorausksen puhdistusta ennen uuden, alkuperäistä sävyä vastaavan vaaleanpunaisen maalin levittämistä.

Vuorausksen puhdistusta ennen uuden, alkuperäistä sävyä vastaavan vaaleanpunaisen maalin levittämistä. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Iltaisin keho oli fyysisesti väsynyt ja saunan löylyjen jälkeen uni kutsui varhain puoleensa. Viikko oli väsymyksestä huolimatta monella tavalla voimaannuttava, käsillä tekeminen oli kehoa ja mieltä hoitavaa ja parantavaa, se antoi iloa ja itseluottamusta. Oli kuin olisi auennut uusi ikkuna johonkin, mistä ei vielä tiedä.

Kotimatkalla perjantaina ajelin vesisateessa ja tuulessa.

Mielessä tallentuneena tuttu merimaisema, saariston luonto, iholla vielä tuulen tuntu, auringon lämpö ja valo, vesisadekin. Sisälläni kupli hykerryttävän hyvä ja levollinen olo.

Olin kuin kunnostamamme kalamaja, remontoitunut, kasvoni pessyt ja valmiimpana jatkamaan eteenpäin matkalla nimeltä elämä!

 

Reunasen Taina

Munakarin kalamajan korjausrakennuskurssilainen

Taina paikkaamassa lahonnutta lautalattiaa.

Taina paikkaamassa lahonnutta lautalattiaa. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Saaristomeren kansallispuiston arkeologinen kulttuuriperintö syynissä

Tämän ja ensi vuoden kenttätyökausien aikana Metsähallitus inventoi arkeologista kulttuuriperintöä Saaristomeren kansallispuistossa. Työ liittyy kansallispuiston uuden hoito- ja käyttösuunnitelman laatimiseen. Kohteena ovat Metsähallituksen omistamat maa-alueet. Työ aloitettiin kesäkuussa ja se jatkuu lomakauden jälkeen elokuussa. Mutta ensin vähän taustaa, koska ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

 

Muuttuva kulttuuriperintö

Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueen arkeologiset kulttuuriperintökohteet inventoitiin ensimmäisen kerran vuosina 1994-1997. Tuolloin käytiin läpi 235 saarta ja luotoa, sekä valtion että yksityisten maita, ja dokumentoitiin 138 arkeologista jäännöstä. Saaristomeri oli yhdessä Perämeren kanssa ensimmäinen kansallispuisto, jossa alettiin systemaattisesti kerätä tietoa arkeologisesta kulttuuriperinnöstä.

Nyt, kun pari vuosikymmentä on kulunut ensimmäisestä inventoinnista, näkemykset arkeologisen kulttuuriperinnön sisällöstä ja merkityksestä ovat muuttuneet. Metsähallituksen kulttuuriperintötyössä on tulkittu arkeologisen kulttuuriperinnön käsite väljemmin kuin perinteisessä muinaismuistolakiin kytkeytyneessä näkemyksessä on totuttu ajattelemaan. Arkeologista kulttuuriperintöä merensaaristossa ovat esimerkiksi esihistorialliset haudat, saariston perinteiseen asutukseen, elinkeinoihin ja resurssimaisemaan liittyvät paikat, sotahistorialliset jäännökset, luotsaukseen ja merenkulkuun liittyvät jäännökset ja kappelit ja historialliset hautapaikat.

 

Uusi kartoitus

Muutaman viikon jatkuneessa työssä kansallispuiston länsiosassa on dokumentoitu tähän mennessä 71 arkeologista kohdetta. Nyt tutkituilta saarilta tunnettiin entuudestaan kahdeksan kohdetta. Vanhin uusista löydöistä on hautaraunio Metsähallituksen laidunmailla Korppoon Kälössä. Kalliolle kivistä ja lohkareista kasattu röykkiö ajoittuu rautakauteen, 1000-2000 vuoden taakse meidän päivistämme. Kivenheiton päässä nyt löydetystä haudasta on entuudestaan tunnettu rakenteellisesti tyypillinen rautakautinen hautaraunio. Se on rakennettu niin lähelle rantaa, että paikka oli veden alla tai aivan rantavyöhykkeessä 900-luvulle j.Kr. asti. Tämä seikka antaa vinkkiä uudenkin hautalöydön todennäköisestä iästä.

