Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2014

Haamuretkeilijä syyskuussa Auttikönkäällä

Ruska oli hieno, kun vierailin Rovaniemen kupeessa sijaitsevalla Auttikönkäällä. Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvan Auttikönkään metsä on niin vanhaa, että sitä voidaan kutsua ikimetsäksi. Alueella ei ole koskaan tehty varsinaisia hakkuita, ja ihmisen jälki näkyy vain retkeilyreiteissä ja niihin liittyvissä rakenteissa. Retkeilyä palvelevia rakenteita olikin juuri uusittu. Arvostin kovasti hienoja infotauluja, joissa selvitettiin paikan historiaa ja merkitystä vanhana kulkureittinä. Tieto ennen tapahtuneista asioista antaa mukavasti perspektiiviä niille rakenteille, joita reitillä on yhä nähtävillä. Aikajänne asettaa myös ihmisen ja yhteiskunnan kehityksen aikajanalle. Se on terveellistä.

Auttikönkäällä pysähdyin miettimään harjateräksisiä rakenteita ja tunnustelemaan niitä jalan alla. Alitajunta oli tehnyt asian parissa töitä jo toista vuotta. Nyt oma mielipide asiaan kirkastui ja varmistui.

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Auttikönkään retkeilypolulla oli harjaterästä ja puurappusia. Saman reitin varrella, samanlaisessa ympäristössä. Reitin alkupään rappusiin harjateräsrakenne tavallaan sopi ja oli turvallinenkin, koska se ei ollut liukas. Mutta koska teräsrallien ritilän välistä näkyi kirjavien lehtien täplittämä maa läpi, korkeuserojen ja kunkin yksittäisen rappusen alun ja lopun havaitseminen alaspäin mennessä oli vaikeaa ja vaati keskittymistä. Rapun etureunaa tulisi korostaa jotenkin enemmän, jotta askelmat erottuisivat paremmin.

Harjaterästä on käytetty reitin rakenteisiin varmaankin siksi, että se on kestävää eikä vaadi paljoa huoltoa. Varmasti harjateräs onkin ikuista. Mutta siksi sillä kävellessä ei tunne olevansa osa luonnon kiertokulkua. Sen sijaan olo on vähän kuin kävelisi ikuisella asfaltilla, irtonaisena ympäröivästä luonnosta.

Metallikaiteet ja -rakenteet sopivat rakennettuun ja betonoituun ympäristöön, mutta luontoon ne eivät imagoltaan mielestäni sovi.

Harjateräs polunpohjana on liki ikuista. Miten meidän ympäristömme on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana? Miten meidän luontoarvomme ovat muuttuneet reilun sadan vuoden aikana? Mitä me arvostamme luonnossa sadan vuoden kuluttua ja miten meidän luontomme muuttuu sadassa vuodessa? On täysin mahdollista, että se paikka, johon nykyisellä tietämyksellä ja arvomaailmalla haluamme polun, on tulevaisuudessa täysin mahdoton polun paikka. Maisema elää luonnon muutoksista, emmekä voi tietää millaista näkymää katsomme vuosisatojen kuluttua.

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Kuva: Metsähallitus / Erkki Ollila

Luonnossa juuri mikään ei ole loppujen lopuksi pysyvää tai ikuista. Eikä sinne pidä liiemmälti viedä sellaista, mikä ei luontoon kuulu. Luonnon kiertokulku saa olla ja näkyä myös polun rakenteissa, puisissa pitkoksissa. Hiekka ja sorakin ovat luontevia polun pohjana.

Auttikönkäällä vierailtuani olen varma. En pidä metalliralleja luonnossa hyvänä ratkaisuna.

Suomessa pitäisi suosia enemmän puurakentamista. Onhan puusta tehty jo autokin. Pidetään ne pitkoksetkin puisina.

Teksti: Haamuretkeilijä

Auttikönkään luontopolun reitillä, könkään padon portaissa käytetty materiaali on kierrätysromusta sulatettua terästä. Teräsrakenteiden elinkaari on jopa 200 vuotta ja ruosteensävyssään se verhoutuu maastoon hyvin. Rakenne ei ole puun tapaan liukas, se on lähes huoltovapaa ja purettavissa uudelleen käytettäväksi.

Metsähallituksen luontopalvelut rekrytoi vuonna 2013 haamuretkeilijöitä (mystery shopper, quality hunter) yhteistyökumppaninsa Suomen Ladun jäsenistöstä. Haamuretkeilijät retkeilivät omatoimisesti ja anonyymisti kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tehtävänään arvioida ja auttaa kehittämään retkikohteita. Retkitarinat on kirjoitettu haamujen tarinoiden pohjalta.

Heinätöitä ja hylättyjen rakennusten varjoja

Heinäkuussa Jussarön saarella luonnonsuojelulle pyhitettiin kaksi hikistä ja heinäistä keskikesän päivää. Tammisaaren saariston kansallispuistoon kuuluvalla saarella Kullakojanin mökki on ainoa rakennus, joka on jäljellä aiemmin paikalla sijainneesta luotsikylästä. Pienen mökin ulko-ovelta eteen levittäytyy perinneniitty. Umpeen kasvamisen estämiseksi ja luontotyypin suojelemiseksi niitty kaipaa vuosittaista hoitoa.

