Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2013

Kaskikulttuuri tuonut mukanaan harvinaisuuksia Kolin kasvillisuuteen

Hienoimmilla ahoilla yli 300 vuotta jatkunut niitto on luonut näyttäviä pienruohoniittyjä. Tämä näkymä löytyi Purolanaholta. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Hienoimmilla ahoilla yli 300 vuotta jatkunut niitto on luonut näyttäviä pienruohoniittyjä. Tämä näkymä löytyi Purolanaholta. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti.

Etelä-Suomen luontopalveluiden organisoima kolmen viikon intensiivinen perinnebiotooppien kasvillisuuden seurantarupeama Kolin kansallispuistossa on nyt saatettu onnellisesti päätökseen. Kahdenkymmenen erillisen perinnebiotooppikohteen kasvillisuuden tila on todettu ja dokumentoitu. Myös kaikki Metsäntutkimuslaitoksen 1990-luvulla aloittamat pysyvät seurantakoealat on käyty läpi. Näin hoidon vaikutuksista perinnebiotooppien kasvillisuuteen seurantajakson aikana saadaan vertailukelpoista tietoa.

Tämän kesän seurannan tulokset kootaan loppuvuodesta yksityiskohtaiseen raporttiin Kolin perinnebiotooppien tilasta. Seuraavan kerran Kolin kansallispuiston ahojen kasvillisuuden tarkastelu toteutetaan tässä laajuudessa taas viiden vuoden päästä vuonna 2018. Seuraavassa parhaita paloja kuluneelta kolmelta viikolta viiden meitä suuresti ilahduttaneiden ahojen harvinaisimpien kasvilajihavaintojen  muodossa.

Kesämaitiainen (Leontodon hispidus). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kesämaitiainen (Leontodon hispidus). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kesämaitiainen on vanhan kaskikulttuurin ilmentäjä. Lajin arvellaan saapuneen Suomeen muinaistulokkaana kaskeamisen mukana noin 4000 vuotta sitten. Avoimen kasvupaikan lajina sitä tavataan vielä Itä-Suomessa kaskikulttuurin ydinalueilla, laidunkedoilla ja ahoilla. Länsi-Suomessa kesämaitiainen on voimakkaasti taantunut. Kolin kansallispuiston alueella esiintyvää kesämaitiaista löytyi useilta kohteilta tiheinä kasvustoina ja kasvilla tuntuukin menevän tällä hetkellä oikein hyvin paikallisesti. Kesämaitiaisen erottaa muista maitiaisista haaromattoman varren ja yhden suurikokoisen kukinnon lisäksi myös vaalean nukkamaisista, karvaisista lehdistään.

Keltanokitkerö (Picris hieracoides) kasvoi hyvin runsaana Myllypuron niityllä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keltanokitkerö (Picris hieracoides) kasvoi hyvin runsaana Myllypuron niityllä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keltanokitkerön historia on samankaltainen kesämaitiaisen kanssa. Kaskeamisen ansiosta runsastuneen muinaistulokkaan elinalue on kuitenkin supistunut voimakkaasti kaskiahojen kadotessa umpeenkasvun myötä viimeisen viidenkymmenen vuoden kuluessa. Kolin 20:ltä perinnebiotooppikohteelta keltanokitkeröä tavattiin vain Mäkränaholta ja Huurun rinteeltä muutama kukkiva yksilö sekä ilahduttavan runsas kasvusto Myllypuron niityltä. Sarjakeltanoa muistuttavan keltanokitkerön paras tuntomerkki oli luupilla erottuneet varren ankkurin muotoiset karvat.

Ahokirkiruoho (Gymnadenia conopsea var. conopsea). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahokirkiruoho (Gymnadenia conopsea var. conopsea). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahokirkiruoho on vaarantuneeksi luokiteltu uhanalainen ja rauhoitettu kämmekkälaji. Sen pohjoista muotoa (var. lapponica) tavataan yleisempänä Pohjois-Suomen soilla, mutta ahokirkiruohon kasvupaikkoja ovat kuivat niityt. Ahokirkiruoho on suuresti hyötynyt Kolin ahojen kunnossapidosta ja sen versomäärät ovat esiintymispaikoillaan olleet kasvussa. Tänä vuonna ahokirkiruohoja laskettiin neljältä kohteelta yhteensä yli tuhat versoa. Harmillisesti paras kukintoaika oli jo ohi meidän vieraillessamme kirkiruohopaikoilla. Kookkaan jo ohikukkineen kukkavarren erotti kuitenkin samoilla paikoilla kasvaneista maariankämmeköistä parhaiten täplättömistä ja vahamaisista lehdistä.

