Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2015

Hautaa minut sinne, mistä kurki lähtee lentoon

Kalmisto kauniilla rannalla

Ounasjoen virtaus vie ajatukset kauas menneisyyteen. Joen rannalla erottuu kuoppia, pieniä ja suurempia. Poismenneet haudattiin maan alle rakennettuihin hirsikehikoihin. Isommissa oli vainajia vierivieressä, pienemmissä kenties vain yksi.

Vainajaa oltiin viemässä veneellä ylävirtaan haudattavaksi. Matka oli raskas ja soutaja nukahti. Unessa vainaja ilmestyi ruumiinsoutajalle ja kehotti hautaamaan hänet ”siihen, missä kurki hyppää ja lähtee lentämään”. Näin kerrotaan Kittilän Kurjenpolven hautausmaan käytön alkaneen.

Olipa tarina totta tai ei, saivat 1700-luvun vainajat kauniille paikalle viimeisen leposijansa.

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen

Kurjenpolven hautausmaa kauniin Ounasjoen rannalla. Kuva Siiri Tolonen / Metsähallitus

Kiviä vainajan päälle tai tuhkat ripoteltuna maahan

Valkeakosken Rapolassa muinaiset vainajat saivat päällensä raskaan katteen. Tuhkatuille katsottiin hautapaikka ison kiven vierestä, ja sen ympärille kasattiin komea kerros kiviä. Erottuipa kauemmaskin, että tässä lepää poismennyt.

Tavat vaihtuvat hautaamisessakin. Reilun sadan vuoden päästä kalmisto ei juuri maan tasasta kohonnut. Vainajien tuhkat ripoteltiin matalan ja sekaisen kiveyksen kivien väleihin. Saatettiinpa vainajat polttaa suoraan kiveyksen päälläkin. Samassa kiveyksessä taisivat olla sekaisin koko suvun vainajien jäännökset.

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Rapolalaiset saivat viimeisen leposijansa kauniisen maisemaan. Kuva Aino von Boehm / Metsähallitus

Ruumiiden vetinen hauta

Lähes sadan ihmisten luut – miehiä, naisia, lapsia. Heidät haudattiin kostean niityn keskelle pieneen lampeen jo lähes 1400 vuotta aikaisemmin. Päättikö rutto heidän maallisen vaelluksensa? Oliko paikka köyhien tai orjien kalmisto? Todennäköisesti kuitenkin vain tapa haudata ihan tavalliset kansalaiset. Luiden seasta on löydetty paaluja, joilla vainaja painettiin pohjaan ja estettiin sitä nousemasta pintaan.

Isokyrön Leväluhdan vetinen vainajien leposija on askarruttanut jo 1600-luvulta lähtien. Kosteaa ympäristöä on vuosisatojen kuluessa kuivattu ojituksin, ja nykyisin paikka on viljelysmaiden keskellä.

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Leväluhdan kalmisto on nykyään viljelysmaiden keskellä. Kuva Päivi Tervonen / Metsähallitus

Luontopalvelut kalmistojen hoitajana

Rapola, Kurjenpolvi ja Leväluhta siirtyivät pari vuotta sitten Museovirastolta Metsähallituksen luontopalvelujen hoitoon. Niistä pidetään huolta poismenneitä kunnioittaen.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Karmeaakin karmeampia kohtaloita – kun ei vaan juoma loppuisi!

Ei ne viholliset, vaan olut

Keskiajan Länsi-Uudenmaan uljaan hallintokeskuksen, Raaseporin linnan kukoistus kesti 1300-luvulta 1500-luvulle. Se oli aikoinaan etelärannikon huomattavin sotilaallinen varustus. Hallitsijat vaihtuivat, oli sisällissotaa, merirosvoja, kapinallisia, tykkitulta. Välillä linna aiottiin jo hylätä, mutta vielä se pompahti pinnalle kuin ongenkoho.

