Arkistot kuukauden mukaan: Touko 2013

Taistelu jatko-sodan linnakkeella, Ulko-Tammion saarella

Toisen maailmansodan aikainen itärajan etuvartio ja jatkosodan meritaistelun tanner. Ulko-Tammion saaren, jatkosodan linnakkeen, historia on kiehtova. Nykyään saari on rauhallinen retkikohde veneilijöille, mutta taisteluja käydään vieläkin rantojen roskaantumista vastaan.

Kuva: Ari Kultanen/Haminan Pursiseura

Iloiset rantojen siivoajat saaliinsa kanssa.

Tähän taisteluun halusi lähteä mukaan myös Haminan Pursiseura. Niinpä vuosittainen keväteskaaderi päätettiin suunnata Ulko-Tammioon ja reissuun sisällyttää Itäisen Suomenlahden kansallispuiston rantojen siivousta. Idea osoittautui hyväksi, koska toukokuun aurinkoisena lauantaina Ulko-Tammioon purjehti yhdeksän pursiseuran venekuntaa, enemmän kuin yleensä varhaiskevään perinteisellä eskaaderilla on ollut. Sepra, So What, Equita, Maremma, Orion, Pinniped, Lady Amy, Louna ja Tiira III olivat lähteneet liikkeelle Itäisen Suomenlahden puolesta.

Kuva: Ari Kultanen/Haminan Pursiseura.

Pursiseuralaiset lastaamassa saalista kuljetusveneisiin.

Sää suosi ja siivouspartiot kiertelivät aurinkoisessa kelissä saarta. Jätesäkit täyttyivät vauhdilla ja rannat puhdistuivat. Itäisen Suomenlahden kansallispuiston puistomestarin Hanna Stöckelin kipparoimaan ”Kiisla” veneeseen kertyi parikymmentä säkillistä roskaa. Pidä Saaristo Siistinä ry:n Pikku-Roope lähti talkoolaisten kanssa puhdistamaan läheisen Lanskerin saaren rantoja ja sieltäkin saaliiksi saatiin kymmenisen säkkiä.

Kuva: Ari Kultanen/Haminan Pursiseura.

Jätesäkkejä kertyi kunnon kasa.

Mitään arvokkaampaa haparia ei rannoilta löytynyt, vaan kaikki lähti kohti Kuusakosken jätteenpolttolaitosta, joka oli saatu myös mukaan yhteistyöhön. Hapari on paikallinen murresana, joka tarkoittaa meren rannalle tuomaa hyödyllistä tavaraa, oli se sitten tukkeja hajonneesta uittolautasta tai voitynnyreitä haaksirikkolaivasta. Meri tuo edelleen rannoille kaiken pinnalla pysyvän ja valitettavasti se on pääosin ikuisesti säilyvää muoviroskaa.

Kuva: Ari Kultanen/Haminen Pursiseura.

Itäisen Suomenlahden kansallispuiston puistomestari Hanna saalista kuljettamassa.

Illalla päivän kruunasivat talkoolöylyt ja makkaranpaistelut. Mukana olleille tempauksesta jäi hyvä mieli ja kaikkien toiveena oli rannoille palaaminen seuraavana keväänä samoissa merkeissä.

Talkoopäivää muistellen,

Ari Kultanen
veneilytoimikunnan vetäjä
Haminan Pursiseura

Hyvän mielen päivä retkieväillä

Väsyttää. Ulkona vihmoo vettä eivätkä lumetkaan ole vielä sulaneet. Pitäisikö kääntää vain kylkeä sängyssä ja jatkaa unia lämpöisen untuvapeiton alla sen sijaan, että lähtisin Uudenmaan perinnemaisemaryhmän talkoisiin raivaushommiin?

Raivaustalkoissa Kirkkonummen Dåvitsissa päästiin polttohommiin. Kuva: Annika Harlio

Unen rajamailla mieleni valtaa yksi ajatus. Eväät. Kerrosleivät, termarikahvi, keksit, piirakanpalat, suklaa… Kaikki luonnon helmassa eväitä nauttineet tietävät, kuinka pelkkä kuivunut ruisleivän kannikkakin maistuu erityisen maukkaalta retkiolosuhteissa. Kerran sain maistaa retkikaverin eväskätköistä itse tehtyjä susheja!

Sänky saa luvan jäädä odottamaan iltaa. Retkelle tai talkoisiin osallistumisen syyksi riittää hyvin se, että haluaa nauttia evästauosta. Ainakin meidän perinnemaisemaryhmässämme! Ilman eväitä retki ei ole retki eivätkä talkoot ole talkoot.