Suikeanoidanlukko (Botrychium lanceolatum). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Suikeanoidanlukko (Botrychium lanceolatum). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Suikeanoidanlukko on yksi seitsemästä Suomessa tavattavasta noidanlukkolajista. Sen uhanalaisuusluokitus on koko maassa vaarantunut. Sitä on tavattu 2000-luvulla vielä ainakin kolmelta kasvupaikalta Kolin kansallispuistosta. Oikukkaasti maanpäällistä itiöemää kasvattavaa saniaista tavattiin tämän kesän inventoinneissa vain tämä yksi verso Mustanniityltä. Tämä on tiettävästi myös koko Pohjois-Karjalan ainoa esiintymä tällä hetkellä. Suikeanoidanlukon tunnistaa tämänkin blogin ylätunnisteesta löytyvästä ketonoidanlukosta, joita myös Kolin ahoilta kasvoi, parhaiten eri muotoisesta lehdykästään.

Ahosilmäruoho (Euphrasia rostkoviana ssp. fennica. Lopullinen vahvistus määritykselle puuttuu). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahosilmäruoho (Euphrasia rostkoviana ssp. fennica. Lopullinen vahvistus määritykselle puuttuu). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ahosilmäruoho on erittäin uhanalainen, pääasiassa ahoilla ja laidunrinteillä kasvava, suurimmasta osasta maatamme hävinnyt pienikokoinen silmäruoho. Laji on hyvin vaikeasti erotettavissa muista lähisukuisista silmäruohoista, jotka lisäksi risteytyvät keskenään. Kukintojen tukilehtien alapinnan karvojen kokoa ja muotoa onkin tarkasteltu pitkään ja huolella. (Pitkiltä nivelikkäiltä nystykarvoiltahan ne näyttivät). Myös konsultaatiota viisaammilta tahoilta on haettu. Keräämämme näytteet odottavat vielä viimeistä vahvistusta, mutta kaikki tuntomerkit viittaavat tällä hetkellä ahosilmäruohon kasvavan ilahduttavan runsaana kahdella kohteella, joista toinen sijaitsee Kolin laskettelurinteiden alueella. Laskettelurinteiden paikalla aikoinaan olleet Portinaution niityt sijaitsivat kutakuinkin esiintymäalueella, joten laidunnushistoriaa alueelta löytyy. Avoimina pidettävien laskettelurinteiden raivaaminen Kolin hiekkaiseen rinteeseen onkin saattanut pelastaa tämän uhanalaisen kasvin kasvupaikan umpeenkasvulta.

Suikeanoidanlukko ja ahosilmäruoho kuuluvat myös Euroopan Unionin määrittelemälle Suomen perinnebiotoopeilla esiintyvien vastuulajien listalle yhdeksän muun kasvilajin kanssa. Nämä kesän 2013 löydökset ovat siis arvokkaita esiintymiä koko Euroopan mittakaavalla.

Tekstin lähteinä käytetty:
Ryttäri, T., Kalliovirta, M & Lampinen, R. (toim.) 2012. – Suomen uhanalaiset kasvit. Tammi. Helsinki.
www.luontoportti.com

– Tuomas Lahti,  inventointiavustaja

Kulttuuriperinnölle merkityksiä yhdessä tekemisestä ja osallistumisesta

Lähtöolettamus on, että kulttuuriperintöä suojellaan, olipa se miten kaukana asutuksesta hyvänsä. Joskus inventoidessa sivussa vaellusreiteistä ja asutuksesta sitä miettii, että näkeeköhän näitä kohteita kukaan muu, kenelle tieto löydöistä kulkee ja onko tiedolla aidosti merkitystä yhtään kellekään. Viimeisten kuukausien aikana uskoni kulttuuriperinnön merkitykseen on kuitenkin palautunut, hieman yllättäen, harvaan vakituisesti ja pääasiassa vain kausiluontoisesti asutussa saaristossa.

Tsekkiläiset Josef ja Marketa sekä espanjalainen Chloé  korjaavat Vekaran päärakennuksen seinää. Kuva: Henrik Jansson.

Tsekkiläiset Josef ja Marketa sekä espanjalainen Chloé korjaavat Vekaran päärakennuksen seinää. Kuva: Henrik Jansson.

Kuukausi sitten olin vetämässä järjestyksessään toista kansainvälistä talkooleiriä Vekarassa, eteläisen Selkämeren kansallispuiston saarella. Saari on osittain yksityisomisteinen ja jäättömällä kaudella alkuperäisten Vekaran asukkaiden jälkeläiset viettävät vanhoilla saaristolaistiloilla aikaansa. Leirin puitteissa olemme korjanneet saaren toista päärakennusta. Paitsi, että leirit ovat olleet hienoja kulttuurienvälisiä kohtaamisia, on ollut myös jännä nähdä miten kahdessa vuodessa roolimme paikallisten silmissä on muuttunut.

Jo ensimmäisenä vuonna vekaralaiset ottivat meidät positiivisesti vastaan. Taustalla pilkisteli vähän epäluuloa passiivisena omistajana pidetyn valtion kiinnostukseen tehdä yhdessä jotain saaren eteen. Kuuden kansallisuuden aherrus saarella kahden viikon ajan oli tietenkin myös uusi ja jännittävä kokemus. Tänä vuonna jatkaessamme korjaustöitä oli sykähdyttävää kuulla, että saarelaiset olivat jo pitkään odottaneet paluutamme. Tuntui, että työllämme oli ollut ja olisi jatkossakin merkitystä ihmisille. Suunnittelimme jo ensi vuodenkin tekemisiä, yhdessä.

