Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2015

Kaiken takana on sauna

Teen nyt räikeän yleistyksen ja väitän, että jokainen Suomessa vähänkin kauemmin aikaa viettänyt on kylpenyt saunassa, sekä tietää mikä on löyly ja laude. Me tiedämme, että saunassa ei saa käyttäytyä sopimattomasti tai puhua politiikkaa. Ja meistä on aivan normaalia olla siellä yhdessä, hikisinä ja alasti.

775103_664206983607131_1659392178_o

Kansainvälisiä vapaaehtoisia Selkämerellä, Vekaran saaren vanhassa savusaunassa rankan työpäivän jälkeen. Kuva: Henrik Jansson, Metsähallitus

Käsityksemme saunasta rakennuksena on kuitenkin muuttunut ja kaventunut lyhyessä ajassa. Sauna on aikojen saatossa tarkoittanut paljon muutakin, kuin vain pesupaikkaa. Siellä on toki kylvetty, mutta myös asuttu, palvattu lihaa ja kuivattu vaikkapa maltaita. Siellä on synnytty ja pesty vainajat. Lyhyesti sanottuna: sauna on ollut kaiken keskipiste.

Perinteisesti sauna on ollut sisäänlämpiävä rakennus. Sisäänlämpiävä tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on tulisija, mutta ei ollenkaan savupiippua. Savu johdetaan ulos luukkujen tai esimerkiksi lakeisen, eli savupiippua muistuttavan, puisen hormin kautta. Saunamaiset rakennukset, eli savutuvat ja savupirtit ovat olleet aivan tavallisia asuinrakennuksia vielä 1900-luvun puolellakin ja usein, kun uutta taloa alettiin pykätä, rakennettiin ensimmäisenä savutupa, jossa asuttiin rakennusaika. Usein sauna on merkinnyt myös väliaikaista yöpymispaikkaa, kun kotiin on ollut työn ääreltä liian pitkä matka.

Salamajärven kansallispuistossa on asetuksella suojeltu Kauluksen niittysauna. Perimätiedon mukaan se rakennettiin alun perin venäläisvainojen aikaiseksi pakopirtiksi ja lähellä olevat paikannimet, kuten Pakosuo ja Pakokangas, voisivat hyvinkin tukea tätä. Nimensä se on tarinoiden mukaan saanut siitä, kun Vetelin kappalainen unohti saarnamatkallaan virka-asunsa irtokauluksen pakopirtille.

IMG_2804

Niittysaunassa yövyttiin heinänkorjuun yhteydessä. Sauna on pieni, yksihuoneinen rakennus, jossa on makuulaveri ja kiuas. Niittykulttuuri kukoisti Salamajärvellä 1900-luvun puoliväliin asti. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kauluksen niittysaunan rakennusaikaa ei tiedetä tarkalleen, mutta ovipielissä on kaiverruksia 1900-luvun alusta. Oletettavasti sauna on siis seissyt paikallaan jo ainakin sata vuotta. Niittysaunoja tarvittiin karjan talvirehun hankintaan. Perinteisessä maataloudessa karjatalous tukeutui luonnonniittyihin ja selvisi niiden antimilla talven yli, vaikka suoniittyjen sarakasvit eivät karjan suurta herkkua olleetkaan.

Patvinsuon kansallispuistossa, Kuikkaniemessä on 1800-luvun lopussa rakennettu kalasauna. Kuikkaniemen kalasauna edustaa rakennustyyppiään parhaimmillaan, sillä se ei suinkaan ole noussut harjakorkeuteensa ensimmäistä kertaa vasta Kuikkaniemessä, vaan toimittuaan ensin kenties jopa vuosikymmeniä Kontioniemellä pihasaunana. Eihän toki ollut syytä tehdä upouutta rakennusta vain takamaiden väliaikaiseksi yöpymispaikaksi!

IMG_5287

Kuikkaniemen kalasauna koko komeudessaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Kuikkaniemen kalasauna oli lähiseudun asukkaiden yhteiskäytössä. Saunalta käsin kalastettiin nuotalla ja saaliiksi saatiin yleisimmin muikkua. Kalasaunassa sisällä oli koko seinän mittainen, yhdestä puusta koverrettu kala-allas, jossa kalat lajiteltiin. Saalis suolattiin talven varalle ja perkeet annettiin karjalle. Yhteiskäytön myötä sauna toimi myös tapaamispaikkana ja erityisesti kesäiltoina nuotanveto alkoi muistuttaa jo lähes kansanjuhlaa, kun kyläläiset perhekunnittain saapuivat paikalle seuraamaan työtä.

IMG_5308

Kala-allasta Kuikkaniemen kalasaunassa ei enää ole, mutta hirsien väliin rakennettu, suuri kiuas on yhä paikallaan. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Saaristossa kalastajat pyysivät perinteisesti silakkaa. Vesien lämmetessä kalat pyrkivät yhä ulommas, syvempiin ja viileämpiin vesiin, jolloin myös kalastajat joutuivat asettumaan ulkoluodoille. Saaristossa kalasaunojen muodot ovat muuttuneet vuosien varrella paljon, sillä kaikki uudet suuren maailman hullutukset, kuten savupiiput, levisivät useimmiten juuri merenkulun myötä koko maahan. Sisäänlämpeäviä kalasaunoja tapaa tästä syystä saaristossa vain ani harvoin. Pääperiaatteet ovat kuitenkin säilyneet samoina; rakennuksissa on kiinteät sänkylaverit sekä tulisija, eli kaikki, mitä lyhyeen yöpymiseen tarvitaan. Saaristossa kalasaunoja, ja myöhemmin kalamajoja, käytettiin pääasiassa perhekunnittain, mutta hyviin tapoihin kuului, että ovet pidettiin lukitsemattomana, jotta hätään joutunut pääsi suojaan.

IMG_9069

Idän Räyhän kalamaja on merkittävä maamerkki Viasveden lahden suulla Selkämeren kansallispuistossa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

Myös rakennukset muuttuvat käyttötavan muuttuessa. Metsähallitus ja Selkämeren kansallispuiston ystävät ry kunnostivat syyskuussa 2014 vuonna 1959 rakennetun Idän Räyhän kalamajan  Selkämeren kansallispuistossa. Idän Räyhä on niin sanottu yhden miehen kalamaja, eli se on tehty kalastamisen tarpeisiin aikana, jolloin verkkojen käsittely onnistui yksin ja kalassa saattoi olla vaikka aivan itsekseen. Idän Räyhää ei kunnostettu asuinkäyttöön sopivaksi, mutta talkoilla varmistettiin sen säilyminen osana maisemaa.

Idän Räyhän kalamaja on monella tapaa jo nykyaikainen rakennus, eikä sitä ajatellessa todella tule ensimmäisenä mieleen sauna tai savupirtti. Pikemminkin se muistuttaa pientä kesämökkiä, eikä ihme, sillä monet entiset kalasaunat on ammattikalastuksen vähentyessä muutettu kesämökeiksi. Yhtä kaikki, Idän Räyhä nivoutuu pitkään ja monipuoliseen, takamaiden väliaikaisasutusten jatkumoon niittysaunojen, kalasaunojen, metsäsaunojen – ja monien, monien muiden erilaisten saunojen kanssa.

IMG_8976

Selkämeren kansallispuiston Idän Räyhän talkoissa, lakisääteisen alkaessa. Kuva: Hilja Palviainen, Metsähallitus

 

Kirjoittaja Hilja Palviainen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön suunnittelija.

Mainokset

Avotulen teko kielletty – muinaisjäännöksessä

Herään aamulla kajaanilaisessa hotellissa hyvissä ajoin. Varmistan vielä ennen aamiaista, että laitteiden akut ja vara-akut ovat ladatut ja kameran muistikortti on tyhjä. Kahdeksalta on sovittu tapaaminen kollegani Päivi Tervosen kanssa. Päivi on ala-aulassa vastassa ja kun hän peruuttaa Metsähallituksen auton parkkipaikalta, radiosta tulee kello 8:n äänimerkki. Työpäivä alkaa täsmällisesti.

Suuntaamme koilliseen ja käännymme runsaan tunnin kuluttua Raatteen tieltä metsäautotielle, joka kiertelee soita pohjoiseen päin Venäjän vastaisen rajavyöhykkeen reunaa noudatellen. Löydämme paikan jättää auto ja kävelemme umpeenkasvanutta tietä, kunnes tulemme rajavyöhykkeen merkkinä olevalle puomille: seis. Ei se mitään, meillä on kulkulupa voimassa ja Kainuun rajavartioston johtokeskus on perillä matkasuunnitelmastamme.

Astumme siis rajavyöhykkeelle, poikkeamme tieltä ja kävelemme syyshiljaisessa korpikuusikossa. Pidämme tietenkin samalla silmällä tatteja ja rouskuja, mutta ei, nyt on aivan liian kuivaa. Määränpäämme, suon keskellä oleva harju, tulee vähitellen näkyviin. Suon laidalla näemme ainoat ihmisen jättämät jäljet tähän mennessä: tuoreet saappaanjäljet johtavat suon yli. Arvelemme niiden kuuluvan kollegallemme Mikko Heikuralle. Hän on pari viikkoa aikaisemmin luontotyyppi-inventointia tehdessään havainnut kolmessa puunrungossa kaiverruksia ja puutappeja. Mikon ottamien valokuvien perusteella olemme tulleet dokumentoimaan paikan.

