Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2014

Kajaanin linnan menneisyys ja tulevaisuus

Kajaaniin alettiin rakentaa 1600-luvun alussa Ruotsin kuningas Kaarle IX käskystä Euroopan pohjoisinta linnaa. Sen tehtävä oli turvata Ruotsin itärajaa. Linna on edelleen olemassa Kajaaninjoen maisemassa.

Linna rakennettiin kahdessa vaiheessa. Vuosina 1604-1619 sen pääosan muodosti harmaakivinen kehämuuri, johon liittyi kaksi pyöreää tykkitornia. Ylävirran puoleinen torni oli vahvistettu kahdella nelikulmaisella linnakkeella. Asuminen tapahtui sisäpihan puutaloissa. Pietari Brahen käskystä linna uudistettiin 1660-luvulla ajan vaatimusten mukaiseksi. Sen puolustuskykyä parannettiin korottamalla linnan muureja maavalleilla. Samalla sisäpihan puutalot korvattiin neljällä kivitalolla.

Linna tuhoutui Suuressa Pohjan sodassa keväällä 1716. Venäläiset piirittivät linnaa viisi viikkoa ja lähtiessään räjäyttivät linnan. Muurit romahtivat ja niiden päällä olleet maavallit täyttivät raunioituneen linnan. Linnaa ei rakennettu uudelleen.

Kajaanin linna. Kuva Outi Ritvanen/Vastavalo

Kajaanin linna. Kuva Outi Ritvanen/Vastavalo

Linnan vaiheet myös rauniona ovat mielenkiintoiset. Niihin liittyy monenlaista draamaa: esimerkiksi Keisari Aleksanteri I:n käynti elokuussa 1819 tai linnan komendantin tyttären onneton rakkaustarina ja siitä seuranneesta tapahtumasarjasta johtuva Anna Greta Trolinin mestaus vuonna 1746.

Keskellä kaupunkia oleva rauniolinna on kiinnostanut aina tietysti kaupunkilaisia, mutta myös taiteilijoita, lehtimiehiä ja tutkijoita. Linnanraunioista otetuista valokuvista huomaa, kuinka niiden olemus on muuttunut ajan kuluessa. Kivikehä on elänyt ja kaupunkilaiset ovat hakeneet tarveaineita linnasta omien kaupunkitalojensa perustuksiin. Muutoksia on tapahtunut myös osana raunioiden tutkimustyötä.

Arkeologiaa ja korjausrakentamista

Raunioiden tutkimus ja korjaushistoria kertoo hyvin – eikä kohteen näkökulmasta aina niin onnistuneista – eri ajan tavoista korjata tai toteuttaa arkeologisia kaivauksia.

Ensimmäisen kerran raunioitunutta linnaa korjattiin ja tutkittiin 1890-1892. Tuolloin raunioita madallettiin ja sortuneita muureja paikattiin tiilimuurauksella, mikä on jälkeenpäin arvioitu epäonnistuneeksi ratkaisuksi. Samanaikaisesti tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa löydettiin 500 esinettä, joista osa esineistä on nähtävillä Kainuun Museon perusnäyttelyssä. Tähän ajankohtaan liittyy myös linnan uudelleen rakentamiseksi tehty arkkitehti Jac. Ahrenbergin suunnitelma. Suunnitelma on sittemmin nähty mallina ja ihanteena sille, mitä linna voisi olla. Seuraava korjaus raunioilla tehtiin vuosina 1910–11.

Linnan osalta alkoi uusi vaihe, kun vuonna 1845 rakennettu silta korvattiin betonisella, paremmin ajoneuvoliikennettä kestävällä sillalla vuonna 1937. Tämä silta määrittää raunioituneen linnan olemusta yhä tänäkin päivänä – osittain rauniot peittäen ja alistaen linnan maisemallisesti lähes siltapalkkien asemaan!

Linnasta kertovaa historiaa on menetetty paljon, osittain myös kovakouraisissa arkeologisissa kaivauksissa. Raunioita ovat rapauttaneet vuosisatojen aikana muun muassa maantiesiltojen rakentaminen ja vahvistaminen.

Raunio vai linna?

Linnan rakentaminen oli ”valtion suurin rakennushanke” Pohjois-Suomessa. Sen merkitys rakentamisaikana oli suuri, sillä rakentaminen vaati myös paikallisten talonpoikien työpanosta. Heillä oli lähes koko 1600-luvun velvollisuus osallistua rakentamiseen kuusi päivää vuodessa – siinä oppi paljon rakentamistekniikkaa, kiven ja puun työstämistä. Rakentamisesta lähtien linna on ollut Kajaanin (perustettu 1651) ja koko maakunnan kannalta merkittävä.

