Suohan nyt on suo – hilloja, jorpakkoja, satunnaiset pitkokset. Ei kait niillä muuta. Mutta onpa vain kuitenkin. Soiden hyödyntämisellä ja niihin liittyvillä perinteillä ja uskomuksilla on Suomessa pitkä historia. Soiden hapettoman turpeen keskeltä on ojan kaivuussa löytynyt muun muassa muinaisia suksia.
Soilta on koottu karjalle ja lampaille rehua 1950-luvulle asti. Siitä muistoina monilla soilla on suovanpohjia ja latoja. Niitä näkee vaikkapa Riisitunturin, Pallas-Yllästunturin ja Pyhä-Luoston kansallispuiston soilla. Suon vierustalla saattaa olla vielä niittäjien kämppäkin jäljellä. Kylillä ja taloilla omat suoniittypalstansa joskus kaukanakin asutuksesta. Laajinta suoniittyjen käyttö oli pohjoisessa.
Suoniittäjien taukokämpän seinäkirjoituksia Kolarilaisen suon kupeessa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus
Suolle saatettiin nostaa vettä patojen avulla, jotta sammalet vähenisivät ja eläimille syötäväksi sopivat kasvit lisääntyisivät. Vanhoja suoniittypatojen jäänteitä saattaa vielä nähdä joillain soilla.
Soita raivattiin myös pelloiksi ja niillä harjoitettiin kydötystekniikkaa, jossa suo kuivattiin, pinta poltettiin ja tuhkaan sekoitettiin lantaa.
Pyhä-Luoston kansallispuiston Tunturiaavaltakin on aikoinaan niitetty karjalle rehua. Kuva Juha Paso / Metsähallitus
Soiden pohjassa esiintyy suomalmiksi kutsuttuja rautaoksidisaostumia ja niitä kerättiin järvimalmin ohella raudanvalmistuksen raaka-aineeksi. Rautaoksidisaostumia on hyödynnetty rautakaudelta asti.
Suovan jäänteet Tunturiaavalla Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus
Soiden rahkasammalta käytettiin aikoinaan eläinten pehkuina ja rakennusten seinien eristeenä. Turvetta käytettiin myös polttoaineena masuuneissa ja jopa höyryvetureissa.
Suot olivat erinomaisia kulkureittejä etenkin talvisaikaan jäätyneinä. Sulan ajan soiden ylitystä helpottamaan rakennettiin siltoja, kapulateitä ja pitkoksia.
Pitkokset Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus
Kansanperinteessä suo oli usein paha paikka – hallan tuoja, metsän takainen paha, kaiken loppu ja niillä nähtiin virvatulia. Toisaalta suo oli sodan ja vainon aikana viimeinen turvapaikka – sinne ei vainooja hevillä lähtenyt.
Minulle suot ovat rauhan tyyssijoita kaikkina vuodenaikoina ja kesällä erityisen ihania. Se suon tuoksu!
Karpalonkukka. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus
Soissa on vara mistä valita – kattavathan ne lähes kolmanneksen Suomen maapinta-alasta. Helposti niihin pääsee lähes kaikissa kansallispuistoissa.
Ruostevillaa suolla. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus
Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja
