Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2013

Merellistä kulttuuriperintöä hoitamassa

Kierrettyäni alkukesän Katanpään linnakesaaren rakennuksia ja selvitettyäni niiden korjaustarpeita tuli juhannussunnuntaina aika pakata villapaidat, aurinkorasva ja työvaatteet kapsäkkeihin – edessä olisi kaksi viikkoa saarella kansainvälisellä talkooleirillä! Ammattienglannin opinnoista huolimatta ajatus korjaustyön ohjaamisesta englanniksi toi pientä lisäjännitystä. Pelot olivat kuitenkin turhia, sillä aina on aidassa matalampiakin kohtia jotka etsivä kyllä löytää: ”I don´t remember what this is in English, so from now on I am going to call it `taltta`.” Kokemuksen tuomana vinkkinä: vinha käsien pyörittely ja erilaiset demonstraatioäänet tuovat myös oivallista lisäpontta jos sanat loppuvat kesken.

 Leiri pidettiin Selkämerellä, Uudenkaupungin edustalla Vekaran saarella ja korjauskohteena oli 1800-luvulla rakennettu kalastajatilan päärakennus. Talkoolaiset osallistuivat leirin aikana vuoroin rakennusperinnön ja luonnon hoitoon. Rakennuksesta purettiin lahonnutta ulkovuorausta ja asennettiin uutta sekä kunnostettiin hirsikehikkoa. Lisäksi rakennuksen eri osia pintakäsiteltiin rautavihtrillillä, vernissalla ja pellavaöljymaalilla sekä hylkeentraanilla terästetyllä ja tietenkin paikalla itse keitetyllä keltamultamaalilla.

Työtä riitti seinärakenteiden lisäksi myös ikkunanpuitteiden, lasikuistin ikkunoiden sekä karmien parissa. Talkoolaiset tekivät puitteiden ja karmien kunnostuksessa kaikki työvaiheet pohjatöistä aina kitin valmistukseen ja kittaamiseen itse, eikä lopputulos ollut, näin länssuomalaiseen tapaan ilmaistuna, lainkka huano!

Työ eteni reippaasti ahkerien talkoolaisten ansiosta, vaikka leiriläisten kokemustausta oli hyvin erilainen; joukosta löytyi puuseppä, mutta myös suurkaupungin poika, joka ei ollut koskaan aiemmin pitänyt sahaa kädessään. Koko porukkaa leimasi innokas ja epäröimätön asenne, jonka avulla vähäpätöisemmät esteet, kuten kokemattomuus, oli äkkiä ohitettu. Työn ohella Selkämeren ulkosaaristo näytti parhaat puolensa keskikesän seisovina helteinä ja valoisina kesäöinä. Tunnelmaa loivat myös saarella luonnonhoitotöitä laiduntaen hoitaneet lampaat, peseytyminen savusaunassa, yöllä ulappaa halkonut Isokarin majakan valo sekä leirikokkimme Tuomon herkulliset eväät ja saaren kalastajaperinnettä jatkavan Matin kummitustarinat esi-isistään.

Vekarasta suuntasin auton nokan parin päivän tauon jälkeen kohti Pohjanmaata ja Raippaluotoa, josta lähdimme Vaasan puistonjohtaja Kari Hallantien ja Metsähallituksen puusepän Pekka Hipin kanssa kohti Västra Norrskärin saarella olevaa luotsitaloa. Yli tunnin merimatkalla pääsimme välittömästi aitoon myrskyluodon tunnelmaan, sillä tuulen voimakkuus oli 16m/s ja aallokko sen mukainen! Työt aloitimme vasta seuraavana päivänä sillä perille päästyämme saari toivotti meidät vielä tervetulleiksi kaatamalla valtamerellisen vettä niskaamme.

Keskityimme ensin luotsituvan ikkunoihin, mutta nälkä tunnetusti kasvaa syödessä ja lopulta myös saarella olevan kasarmirakennuksen ikkunoista iso osa tuotiin Raippaluotoon kunnostettavaksi. Lisäksi oli hyvää aikaa tarkastaa muita, tulevia korjaustarpeita ja tehdä pieniä paikkauksia saaren muihin rakennuksiin.