Jurmossa hyvin säilynyt keskiaikainen asuinpaikka löytyy keskellä nykyasutusta. Rakennusten tulisijojen perustukset näkyvät matalina kumpuina maastossa. Kuva: Henrik Jansson.

Jurmossa hyvin säilynyt keskiaikainen asuinpaikka löytyy keskellä nykyasutusta. Rakennusten tulisijojen perustukset näkyvät matalina kumpuina maastossa. Kuva: Henrik Jansson.

Saaristomeren kansallispuisto on toinen kohde, jossa kulttuuriperinnön hoidon myötä nousee esiin tarve tehdä työtä nykyisten asukkaiden eteen. Saaristoyhteisön säilyttäminen elävänä ja saaristolaiskulttuurin suojeleminen on myös kirjattu kansallispuiston tavoitteiksi. Kulttuuriperintö on merkittävä peruskivi matkailussa ja monet saariston elinkeinot kumpuavat perinteistä ollen myös työvoimavaltaisia. Paikallisten tarpeet ja ideat tulevat tosin esille vasta kun istutaan iltaa ja ollaan läsnä, kitketään kukkapenkkiä tai haetaan vettä, annetaan henkilökohtaista aikaa ja kohdataan toiset ihmiset aidosti. Kulttuuriperintötyö näyttäytyykin tavoitteiltaan, ei ainoastaan vanhaa säilyttävänä vaan myös tulevaisuutta rakentavana.

Paikallisuus, yhteisöllisyys, asioiden ja tavaroiden takaa löytyvät tarinat ovat juuri nyt trendikkäitä. Kulttuuriperintö on siis merkityksellistä.

Henrik Jansson, kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija

Kasvillisuuden seurantaa Kolin kansallispuistossa

Terveiset Kolin kansallispuistosta! Täällä olemme perinnemaisemia kierrelleet jo kaksi viikkoa. Kolmas ja viimeinen viikko on edessä, joten nopeasti se aika on vierähtänyt!

Täällä meitä ovat työllistäneet mm. koealaseurannat sekä kuvioseurannat, jotka ovat Metlan vuosina 1997-2000 perustamia seurantamittausalueita. Kasvillisuuden seuranta alueilla toistetaan tietyin väliajoin, jonka avulla saadaan tietoa hoidon vaikutuksista kasvillisuuteen. Edellisen kerran seuranta on toteutettu Kolilla vuonna 2008, eli 5 vuotta sitten. Seurantamittausalueita on Kolilla kaikkiaan kuudella eri kohteella.

Koealaseurannassa on tarkoitus koealan sisäpuolella käydä läpi kasvillisuus kaikkiaan kuudeltatoista 1m x 1m kasviruuduilta. Kultakin yksittäiseltä kasviruudulta kirjataan ylös kaikki kasvilajit sekä niiden prosentuaalinen peittävyys. Lisäksi koko ruudulta kirjataan ylös myös kasvillisuuden keskikorkeus ja arvioidaan koko kasvillisuuden peittävyys prosentteina.

Yhden 16 ruutua sisältävän koealan kasvillisuuden kartoittamiseen saa kyllä tehokkaasti kulutettua yhden kokonaisen työpäivän. Hosumaan ei hommassa kuitenkaan kannata alkaa, mutta kyllä kymmenennen ruudun paikkeilla alkaa havaita pientä keskittymiskyvyn herpaantumista. Siksi onkin hyvä, että meitä on kaksi kyykkimässä ruutujen äärellä.

Hanna kasviruudun äärellä. Kuva: Tuomas Lahti

Hanna kasviruudun äärellä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Koealaseurantaa Havukanaholla

Kuvioseurannassa puolestaan kartoitetaan samoin yllä mainituin menetelmin kasvillisuus yksittäiseltä 2m x 2m kuvioruudulta.  Näiden seurantakohteiden lisäksi olemme käyneet läpi Kolin perinnebiotooppikohteita vähän yleisemmällä tasolla, eli olemme kirjanneet kasvilajistoa perinnebiotooppityypeittäin sekä arvioineet hoidon tehokkuutta kohteilla. Edustavimmilta ahoilta olemme laskeneet kirkiruohoja ja kontanneet noidanlukkojen perässä. Kirkiruohojen kukkaloistoa emme valitettavasti ole päässeet ihailemaan, sillä ne ovat kukkineet jo ennen meidän paikalle saapumistamme.