Muun porukan innostamana, ”evästaukoretkelle” tulleena, kannan kirjaimellisesti korteni kekoon: päivän tarkoituksena on kerätä aiemmin kaadettujen puiden oksia kasoihin ja polttaa ne. Näin saadaan Kirkkonummen Dåvitsin umpeenkasvaneelle 1700-luvun niittyalueelle tilaa ja valoa, jotta siemenpankissa odottavat arvokkaat niittykasvit jälleen itäisivät ja houkuttelisivat paikalle erilaisia hyönteisiä.

Tauolle koko porukka kerääntyy yhteen ja kaivaa pussit, purnukat ja termarit esiin. Polttoraivaustalkoiden etuna on vielä se, että sytytetyssä kasassa voi keittää teevedet tai paistaa taukomakkarat. Sateen sattuessa eväät vasta tärkeät ovatkin, mutta ennusteista ja aamun vihmovasta sateesta huolimatta näitä talkoita vietetään poutasäässä. Paikalla on tällä kertaa lantakuoriaisiin perehtynyt harrastaja ja pohdimme evästellessä, kuinka talkookohteelle alkukesästä laiduntamaan saapuvat lampaat ja lehmät  tai siis niiden jätökset monipuolistavat alueen hyönteislajistoa! Hmm, makunsa kullakin…

Päivä kuluu nopeasti ja jälkeenpäin on hyvä mieli, kun on konkreettisesti edistänyt uhanalaisten perinnemaisemien luontoarvoja. Kertaakaan en ole vielä katunut talkoisiin osallistumistani, mutta osallistumatta jättämistä sitäkin useammin.

Annika Harlio
Uudenmaan perinnemaisemaryhmän vetäjä

Uudenmaan perinnemaisemaryhmä on yksi perinnemaisemaMetsähallituksen luontopalvelujen yhdistysyhteistyökumppaneista. Ryhmä adoptoi vuonna 2013 hoitoonsa kumminiityn Porvoon Stensbölestä. Ryhmä oli myös mukana keväällä 2013 Kirkkonummella sijaitsevan Dåvitsin suojelualueen raivaustalkoissa. Pakkaa sinäkin eväät reppuun ja tule mukaan ryhmän retkille ja talkoisiin! Tulevan kesäkauden tapahtumat löydät täältä

Mikä se siinä meni?

Hanget väistyivät vihdoin, kesä tekee tuloaan ja kaikenlaista vihreää on alkanut työntyä vauhdilla maan uumenista. Heräävä luonto saa biologin hetkeksi sekasortoisen kauhun valtaan: Mikä onkaan tuo jäseniään ojenteleva kasvi tuossa? Mikä lintu lauloi juuri? Entä tuo ohikiitävä perhonen, voi kun en muista! Aina sama juttu keväisin, talven aikana unohtuu niin moni asia.

Muistin pikku hiljaa palautuessa ja vihertymisen jälkeisestä alkushokista toivuttua huomaa taas kuinka valtavan monimuotoinen luontomme onkaan. Kärkipäätä edustavat perinneympäristöt, joilla pelkästään putkilokasvien lajimäärä voi pienellä neliömetrin alalla yltää useisiin kymmeniin. Siinä saakin tovin tehdä lajimääritystä ja kaivella muistisopukoita!

Ilman lajitunnistukseen liittyviä ponnistelujakin niityillä ja vanhoilla laidunmailla havaitsee jotakin erityistä. Niillä vanhan maankäytön vaiheet ovat pitkään muokanneet maisemaa; luonto on hyödyttänyt ihmistä ja tuottanut ravintoa laiduneläimille, laiduneläimet puolestaan ovat hyödyttäneet luontoa pitäen yllä avoimuutta ja luoden elintilaa monille lajeille, kuten ketoneilikoille ja kultasiiville. Samalla on jäänyt jälkiä esi-isien työstä: mm. kiviaitoja, kaskiröykkiöitä tai lehdespuita. Näitä usein satoja vuosia jatkuneita vaiheita ja niiden vaikutusta nykymaisemaan on jännittävä kuvitella mielessään kulkiessa kesäaikaan niityn laitaa. 

Lähiaikoina karja kirmaa kesän viettoon niityille ja muille luonnonlaitumille. Laiduntamalla hoidettuja perinneympäristöjä on valtion suojelualueilla yli 3 000 hehtaaria, noin kymmenys koko maan hoitoalasta. Siinäpä mukava kesätyö: syödä maukasta niittyheinää ja märehtiä leppoisasti koivuhaassa kansallispuiston rauhassa!