Raaseporin rauniolinnan takaa kajastaa kelmeä kuu. Kuva Jukka-Pekka Ronkainen / Metsähallitus

Raaseporin rauniolinnan takaa kajastaa kelmeä kuu. Kuva Jukka-Pekka Ronkainen / Metsähallitus

Ei, sen lopullinen hylkääminen ei johtunut kiivaista taisteluista tai taitavista juonitteluista, vaan viimeinen niitti arkkuun oli olutkellarien sortuminen. Kymmeniä oluttynnyreitä tuhoutui tässä traagisessa onnettomuudessa!

Eipä naureta siellä! Onnettomuus oli tuona aikana kova kolaus. Linnan asukkaiden olutpäiväannos oli neljä ja puoli litraa olutta. Ajattelepa omalle kohdalle, jos on tuohon määrään tottunut ja yhtäkkiä saanti loppuu. Eihän sitä kerta kaikkiaan kestä.

Juomalla ei nälkä lähde

Kun nyt juomisesta aloitettiin, niin pysytään teemassa. Loviisan edustan Svartholman merilinnoituksesta olisi kerrottavana monta tarinaa. Valitsen sellaisen, jonka todenperäisyys on vähintäänkin kyseenalainen. Se ja sama, tarina on riittävän kutkuttava: Svartholmassa olisi aikoinaan ollut vankeja. Ehkä venäläisiä, ehkä ei. Ainakin linnoituksessa oli 1830-luvulla vankila. Se nyt siis kumminkin on totta. Vangeilla olisi ollut määräraha ruuan ostamiseen. Ostivat kuitenkin rahalla viinaa ja kuolivat nälkään. Sen pituinen se.

Kertoo tarinanakin jotain ihmisluonnosta.

Kalvas neito Svartholman linnoituksella. Kuva Elias Lahtinen

Kalvas neito Svartholman linnoituksella. Alkuperäinen kuva Elias Lahtinen

Kyllä on kohtelu huonoa – onneksi sentään on ranskalaista viiniä

Keskellä erämaata, jossain Ruotsin itämaan syrjäseudulla seisoi jykevä linna. Kajaaniksi paikkaa kutsuttiin. Linna oli vartioinut valtakunnan itärajaa jo 1600-luvun alusta lähtien.

Syrjäistä linnaa käytettiin 1620-40-luvuilla vankilana. Siellä virui melkein kaksikymmentä vuotta kuuluisa historioitsija Johannes Messenius. Voi miten ankeaa oli Johanneksen vankeusaika Kajaanissa! Kitkerästi hän valitti huonoa kohteluaan ja kärsimäänsä nälkää. Onneksi ei sentään viininjano päässyt yllättämään. Linnan tilikirjat nimittäin paljastavat, että Johannes sai kruunulta ylläpitonaan puoli aamia eli kolmekymmentä kannullista sekä espanjalaista että ranskalaista viiniä ainakin vuonna 1634.

Linnan muurit ovat paksut. Kuva Elias Lahtinen

Linnan muurit ovat paksut. Alkuperäinen kuva Elias Lahtinen

Rauniolinnat Metsähallituksen luontopalvelujen hoidossa

Luontopalvelut hoitaa Raaseporin ja Kajaanin rauniolinnojen sekä Svartholman merilinnoituksen lisäksi muun muassa Kuusiston rauniolinnaa ja Kärnäkosken linnoitusta. Eivätkä ne ole yhtään pelottavia paikkoja.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Ainako sitä on sodittu – eikö jo voitais lopettaa?

Ihmiset eivät vissiin osaa olla siivosti. Aina pitää vähintään nahista jonkun kanssa, saati sitten puolustautua, kahakoida tai sotia naapuria vastaan. Jos ei muuta, niin voihan sitä olla eri mieltä vaikka itsensä kanssa joinain päivinä.

Ihmisten sotaisuudesta on monenlaista merkkiä maastossa linnoista juoksuhautoihin.  Jos kahakoinnin historia kiinnostaa, niin tutustuttavaa kyllä riittää Metsähallituksen luontopalvelujen hoitamilla kohteilla. Voitaisiinpa vaikka saada ajatuksia siitä, että eikö jo kannattaisi sotimiset maailmassa lopettaa.

Aloitetaanpa esihistoriasta.