Rautakautinen hautaraunio Söderbergenin rinteessä Korppoon Kälössä. Kuva: Tapani Tuovinen

Rautakautinen hautaraunio Söderbergenin rinteessä Korppoon Kälössä. Kuva: Tapani Tuovinen

 

Kalastus

Ei ollut yllätys, että suuri osa Saaristomeren kansallispuiston arkeologisista jäännöksistä liittyy kalastukseen. Kalastukseen liittyvät paikat, joissa rantaa oli raivattu, jotta veneet voitiin vetää maihin aalloilta turvaan. Tähän ryhmään kuuluvat myös paikat, joissa verkkoja kuivattiin erilaisten rakennelmien avulla, ja ehkä tunnusomaisimpina paikat, joissa kalastajat yöpyivät. Kalakareilla yöpymiseen ei aina tarvittu muuta kuin vene. Siinä nukuttiin avoimen taivaan alla tai se kallistettiin reelingilleen tuulensuojaksi. Toisinaan kuitenkin rakennettiin maihin kivinen muuri, joka rajasi muutaman neliömetrin lattiatason. Airojen, spriitangon, puomin tai maston avulla muurin päälle tehtiin kattorakenne, joka saattoi tukeutua pystysuoran kallionseinämän päälle. Katto peitettiin purjekankaalla. Tällaisia rakenteita on säilynyt muistitietoa paljon vanhemmalta ajalta, ja niitä on nimitetty arkeologisessa kirjallisuudessa tomtning-jäännöksiksi.

Tomtning-jäännösten luulisi olevan helposti havaittavissa, mutta niin vain kävi, että ensimmäinen alkukesästä löydetty tomtning on paikassa, josta inventoija vuonna 1995 käveli muutaman kymmenen metrin päästä ohi, huomaamatta mitään erikoista…

Tomtning-jäännös erottuu kivikkoon kaivettuna kuoppana ja sitä reunustavana kylmämuurauksena. Korppoon Myshamnin historiallinen satamapaikka.

Tomtning-jäännös erottuu kivikkoon kaivettuna kuoppana ja sitä reunustavana kylmämuurauksena. Korppoon Myshamnin historiallinen satamapaikka. Kuva: Tapani Tuovinen

Tämäkin pikkuinen muinaisjäännös on Myshamnin vanhassa satamapaikassa: kivestä ladottu kompassi, jonka haarat edelleen osoittavat likimain pää- ja väli-ilmansuuntia.

Tämäkin pikkuinen muinaisjäännös on Myshamnin vanhassa satamapaikassa: kivestä ladottu kompassi, jonka haarat edelleen osoittavat likimain pää- ja väli-ilmansuuntia. Kuva: Tapani Tuovinen

Lukuisat kivikeot päivystävät maisemassa ulkoluotojen kallionhuipuilla. Tutkittu tieto niiden i’istä ja merkityksistä puuttuu lähes tykkänään.  Merilintujen pyynti

Lukuisat kivikeot päivystävät maisemassa ulkoluotojen kallionhuipuilla. Tutkittu tieto niiden i’istä ja merkityksistä puuttuu lähes tykkänään. Kuva: Tapani Tuovinen

 

Merilintujen pyynti

Korppoon Brunskärissä kansallispuistoon kuuluu joukko erikokoisia saaria, joissa on säilynyt runsaasti merkkejä merilintujen metsästyksestä. Saarien rannoilla on kivistä ladottuja puolikaaren muotoisia muureja, jotka muodostavat näkösuojan rannasta katsoen. Tähän mennessä on dokumentoitu 40 kivimuuria Brunskärissä. Muureja on kansanomaisesti kutsuttu nimellä paahus, koija tai koju, ruotsiksi vettaskåra. Paahusten eteen rantaveteen sijoitettiin kellumaan puusta veistettyjä houkutuslintuja eli kaaveita (ruots. vetta), jotka saivat linnut laskeutumaan rantaveteen, haulikon kantaman päähän paahuksen taakse piiloutuneesta metsästäjästä. Kaaveita on mm. Suomen Metsästysmuseon kokoelmissa täällä.

Merlintujen pyynti kaaveelta yhdistetään yleensä keväiseen uroshaahkan eli kalkkaan pyyntiin. Aikojen kuluessa paahuksien tuntumasta on ammuttu myös telkkiä, pilkkasiipiä, mustalintuja, tukkasotkia, lapasotkia, isokoskeloita ja alleja.

Merilintujen pyynti kaaveelta oli menneinä vuosisatoina tuottoisa pyyntitapa, joka tuotti tuoretta lihaa pöytään pitkän talvikauden jälkeen. Ne linnut, joita ei valmistettu heti ruoaksi, suolattiin tynnyreihin. Sodan jälkeisenä aikana merilinnun pyynti on menettänyt vähitellen taloudellisen merkityksensä, mutta sen symbolinen merkitys metsästäjäkulttuurissa on säilynyt pitkään. Miesporukat lähtivät vapun tienoilla luodoille kokemaan kevätluonnon raikkautta, ehkä vähän nauttimaan miestä väkevämpää ja joka tapauksessa kilpailemaan keskenään osumatarkkuudessa. 2000-luvulla kevätpyynti kiellettiin EU:n lintudirektiivin vastaisena, ja niin tuhoutui miehisen vapauden viimeinen linnake, ainakin metsästäjien mielestä. Jäljelle jäivät vain rantojen kivimuurit.

Paahus Brunskärin Bredskärissä.

Paahus Brunskärin Bredskärissä. Kuva: Tapani Tuovinen

Saariston perinteiset elinkeinot menettävät taloudellista merkitystään, ja niitä koskeva muistitieto on yhä harvempien ihmisten omaisuutta. Perinteisten luonnonkäytön muotojen merkitys saaristolaisidentiteetin tunnusmerkkinä säilyy kuitenkin pitkään, ja perinteiseen luonnonresurssien käyttöön viitataan usein, kun mediajulkisuudessa otetaan kantaa siihen, ketkä ovat oikeita saaristolaisia ja kenen sana painaa saaristolaisuuden tai saaristokulttuurin määrittelyssä. Tallennettu tieto perinteisestä luonnonresurssien käytöstä säilyttää siis ajankohtaisuutensa ja sen merkitys vain lisääntyy. Sitä mukaa kun vanhoja asioita muistavat pikipöksyt poistuvat keskuudestamme, perinnearkistojen aineistot ja saariston arkeologinen kulttuuriperintö jäävät ainoiksi todistusaineistoiksi menneistä elinehdoista. Ja arkeologisella kulttuuriperinnöllä on se mainio ominaisuus, että se lisääntyy tekemällä kenttäarkeologiaa. Tätä kautta satsaukset arkeologiseen kulttuuriperintöön toteuttavat Saaristomeren kansallispuiston tavoitteita, joihin luonnonsuojelun lisäksi kuuluu ylläpitää saaristokulttuuria sekä turvata perinteisiä luonnonkäyttömuotoja ja säilyttää elävää saaristoyhteisöä. Arkeologinen kulttuuriperintö voi siis tarjota perusteltua tietoa saaristolaisten toimeentulosta ja vuorovaikutuksesta pitkän ajan perspektiivissä ja tuottaa meidän ajassamme relevantteja yhteiskunnallisia merkityksiä.

 

Tapani Tuovinen

Kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija, Etelä-Suomen luontopalvelut

Kuulumisia Säpin vapaaehtoistyöleiriltä

Metsähallitus järjesti Selkämeren kansallispuistossa, Säpin majakkasaarella Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n kanssa leirin, johon osallistui vapaaehtoisia Espanjasta, Ranskasta, Sveitsistä, Tsekistä, Afganistanista ja Serbiasta. Leiri toteutettiin osana hanketta, joka kohdistuu Selkämeren luonnonhoidon ja kulttuuriperinnön hoidon suunnitteluun ja toteutukseen.

Heinäntekoa Säpin majakkamiljöön pihapiirissä, kuva: Anssi Riihiaho, Metsähallitus

Heinäntekoa Säpin majakkamiljöön pihapiirissä, kuva: Anssi Riihiaho, Metsähallitus

Heti juhannuksen jälkeen alkaneen kaksiviikkoisen leirin aikana vapaaehtoiset hoitivat vuoroin saaren rakennuskantaa ja luontoa. Aamulla jakauduttiin kahteen työporukkaan, ja ryhmät vaihtoivat tehtäviä keskenään päivän puolivälissä. Saaren valtakunnallisestikin merkittäväksi luokitellun majakkamiljöön rakennuskantaa kunnostettiin puhdistamalla majakkamestarin virkatalon vanha peltikatto ruosteesta ja maalamalla se uudelleen, lisäksi korjattiin muun muassa rakennuksen portaita ja tervattiin keittokatosta. Luonnonhoitotöinä leiriläiset hoitivat saaren umpeen kasvavia kulttuurivaikutteisia elinympäristöjä raivaamalla katajaa ja niittämällä majakkapihan valtakunnallisesti arvokkaita ketoja.

