Avotulen teko kielletty – muinaisjäännöksessä

Herään aamulla kajaanilaisessa hotellissa hyvissä ajoin. Varmistan vielä ennen aamiaista, että laitteiden akut ja vara-akut ovat ladatut ja kameran muistikortti on tyhjä. Kahdeksalta on sovittu tapaaminen kollegani Päivi Tervosen kanssa. Päivi on ala-aulassa vastassa ja kun hän peruuttaa Metsähallituksen auton parkkipaikalta, radiosta tulee kello 8:n äänimerkki. Työpäivä alkaa täsmällisesti.

Suuntaamme koilliseen ja käännymme runsaan tunnin kuluttua Raatteen tieltä metsäautotielle, joka kiertelee soita pohjoiseen päin Venäjän vastaisen rajavyöhykkeen reunaa noudatellen. Löydämme paikan jättää auto ja kävelemme umpeenkasvanutta tietä, kunnes tulemme rajavyöhykkeen merkkinä olevalle puomille: seis. Ei se mitään, meillä on kulkulupa voimassa ja Kainuun rajavartioston johtokeskus on perillä matkasuunnitelmastamme.

Astumme siis rajavyöhykkeelle, poikkeamme tieltä ja kävelemme syyshiljaisessa korpikuusikossa. Pidämme tietenkin samalla silmällä tatteja ja rouskuja, mutta ei, nyt on aivan liian kuivaa. Määränpäämme, suon keskellä oleva harju, tulee vähitellen näkyviin. Suon laidalla näemme ainoat ihmisen jättämät jäljet tähän mennessä: tuoreet saappaanjäljet johtavat suon yli. Arvelemme niiden kuuluvan kollegallemme Mikko Heikuralle. Hän on pari viikkoa aikaisemmin luontotyyppi-inventointia tehdessään havainnut kolmessa puunrungossa kaiverruksia ja puutappeja. Mikon ottamien valokuvien perusteella olemme tulleet dokumentoimaan paikan.

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Ja sieltähän ne puut sitten löydämme, valoisasta ja kuivasta Kaihlasharjun rinteestä, jolta aukeaa näkymä puuttomalle suolle. Suurin osa männyistä on nuoria, mutta joukossa on harvakseltaan puuvanhuksia, joiden latvat kohoavat korkealle tähystämään suon yli. Suon reunan tuntumassa on kuusen ja kahden männyn ryhmä. Puiden erityislaatu on ollut tiedossa jo ennen meitä, sillä toiseen mäntyyn on ripustettu puukyltti, johon on veistetty teksti TÄMÄ PUU ON RAUHOITETTU. Männyissä on kirveellä veistettyjä pilkkoja, joissa on puun pintaan vuoltuja merkkejä ja lisäksi kuusen ja toisen männyn kylkeen on juntattu pystyyn puutapit. Pilkat ovat merkkipuun tunnusmerkkejä: alun perin männynkyljestä on silpaistu kaarna ja nila pois ja paljaaseen puupintaan on vuoltu nimi ja vuosiluku. Vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana uusia pilkkoja, vuosilukuja ja nimikirjaimia on usein kertynyt samaan runkoon samalla kun pilkkoja ympäröivä kaarna on alkanut kasvaa umpeen ja peittää pilkan paljasta aluetta.

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Dokumentoimme kaikkiaan 10 pilkkaa ja kaksi repun ripustuskoukkua. Vanhimmat vuosiluvut ovat 1706 ja 1863 ja nuorin tunnistettava 1960. Männyissä on myös kolme vuosilukua, jotka alkavat numeroilla 194, mutta viimeinen numero on kasvanut umpeen. Olisivatko sotilaat veistäneet pilkkoja sodan aikana, ehkä Raatteen tien taistelujen aikoihin? Päivi tietää kertoa minulle, että näin on todistettavasti tapahtunut.

Puuhun tehdyt merkinnät liittyvät merkityksellisiin tapahtumiin, henkilöihin, muistoihin, uskomuksiin, kulkureitteihin, omistuksin ja valtauksiin. Kaskenpolttajat veistivät puihin pilkkoja, sillä kaskettavaksi valittu alue vallattiin merkitsemällä aluetta rajaavat puut. Kaskialueille ovat ominaisia myös konttipuut, joihin lyötiin sopivalle korkeudelle puutapit ruokakontin ripustamista varten. Kaihlasharju on seitsemän hehtaarin kokoinen kuiva harjanne ja tuntuisi luontevalta ajatella, että pilkat ovat merkkinä sen kaskeamisesta. Merkkipuut sijaitsevat sopivasti harjun ja suon vaihettumisvyöhykkeessä, joka olisi ymmärrettävissä kaskettavaksi sopivan alueen reunaksi.

