Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2013

Missä kuljimme kesän

Kankaita, soita, tuntureita, lehtoja, risukoita, hyttyshelvettejä, unohtumattomia hetkiä ja maisemia, auringon paahdetta, hyhmäistä tihkua, vanhoja metsätyömaita, sotatantereita, uittomiesten kulkureittejä, muinaisia asuinsijoja ja paljon muuta.

???????????????????????????????

Arkeologi Ville Laurila menossa paremmalle rannalle. Kuva Mitja Nousiainen

Touko-kesäkuussa alkanut kulttuuriperintöinventointien kenttätyökausi valtion talousmetsissä on hiljalleen päättymässä. Etelässä vielä tehdään joitakin maastotyöpäiviä, mutta Lapissa on jo lumi maassa ja kenttäkamppeet kuivumassa ensi kesää varten.

Arkeologeista, metsureista ja harjoittelijoista koostuneet tutkimusryhmämme kartoittivat ja tutkivat maastoa jälleen kymmenen joukon voimin. Metsätalousmaata inventoitiin reilut 600 000 hehtaaria ja kohteita kartoitettiin noin 2000. Inventoinnit ulottuivat Etelä-Suomesta Lappiin ja kulttuuriperinnön koko kirjo tuli esiin.

Kittilästä löytyi ennestään tunnetun Taatsin seidan ympäristöstä yllättäen täysin tuntematon suuri pyyntikuopparyhmä sekä asuinpaikkaa merkitseviä liesilatomuksia. Kainuusta löydettiin lukuisia kivikautisia asuinpaikkoja ja satoja tervahautoja, Satakunnasta toistasataa hiilimiilun jäännöstä ja paljon muuta.

???????????????????????????????

Harjoittelija Aki Hakonen tallentaa vasotuskodan paikkatietoja Sodankylässä. Kuva Siiri Tolonen

???????????????????????????????

Pyyntikuoppia Kittilän Rääpyspalossa. Kuva Taisto Karjalainen.

autokuvahannalta

Autollakin pääsee?

Metsätalousmaiden kulttuuriperintöinventoinnin edistymistä ja sen ”tuhansia tarinoita” voi  seurata blogistamme http://kulttuuriperintoinventointi.blogspot.fi/ sekä twitteristä https://twitter.com/KMOArchaeology

Jouni Taivainen

erikoissuunnittelija

Metsätalous, Kestävä kehitys

Pala Karjalaa, pala menneisyyttä

Karhusen kalasauna, Metsähallituksen autiotupa Suomussalmen Murhijärvellä on pala Vienan Karjalaa Kainuun takamailla. Samalla tämä hirsinen kalasauna kertoo elämänmuodosta joka on katoamassa ihmisen arjesta. Kalamajaan vetäydyttiin päiväkausiksi kalastusta varten polkujen ja veneen avulla noin kilometrin päässä olevasta Kuivajärven vienankarjalaisesta kylästä vielä 1950-luvulla.

1700-luvulla rajan takaa Vienan-Karjalasta asutuksensa saaneet Suomussalmen Kuiva- ja Hietajärven kylien rakennukset poltettiin osana talvisodan taisteluita. Kylästä etäämmällä, Murhijärven saaressa olevat kalamajat jäivät polttamatta. Se antaa kohteille vielä oman erityisarvonsa.

Kalamajoilla, joita saaressa on kolme, on Kainuun vienalaiskylien historiassa oma pieni, mutta mielenkiintoinen lukunsa. Karhusen kalamaja on rakennettu 1930-luvulla perheen kalastuspaikaksi, samoin sen vieressä oleva runonlaulaja Domna Huovisen (1878-1964)  kalamaja.  Kolmas, lautarakenteinen Saavisten kalamaja on 1950-luvulta. Karhusen kalamaja on nykyisin Metsähallituksen hallinnassa. Se on pyöröhirsinen yksihuoneinen pulpettikattoinen rakennus. Alun perin siinä on ollut kiuas, nykyisin kamina. Rakennuksessa oli ensin lautakatto, välillä huopakate. Lautakatto rakennettiin uudelleen vanhan mallin mukaan kesällä 2002, kun rakennukselle tehtiin Metsähallituksen työnä konservoiva peruskunnostus.  