Sveitsiläinen Sarah puhdistaa ruostetta majakkamestarin talon katosta, kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Sveitsiläinen Sarah puhdistaa ruostetta majakkamestarin talon katosta, kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Säpin vapaaehtoistyöleirille osallistunut, serbialainen journalisti Jovana Prešić kirjoitti tuntemuksistaan:

Enjoyment and work in Säppi island

Nauttimista ja työtä Säpin saarella

 

Barbora, Hilja, Gerard, Yama, Laure, Satu… First few days of the work camp, it was difficult to remember the names of people who arrived to Säppi island from all around Europe. At that point, we didn’t know that these names will stay engraved in our memory forever.

Barbora, Hilja, Gerard, Yama, Laure, Satu… Parina ensimmäisenä päivänä oli vaikeaa oppia muistamaan Säpin saarelle kaikkialta ympäri Eurooppaa saapuneiden ihmisten nimiä. Siinä vaiheessa emme vielä tienneet, että muistaisimme ne loppuelämämme.

 

Mölkkyä leiriolympialaisissa, kuva: Juuso Haapaniemi, Metsähallitus

Gerardin, Sarahin ja Asadin mölkkyjoukkue leiriolympialaisissa, kuva: Juuso Haapaniemi, Metsähallitus

Organization was top-notch. During the day we were mostly divided into two groups, work on the roof and in the forest. Non of the volunteers could expect that by the end of this camp they would learn how to dismantle the scaffolding, use a scythe or clean and paint the roof. Nonetheless, we were informed very well on why we were doing all of these things.

Työn organisointi oli huippuluokkaa. Päivän aikana olimme pääasiassa jaettuna kahteen ryhmään, jotka työskentelivät vuoroin katolla ja metsässä. Yksikään vapaaehtoinen ei osannut odottaa, että lerin loppuun mennessä he oppisivat purkamaan rakennustelineitä, niittämään viikatteella tai puhdistamaan ja maalaamaan kattoa. Meitä kuitenkin ohjeistettiin hyvin siinä, miksi töitä teimme.

 

Barbora, Johanna ja Deiene tekevät uusia kattotikkaita lahonneiden tilalle Lauren mitatessa portaiden laudoitukseen sopivaa paikkapalaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Barbora, Johanna ja Deiene tekevät uusia kattotikkaita lahonneiden tilalle Lauren mitatessa portaiden laudoitukseen sopivaa paikkapalaa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

I mustn’t forget mentioning our favorite parts of the day – breaks, when we stopped for a moment to enjoy the incredible meals prepared by our cook Tuomo. The evenings (although for us from the southern parts of Europe it didn’t seem like night since the sun was ‘setting’ in the midnight), were dedicated for hanging out near the fire listening to guitar and exchanging cultures. And again, food. After which we would be surrounded by beams of perfect sunshine of setting sun.

Ei pidä unohtaa päivän suosikkikohtia, taukoja. Silloin hengähdimme hetkeksi nauttimaan leirikokkimme Tuomon uskomattomista ruuista. Illat (jotka meille Etelä-Euroopasta tuleville eivät aivan illoilta tuntuneet, sillä aurinko “laski“ vasta keskiyöllä), oli omistettu nuotion ääressä istuskeluun, kitaran kuunteluun ja toistemme kulttuureista oppimiseen. Ja edelleen, ruokaan. Iltojen päätteeksi täydelliset, laskevan auringon säteet ympäröivät meidät.

 

Iltapalalla tarjoiltiin muun muassa aitoa espanjalaista munakasta! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös leiriläiset osallistuivat iltapalan tekoon – nuotiolla tarjoiltiin muun muassa aitoa espanjalaista munakasta! Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Lounaspödältä löytyy kaikki sanakirjasta iltapuhteina syntyneeseen katajalusikkaan asti. Kuva: Metsähallitus

Lounaspödältä löytyy kaikki tarvittava aina sanakirjasta iltapuhteina syntyneeseen katajalusikan aihioon asti. Kuva: Metsähallitus

 

Volunteers had different reasons for coming to Säppi – enjoying the nature, active vacation, meeting new people and learning new things. All of the above was accomplished. We gave our best working and enjoying, while on the other hand, the Metsähallitus crew and leaders were there to think about the serious matters.

Vapaaehtoisilla oli erilaisia syitä tulla Säppiin – luonnosta nauttiminen, aktiivinen lomailu, uusiin ihmisiin tutustuminen sekä uusien asioiden oppiminen. Kaikki edellä mainitsemani saavutettiin. Annoimme kaikkemme tehden töitä ja nauttien, samalla kun Metsähallituksen väki sekä leirin suomalaiset vetäjät hoitivat vakavammat asiat.