Tuomas lampaiden kanssa laitumella. Kuva: Hanna Hakamäki

Tuomas lampaiden kanssa laitumella. Kuva: Metsähallitus/Hanna Hakamäki

Assistentti ja viralliset maisemanhoitajat Seppälän tilalla

Viimeisenä – vaan ei vähäisimpänä – mainittakoon valokuvaus. Olemme perustaneen sekä uusia valokuvapisteitä, että ottaneet kuvia vanhoista jo aiemmin perustetuista valokuvauspisteitä. ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa” lie paikallaan tässäkin tapauksessa, sillä valokuvat ovat tehokas ja havainnollistava keino seurata hoidon maisemallisia vaikutuksia.

Perinnebiotoopeilla liikkuessaan voi saada seuraa myös laiduntavista eläimistä. Täällä Kolilla olemme saaneet tehdä tuttavuutta lähinnä lehmiin ja lampaisiin. Laitumella kyykistelevät ja papereitaan pläräilevät kartoittajat herättävät kyllä eläimissä uteliaisuutta; välillä olemmekin saaneet peräämme kulkemaan uteliaan lammaslauman.

-Hanna Hakamäki, luontokartoittaja

Haamuretkeilijä liikkeellä: vanha menee Liesjärvellä

”Kato toi vanha menee tonne!” hihkaisi nuori retkeilijän alku Liesjärven kansallispuiston Savilahden telttailupaikalla. Puolisoni oli menossa aamu uinnille ja nyt sen sitten tiedän, että hän on jo vanha. Haamuretkeilimme hänen kanssaan heinäkuun aurinkoisena viikonloppuna Liesjärvellä,

Telttailualueita Liesjärven kansallispuistossa on kaksi. Kaksvetinen sekä Savilahti, jossa laskinkin telttoja lauantain ja sunnuntain välisenä yönä olleen kahdeksan. Ulkoiluharrastuksen puraisemia nuoria perheitä. Olivat taivaltaneet paikalle pitkospuita ja polkuja pitkin. Ulkoilmasta oli nautittu ja sen huomasi. Kuin yhteisestä sopimuksesta iltakymmeneltä olivat kaikki teltoissaan nukkumassa.

Opaste Kyynärharjun alkupäässä.

Opaste Kyynärharjun alkupäässä.

Liesjärvellä sijaitsee vanha entistetty metsänvartijan tila Korteniemi. Korteniemeen meloimme Pirttilahden parkkipaikalta. Paikalle olisi päässyt myös hienoa, Kyynärharjua pitkin kulkevaa polkua. Reitti on hyvin opastettu eikä eksymisen vaaraa ole.

Tilalla järjestetään erilaisia talkoita ja perinnetapahtumia. Lauantaina oli vuorossa heinän tekoa. Seuraavana valmistuu mustakaura ja sitten onkin vuorossa ruistähkien keruu. Ruistähkät kuulemma kerätään kököille kuivumaan. Täytynee käydä tutustumassa kökköihin vai lausutaankohan kököihin?

Sade oli haitannut heinäntekoa. Illalla alkanut auringonpaiste kuivasi niitettyä tuoksuvaa heinää ja pääskyset visertelivät talkooväen odotellessa savusaunavuoroaan. Emme kehdanneet jäädä jälkilöylyille, joten meloimme Savilahteen teltan pystytykseen. Mukavan rengasreitin, Sikolahti – Kaksvetinen – Peukalolammi, kiersimme vielä ennen vesille lähtöä.

Infotaulu retken varrella oli säältä ja auringolta suojassa.

Savilahdesta meloimme sunnuntaina Kyynärjärvelle tarkoituksena jatkaa sieltä Tapolanjärvelle. Väylä oli kuitenkin kasvanut umpeen. Poikamies joutsenkin töräytteli heinikon reunalla siihen malliin, että päätimme tavoittaa Hyypiönkallion näköalapaikan kävellen. Kävely olikin kannattavaa, sillä reitin varrelta poimimme täyden pannullisen juuri nousseita kanttarelleja. Hämeen luontokeskuksessa kävimme vielä retken lopuksi pullakahveilla ja oppimassa, että sienen, siis sen kanttarellin maanpäällinen osa on oikeasti itiöemä.

Käden koukistajalihaksellekin piti antaa erilaista liikettä, joten käväisimme vielä ajelemassa Ruostejärven köysilossilla.

Retkiterveisin,

Haamuretkeilijä

Metsähallituksen luontopalvelut on rekrytoinut haamuretkeilijöitä (mystery shopper, quality hunter) yhteistyökumppaninsa Suomen Ladun jäsenistöstä. Haamuretkeilijät retkeilevät omatoimisesti ja anonyymisti kansallispuistoissa ja retkeilyalueilla tehtävänään arvioida ja auttaa kehittämään retkikohteita. Lisätietoja haamuretkeilystä

Kolin kansallispuiston ahoilla viihtyy muutakin kuin kasveja

Kesän perinnebiotooppien kasvillisuuskartoittajat Hanna ja Tuomas siirtyvät heinäkuun alussa Kolin kansallispuistoon. Viikko on nyt takana ja kaksi työntäyteistä viikkoa varmasti vielä edessä.