Inkoo. Katja Raatikainen

Kuva: Katja Raatikainen

Mukavasta työnkuvasta huolimatta tällaisia kesätyöntekijöiltä ei ole tarpeeksi. Laiduneläinten väheneminen on johtanut siihen että perinneympäristöt ja niiden lajisto ovat nykyisin melkoisessa ahdingossa ja maisemat pusikoituvat. Onneksi joitakin apukeinoja tilanteen parantamiseksi on kehitetty. Esimerkiksi nykyisin laitumet ja eläimet voivat kohdata toisensa modernisti netissä Laidunpankissa.

Perinneympäristöjen luonnon monimuotoisuus ja maisema säilyvät vain pitkäjänteisellä työllä. Jatkamme työtä suojelualueilla niittyjen ja luonnonlaidunten puolesta tänäkin kesänä yhdessä lukuisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Umpeenkasvaneita alueita kunnostetaan raivaamalla mm. EUn rahoittamassa Luonnonhoito-Life – hankkeessa ja jatkohoitajiksi etsitään laiduntavaa karjaa.

– Katja

Erään erikoissuunnittelijan unelma: Puisevaa rakentamista vain kirvestä käyttäen

Asumiskelpoinen hirsirakennus on mahdollista tänäkin päivänä rakentaa pelkästään kirvestä, puutavaraa, vähän kiveä ja neuvokkuutta käyttäen. Monesti on käynyt mielessä vanhoja rakennuksien korjaamista ohjatessa, tai uutta rakennetta tehdessä, piilottaa moottorisaha ja siinä sivussa kaikki muutkin rakennustarvikkeet kirvestä lukuun ottamatta. Olisi mukava nähdä miten rakentajien käy? Miten on, pitäisikö Metsähallituksessa innovoida kokeellisesti tätä vanhaa ja yksinkertaisinta rakentamisen mallia?

Metsähallituksen mailla olevilla pikkuisilla autiotuvilla saattaa olla varsin maineikas historia. Oulangan kansallispuiston vanhimmat autiotuvat ovat entisiä poro- tai eräkämppiä, elintärkeitä suojia käyttäjilleen jo aikanaan. Nykyajan autiotuvat jatkavat rakennuksina luontevasti erärakentamiseen liittyvää perinnettä: yksinkertainen hirsirakennus luonnonkauniissa maisemassa, kaukana kavala maailma.

 Tällainen yksihuoneinen, usein alun perin maalattiallinen hirsirakennus periytyy samanmallisena satojen vuosien taakse. Kustaa Vaasan mahtikäskyllä tapahtunut Kainuun asuttaminen 1500-luvun jälkipuoliskolla toi soutaen Savon puolelta  uudisasukkaat asumaan yksihuoneisiin maalattiallisiin sisäänlämpiäviin hirsirakennuksiin. He joko rakensivat sen kirvestä käyttäen itse, tai hyödynsivät jo olemassa olevia, eli eräkävijöiden rakentamia asumuksia. Tämä kirveellä salvottu rakennus toimi ensi kotina, mahdollisesti samalla saunana ja riihenä. Myöhemmin rakennettiin uusi tai vanhaa laajennettiin. Hylätty rakennus sopeutui uuteen elämään, sijaintipaikasta riippuen riihenä, saunana tai erä-, terva- tai kalasaunana.

Miten rakentaminen sitten eteni. Yksinkertainen koirankaulasalvos syntyy helposti kirvestä heiluttaen, samoin se kestävin lauta, säröslauta, joka tehdään puuta syiden suuntaisesti halkaisemalla. Nyt ovat jo seinät ja lattia asentamista vailla valmiina!  Katon raaka-aineetkin löytyvät läheltä. Tuohi-malkakaton tekemiseen tarvitaan aluskatteeksi ohuita koivun runkoja, isoja levyjä hyvää koivun tuohta, jotka lomittain aseteltuna takertuvat toisiinsa kuin tarralenkkareiden kiinnitykset. Katon päälle tuli painoksi kuoritut malkapuut, loivalla lappeelle myös kivet toimivat hyvin painona puiden lisäksi. Kiviä tarvittiin myös tulisijan muuraukseen. Valot rakennukseen saatiin aikaan räppänällä – sama rakenne on edelleen käytössä savusaunoissa. Teknistä edistystä oli jo lampaan rakosta tehty kalvoikkuna.

 Päivi TervonenJuoksetuksenahon niittysauna