Kysymys rauniolinnan olemuksesta on aina herättänyt keskustelua. Onko rauniolinna raunio vai linna? Kajaanin linnan olemassa olo idän ja lännen välissä on jo sinänsä merkityksellinen. Raunioituneena se kertoo myös kaukaisista konflikteista ja poltetun maan taktiikasta.

Raunioituneita linnoja on rakennettu uudelleen eri puolilla Eurooppaa. Rakentamisilla on saatu palautettua ainakin osittain se mikä menetettiin. Paljon on vettä virrannut Kajaaninjoessa siitä hetkestä kun linna tuhoutui 298 vuotta sitten. Tietoa linnan olemuksesta on matkan varrella menetetty paljon. Mitä oikein rakentaisimme uudelleen? Voidaanko linna hoitaa raunioina paremmin? Mielestäni voidaan.

Museoviraston vuosina 2000–2008 toteuttamat tutkimus- ja korjaustyöt työt ovat esimerkki raunioiden hyvästä hoidosta. Tiedon keruu, sen arviointi ja käyttö raunioiden hoidossa ovat lähtökohta hyvälle hoidolle. Tavoiteltava tila on mielestäni se, että rauniolinna on turvallinen käyntikohde, joka kertoo historiaansa mielenkiintoisella tavalla. Linnaan liittyvää tietoa on tuotava paremmin esille myös itse kohteella.

Keskellä kaupunkia sijaitseva linna voisi toimia nykyistä paremmin kaupungin yhteisenä tapahtumapaikkana ja olohuoneena. Sitä kehittäkäämme yhteisin aineellisin ja aineettomin resurssein.

Kajaanin linna siirtyi vuoden 2014 alussa Museovirastolta Metsähallituksen luontopalvelujen hoitoon.

Päivi Tervonen
Kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija
Pohjanmaan luontopalvelut

Aittoja, kammeja ja matalia kattopalkkeja

Tenojoen rannalla Utsjoella on valtakunnallisesti arvokas rakennuskokonaisuus, Välimaan asuinkenttä. Se on hieno esimerkki jokikalastukseen ja karjanhoitoon keskittyneistä saamelaistiloista. Tilan perusti Antti Jouninpoika Warsi perheineen isänsä vanhojen kalavesien äärelle vuonna 1866. Vuosien varrella pihapiiriin rakennettiin useita rakennuksia, kuten lato, aittoja ja kammeja. Warsin perhe ei kuitenkaan ollut ensimmäisiä paikalle asettuneita – kentältä kartoitetut kodanpohjat kertovat vieläkin vanhemmasta asutuksesta.

Vuoden 2014 alussa tilan hallinta siirtyi Museovirastolta Metsähallitukselle. Siirto liittyi valtion kiinteistöstrategiaan ja työryhmien selvityksiin ja esityksiin, joiden mukaan valtion kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kiinteistöjen omistus järjestettiin uudelleen. Olin mukana Metsähallituksen, Museoviraston ja Saamelaismuseo Siidan yhteisessä Välimaan katselmuksessa maaliskuun lopussa. Tavoitteenamme oli todeta rakennusten nykytila ja keskustella korjauksista, joista ensimmäisiä on suunniteltu aloitettaviksi jo ensi kesänä. Edellisistä korjauksista onkin jo vierähtänyt kolme vuosikymmentä. Muita pohtimisen aiheita olivat pihan muinaisjäännösalue, sen huomioiminen korjaustoimenpiteissä ja tilan esineistö.

Katselmusjoukkio. Lumikenkiäkin oli varattu, mutta ei niitä maltettu kenkiin asettaa.

Katselmusjoukkio. Lumikenkiäkin oli varattu, mutta ei niitä maltettu kenkiin asettaa. Kuva Pirjo Rautiainen

Matka Utsjoelle ei ollut aivan lyhyt, mutta pitkän ajomatkan tuntua häivyttivät hienot maisemat matkan varrella. Saariselän tunturitiellä tuulen kuljettama lumi häivytti kauniisti horisontin rajoja. Inarijärven kauniilla tieosuudella ihastelimme jyrkkäpiirteisiä rantoja ja Utsjoentiellä jäähän ja jääpuikkoihin peittyneitä kallioseiniä.