Ruusuruoho vaikuttaa olevan niityn mesikasveista eniten hyönteisten mieleen. Tässä kukalla ruokailemassa tesmaperhonen ja jokin Suomen yli 300:sta kukkakärpäslajista. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ruusuruoho vaikuttaa olevan niityn mesikasveista eniten hyönteisten mieleen. Tässä kukalla ruokailemassa tesmaperhonen ja jokin Suomen yli 300:sta kukkakärpäslajista. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Kasvillisuuskoealaseurannan teko on hidasta puuhaa. Välillä kesken työpäivää tuntuu, ettei juuri mitään ole saatu aikaan, kun monta tuntia sitten aloitettu tarkastelu ei ole vienyt kuin 20 metriä eteenpäin aloituspaikasta. Paikallaan pysymisessä ja verkkaisessa kasvien kääntelyssä on kuitenkin se hyvä puoli, että samalla ehtii havainnoida myös muuta luontoa. Taivaalla poukkoilevien käpylintuparvien äänet on helppo paikallistaa ja heinäsirkkojen tai sammakon hyppelyä pois kasviruudun ylle kumartuvien jättiläisten alta on hauska seurata.

Keisarinviitta nurmikaunokin kukalla (hopeatäplien tunnistamisessa en laita päätäni pantiksi). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Keisarinviitta nurmikaunokin kukalla (hopeatäplien tunnistamisessa en laita päätäni pantiksi). Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Perinnebiotooppeihin sitoutunut tai niitä hyödyntävä lajisto käsittääkin paljon  suuremman kirjon eri lajiryhmien edustajia kuin kasvienseurantalomakkeelle rastitettavat lajit antaisivat ymmärtää. Suomen lajien uhanalaisuusarvion 2010 mukaan joka neljännen maamme uhanalaisen lajin uhanalaistumisen ensisijainen syy on avointen ympäristöjen sulkeutuminen. Perinneympäristöissä elävistä, arvioiduista lajeista noin puolet on määritelty uhanalaisiksi. Vaikka näiden laikkumaisten saarekkeiden pinta-alat ovat alueellisesti hyvin pieniä, ovat lajitiheydet näillä alueilla käsittämättömän suuria. Tämän voi helposti havainnollistaa kulkemalla luontopolkua vaikka Kolin tiheästä kuusimetsästä avoimelle aholle, jossa maata peittää ketokukkien meri ja ilmassa partioivat värikkäät päiväperhoset, pistiäiset ja sudenkorennot. Niityn väriloisto tarjoaa suuren kontrastin metsäisen niukan tuntuisen lajiston jälkeen.

Loistokultasiipi päivänkakkaran kukalla.  Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Loistokultasiipi päivänkakkaran kukalla. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Sateen kastelema mantukimalainen lipoi ruusuruohon mettä odotellessaan Auringon kuivattavia säteitä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Sateen kastelema mantukimalainen lipoi ruusuruohon mettä odotellessaan Auringon kuivattavia säteitä. Kuva: Metsähallitus/Tuomas Lahti

Ensimmäisen maastoviikon yllättäviä luontohavaintoja ovat tarjonneet myös niityillä vierailleet linnut. Ensimmäisenä iltana majapaikkamme Vaaralan heinäpeltojen päällä saalisti suopöllö ja Ylä-Murhissa kasvikartoittajia tervehtivät pyrstötiaiset. Turusen aution ahon laidassa lahoavissa koivuissa ruokaili taantunut vanhan metsän laji, pohjantikka tämän kesäisen poikasensa kanssa. Lähettyviltä kuului myös pähkinähakin huuto.  Myöskään jalkojen alta vikisten pakoon lähteviä myyriä ja metsähiiriä ei sovi unohtaa mainita.

– Tuomas Lahti, inventointiavustaja

Hossa: Sukeltajan siivoustalkoot

Sukellus-Hossa ry.n sukellusleirillä on perinteisesti pysytty vahvasti Öllörissä, sen konkarileiriläiset tietävät. Intoa oli siis kuin pienessä kylässä kun kerrottiin että nyt päästään luvan kanssa Hossan retkeilyalueen muihinkin lampiin. Ensikertalaiset olivat innoissaan ihan muuten vain, hyvä niin. Yleensä sana ”talkoot” ei väkeä innosta, mutta tämä teki vahvan poikkeuksen. Leiriläisiä oli kaikkiaan 30 ja vedessä olivat kaikki sukeltajat siivouspuuhissa ainakin kertaalleen.

Kuva: Heli Raittinen.

Kuva: Heli Raittinen.

Ensimmäinen kohde oli Keihäslampi, helppo matala kohde tien vieressä ja parkkilevennys teki veteen selviämisestä sukellusvarustuksessa äärimmäisen helppoa. Sukelluspareja oli kymmenkunta ja toinen toistaan innostuneempia ilmeitä tuli pintaan sukelluksen päätyttyä, kun saalis oli kerätty kasaan. Keihäslammesta löytyi pullojen ja tölkkien lisäksi kännykkä, sepän tekemä todella kaunis puukko, vanha reki sekä suuri määrä siimaa ja uistimia. Uistimet ja siimat jäävät lampien pohjaan vastoin kenenkään tahtoa, mutta muu roju kyllä hämmästyttää. Kun parkkipaikka on niin lähellä, ei luulisi olevan mikään ongelma viedä luontoon kuljettamansa roskat takaisin autolle, mutta…

Hossan sukelluslampien ahvenet saivat viihdykettä sukeltajista. Kuva: Heli Raittinen.