 

Lounastauko! Majakan juurella, tarkasti katsotussa paikassa saattoi hyvällä tuurilla päästä jopa sähköpostiin asti. Taustalla Jovana ja Dragana muistelevat serbialaisen kansantanssin askelia opettaakseen sen illalla koko ryhmälle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Lounastauko! Majakan juurella, tarkasti katsotussa paikassa, saattoi hyvällä tuurilla päästä jopa sähköpostiin asti. Taustalla Jovana ja Dragana muistelevat serbialaisen kansantanssin askelia opettaakseen sen illalla koko ryhmälle. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Magnificent nature surrounding us made the daily work much more bearable. Dragging the junipers into the fire or getting rid of the rust from the roof seems much easier when 50 shades of green forest and pristine blue sky and sea is around us. Couple of houses, sauna and the lighthouse were enough to complete the blissful image of Säppi. 

Meitä ympäröinyt, uskomaton luonto teki päivittäisestä työsarasta huomattavasti siedettävämpää. Katajan kantaminen poltettavaksi tai ruosteen poistaminen katolta tuntui paljon helpommalta, kun metsän kymmenet eri vihreän sävyt, tahraton sininen taivas sekä meri ympäröivät meitä. Muutamat talot, sauna ja majakka täydensivät ympäristöä ihanasti.

 

Raivausjätteen polttoa, kuva: Anssi Riihiaho, Metsähallitus

Raivausjätteen polttoa, kuva: Anssi Riihiaho, Metsähallitus

Furthermore, we had an absolute pleasure learning about the Finish tradition and realizing that Finns were, against all stereotypes, warm and cheerful people. Enjoying the sauna with the beer in hand, and going for a dip in a freezing sea where I spent less than 20 seconds (because it is good for circulation) and learning the traditional dances while holding our stomachs laughing definitely made us think about visiting this divine place again. 

Kaiken lisäksi meillä oli ilo saada tutustua suomalaisiin perinteisiin sekä oppia, että suomalaiset ovat, toisin kuin usein väitetään, lämpimiä ja elämäniloisia ihmisiä. Saunasta nauttiminen olut kädessä, kastautuminen hyytävän kylmään veteen, jossa ei voinut olla kauempaa kuin 20 sekuntia (koska se tekee kuulemma hyvää verenkierrolle) tai perinteisten tanssien opettelu nauraen niin, että tarvitsee pidellä vatsaansa, saivat meidät ajattelemaan, että tähän jumalaiseen paikkaan pitäisi palata joskus uudestaan.

 

Yama poistaa ruostetta majakkamestarin virkatalon katosta, kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Yama poistaa ruostetta majakkamestarin virkatalon katosta, kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Final result of our work: most of the lighthouse keeper’s roof painted, fixed stairs, cut forest, piles of hay ready for mouflons. But all the more important are two weeks of absolute enjoyment, good energy and best people ever! Mission complete!

Lopulta pääosa majakkamestarin talon katosta saatiin maalattua, portaat korjattua, metsää raivattua ja seipäille kosolti heinää mufloneita varten. Tärkeintä oli kaksi viikkoa ehdotonta nauttimista, hyvää energiaa ja erinomaista seuraa! Tehtävä suoritettu!

Jovana Prešić

 

Säpin vapaaehtoiset sekä pääosa vetäjistä, kuva: Metsähallitus

Säpin vapaaehtoiset sekä pääosa vetäjistä, kuva: Metsähallitus

Säpin vapaaehtoistyöleiri järjestettiin yhteistyössä Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n kanssa http://www.kvtfinland.org/

Terveiset täältä jostain, Pitkän ikävän varrelta

Suolasilakka oli ennen rannikon väestön peruselintarvikkeita niin maalla kuin kaupungissakin. Syyskutuista silakkaa kalastettiin verkoilla ulkosaaristossa, jonka kareille vuosittain kokoontui paljon väkeä. Turunmaan saariston kylät Rosala ja Böle Hiittisten entisessä pitäjässä (nyk. Kemiönsaari) olivat 1500-luvulla suuria kyliä, joiden toimeentulo perustui kalastukseen, ja niistä riitti väkeä merelle, niin tilallisten kuin tilattomien joukosta. Kyliin kuului myös saaria, jotka olivat sivussa kaikkein tuottoisimmasta kalastuksesta ja joita käytettiin muihin tarkoituksiin. Ne olivat takamaita, joita vanhastaan käytettiin yhteislaitumina.