Toisaalta merkkipuut toimivat usein kansanomaisen hautaustavan erityisinä paikkoina, joissa vainajan saattomatkalla pysähdyttiin levähdyspaikalle ja kaiverrettiin puunrunkoon vainajan kuolinaika, nimikirjaimet ja/tai risti. Usein karsittiin oksia, mistä termi karsikkopuu ja monet paikannimet, kuten Karsikkovaara aivan paikan lähistöllä. Merkkipuun luona vainajan uskottiin siirtyvän lopullisesti kuolleiden valtakuntaan, josta ei ollut paluuta elävien joukkoon. Olisiko tätä kautta kuljetettu vainajia haudattavaksi Suomussalmen kirkolle, jonne oli täältä vielä 30 kilometriä taivallettavaa? Vai oliko kalmisto jossakin saaressa lähempänä?

Maastotyömme liittyy Metsähallituksen koordinoimaan Paahde-LIFE-hankkeeseen (2014−2020), jossa toimitaan merenrantojen, dyynien, harjujen ja nummien luonnon ennallistamiseksi. Kaikkiaan 69 Natura 2000 -alueella ympäri Suomea poltetaan ja raivataan puustoa ja siirtoistutetaan uhanalaisia lajeja. Hoidettavilla alueilla ei ole säilynyttä rakennuskantaa, mutta niillä on harvakseltaan tunnettuja arkeologisia kulttuuriperintökohteita ja lisää tuntemattomia varmasti piilee maastossa.

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Jotta arkeologiset kulttuuriperintökohteet eivät vaarantuisi puuston polttamisen ja raivaamisen takia, hankkeen alkuvaiheessa hoitoalueista inventoidaan arkeologisesti ne, joilla on suurin arkeologinen potentiaali. Sellaisia on arvioitu olevan joka kolmannen alueen. Urakkaa helpottaa se, että hoitoalueiden joukossa on hiljattain hyvin inventoituja alueita. Ne voidaan katsoa riittävästi tunnetuiksi eikä niitä ole tarpeen haravoida toistamiseen.

Hankkeen arkeologiset miljööt ulottuvat saaristosta Sisä-Suomeen, Kainuuseen ja pohjoisessa Urho Kekkosen kansallispuistoon asti. Niinpä kulttuuriperintöäkin on laidasta laitaan. Kivikautisen asuinpaikan maanpinta on vuosituhansien kuluessa todennäköisesti kärähtänyt jo monessa metsäpalossa, eikä yksi lämpöpulssi lisää kaiketi enää haittaa – ellei sillä sitten ole vaikutusta termolumenesenssin mahdollisuuksiin ajoittamisessa. Mutta ilmeisen arkoja kulttuuriperintökohteita ovat sellaiset puut kuin Kaihlasharjussa: merkkipuut, konttipuut, telkän ja koskelon uutut ja muut puihin veistetyt tai kiinnitetyt merkit ja esineet. Monta sellaista ei ole vielä löydetty, mutta löydetyt ovat joka tapauksessa turvassa. Inventoinnin tulosten avulla voidaan ohjeistaa kulttuuriperintökohteiden rajaaminen Paahde-LIFEn hoitotoimien ulkopuolelle. Päällä kasvava puusto poistetaan, paikkojen yli ei ajeta koneilla eikä niitä peitetä hakkuujätteellä.

Paluumatkalla juna jyskyttää vauhdikkaasti etelää kohti. Selaan muistiinpanojani Kaihlasharjusta. Enin merkkipuiden kulttuurivarannosta on jo kadonnut: maahan ovat lahonneet monet sukupolvet ikihonkia, joihin takamaiden ihmiset veistivät palan omaa todellisuuttaan. Jäljellä on vielä joukko löydettyjä ja dokumentoituja puuyksilöitä, jotka voivat paljastaa jotakin paikkojen kulttuurisista merkityksistä luonnonresurssien jakamisessa ja käytössä. Ne myös havahduttavat siihen, miten heikoiksi ja haavoittuviksi paikkojen signaalit ovat himmenneet. Jokaisella signaalilla on merkityksensä ja suojeluarvonsa.

Kirjoittaja Tapani Tuovinen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija.

Lue lisää Metsähallituksen kulttuuriperintötyöstä

http://www.luontoon.fi/historiakohteet

http://www.metsa.fi/kulttuuriperinto

Mainokset

Mitä mietit?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s