Hossan sukelluslampien ahvenet saivat viihdykettä sukeltajista. Kuva: Heli Raittinen.

Toinen kohteemme oli Pieni Hossalaislampi. 82 porrasta parkkipaikalta alamäkeen oli suhteellisen helppo rasti. Paluumatka olikin sitten varsinaista urheilua. Saatu saalis oli vähäisempi, mikä on tietenkin vain positiivista. Jonkin verran pulloja ja muuta irtoroskaa, mutta siimaa ja vieheitä riitti täälläkin. Iltasanomien Hyvät uutiset -toimittaja ja kuvaaja kävivät rannassa tutustumassa tapahtumaan. Lehtijulkisuutta siis tiedossa enemmänkin. Jospa se havahduttaisi ihmisiä vastuullisempaan käyttäytymiseen, sen sijaan että ajatellaan ”pois silmistä, on pois mielestä”.

Kolmas suurin kohteemme Huosilampi tuotti, ehkä yllättäenkin, kaikkein pienimmän saaliin. Veteenmenopaikkoja oli kaksi, parkkilevennys ja grillipaikka luontopolun varressa. Saalis koostui yksinomaan siimasta, uistimista ja pilkkiongesta. Tupakantumppeja kylläkin, kuten muissakin lammissa, mutta kaikki muu roska oli löytänyt tiensä sinne minne pitikin. Itse pääsin tälle sukellukselle mukaan, kahdella aikaisemmalla olin kirjurina rannassa.

Kuva: Heli Raittinen.

Hauki saattoi sukeltajaa. Kuva: Heli Raittinen.

Lähdimme grillipaikan rannasta, eikä monta metriä päästy kun yksi kelo oli pinnan alla pitkin pituuttaan. Siihen oli kertynyt joitakin uistimia, ja siimaa aivan hurja määrä. Keräsin siimaa vyyhtiin sormieni ympärille sillä seurauksella etten ollut päästä vyyhdistä irti. Sukellusparini Seppo 80 v. vapautti sormeni siimavyyhdistä puukollaan. Samalla hän näytti oma keräämäänsä siimavyyhtiä, ja koukkua joka oli takertunut hänen kuivapukunsa hihaan. Kuplia siitä ei noussut, joten hän näytti ok -käsimerkkiä, mikä tarkoitti että jatketaan etsintöjä. Uskomaton sukeltaja ikäiseksensä.Tunnin verran olimme pinnan alla vain todetaksemme että siististi ovat lammen ympärillä pörräävät ihmiset aikaansa viettäneet. Hauskaa oli seurata siimavyyhtejä kerätessä, että kun pohja vähänkin pöllähti, jostain tuli parvi ahvenia paikalle. Ne nyppivät siimaa tai hanskaa, yksi ui päin sukellusmaskia ja muuten vain kiertelivät hyvin lähellä erittäin uteliaina. Ihan mahtavaa luonnon näytelmää.

Kuva: Heli Raittinen.

Ahvenia kiinnosti siivottu siima ja sukelluspuvun hiha. Kuva: Heli Raittinen.

Viimeisenä leiripäivänä Öllörin terminaalilla tuli uimareita rantaan ja kyselivät olemmeko edelleen siivoamassa. Oli sana kiirinyt. Esimerkiksi YLE oli tehnyt talkoista jutun jo ennakkoon. Öllöristä voi iloksensa todeta että siellä siivottavaa ei ole. No ehkei sinne kalaakaan istuteta, joten käyttö jää uimareille ja meille sukeltajille. Haukia ja ahvenia sielläkin on, niiden kanssa mulatessa sielu lepää!

Uteliaat hauet tulevat sukeltaessa tutkimaan tilannetta. Kuva: Heli Raittinen.

Uteliaat hauet tulevat sukeltaessa tutkimaan tilannetta. Kuva: Heli Raittinen.

Kesäterveisin Heli Raittinen
Sukellus-Hossa ry

Perinnebiotooppien kasvillisuusinventointeja Isokarilla

Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalveluiden kesän perinnebiotooppien kasvillisuusinventoinnit pyörähtivät käyntiin viime viikon maanantaina. Omalta osaltani tämä tarkoitti kahden odotetun maastotyökuukauden alkamista Metsähallituksen palveluksessa. Biologian opiskelijalle kesätyörupeama kirjaimellisesti kesälaitumilla kuulosti ennakkoon odottamisen arvoiselta seikkailulta ympäri Etelä-Suomen upeita luontokohteita. Ainakaan ensimmäisen maastoviikon päättänyt kolmen päivän komennus Isokarilla ei jättänyt kylmäksi.