Tällainen yhteislaidunnus eli mulbete oli käytössä Hiittisten Örön saarella, joka on nyt ajankohtainen, koska se siirtyy vuonna 2015 Puolustusvoimien hallinnasta Metsähallitukselle. Samalla ensimmäisen maailmansodan aikainen linnakesaari liitetään Saaristomeren kansallispuistoon ja se avautuu matkailijoille. Matkailukäyttö edellyttää vielä huomattavia investointeja saaren kulkuyhteyksiin ja palveluihin.

Maanmittari Hans Hansson oli yksi Suomen ensimmäisiä maanmittausalan ammattilaisia. Hänen tehtävänään oli mm. laatia Turun läänin kartat kihlakunnittain. Tämä kartta (noin 1650) esittää Halikon kihlakuntaa ja Kemiön vapaaherrakuntaa. Örö kuvan keskellä (Kansallisarkisto).

Maanmittari Hans Hansson oli yksi Suomen ensimmäisiä maanmittausalan ammattilaisia. Hänen tehtävänään oli mm. laatia Turun läänin kartat kihlakunnittain. Tämä kartta (noin 1650) esittää Halikon kihlakuntaa ja Kemiön vapaaherrakuntaa. Örö kuvan keskellä (Kansallisarkisto).

Vanhimmassa Hiittisten saariston kartassa noin vuodelta 1650 siihen kohtaan, jossa Örö sijaitsee, on piirretty suurehko metsäinen saari, jonka päälle on kirjoitettu nimi Sandö. Nimi Örö tulee esiin Henrik Ponténin kartassa vuodelta 1789, ja tästä eteenpäin saaresta käytetään rinnakkain kahta nimeä, Örö ja Storlandet. Saaren kaikki nimet kuvaavat sen luonnetta: se on suurikokoinen ja sen maaperä on suurimmaksi osaksi hiekkaa ja soraa. Nimi Örö on nimittäin yhdyssana, jonka ensimmäinen murteellinen osa ör, -en tarkoittaa hiekkaista ja soraista riuttaa ja palautuu muinaisskandinaaviseen sanaan aur, ’sora’.

Örössä ei alun perin näyttäisi olleen ympärivuotista asutusta, vaan paimenet oleskelivat saaressa sulan laidunnusaikana. Jossakin lähellä etelärantaa kalastajat yöpyivät yksinkertaisessa kalatuvassa. He eivät voineet tietää, että pian kaikki muuttuisi.

Suuri osa Venäjän Itämeren laivastosta tuhoutui vuonna 1905 Tyynellä merellä Tsushiman meritaistelussa Japania vastaan. Kun vuonna 1912 ensimmäisen maailmasodan uhka leijui ilmassa, Venäjä päätti korvata Itämeren laivaston voimakkaalla rannikkotykistöllä, jonka oli määrä sulkea Suomenlahti Saksan mahdolliselta hyökkäykseltä kohti Pietaria. Puolustusjärjestelmä sai nimen Pietari Suuren merilinnoitus. Kun merikortteja tutkittiin laivaston esikunnassa, huomio kiinnittyi Hangon länsipuolella ulkoluotojen tuntumassa sijaitsevaan saareen, josta tykillä ylsi ampumaan kauas avomerelle ja joka olisi tarpeeksi suuri linnakesaareksi. Saaren maanomistajat saattoivat vain katsoa sivusta, kun Örö otettiin sotavoimien haltuun ja se muuttui pakkotyösiirtolaksi, johon kyläläisillä ei ollut enää asiaa.

Vuodesta 1915 vuoteen 1917 saarelle rakennettiin ennätysvauhtia tykkipattereita, kasarmeja, kasarmi- ja asuinrakennuksia, ruokaloita, sähkökeskuksia, valonheitinasemia, tähystystorneja, varastoja, kellareita, eläinsuojia, kaivoja, laitureita, teitä ja kapearaiteinen rautatie. Vuoden 1918 lopussa rakennuksia oli kaikkiaan 129. Raskaissa louhinta- ja rakennustöissä puursivat vangit, joista osa oli Kaukoidästä tuotuja sotavankeja. Hiittisissä kerrottiin vankien eksoottisen ulkonäön takia tarinaa, että linnakkeen tiet olivat kiinalaisten rakentamia. Kevään 1918 sisällissodan jälkeen linnake siirtyi Suomen puolustusvoimien hallintaan.

