Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2014

Korvatunturin kulttuuriperintöä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Korvatunturi. Kuva: Timo Reinvuo/Metsähallitus

Tarina Korvatunturista Joulupukin asuinpaikkana sai alkunsa v. 1927, kun Markus-setä kertoi Yleisradion Lasten-tunti –ohjelmassa Joulupukin asuvan Korvatunturilla Savukoskella. Korvatunturi sijaitsee nykyään Urho Kekkosen kansallispuistossa rajavyöhykkeellä, ja sinne pääsee hiihtämään tai patikoimaan rajavyöhykeluvalla. Myös alueella toimiva matkailuyritys Kemihaaran Loma järjestää moottorikelkkamatkoja Korvatunturille. Mutta mitä kulttuuriperintöä Korvatunturin suunnalta tunnetaan, tietysti itse tunturin lisäksi? Hiilimiiluja, joissa muinaiset tontut valmistivat hiiliä tuhmille lapsille?

Nuorttijoella. Kuva: Metsähallitus

Nuorttijoella. Kuva: Metsähallitus

Urho Kekkosen kansallispuiston reunalla sijaitseva Nuorttijoki on vanha kulkureitti, jota pitkin on kuljettu Venäjälle. Reitti kulki Kemijoen yläjuoksulta Vouhtujoelle ja sieltä maitse vedenjakaja-alueen yli Sotataipaleen kohdalta. Sotataipaleelta päädyttiin Sotajoelle ja sieltä Nuorttijoelle, jota pitkin päästiin laskemaan Venäjälle. Reittiä pitkin ovat mukaan kulkeneet kauppiaat ja muut matkalaiset sekä kertoman mukaan myös suomalaiset ja venäläiset sotajoukot. Nykyään Nuorttijoen alueella voi vaeltaa 40 km pituisella Nuorttin retkeilyreitillä.

Jaurujoen varrelta on löydetty pyyntikuoppia. Kuva: Petteri Polojärvi/Metsähallitus

Jaurujoen varrelta on löydetty pyyntikuoppia. Kuva: Petteri Polojärvi/Metsähallitus

Alueella on metsästetty ja kalastettu tuhansia vuosia. Vanhasta peuranpyynnistä alueella kertovat pyyntikuopat ja lihan säilytykseen tarkoitetut kivistä ladotut purnut. Vanhoja pyyntikuoppia on löydetty esimerkiksi Keskihaaran ja Naltiohaaran risteyksestä, Vieriharjun tuvan suunnalta sekä Jaurujoelta. Pyyntikuoppia on käytetty Suomessa kivikaudelta aina 1800-luvulle asti. Pyyntikuoppia kaivettiin sellaisille alueille, joissa peurat luontaisesti liikkuivat. Peurat voitiin ajaa kuoppiin esimerkiksi hangasaitoja avulla. Kuopat voitiin myös naamioida niin, että pahaa-aavistamattomat peurat putosivat kuoppiin.

Kruununleimapuu Nuorttijoella. Kuva: Sami Viljanmaa/Metsähallitus

Kruununleimapuu Nuorttijoella. Kuva: Sami Viljanmaa/Metsähallitus

Nuorttijoen eteläpuolella on 1900-luvun alussa suunnitelluista savotoista muistona suuria leimikoita. Kaadettavaksi tarkoitettujen puiden kylkeen tehtiin kirveellä pilkka, johon lyötiin leima. Alueelta leimattiin yli 50 000 puuta. Vedenajakaja-alueen takan olevat puut oli tarkoitus uittaa Nuorttijokea pitkin Venäjälle, mutta ensimmäinen maailmansota keskeytti savottasuunnitelmat. Suomen itsenäistyttyä puut jäivät Nuorttille kaatamatta, koska järkevää kuljetusreittiä ei enää ollut. Metsähallituksen kruununleimalla merkittyjä puita voi nähdä Nuorttin reitin varrella esimerkiksi Voittinkönkään kohdalla. UK-kansallispuiston toteutumattomien savotoiden jäännöksistä voi lukea lisää täältä.