(Jos jäitte tässä vaiheessa miettimään samaa kuin minä kuullessani Isokari-nimen mainittavan, niin kyllä. Isokari oli yksi niistä paikoista, joissa Heikki Paasonen ja Roope Flinkman piipahtivat viime kesänä Itämeri-sarjaa kuvatessaan.)

 Kuva

Silmälläpidettävän ketonoidanlukon itiöemä valmiina levittämään uuden noidanlukkosukupolven alut Isokarin siemenpankkiin. Yli 20 ketonoidanlukkoyksilön lisäksi Majakkamäen upealla kalliokedolla kukki mm. ketoneilikka ja mäkimeirami.

 

Isokarin luonnossa historia on läsnä

Perinnebiotooppien omalaatuinen kasvilajisto kertoo kasvipaikan pitkään jatkuneesta ihmiskäytön historiasta. Näiden sympaattisten kasvien historia ulottuu kuitenkin vielä huomattavasti kauemmaksi, ajalle ennen viikatetta. Avoimen kasvupaikan ja säännöllisen niiton tai laidunnuksen vaativa lajisto on lajiutunut nykyiseen ekologiseen lokeroonsa suurten kasvinsyöjien hallitseman pleistoseenikauden aikana mm. mammuttien, myskihärkien villihevosten, alkuhärkien ja visenttien avoimena pitämillä kasvupaikoilla. Ihmisen perinteisen maatalouden ja karjanpidon tarjoamat korvaavat kasvupaikat ovat käymässä näille jääkausien lapsille entistä pienemmiksi ja eristyneemmiksi saarekkeiksi. Tämä häkellyttävä historia on edelleen nähtävillä esimerkiksi Isokarin saarella Selkämerellä.

Isokari on nimensä mukaisesti suurikokoinen kolmesta erillisestä kallioluodosta maankohoamisen myötä muodostunut saari Selkämeren kansallispuistossa. Luonnoltaan Isokarin saari on poikkeuksellisen monipuolinen. Saarella on tavattu yli 380 putkilokasvia ja vaihtelevasta maastosta löytyy silokallioita kallioketoja, nummia, makeavetinen sisäjärvi, merestä vielä kuroutumassa oleva flada rantaniittyineen sekä reheviä tervaleppäluhtia soistuvine painanteineen.

Myös ihmisen kädenjälki on jättänyt jälkensä maisemaan. Karjan laidunnus ja talvirehun niitto saaressa on alkanut jo 1600-luvulla luoden saarelle valoisia hakametsiä, laidunnettuja nummia ja lehdestettyjä puita. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana laiduntavia eläimiä ei saaressa ole ollut. Niinpä saarelle lähetetyn kasvikartoittajatyöparin (assistentti allekirjoittaneena) tehtävänä oli selvittää saaren arvokkaiden perinneympäristöjen nykytilaa ja perustaa pysyvät seurantakoealat kasvillisuuden pitkäaikaisten muutosten tutkimista varten. Tulevaisuudessa suunnitelmissa on polttaa hoitotoimena umpeenkasvaneita nummia ja mahdollisesti palauttaa lampaiden laidunnuspaine saaren hakametsiin.

 

Kuvia Isokarin perinnemaisemien nykytilasta

Kuva

Laidunnuksen loppuminen ja hakametsän umpeenkasvu on sulkenut maisemaa, mutta kasvillisuuden kenttäkerroksesta on edelleen erotettavissa tuoreen niityn tunnuspiirteitä.

 Kuva

Näkymä isokarin majakasta vasta perustetulle nummikoealalle. Avoimelta näyttävä nummi kasvoi todellisuudessa läpitunkeutumattomalta vaikuttanutta paikoin yli pään korkuista katajaviidakkoa. Koealalta ja sen välittömästä läheisyydestä oli kuitenkin edelleen löydettävissä laidunhistoriasta kertovaa lajistoa kuten mäkikauraa, sikoangervoa ja keltamataraa.

 

Kuva

Katajien seassa pilkistävillä kallioisimmilla ketolaikuilla kasvoi myös runsaasti tuoksusimaketta.

 

Sekalaisia ajatuksia kolmen päivän kokemuksista Isokarilta

 1. Ennakkovaroitusten vastaisesti käärmeiden määrä Isokarilla ei aiheuttanut pelonsekaisia tunteita katajikoissa kontatessa.  (2 kyytä ja 2 rantakäärmettä kolmessa päivässä)

 2. Ennakko-odotuksista poiketen myös ulkosaaristossa voi olla käsittämättömiä hyttystiheyksiä varsinkin kosteassa metsässä järven rannalla.