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Suon reunassa seisoo muutaman männyn ja kuusen ryhmä. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Ja sieltähän ne puut sitten löydämme, valoisasta ja kuivasta Kaihlasharjun rinteestä, jolta aukeaa näkymä puuttomalle suolle. Suurin osa männyistä on nuoria, mutta joukossa on harvakseltaan puuvanhuksia, joiden latvat kohoavat korkealle tähystämään suon yli. Suon reunan tuntumassa on kuusen ja kahden männyn ryhmä. Puiden erityislaatu on ollut tiedossa jo ennen meitä, sillä toiseen mäntyyn on ripustettu puukyltti, johon on veistetty teksti TÄMÄ PUU ON RAUHOITETTU. Männyissä on kirveellä veistettyjä pilkkoja, joissa on puun pintaan vuoltuja merkkejä ja lisäksi kuusen ja toisen männyn kylkeen on juntattu pystyyn puutapit. Pilkat ovat merkkipuun tunnusmerkkejä: alun perin männynkyljestä on silpaistu kaarna ja nila pois ja paljaaseen puupintaan on vuoltu nimi ja vuosiluku. Vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana uusia pilkkoja, vuosilukuja ja nimikirjaimia on usein kertynyt samaan runkoon samalla kun pilkkoja ympäröivä kaarna on alkanut kasvaa umpeen ja peittää pilkan paljasta aluetta.

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Kahden merkinnän välillä on kulunut aikaa 254 vuotta. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Dokumentoimme kaikkiaan 10 pilkkaa ja kaksi repun ripustuskoukkua. Vanhimmat vuosiluvut ovat 1706 ja 1863 ja nuorin tunnistettava 1960. Männyissä on myös kolme vuosilukua, jotka alkavat numeroilla 194, mutta viimeinen numero on kasvanut umpeen. Olisivatko sotilaat veistäneet pilkkoja sodan aikana, ehkä Raatteen tien taistelujen aikoihin? Päivi tietää kertoa minulle, että näin on todistettavasti tapahtunut.

Puuhun tehdyt merkinnät liittyvät merkityksellisiin tapahtumiin, henkilöihin, muistoihin, uskomuksiin, kulkureitteihin, omistuksin ja valtauksiin. Kaskenpolttajat veistivät puihin pilkkoja, sillä kaskettavaksi valittu alue vallattiin merkitsemällä aluetta rajaavat puut. Kaskialueille ovat ominaisia myös konttipuut, joihin lyötiin sopivalle korkeudelle puutapit ruokakontin ripustamista varten. Kaihlasharju on seitsemän hehtaarin kokoinen kuiva harjanne ja tuntuisi luontevalta ajatella, että pilkat ovat merkkinä sen kaskeamisesta. Merkkipuut sijaitsevat sopivasti harjun ja suon vaihettumisvyöhykkeessä, joka olisi ymmärrettävissä kaskettavaksi sopivan alueen reunaksi.

Toisaalta merkkipuut toimivat usein kansanomaisen hautaustavan erityisinä paikkoina, joissa vainajan saattomatkalla pysähdyttiin levähdyspaikalle ja kaiverrettiin puunrunkoon vainajan kuolinaika, nimikirjaimet ja/tai risti. Usein karsittiin oksia, mistä termi karsikkopuu ja monet paikannimet, kuten Karsikkovaara aivan paikan lähistöllä. Merkkipuun luona vainajan uskottiin siirtyvän lopullisesti kuolleiden valtakuntaan, josta ei ollut paluuta elävien joukkoon. Olisiko tätä kautta kuljetettu vainajia haudattavaksi Suomussalmen kirkolle, jonne oli täältä vielä 30 kilometriä taivallettavaa? Vai oliko kalmisto jossakin saaressa lähempänä?

Maastotyömme liittyy Metsähallituksen koordinoimaan Paahde-LIFE-hankkeeseen (2014−2020), jossa toimitaan merenrantojen, dyynien, harjujen ja nummien luonnon ennallistamiseksi. Kaikkiaan 69 Natura 2000 -alueella ympäri Suomea poltetaan ja raivataan puustoa ja siirtoistutetaan uhanalaisia lajeja. Hoidettavilla alueilla ei ole säilynyttä rakennuskantaa, mutta niillä on harvakseltaan tunnettuja arkeologisia kulttuuriperintökohteita ja lisää tuntemattomia varmasti piilee maastossa.