 Seuraavalla viikolla kunnostimme puitteita Raippaluodon Sommarössä. Kunnostustyöstä ilmoitettiin paikallisissa lehdissä ja kiinnostuneita saapuikin paikalle mukavasti. Osalla vierailijoista oli oma urakka tulossa, toiset olivat lähteneet katsomaan paikkaa ja ottamaan selvää, mistä oikein on kysymys. Teimme sen minkä viikon aikana ehdimme ja loput ikkunat jäivät Pekan harteille.

Samaan työhön ryhdyttiin syksyllä myös Selkämerellä, Porin edustalla Säpin majakkasaarella sekä Vekarassa. Molemmista haettiin huonokuntoisimpia ikkunoita ja Säpistä myös muutama ovi, jotka kunnostetaan talven aikana mantereella. Norrskärin luotsitalon ikkunat saatiin syyskuussa jo kunnostettuina takaisin paikalleen ottamaan vastaan ulkomeren syysmyrskyt!

Karmin maalausta Norrskärillä/ Hilja Palviainen

Karmin maalausta Norrskärillä/ Hilja Palviainen

Metsähallitus järjesti Vekaran leirin yhteistyössä Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n kanssa (http://www.kvtfinland.org/)

Mainokset

Haamu löytöretkellä uusissa maisemissa

Perheen syysretkelle oli vain päivä aikaa. Haamun kotoa on hirmu pitkä matka kaikille valtion retkeilyalueille. Lisäksi lähimmän kansallispuiston Salamajärven hienot reitit on koluttu jo useasti ja hyviksi todettu. Niinpä haamu päätti etsiä aivan uuden retkikohteen luontoon.fi -sivustolta.

Kuva0008

Retkikohdehaun
alueeksi valittiin Etelä-Pohjanmaa & Keski-Suomi, toiveena kallioita ja rotkoja, toisaalta suotkin ovat haamun suosikkeja. Pari vaihtoehtoa löytyi: Kulhanvuoren rinkulainen luontopolku vei voiton Levanevasta oikeastaan vasta retkelle lähdön aamuna. Retkiaamuna oli kylmänkostea sää ja Levanevan pitkospuut olisivat takuuvarmasti olleet liukkaat saapasjaloilla kulkea, lisäksi reitti olisi ollut edestakainen. Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistokin olisi ollut paremmalla kelillä sopiva kohde, mutta lyhykäinen vain kahden kilometrin pitkospuulenkki ei riittävästi houkutellut pitkälle ajomatkalle. Täysin uuden retkikohteen valinta oli yllättävänkin helppoa nettipalvelun kautta.

Haamun nuorin retkikaveri, jo 7 v., on tottunut retkeilemään monenlaisissa maastoissa. Toinen retkikumppaneista onkin jo yli 60 v., kun taas haamu on likimain tasan puoli vuosisataa kartuttanut retkikokemuksiaan kaikenlaisissa maastoissa. Kumppanusten retki toteutui siis upeassa syyssäässä 29.9.2013 ennestään tuntemattomassa luonnonsuojelukohteessa.

Kuva0013

Kulhanvuorelle kulkeminen sujui mutkitta. Ajoreitti valittiin navigaattorilla. Mukaan oli lisäksi tulostettu ajo-ohjeet Luontoon.fi –palvelusta. Ohje piti kyllä tulkita ikään kuin väärästä suunnasta, koska emme tulleet Jyväskylästä päin, vaan tietä numero 58 pohjoisen suunnasta. Navigaattoria uskoen löysimme Konttimäentien alun ja ohjeiden mukaan pysäköintialueen.
Nuorin retkeläinen kiipesi innoissaan heti katsomaan opaskartasta tarkempaa reittiä. Alueen maastokartta oli myös Retkikartta.fi –palvelusta tulostettuna mukana. Kartan avulla aioimme suunnistaa loppupäivän, mutta reitti oli merkitty maastoon niin hyvin, että olisimme pärjänneet ilmankin. Oli kartasta kyllä reitillä kiva vilkaista, missä kohden ollaan menossa ja millaista maastoa on edessäpäin.

Kuva0021

Pysköintipaikalta on muutama sata metriä tulentekopaikalle, jossa on myös reitin ainoa kuivakäymälä. Kesän jäljiltä normivessa oli epäsiisti. Esteetön vessa oli sen sijaan aivan erinomaisen siisti ja puhdas, tosin sinne ei olisi mahtunut edes pienen rollaattorin kanssa, koska kuivikkeita oli samassa tilassa ainakin kolme isoa jätesäkillistä. Reitti parkkipaikalta Kulhankoskelle on leveä ja helppokulkuinen. Pöytä ja penkki ovat jo melko iäkkäät, mutta nuotiopuita oli riittävästi ja paikka todella kaunis ja rauhallinen.