Erityisesti Domna Huovisen sekä Karhusen kalamajat ovat suora jatkuma alueen vanhasta yksinkertaisesta hirsirakentamisesta, jolla on monisatavuotinen perinne. Rakennuksen käyttöön liittyy monia mielenkiintoisia tarinoita, seuraavaksi yksi kiehtovimmista.  Vuonna 1960, 82 vuotias Domna kävi hyvästelemässä kalamajat häntä kymmenen vuotta nuoremman kalakaverin

Moarie Karhusen kanssa. Tästä reissusta kirjoittaa Moarie Karhusta haastatellut akateemikko Pertti Virtaranta vuonna 1972 seuraavasti:

”Hos satakkah taikka paistakkah”, kalaan oli päästävä, kuvaili Moarie ystävänsä halua. Urheasti Domna tarpoi 8 kilometrin raskaan polkutaipaleen. Yöksi mummot pääsivät Murhijärven saareen kalapirttiin. Ja kalaa tuli taas kontit täyteen. Ennen kotiin lähtöä vielä verkot kuivattiin ja lähtökahvit keitettiin – ja Domna hyvästeli kalarantansa. Moarie kertoi: Menin edeltäpäin veneeseen vettä viskaamaa ja verkkoja asettamaan lähtökuntoon. Domna istahti rantakivelle tulisijan ääreen ja alkoi äänellä itkeä. Ensin passipoitteli järven ja sen ”kaunehet säyneäkalaset ”, sitten kiitteli lämpimän pirtin kiukaineen ja vihdoin minutkin, kalakumppaninsa, joka hänet, vanhan on ottanut matkaansa, hoitanut ja kuljettanut”. Niin päättyi yksi aikakausi.

Murhijärven luonnonsuojelualueella sijaitseva Karhusen kalamaja siirtyi Metsähallituksen hallintaan vuonna 2002. IMG_0019 (2)

Päivi Tervonen

Erikoissuunnittelija

kulttuuriperintö

 

Lohenpyrstöjä ja koirankauloja

Jonkun mielestä arvokkaita vanhoja rakennuksia ovat linnat ja kartanot, mutta minua viehättävät paljon enemmän Lapin pienet hirsirakennukset. Ne on tehty suurimmaksi osaksi paikalta saatavista tarpeista mitään tuhlaamatta.

Liljeqvistin kämppäkartanon ovihaka Ivalojoen kulta-alueella. Kuva Pirjo Rautiainen/Metsähallitus

Liljeqvistin kämppäkartanon ovihaka Ivalojoen kulta-alueella. Kuva Pirjo Rautiainen/Metsähallitus

Tiettömien taipaleiden taakse rakennettiin tarpeeseen pieniä kämppiä. Niitä käytettiin poronhoitotöissä, kullankaivussa, postimiesten tukikohtina, palovartijoiden majoina, autiotupina. Saatettiinpa asettua ihan pysyvästikin asumaan.

Raja-Joosepin asuinkenttä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva Pirjo Rautiainen/MEtsähallitus

Raja-Joosepin asuinkenttä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva Pirjo Rautiainen/Metsähallitus

Kämpissä ei ole juuri mitään turhaa. Niistä löytyy ikkuna tai kaksi, ikkunan edestä lankkupöytä,nurkasta tulisija, takaseinältä makuulavitsa. Hirsien väliin tungettiin sammalta tiivistykseksi. Rakennus katettiin laudoilla tai kelleksillä. Vanhempien kämppien tulisija ja hormi tehtiin ympäristön kivistä, nuorempiin hankittiin valurautakamina.

Usein kämppä on kanttiinsa kolme-neljä metriä eli sen kokoinen kuin paikalta kaadettu mänty järkevimmin kannatti pätkiä hirsiksi.  Keskellä kämppää mahtuu seisomaan pystyssä, mutta laidoilla täytyy jo kumartua.

Rakentajissa on ollut taitavia ja vähemmän taitavia kirveen käyttäjiä. Joskus seinähirret on salvottu kauniisti lohenpyrstölle, niin että hirret sopivat toisiinsa täsmälleen. Toisinaan on tyydytty koirankaulaan eikä välitetty vaikka hirsien välistä aurinko kilotti sisään.