Manto-ojan autiotupa kunnostettiin vapaaehtoistyönä. Kuva: Siiri Tolonen/Metsähallitus

Manto-ojan autiotupa kunnostettiin vapaaehtoistyönä. Kuva: Siiri Tolonen/Metsähallitus

Toisen maailmansodan jälkeen Venäjän vastaiselle rajalle rakennettiin uusi poroaita estämään porojen pääsy rajan taakse. Monet alueen tuvista ovatkin alun perin poromiesten rakentamia. Esimerkiksi Manto-ojan autiotuvan rakensivat v. 1955 Armas Toivainen ja Jussi Ollila aitatyömaan tukikohdaksi. Tupa toimii nykyään autiotupana, ja se kunnostettiin viime kesänä vapaaehtoistyönä.

Hyvää joulunaikaa ja alkavaa vuotta Luonto ja kulttuuri -blogin lukijoille!

Siiri Tolonen

Kirjoittaja työskentelee Metsähallituksella Lapin luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelijana.

Mainokset

Korjauskurssilla Selkämeren kansallispuistossa

Selkämeren kansallispuiston rakennusperintöä korjattiin kesällä 2014  vapaaehtoisten ja kurssilaisten voimin Munakarissa, Säpissä ja Idän Räyhällä. Ensimmäisen kohteen kimppuun käytiin jo kesäkuussa, Metsähallituksen ja Porin kesäyliopiston järjestämällä korjausrakentamisen kurssilla. Kurssin aikana tutustuttiin kalamajaperinteeseen sekä korjausrakentamisen periaatteisiin ja tekniikoihin kunnostamalla kalamajojen viimeistä vaihetta edustava, 1970-luvulla rakennettu Munakarin kalamaja kansallispuiston käyntikohteeksi ja päivätupakäyttöön.

Alla korjausrakentamiskurssille osallistuneen Taina Reunasen tuntemuksia Munakarissa vietetystä viikosta.

 

Tältä Munakarin kalamaja näytti  30.10.2013.

Tältä Munakarin kalamaja näytti 30.10.2013. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Tuntoja Selkämeren kansallispuiston, Munakarin saaren kalamajan korjausrakentamiskurssilta Porin Ahlaisista

9.- 13. kesäkuuta 2014

Sain keväällä 2014 sähköpostia Porin seudun kansalaisopistosta:

– Lähde Metsähallituksen Korjausrakentamiskurssille Porin Ahlaisiin, Munakarin saareen. Siellä Selkämeren kansallispuistossa kunnostetaan viikon aikana vanha kalamaja päivätuvaksi retkeilijöiden käyttöön.

Kalamaja oli vuorattu puukuitulevyillä, jotka keräsivät seinärakenteeseen kosteutta. Rakenneavauksen myötä alta paljastui lähes priimakuntoinen alkuperäinen laudoitus, joka päätettiin kunnostaa.

Kalamaja oli vuorattu puukuitulevyillä, jotka keräsivät seinärakenteeseen kosteutta. Rakenneavauksen myötä alta paljastui lähes priimakuntoinen alkuperäinen laudoitus, joka päätettiin kunnostaa. Kuva:Metsähallitus/Hilja Palviainen

 

Kiinostukseni heräsi heti! Kymmeniä kertoja olen vuosien varrella pohjoisessa retkeillessäni viivähtänyt patikointireissuilla erilaisissa Metsähallituksen autiotuvissa. Kuva- ja tunnemuistot vilisivät mielessä… Pitkän patikointipäivän kuluessa alkaa autiotuvan katto häämöttää horisontissa. Jo katon näkeminen antaa voimia, tsemppaa eteenpäin, sillä kohta saan painavan rinkan selästäni, voin levähtää, tehdä tulet ja tankata eväillä väsynyttä kroppaani. Kaminan tulen lämmittäessä autiotupaa voimat elpyvät ja autiotupa tarjoaa hipihiljaisen tyyssian yön yli. Aamulla taas jaksaa jatkaa polulla eteenpäin ja kiitollisin mielin kokemus kaikesta autiotuvalla eletystä tallentuu lähtemättömästi muistojen sopukoihin.