MökkiJussarö_9610_19x28cm300dpi_JKostet

Kuva: Metsähallitus / Jari Kostet

Niityn tavalliset kesätyöläiset, lampaat, viettivät välivuotta, joten laitumen heinän niittäminen, haravointi ja pois kuljettaminen jäivät tänä vuonna kokonaisuudessaan kaksijalkaisten perinnemaiseman hoitajien vastuulle. Kiitettävän kokoisen alueen niittotalkoisiin osallistui pienehkö vapaaehtoisten joukko, mutta lopputulos oli sitäkin vakuuttavampi. Intohimoisten luonnonsuojelijoiden aikaansaavuutta ei kannata koskaan aliarvioida. Vai mitä voi päätellä siitä, että seitsemän ihmistä hoitaa aikailematta viidelletoista ihmiselle suunnitellut työt?

Vapaaehtoiset ovat korvaamaton apu kansallispuistojen ja muiden suojelualueiden hoidossa – valmiita tarttumaan haravaan, viikatteeseen, lapioon tai mihin työvälineeseen nyt ikinä antaakseen panoksensa suomalaisen luonnon hyväksi. Motivaation lähteitä vapaaehtoisen luonnonhoitotyön tekemiseen on paljon. Toiset haluavat osallistua itselleen tutun kohteen hoitoon, toiset tutustua uusiin alueisiin ympäri maata. Hyötyliikunta, luontomatkailu ja vapaaehtoistyö sekoittuvat sulavasti toisiinsa, ja työ yhteisen päämäärän hyväksi tuo myös ihmiset yhteen. Väitteet yhteisöllisyyden katoamisesta tuntuvat talkoiden aikana melko kaukaisilta.

Parhaimmillaan vapaaehtoisuus on huima voimavara niin työn tarjoajalle kuin tekijällekin. Tutkitusti vapaaehtoistyön arvo kuusinkertaistuu siihen sijoitettuun summaan nähden. Myös vapaaehtoistyön tuottamat hyvinvointivaikutukset ovat kiistattomia. Useimmiten talkootyöstä jää käteen paljon muutakin kuin kipeät lihakset.

Vaikka luonnolla on ollut aina erityinen rooli elämässäni, ovat luonnonhoitotalkoot minulle uusi tuttavuus. Tutustuimme toisiimme vasta tänä kesänä. Mahdollisuus osallistua erilaisten luontokohteiden ja kulttuuriympäristöjen hoitoon on ollut avartava. Maisemaa kunnostaessa ymmärtää kulttuurin ja luonnon välisen suhteen aivan uudella tavalla, kun historia ja nykyisyys asettuvat vierekkäin.

Kuva: Metsähallitus / Jari Kostet

Kuva: Metsähallitus / Jari Kostet

Vaikka Jussarö sijaitsee ulkosaaristossa, se on iso ja metsäinen. Saari jakautuu kahteen osaan: itäpuolella maisemaa on muokannut vahvasti kaivostoiminta, kun taas länsipuoli on luonnonsuojelualuetta. Saaren omaleimaisuutta vahvistavat vanhojen metsien lisäksi hylätyt kaivostyöläisten asuinrakennukset, joita on hyödynnetty myös kaupunkisodankäynnin harjoittelualueina.

Saarella historia ja luonto punoutuvat kiinni toisiinsa. Kullakojanin mökin haurastuneet, pastelliset paperitapetit, 60-luvulla toimineen kaivoksen muokkaama ympäristö ja puolustusvoimien jäljiltä jääneet rakenteet piirtävät kaaren saaren menneisyyteen. Kaiken kehystää luonto: punamusta louhosmurska alkaa sulautua maisemaan, hylätyt rakennukset kadota puuston varjoihin. Jussarön kallioisilta rannoilta avautuvassa saaristomaisemassa on jotain ajatonta.

Kuva: Metsähallitus / Jari Kostet

Kuva: Metsähallitus / Jari Kostet

Jotain ajatonta on myös siinä, että ihmiset ovat valmiita keskeyttämään arjen – tai loman – kiireensä tarjotakseen apuaan. Kulttuuri, yhteiskunta ja myös luonto elävät jatkuvassa muutoksessa, mutta on asioita, jotka vaikuttavat ikuisilta. Kuten ihmisten pohjimmainen halu toimia yhteisen hyvän puolesta.

Teksti: Maija Talja

Metsähallituksen luontopalvelut on osaltaan ylläpitänyt suomalaista talkooperinnettä jo yli 30 vuoden ajan. Erilaisia talkoopäiviä ja -leirejä järjestetään vuosittain kymmeniä, ja esimerkiksi vuonna 2013 Metsähallituksen luontopalvelujen organisoimaan vapaaehtoistyöhön osallistui yli 2500 henkilöä.