 3. Kalliosaarella rautaisen merkkitolpan hakkaaminen vasaralla maahan vaatii välillä luovia ratkaisuja.

Kuva

 

– Tuomas Lahti, perinnebiotooppien inventointiassistentti

 

Hellekeliä, kuoppiin lankeamisia ja myötätuulta Lemmenjoella

Kuukausi kulttuuriperintökohteiden inventointia Lemmenjoen kansallispuistossa on takana. Kolmisensataa kilometriä vaeltelua ja öitä taivasalla tuntureilla ja jokien varsilla. Paljon mahtui matkalle, niin kulttuuriperintöä kuin luontoelämyksiäkin! Hienoin luontohavainto oli komean tunturipöllön äänetön ohilento, eivätkä äkkiä unohdu myöskään Morgam-Viipuksen rinteen valkokukkainen kurjenkanervakasvusto ja Lemmenjoen laakson rinteiden vaikeakulkuiset louhikot.

Reissun alun sää oli Lapin kesäksi poikkeuksellinen; aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ympäri vuorokauden ja lämpötila huiteli lähellä kolmeakymmentä. Hiki tuli paikoillaan istuskellessakin, saati rinkkaa tunturin kuvetta ylöspäin kantaessa. Hyttysiä ei vielä ollut, joten asusteeksi tunturinummilla riitti lähestulkoon pelkkä lierihattu. Kesä puhkesi vehreimilleen parissa päivässä. Laskeutuessani keskiyöllä Morgam-Viipukselta Lemmenjoen laaksoon aamusumujen lävitse tuntui kuin olisin saapunut satumaahan: joenvarren kukkivien tuomien tuoksu, kulleroiden ja metsäkurjenpolvien värikylläinen niitty, joen solina ja pesistään pyrähtelevät rastaat. Lumouksesta minut herätti saman tien Lemmenjoen ylitys. Ei tainnut valikoitua ylityspaikaksi se helpoin kohta, jääkylmää vettä oli puolireiteen saakka – aika kohmeiset kintut olivat vastarannalla.

Pyyntikuoppia oli muinaisväki kuopinut kankaille niin paljon, että paikoitellen seutu muistutti reikäjuustoa. Nousumetrejä kertyi kuin tunturissa, kun kiipeilin toista metriä syvistä kuopista pois vähintään puolentuhatta kertaa. Morgamojan itäpuolella jumituin dokumentoimaan 99-kuoppaista ketjua. Hellekeli oli jo vaihtunut muutamassa päivässä kolmeen asteeseen, sormia paleli ja eväät alkoivat käydä vähiin. Rinkan olin jättänyt kymmenen kilometrin päähän Ravadasjärvelle. Väliin piti ottaa öinen lepotauko, siispä pikamarssia torkkumaan Morgamojan Kultalaan. Joku aiempi kulkija oli jättänyt tuvalle näkkileipäpaketin jämät, mistä ilahduin kovin, koska oma muonavarantoni oli huvennut viiteen sokerikorppuun, kolmeen kettukarkkiin ja muutamaan siivuun meetvurstia. Kiitokset tuntemattomalle kulkijalle niistä viidestä näkkileivästä, ne olivat tuona kylmänä kesäyönä mitä suurinta herkkua!

Kuva Sami Viljanmaa

Pyyntikuoppa Morgamojalla. Kuva Sami Viljanmaa.

Muinaiset asuinpaikat olivat kenties inventoinnin parasta antia. Toistakymmentä niitä löytyi, useimmilla hiekkaisilla, kohtalaisen tasalakisilla niemillä on taidettu Lemmenjoen varrella asua. Peuranpa paistia ihanaa oli asuinpaikoilla nautittu runsaasti, sillä koekuopistani paljastui kookkaan nisäkkään palaneita luita varsin usein. Monensorttisista kivistäkin oli tarvekalujaan kivikauden väki värkkäillyt. Rinkan painoa kasvattamaan kertyi erityisesti kvartsia ja kvartsiittia, mutta löytyipä myös liuskekivestä valmistettujen esineiden katkelmia ja hiukan piikiveäkin.

Reissun hienoin löytö tuli aivan inventointirupeaman lopulla, kun lähdin soutuveneellä vielä kolmeksi päiväksi ylävirralle tarkastamaan joen luoteisrantoja. Myötätuulen helpottaessa matkaani söin veneessä loikoillessani lounaaksi suklaata, kun veneen kokka karahti hiekkaisen niemen rantaan. Rantauduin, ja tuokion päästä huomasin niemen tyvellä kaksi komeaa pyyntikuoppaa. Kuoppien vieressä polulla, kauniisti jäkälöityneenä, minua vartoi muinaisen saviastian kappale! Kenties reilut kolmisen tuhatta vuotta sitten oli ruukku paikalla rikkoutunut. Iltayöllä matka jatkui Ravadasjärvelle soutamalla ja vuolaimmissa paikoissa venettä ylävirtaan kiskoen, ja pari päivää myöhemmin, tuulen suunnan sopivasti käännyttyä, pääsin taas myötätuulen vauhdittamana ja Härkäkosken koskenlaskuelämyksen kokeneena takaisin huoltotuvalle. Elokuussa odottavat uudet seikkailut UKK-puiston suunnalla.

Sami, Lemmenjoki