Välimaan päärakennus vasemalla. Kuva Paula Pelttari

Välimaan päärakennus vasemalla. Kuva Paula Pelttari

Utsjoen kylällä vietetyn yön jälkeen pakkauduimme autoihin ja lähdimme kohti Välimaata. Lyhyen loppumatkan kahlasimme jalan, vaikka lumikenkiäkin kulkemisen avuksi tarjottiin. Olin jo aiemmin kirjoittanut Välimaasta, tarkastellut sitä kartalta ja kaukaa otetuista kuvista, mutta eihän se toki ole sama kuin nähdä se omin silmin. Kylläpä olikin ihastuttavia rakennuksia erityisen hienolla paikalla! Millaistakohan elämä täällä oli 1800-luvulla? Kuinka kaukana olivat lähimmät naapurit? Onkohan vastarannalla Norjassa asunut ketään, jolle olisi voinut huudella kuulumisia?

Päärakennuksen alla olevaa kellarin sienikasvustoa tarkastamassa. Kuva Pirjo Rautiainen

Päärakennuksen alla olevan kellarin sienikasvustoa tarkastamassa. Kuva Pirjo Rautiainen

Kaksihuoneisen päärakennuksen matalat kattopalkit ja ovenkarmit saivat ainakin minut kumartelemaan. Rakennuksessa oli paljon pohtimista – miten lattia kannattaa avata alapohjan tarkistamiseksi? Mitä tehdään miljööseen sopimattomille johtojen koteloinneille ja eteisen valaisimille? Ovatko takkojen muuraukset kunnossa? Tuvan kellari oli päässyt melkoisen huonoon kuntoon. Sen sienikasvustot eivät varmastikaan ole aiemmin päässeet yhtä kovan salamavalotulituksen kohteeksi. Yläpohjan kuvaamisen apuna käytettiin perinteistä hartioillenousutekniikkaa.

Puistomestari Aimo Leppäkangas tutkii arvoaitan alapohjaa ja nurkkakiviä. Kuva Pirjo Rautiainen

Puistomestari Aimo Leppäkangas tutkii arvoaitan alapohjaa ja nurkkakiviä. Kuva Pirjo Rautiainen

Päärakennuksen katsastamisen jälkeen kaikki yksitoista henkilöä hajaantuivat ympäri pihamaata kurkistelemaan kuka mihinkin aittaan ja kammiin. Arvoaitaksi kutsutussa aitassa pohdiskeltiin, onko tila aivan sovelias vanhojen arvokirjojen säilytykseen. Verkkoaitassa ihasteltiin, kuinka verkot ja kalastusvälineet näyttivät aivan käyttövalmiilta, vaikka olivatkin varmasti roikkuneet käyttämättöminä jo kymmeniä vuosia. Kun puistomestari ryömi aitan ulkoseinää pitkin lattian alle kurkistelemassa, joku kuvasi turvekaton kaiteita. Vinttikaivon kannen vankkuutta tutkittiin myös, tosin se piti ensin kaivaa lumesta.

Verkot olivat edelleen hyvässä järjestyksessä verkkoaitassa. Kuva Paula Pelttari

Verkot olivat edelleen hyvässä järjestyksessä verkkoaitassa. Kuva Paula Pelttari

Kattoja lukuun ottamatta aitat olivat kohtuullisessa kunnossa. Joitain niistä on syytä nostaa nurkkakiville ja oikaista. 1980-luvulla rekonstruoitu kammi todettiin vankkarakenteiseksi, joskin katon kuntta oli hieman valunut ja seinistä löytyi korjattavaa. Toinen pihamaan kammi oli jo valitettavasti päätynyt niin huonoon kuntoon, että se todettiin suorastaan vaaralliseksi – olisiko se turvallisinta romahduttaa hallitusti vai jätetäänkö se sijoilleen maatumaan? Kuinka varoituskylteistä siinä tapauksessa saataisiin tarpeeksi selkeät ja näkyvät?

Vanhan vinttikaivon kannen vankkuutta selvitetään. Kuva Paula Pelttari

Vanhan vinttikaivon kannen vankkuutta selvitetään. Kuva Pirjo Rautiainen

Kaiken kaikkiaan Välimaan katselmus tuotti hyviä keskusteluja ajankohtaisista asioista ja yhteisen näkemyksen tulevista korjaustoimenpiteistä.  Lisäksi saimme paljon uutta kuvamateriaalia rakennusten tilasta, vaikka lumi vielä joitain rakenteita peittikin.