Muinaislinnat

Esihistoriallisen ihmisen puolustautumistarve näkyy muinaislinnoilla. Suomen suurimmalla muinaislinnalla Valkeakosken Rapolanharjulla oli aikoinaan kilometrinen puu- ja kivivarustus suojaamassa viholliselta. Sen kylkeen kerättiin sopivan kokoisia kiviä, joilla voitiin losauttaa vihollista kipeään paikkaan. Toinen muinaislinna kohoaa Sulkavan Pisamalahdella. Sinnekin piti kasata komeat kivivallit linnavuorelle pyrkijää estämään.

Valkeakosken Rapolan linnavuoren kivivallia. Kuva Elias Lahtinen.

Valkeakosken Rapolan linnavuoren kivivallia. Kuva Elias Lahtinen.

Rauniolinnat ja linnoitukset

Raaseporin tosi hieno linna pystytettiin keskiajalla kruunun keskuslinnaksi symboloimaan Ruotsin kuninkaan valtaa Suomessa sekä sotilaalliseksi tukikohdaksi. Tykit ja niitä käyttää osaava tykkimies jouduttiin kuitenkin lainaamaan alussa Tallinnasta.

Sotahuuto-boffaustapahtuma Raaseporin linnanraunioilla. Kuva Elias Lahtinen

Sotahuuto-boffaustapahtuma Raaseporin linnanraunioilla. Kuva Elias Lahtinen

Raaseporissakin oli jos jonkinlaista vallanvaihtoa ja nahinaa sen monisatavuotisen historian aikana.

Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus. Kuva Elias Lahtinen

Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus. Kuva Elias Lahtinen

Kärnäkosken linnoitus Savitaipaleella rakennettiin 1700-luvun lopulla osaksi Pietarin puolustusjärjestelmää Venäjän Ruotsin vastaiselle rajalle. Ei siellä kyllä koskaan oikeasti sodittu, mutta parempi niin. Svartholman merilinnoituksella Loviisan edustalla sen sijaan on värikkäämpi taisteluhistoria. Sen rakensi Ruotsi 1700-luvun puolivälissä turvaamaan valtakuntansa itärajaa. Venäläiset valloittivat sen Suomen sodassa ja englantilainen laivasto-osasto räjäytti sen Krimin sodassa 1855 (tiiättehän sen Oolannin sota oli kauhia, hurraa, hurraa, hurraa -laulun. Se liittyy tähän sotaan).

Svartholman merilinnoitus Loviisan edustalla. Kuva Elias Lahtinen

Svartholman merilinnoitus Loviisan edustalla. Kuva Elias Lahtinen

Tähän teemaan liittyy myös Kajaanin linna.

Maailmansodat

Niistä vasta onkin jälkiä joka paikassa. Etenkin jälkimmäisestä. On sekä suomalaisten että saksalaisten joukkojen jälkiä. Etenkään Lapissa niihin ei voi olla törmäämättä. Tankavaarassa Urho Kekkosen kansallispuistossa on saksalaisten Petsamon Nikkelin suojaamiseksi tekemä Schutzwall-puolustusasema. Siellä on korsua, tykkiasemaa, poteroa, juoksuhautaa ja vieläkin näkyy ampumalinjoja, joilta on raivattu puista alaoksia.

Schutzwall-puolustusaseman juoksuhautaa Tankavaarassa. Kuva Pasi Rautio

Schutzwall-puolustusaseman juoksuhautaa Tankavaarassa. Kuva Pasi Rautio

Toiseen maailmansotaan liittyvät myös kansallispuiston kolttakentät, joille Petsamon kolttia asutettiin kun alue menetettiin Neuvostoliitolle.

Patsasaitta Suomujoen kolttakentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva Tapio Tynys.

Patsasaitta Suomujoen kolttakentällä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva Tapio Tynys.

Tutustumaan sotimisen historiaan

Näihinhän pääsee tutustumaan. Kannattaa vilkaista osoitteesta http://www.luontoon.fi/historiakohteet mihin kannattaa mennä, ja aloittaa tutustuminen kohteiden verkkosivuilta. Sitten voi suunnata paikan päälle tunnustelemaan tarkemmin sotimisen historiaa. Ihan rauhassa.

Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.