Kämppien seinät ja katto ovat tummuneet, ja ikkunan valossa pystyy tuskin lukemaan päivälläkään. Lavitsalla levähtäessä saakin keskittyä vain miettimään syntyjä syviä tai kämpän entisiä asukkaita. Hienointa on jos seinähirrestä löytyy kaiverrus viestinä menneisyydestä.

Suoheinän niittäjien kämpän kaiverruksia Kolarissa. Kuva Pirjo Rautiainen/Metsähallitus

Suoheinän niittäjien kämpän kaiverruksia Kolarissa. Kuva Pirjo Rautiainen/Metsähallitus

Monet vanhoista kämpistä toimivat nykyään Metsähallituksen luontopalveluiden hoitamina autio- ja varaustupina, joihin kuka tahansa pääsee vanhaa aikaa tunnelmoimaan.

Pirjo Rautiainen toimii tiedottajana Lapin luontopalveluissa

Joka kesä on talkookesä

Pentti Järvisalo, Vuoden vapaaehtoinen 2012, vietti kesän luonnon helmassa ja osallistui WWF Suomen talkooleireille Lemmenjoen, Selkämeren ja Linnansaaren kansallispuistoissa. Talkooleireillä tulee nähtyä uusia paikkoja ja pääsee rauhoittumaan luonnon keskellä.

”Parasta tänä vuonna oli nähdä, kuinka Lemmenjoen Ravadaskönkään vesiputouksella poistimme vanhan metallisen verkkoaidan ja korvasimme sen köydellä. Työn jäljen näki heti, sillä aidan poistaminen toi könkään upeuden näkyviin”, kertoo Järvisalo.

Vuoden vapaaehtoinen 2012 hommissa Oulangan kansallispuistossa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi.

Vuoden vapaaehtoinen 2012 hommissa Oulangan kansallispuistossa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi.

Lemmenjoen kansallispuistossa sai nauttia myös luonnon rauhasta, sillä edes kännykkä ei soinut, koska ei ollut kenttää.

”Istuin puolen yön aikaan Ravadasjärven autiotuvan terassilla, olin ja kuuntelin vaan. Sellaisia hetkiä kokee harvassa paikassa.”

Välillä on aikaa levähtää upeassa maisemassa, kuten Kolin kansallispuistossa. Kuva: Eveliina Nygren / Metsähallituksen luontopalvelut.

Välillä on aikaa levähtää upeassa maisemassa, kuten Kolin kansallispuistossa. Kuva: Eveliina Nygren / Metsähallituksen luontopalvelut.

Lemmenjoen lisäksi Järvisalo pääsi Selkämeren kansallispuiston Isokarin saarelle ylimääräisenä talkoolaisena tekemään lammasaitoja pitkällisen rakennuskokemuksensa vuoksi. Hän oli myös valmiina lähtöön, kun Linnansaaren kansallispuiston talkooleirille etsittiin vielä edellisenä päivänä lisäkäsiä, sillä varalistaltakaan ei kukaan ehtinyt lyhyellä varoitusajalla mukaan.

Linnansaaressa kolmen vuoden takainen haave toteutui, kun talkooporukka näki saimaannorpan kahtena iltana.

Vuoden vapaaehtoiseksi 2012 valituksi tuleminen ei ole Järvisalon mukaan vaikuttanut arkeen, mutta hän toivoo, että hän on onnistunut innostamaan uusia ihmisiä talkoisiin.

”Tänä kesänäkin talkoissa oli mukana ensikertalaisia. Vapaaehtoistyö luonnon hyväksi sopii kaikille, ja sen avulla pääsee näkemään uusia paikkoja”, toteaa Järvisalo.

Kolin kansallispuiston talkooleireillä kesällä 2012 hoidettiin muun muassa perinnemaisemaa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi

Kolin kansallispuiston talkooleireillä kesällä 2012 hoidettiin muun muassa perinnemaisemaa. Kuva: Kalle Erkkilä / WWF Suomi

Talkoiluun riittää edelleen motivaatiota vaikka muille jakaa. Järvisalolle luonnossa oleminen tuo rauhaa, ja sillä on ollut suuri merkitys hänelle koko elämänsä ajan.

”Kymmenen vuotta sitten mietin, että olenko liian vanha tähän hommaan. Vuodet ovat kuluneet, ja en kyllä vieläkään koe olevani liian vanha – hyvin jaksaa!”

Teksti: Meri Marttinen / Metsähallituksen luontopalvelut