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Männyn koilliskylki on suojassa auringon UV-säteiltä. Kirveen veistojälki on säilynyt hyvin. Kuva Tapani Tuovinen / Metsähallitus

Jotta arkeologiset kulttuuriperintökohteet eivät vaarantuisi puuston polttamisen ja raivaamisen takia, hankkeen alkuvaiheessa hoitoalueista inventoidaan arkeologisesti ne, joilla on suurin arkeologinen potentiaali. Sellaisia on arvioitu olevan joka kolmannen alueen. Urakkaa helpottaa se, että hoitoalueiden joukossa on hiljattain hyvin inventoituja alueita. Ne voidaan katsoa riittävästi tunnetuiksi eikä niitä ole tarpeen haravoida toistamiseen.

Hankkeen arkeologiset miljööt ulottuvat saaristosta Sisä-Suomeen, Kainuuseen ja pohjoisessa Urho Kekkosen kansallispuistoon asti. Niinpä kulttuuriperintöäkin on laidasta laitaan. Kivikautisen asuinpaikan maanpinta on vuosituhansien kuluessa todennäköisesti kärähtänyt jo monessa metsäpalossa, eikä yksi lämpöpulssi lisää kaiketi enää haittaa – ellei sillä sitten ole vaikutusta termolumenesenssin mahdollisuuksiin ajoittamisessa. Mutta ilmeisen arkoja kulttuuriperintökohteita ovat sellaiset puut kuin Kaihlasharjussa: merkkipuut, konttipuut, telkän ja koskelon uutut ja muut puihin veistetyt tai kiinnitetyt merkit ja esineet. Monta sellaista ei ole vielä löydetty, mutta löydetyt ovat joka tapauksessa turvassa. Inventoinnin tulosten avulla voidaan ohjeistaa kulttuuriperintökohteiden rajaaminen Paahde-LIFEn hoitotoimien ulkopuolelle. Päällä kasvava puusto poistetaan, paikkojen yli ei ajeta koneilla eikä niitä peitetä hakkuujätteellä.

Paluumatkalla juna jyskyttää vauhdikkaasti etelää kohti. Selaan muistiinpanojani Kaihlasharjusta. Enin merkkipuiden kulttuurivarannosta on jo kadonnut: maahan ovat lahonneet monet sukupolvet ikihonkia, joihin takamaiden ihmiset veistivät palan omaa todellisuuttaan. Jäljellä on vielä joukko löydettyjä ja dokumentoituja puuyksilöitä, jotka voivat paljastaa jotakin paikkojen kulttuurisista merkityksistä luonnonresurssien jakamisessa ja käytössä. Ne myös havahduttavat siihen, miten heikoiksi ja haavoittuviksi paikkojen signaalit ovat himmenneet. Jokaisella signaalilla on merkityksensä ja suojeluarvonsa.

Kirjoittaja Tapani Tuovinen on Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija.

Lue lisää Metsähallituksen kulttuuriperintötyöstä

http://www.luontoon.fi/historiakohteet

http://www.metsa.fi/kulttuuriperinto

Seili. Matkan pää.

” Tauti on Jumalan rangaistus syntisestä elämästä!” Kustaa II Adolfin 1600-luvun alun käskykirjeellä komennettiin perustettavaksi leprasairaala Turun saaristoon. Seilin saarelle päädyttiin, ja sinne joutuivat leprapotilaiden lisäksi myös mielitautiset ja muut kroonikot. Ei ne mitään lääkärinhoitoa tarvitse – paloviinaa, parantavien lähteiden vettä ja Jumalan sanaa! Ne riittäkööt!

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan ristit heijastuvat Seilin kirkon ikkunasta. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Toivoton oli sairastuneiden kohtalo. Spitaali oli taudeista kammotuin, vaikka se leviää huonosti ja tappaa hitaasti (Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen). Tauti sai sairastuneet näyttämään kammottavilta – ihomuutoksia, löyhkäävä hengitys, hinkuva puhe, sormien ja nenän irtoaminen.

Heidät piti saada pois tavallisen kansan silmistä. Voiko enemmän lopulliselta tuntuvaa olla: potilaiden piti tuoda mukanaan Seiliin oman ruumisarkkunsa laudat, eivätkä he enää palanneet ulkopuoliseen maailmaan. Saaren kirkon ympäriltä he saivat viimeisen leposijansa. Ja toivottavasti myös rauhan.

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Hautausmaan aitaa. Kuva Hilja Palviainen / Metsähallitus

Kun pelätty lepra alkoi kadota Suomesta, saarella aloitti toimintansa hourujenhuone eli mielisairaala. Mielisairaita hoidettiin Seilissä vuoteen 1962 saakka.

Tutustumaan Seiliin

Tumma historia, mutta kaunis saari. Yhteysaluksella pääsee tutustumaan Seiliin ympäri vuoden. Museokirkko on avoinna kesäkaudella. Kirkko on Metsähallituksen luontopalvelujen hoidossa, ja sitä korjattiin viime kesänä.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.