Puolustusvoimien aikana saari oli tehokkaassa käytössä. Linnakkeen aktiiviaikana, 1918–2005 rakennettiin lukuisia uusia rakennuksia, mutta myös purettiin, poltettiin ja jopa räjäytettiin tarpeettomia pois. Tähän päivään säilyneiden rakennusten perusteella rakentaminen oli linnakkeen perustamisajan jälkeen kiihkeimmillään 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin saarelle nousi linnakkeen viralliseen toimintaan liittyvien rakennusten lisäksi muun muassa ajan mukaisia asuinrakennuksia, kuten Örön kolmikerroksinen, kalkkihiekkatiilinen rivitalo, upseerikerho sekä sotilaskoti. Rakennuskanta on kuitenkin muuttunut koko linnakkeen toiminnan ajan ja uusimmat rakennukset ovat 1990-luvulta. Rakennuskannan kerroksisuus korostuu sotilaallisen suunnitelmallisuuden myötä julkisivuihin ja rakennusten massaan syntyneinä, vuosikymmenittäin vaihtuvina yhtenäisinä piirteinä.

12 tuuman kasarmialuetta. Kuva: Hilja Palviainen

12 tuuman kasarmialuetta. Kuva: Hilja Palviainen

Saari oli oma pieni, suljettu yhteisönsä, joka koostui linnakkeella työskentelevistä, heidän perheistään, sekä tietenkin vaihtuvista varusmiehistä. Perhe-elämä on yhä nähtävissä Örössä monin paikoin, esimerkkinä vaikkapa varusvarastosta kouluksi muutettu rakennus sekä lukuisat hiekkalaatikot asuinrakennusten pihoilla. Löytyipä rivitalon järjestyssäännöistäkin maininta, että äänekäs soitto, laulu ja muu häiritsevä toiminta on kielletty 22-7 välisenä aikana muulloin, paitsi perhejuhlien yhteydessä.

Kuvassa Örön 1940-luvun rakennuksille tyypillinen, koristeellinen katos. Rakennus on entinen varusvarasto, joka myöhemmin muutettiin saaren lasten opinahjoksi. Kuva: Hilja Palviainen

Kuvassa Örön 1940-luvun rakennuksille tyypillinen, koristeellinen katos. Rakennus on entinen varusvarasto, joka myöhemmin muutettiin saaren lasten opinahjoksi. Kuva: Hilja Palviainen

Puolustusvoimien melkein sata vuotta kestäneen toiminnan aikana saarella palveli lukuisia varusmiehiä, mutta suurelle yleisölle saari pysyi suljettuna. Ensi vuoden alusta Saaristomeren kansallispuistossa vieraileville on ensi kertaa mahdollisuus tutustua Örön luontoon ja kulttuuriperintöön.

Venäläisaikana rakennetut linnoituslaitteet ovat edelleen jäljellä. Osa on poistettu käytöstä ja osittain purettu, jotkut rakenteet ovat romahtaneet. Suurimpien 12 tuuman Obuhov-tykkipattereissa venäläisaikana rakennettua ovat vain kiviset rintavarustukset – ja tietenkin itse tykit, joita edelleen huolletaan vapaaehtoisvoimin. Maanalaiset tilat on rakennettu itsenäisyyden aikana.

Örö on tullut tunnetuksi näistä 12 tuuman meritykeistä. Kuva: Tapani Tuovinen

Örö on tullut tunnetuksi näistä 12 tuuman meritykeistä. Kuva: Tapani Tuovinen

Saarella on kaksi kasarmialuetta, jotka ovat saaneet nimensä niitä lähellä olevien tykkien mukaan, eli 12 tuuman kasarmi ja 6 tuuman kasarmi. Molemmat alueet on rakennettu vuosina 1915–1917 ja niillä olevat venäläisaikaiset rakennukset ovatkin keskenään hyvin samanlaisia. Ikkunamuodon, kate- ja julkisivumateriaalin lisäksi Örön venäläisaikaisille rakennuksille ominaista on räystäitä ja päätyjä kiertävät koristelistat. Kasarmialueilta puuttuu lähes täysin rakennusten välinen hierarkia, joka on vielä 1900-luvun alussa kuulunut itsestään selvästi siviilirakentamiseen ja erottanut esimerkiksi päärakennuksen piharakennuksista. 12 tuuman kasarmialueella, jossa rakennuskantaan on tullut uusiakin kerroksia, on vähäistä hierarkiaa rakennusten välillä, mutta selvimmin se erottuu kasarmialueiden välissä olevassa linnakkeen komentajan asunnossa, eli Silmässä. Silmän mahtipontinen ja juhlallinen sisäänkäynti ei jätä kenellekään epäselväksi, kuinka arvovaltainen asukas talossa majailee.