Luontopolku sopii normaalikuntoisille aikuisille sekä omin jaloin tai rinkassa mukana kulkeville lapsille. Poikanen hyppi riemusta nähtyään ensimmäisen vilauksen Iso-Musta –järven rannan tuntumasta löytyvästä taukopaikasta ja hienosta maisemasta.

Reitti oli merkattu maastoon puihin maalatuilla keltaisilla reittimerkeillä. Lapsesta oli hauska etsiä merkkejä puista, etenkin alkumatkasta, kun polku ei ollut niin yksiselitteinen. Kulhanvuoren laella pidimme juomatauon, ihailimme huikeita maisemia ja ihmettelimme jälkiä entisistä ajoista.

Kulhanvuoren historiasta kertova opastaulu oli irronnut telineestään, mutta vuorenhuipulla ja luettavissa se kuitenkin vielä oli. Retki jatkui kohti suojelualueen vanhoja metsiä. Kuusikossa oli muutaman kerran pysähdyttävä poimimaan suppilovahveroita ja lampaankääpiä. Ennen rotkoa on myös Lamminkankaan erakoiden asuinpiiri. Opastaulun luettuamme jätimme reput hetkeksi selästä ja tutkimme ympäristöstä, missä mitäkin rakenteita oli joskus sijainnut.

Mukana kannetun retkikirveen hamarapuolella saatiin liukastumisvaarasta varoittava kyltti ripustetuksi oikeaan asentoon ja matka jatkui lapsen mielestä koko retken parhaaseen eväspaikkaan eli Syväojanrotkoon. siellä kuviteltiin vuohien kiivenneen pitkin rinteitä ja erakoiden säilöneen ruokiaan kylmiin kivenkoloihin paannejääseinämän kupeeseen. Rotkossa oli paljon kaatuneita puita. Muutama polkua reunustava kaide oli kärsinyt kaatuneista puista, mutta muuten reitti oli hyvässä kunnossa.

Kuva0025

Matkalla rotkosta Kulhankoskelle keräsimme hallavahakkaita ja ihmettelimme kääpiä, sieniä, jäkäliä, sammalia, muurahaiskekoja, tikkoja ynnä muita monenmoisia luonnonihmeitä. Pieni-Musta -lampeen laskevan puron oli majava joskus padonnut ja yrittänyt kai nostaa myös Pieni-Mustan veden korkeutta. Lammen rantaa kulkeva pitkospuupolku oli korvautunut ylempänä rannalla kulkevalla polulla. Pitkospuupätkiä oli yhä käytettävissä ja lapsesta niillä oli jännä juosta, onneksi eivät olleet liukkaita. Valtavan haavan kohdalla Kulhankosken rannalla majavan suuruudenhulluus oli laantunut ja puunkaato jäänyt kesken. Kulhankosken ranta oli noin neljäs paikka, johon nuorimmainen olisi omien sanojensa mukaan voinut rakentaa oman talonsa.

Kuva0068
Kuva0030

Iso-Musta –järven rantaan teimme nuotiotulet, nautiskelimme hiljaisuudesta  ja söimme loput eväät.  Nuorimmainen yritti myös onkia isoja mustia ahvenia, mutta ne eivät varmaan erityisemmin pitäneet ruisleivästä.

Kuva0073

Kuva0064

Kuva0082

Kotiin palasimme auton takakontti täynnä sieniä, vähän karpaloita ja hyvillä retkimuistoilla latautuneina. Uusien polkujen etsiminen onnistui loistavasti, jopa vanhin retkeläinen oli sitä mieltä, että kokemus kannattaisi toistaa.

Retkiterveisin,

Haamuretkeilijä

Metsähallituksen luontopalvelut on rekrytoinut haamuretkeilijöitä (mystery shopper, quality hunter) yhteistyökumppaninsa Suomen Ladun jäsenistöstä. Haamuretkeilijät retkeilevät omatoimisesti ja anonyymisti kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tehtävänään arvioida ja auttaa kehittämään retkikohteita. Lisätietoja haamuretkeilystä