Voisinko nyt olla vuorostani mahdollistamassa yhden päivätuvan kuntoon saattamisessa…? Olisiko minusta siihen…? Uskaltaisinko lähteä kokemaan uutta, tuntemattomien ihmisten kanssa? Pystyisinkö?

Miksen pystyisi?

Vanhan peilioven käsittelyä lämmitetyllä vernissalla.

Munakarin kalamajan ulko-ovena toimivan, vanhan peilioven käsittelyä lämmitetyllä vernissalla. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Ilmoittauduin kurssille, ja jo pelkkä ajatus osallistumisesta antoi mukavaa nipistelyä vatsan pohjalle, kysymyksiä, hyvän olon tunnetta, jännitystäkin. Kesäkuun 9.päivän lähestyessä aloin epäillä….mitä kaikkea saisinkaan tehtyä koti- ja mökkimaisemissa viikon aikana…onkohan osallistuminen tässä kohtaa viisasta, enhän tunne porukasta ketään ja olen mielestäni poropeukalo rakennushommissa, voisinko vielä perua osallistumiseni?

Kuitenkin osallistumista kannattavat ja houkuttavat tunteet onneksi voittivat ja sunnuntaina 8.6 pakkailin sitä sun tätä kamppeeksi tulevalle viikolle. Varhain maanantaiaamuna 9.6. lähdin ajelemaan sankassa aamu-usvassa kohti Poria. Ajaessani kutkuttava odotus ja into, jännityksen epävarmuus myllersivät sisälläni.

Olin kuitenkin aivan varma, että tämä on juuri nyt minulle tarkoitettu – alkukesän aistimista tunti- ja päivätolkulla suolaisen meren sylissä, hämmästyen arjen ihmeellisyyksiä. Olin valmis epävarmuustekijöihin, uuden opetteluun ja omien rajojen tutkailuun. Varhaisaamu ja kesäluonto juhlisti kulkuani kohti seikkailua! Reposaaren kohdalla käännyin Ahlaisiin ja sitten Anttooran rantaan, mistä lähdettäisiin veneellä Munakarin saarelle, ulkomeren äärelle.

Rannassa porukka saapui paikalle ja pakkauduimme veneeseen varovasti tunnustellen ja toisiimme tutustuen. Merimatkan maisema oli kietoutunut sankkaan usvaan ja matkasimme kipparin ohjastaman veneen kyydissä ulkomeren äärelle Munakarin saarelle puikkelehtien kivikkoisten vesien halki.

Saarella aisti heti vahvasti luonnon, sen kasvit ja linnut. Olimme kuin tunkeutujia niiden rikkumattoman elämän keskelle tullessamme. Tavarat purettiin ja kokoonnuimme kalamajaa katsastamaan.

Hilja, kurssin ope, kertoi lyhyesti viikon urakkamme. Kalamajan kunnostus veneretkeilijöille autiotuvaksi, grillin ja huusin rakentaminen niin valmiiksi kuin mahdollista.

Vaurioituneiden vuorauslautojen poistoa.

Vaurioituneiden vuorauslautojen poistoa. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Siitä hetkestä alkoi tunnista ja päivästä toiseen jatkuva värikäs uurastus. Ensin purimme vanhaa ja pilaantunutta, käyttökelvotonta, vaarallistakin kasaten ja säkittäen roskia poisvietäväksi ja osin poltettavaksi paikan päällä. Välillä ansaitut lepohetket Hiljan ja muidenkin keittämän nokipannukaffeen ja omien eväiden merkeissä. Evästauot kukin vietti tavallaan…kuka varjoon vetäytyen vähän syrjemmälle, kuka nuotiopaikan ääressä istuskellen. Toiset heittäytyivät pitkäkseen rankaansa leppuuttaen, toiset lähtivät saarta kiertämään. Ja kun eväistä ja tauosta oli voimaannuttu, jatkui uurastus kalamajan kunnostuksen parissa.

Kahvitauon paikka!