12 tuuman kasarmialueen rakennuksia, takana kasematti. Kuva Hilja Palviainen

12 tuuman kasarmialueen rakennuksia, takana kasematti. Kuva Hilja Palviainen

Vaikka kasarmialueiden rakennukset ovat suurilta linjoiltaan ja rakenneratkaisuiltaan varsin perinteisiä, on niissä kuitenkin mielenkiintoisia rakenteita, joilla on varauduttu niin saariston olosuhteisiin kuin mahdolliseen sotatilaankin. Venäläisaikaisten rakennusten sisäseinät on rapattu savilaastilla siisteiksi ja säntillisiksi, mutta laasti on samalla estänyt saariston tuulta ja kosteutta tunkeutumasta rakennukseen sisään. Savirappaus on harvoissa rakennuksissa enää näkyvissä, mutta oletettavasti se löytyy yhä uudempien kerrostuimien alta. Rakennusten yläpohjien eristeiden päälle on ladottu tiiliä, mikä on varsin epätavallista. Tiilten tarkoitus on ilmeisesti ollut pommituksen yhteydessä toimia painona, joka pitää rakenteita paikallaan.

6 tuuman kasarmialueen varusvarastossa savirappauksen päälle on tehty fresko. Kuva: Hilja Palviainen

6 tuuman kasarmialueen varusvarastossa savirappauksen päälle on tehty fresko. Kuva: Hilja Palviainen

Saariston maisemasta kiinnostuneen kannattaa tutustua saaren lounaisosassa sijaitsevan 6 tuuman patterin rakennuksiin ja varustuksiin. Eteläkärjen kalliolta näkee kauas avomerelle. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset tykkiasemat, ammuskomerot ja suojahuoneet ovat säilyneet, tosin osaksi muunnettuina ja osaksi huonokuntoisina.

Tietääkö joku lukija, mikä laite tämä purettu rakennelma on ollut? Inventoijien linnoituslaitteiden tuntemus ei riittänyt tunnistamaan tätä. Rantakalliolla on ollut kahden pukin kannattelema puomi, jonka pää on voitu nostaa runsaan 6 metrin korkeudelle. On ehdotettu, että kyseessä olisi pystyyn nostettava merimerkki. Kuva: Tapani Tuovinen

Tietääkö joku lukija, mikä laite tämä purettu rakennelma on ollut? Inventoijien linnoituslaitteiden tuntemus ei riittänyt tunnistamaan tätä. Rantakalliolla on ollut kahden pukin kannattelema puomi, jonka pää on voitu nostaa runsaan 6 metrin korkeudelle. On ehdotettu, että kyseessä olisi pystyyn nostettava merimerkki. Kuva: Tapani Tuovinen

Eteläkärjestä avautuu näköala kohti Bengtskärin majakkaa. Sen hallinnasta taisteltiin 25.–26.7.1941 ja Örön meritykeillä ammuttiin tulitukea majakkasaarelle ja sen ympärille. Kuva: Hilja Palviainen

Eteläkärjestä avautuu näköala kohti Bengtskärin majakkaa. Sen hallinnasta taisteltiin 25.–26.7.1941 ja Örön meritykeillä ammuttiin tulitukea majakkasaarelle ja sen ympärille. Kuva: Hilja Palviainen

Kuljetuksia varten saarelle rakennettiin venäläisaikana viisi kilometriä mukulakivillä päällystettyä maantietä, jonka haarat jossakin vaiheessa – varusmiehiltä kaiketi – saivat nimet Pitkä ikävä ja Lyhyt ikävä. Kapearaiteisella rautatiellä ajettiin höyryveturin vetämillä tavaravaunuilla ja henkilöliikenteessä käytettiin hevosvetoista raitiovaunua.

Tie muotoilee maisemaa. Pitkä ikävä on viranomaistie, joka kulkee suunnitelman mukaisesti viivasuoraan ja tasoittaa tieltään maaston muodot. Kuva: Tapani Tuovinen

Tie muotoilee maisemaa. Pitkä ikävä on viranomaistie, joka kulkee suunnitelman mukaisesti viivasuoraan ja tasoittaa tieltään maaston muodot. Kuva: Tapani Tuovinen

Hilja Palviainen ja Tapani Tuovinen