 

Kirjoittaja Paula Pelttari toimii Metsähallituksen Lapin luontopalveluissa kulttuuriperinnön erikoissuunnittelijana

Mitäs metäs tapahtuu, kun mätäs on pikkuisten ukkeleiden valtaama?

”It is weird when you start to see colors differently. You understand green colors of grass and moss like newer before” (Chelsea Sparks, Kentucky, USA)
DSC_4779
Torstaina 10.4. Evon retkeilyalueelle saapui yli kolmenkymmenen korkeakouluopiskelijan kansainvälinen ryhmä kokeilemaan mitä uutta kulttuurin tulkinnat metsäluonnossa tuovat luontokokemukseen. Ryhmällä oli mukanaan ideakortteja, joissa inspiraatiota tuottaa suomalainen taide ja kulttuuriperintö. Tehtävänä oli lavastaa taideteoksia metsäluonnossa ja valokuvata tulkinnat. Apuna ryhmällä oli esimerkiksi pieniä ukkoja, joista lavastettiin miniatyyritaideteoksia tai tilanteet saattoi näytellä. Rajoituksena ei ollut kuin mielikuvitus ja metsäluonnon kunnioitus: ”Meillä oli tehtäviä, mutta saimme kuvata vapaasti ja luoda uutta ilman ennakkorajoituksia. Samalla katsoin ympäristöä tarkemmin ja uteliaammin.” (Wilma Niskanen)

Tuulinen ja viileä sää pääsi hieman yllättämään ryhmän, vaikka aurinko paistoikin upeasti. Tästä johtuen alun odotukset eivät olleet ihan niin korkealla kuin olisi voinut. Yllättävän nopeasti tunnelma kuitenkin lämpeni. ”Kolmen kilometrin aarniometsäkierros sujui tosi nopeasti ja oli kiva. Matkalla olevalla suolla olimme kuin Floridassa, sillä aurinko paistoi lämpimästi. Upea sää kruunasi päivän. Kun otimme kuvia, jouduimme tarkkailemaan luontoa uudella silmällä. Tämä kokemisen tapa sopii erityisesti ulkomaalaisille, jotka samalla tutustuvat Suomen luontoon ja taiteeseen.” (Anna Vaccari)

Yksi merkittävimpiä näkökulman muutoksia oli metsän pienten yksityiskohtien näkeminen uudella tavalla. Kivien ja kantojen muodot, maaperän eri värisävyt ja metsän siivilöimä auringonvalo loi näkymiä, jotka saattoivat nousta jopa luonnon suuruuden kokemuksen yläpuolelle. Myös alueen rikas kulttuurihistoria nivoutui osaksi luontoa. Tosin uittoperinteen kuvittaminen tuotti mukanaan yhdet märät espanjalaisjalat, joita kuivattiin urakalla nuotion lämmössä ja vilu suli nauruksi.

Kansainvälinen retkipäivä Evolla oli osa keväällä lanseerattavaa luontopalvelua, jossa retkeilyalueiden käyttäjät pääsevät laajemminkin kokeilemaan, kuinka luonto ja kulttuuri kietoutuvat uudenlaisiksi luontokokemuksiksi – ja myös jakamaan kokemuksiaan muiden retkeilijöiden ja luonnosta kiinnostuneiden kanssa. Tehtäväkortteja ja esimerkiksi ”miniatyyriukkeleita” tulee jakoon ainakin Evon, Kylmäluoman ja Napapiirin retkeilyalueille sekä läheisiin majoituspalveluihin. Palvelun nettisivut aukeavat toukokuun alussa ja sinne kuka tahansa voi ladata kuvia omista metsäisistä taidetulkinnoistaan. Palvelun toteuttaa yhteistyössä Metsähallitus ja Humanistinen ammattikorkeakoulu Euroopan sosiaalirahaston tuella.
MätäsMetäs –nimellä kulkevaan palveluun pääsee tutustumaan jos nyt Facebook –sivuilla osoitteessa http://www.facebook.com/matasmetas. Käy tykkäämässä, niin pääset mukaan kulttuurimatkalle metsään. Ainakin Yhdysvaltalainen vierailijamme Chelsea Sparks jäi koukkuun: ”Haluan kokeilla samanlaista taiteen ja luonnon yhdistämistä omalla kotiseudullani Kentuckyssa. Siellä luonto on erilaista, mutta uskon idean toimivan sielläkin.”
Timo Parkkola, TKI-päällikkö, Humak