Kahvitauon paikka! Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Kalamajan kunnostuksen edetessä päänsisäinen matka kulki omia reittejään. Ensin karisi kaikki turha, pilaantunutkin, käyttöön kelpaamaton tauhka hartioilta ja hihansuista tuulen ja hien mukana ulkomerelle – sinne vaan, hei hei! Eletyn elämän jäljet, koetut kerrokset ja pöly saivat kyytiä. Tuli autuaallista tyhjää, vapaata tilaa omalle itselle, sille minulle, joka haluaa asua itsessäni, ilman arjen rutiineja, päätöksentekoa, stressiä, pakkoja, liian kireitä aikatauluja. Ulkomeren saarella kurssilaisena sai tarvitsemaansa etäisyyttä arkeen, kotiin, sukulaisiin, kaikkeen tuttuun. Tuntui hyvältä hypätä viideksi päiväksi uuteen rooliin. Kehon- ja sielun kuva sai tilaa ja aikaa hahmottua omannäköisekseen kaikessa rauhassa ja omalla tavallaan.

Kurssin edetessä oppi uusia asioita ja sai tehdä ruumillista työtä, välillä ei niin omilla mukavuusalueilla, välillä riemusta kiljahdellen, syvää sisäistä tyytyväisyyttä tuntien – Jesss!! Osaan, onnistun, opin ja innostun. Miten tarpeellisia asioita ne ovatkaan ei vain lapsille, vaan myös meille aikuisille.

Ikkunan kittausta

Matti kittaa ikkunaa. Harjoitus tulee tarpeeseen, sillä kotona odottaa parikymmentä kunnostusta vaativaa puitetta! Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Päivä päivän jälkeen palasimme aamulla kalamajalle ja iltapäivän lähtöhetki tuli aina vain nopeammin. Korjausrakentaminen eteni purkuhommista, korjaamiseen, hiomiseen, paikkaamiseen ja rakentamiseen. Tutustuimme kylmäpuristetulla pellavaöljyllä ja -maalilla puuoven käsittelyyn, ikkunakitin tekemiseen pellavaöljystä ja liitujauhosta, lattian paikkaamiseen lautoja sahaamalla, naulaamalla, rakennuslevyjen mittaamiseen ja naulaamiseen lattiaan ja kattoon. Pikkuhiljaa huusi kohosi, kalamaja sai uudet räystäslaudat ja seinälautojakin uusittiin, katon ruoste hioutui ja sai Ferrexiä pintaansa. Lopulta kalamaja maalattiin heleällä vaaleanpunaisella värillä ja rakennettiin kamina ja grilli.

Joka päivä sai kokea uusia asioita, haastaa itsensä turvallisessa ilmapiirissä. Aina oli apua ja opastusta tarjolla, kun vain osasi sitä pyytää. Hommia riitti, vaikka olinkin katto- ja tikapuille kiipeämisessä rajoitteinen.

Vuorausksen puhdistusta ennen uuden, alkuperäistä sävyä vastaavan vaaleanpunaisen maalin levittämistä.

Vuorausksen puhdistusta ennen uuden, alkuperäistä sävyä vastaavan vaaleanpunaisen maalin levittämistä. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen

Iltaisin keho oli fyysisesti väsynyt ja saunan löylyjen jälkeen uni kutsui varhain puoleensa. Viikko oli väsymyksestä huolimatta monella tavalla voimaannuttava, käsillä tekeminen oli kehoa ja mieltä hoitavaa ja parantavaa, se antoi iloa ja itseluottamusta. Oli kuin olisi auennut uusi ikkuna johonkin, mistä ei vielä tiedä.

Kotimatkalla perjantaina ajelin vesisateessa ja tuulessa.

Mielessä tallentuneena tuttu merimaisema, saariston luonto, iholla vielä tuulen tuntu, auringon lämpö ja valo, vesisadekin. Sisälläni kupli hykerryttävän hyvä ja levollinen olo.

Olin kuin kunnostamamme kalamaja, remontoitunut, kasvoni pessyt ja valmiimpana jatkamaan eteenpäin matkalla nimeltä elämä!

 

Reunasen Taina

Munakarin kalamajan korjausrakennuskurssilainen

Taina paikkaamassa lahonnutta lautalattiaa.

Taina paikkaamassa lahonnutta lautalattiaa. Kuva: Metsähallitus/Hilja Palviainen