Heinäkuun kulkijan muistikuvia Lapista Suur-Teuravuoman pitkospuilta ja poluilta

Monet tulevat Lappiin vaeltamaan tuntureilla, niin tein minäkin aiemmin. Vaan viime kesänä sain mielenkiintoisen työn Pallas-Yllästunturin kansallispuiston eteläpuolisen, suuren Teuravuoman-Kivijärvenvuoman soidensuojelualueen ja lähialueiden kulttuuriperinnön kartoittamiseksi. Kartoitus oli osa suurta Freshabit Life -hanketta.

Kurtakon kylä Telatieltä nähtynä. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Ajoin Transporterillani etelästä tuhannen kilometriä ja majoituin Äkäslompoloon Yllästunturin luontokeskus Kellokkaan viereen. Majapaikasta aukeni upea näkymä ympäristön tuntureille. Kerrassaan verraton.

Kelottunut pilkkapuu Telatien varressa. Pilkkaan oli kaiverrettu numerot 1 ja 8, kaiverruksen loppuosa oli kasvanut puun sisään. Mahtaako kyseessä olla Telatien kulkijoiden tai peräti rakentajien kaiverrus 1800-luvulta? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Tästä mainiosta tunturimaisemasta lähdin kuukauden ajan aamuisin ajelemaan muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Teuravuoman suoaluetta kohti. Kontrasti ensimmäisenä päivänä Äkäslompolon ja Teuravuoman välillä oli mahtava.

Keneltä unohtunut? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Kun astuin autosta ulos, syöksyi päälleni melkoinen hyttysparvi. Oikeastaan inisijöitä oli kaikenlaisia, kuten seuraavien päivien aikana opin tuntemaan. Toisaalta niihin myös tottui. Ohvi toimi apuna sen suhteen.

Polku kulkee ikimetsässä. Näetkö vanhan pilkkapuun? Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Suoalue ei ollut mitenkään yksitoikkoinen, kuten voisi ehkä luulla. Ne, jotka tulevat Lappiin ja kulkevat aina tuntureilla, jäävät paljosta paitsi, jos eivät ikinä lankea soille. Sieltä löytyi samaa avaruutta kuin tuntureilta, samoja pikkupiirteisiä paratiiseja kuin tuntureilta. Oli solisevia purosia, vankkaa ikimetsää kasvavia suosaarekkeita, tuulen huminaa latvuksissa, hiljaisuutta, ukkosen jyrinää tunturissa ja sateen ropinaa hatun liereissä.

Ukkosen uhkaa. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Makoisia hilloja, suopursun tuoksua, ajan painamien niittylatojen jäännöksiä, ikivanhoja pilkkapuita, tervahautoja ja monenlaisia muitakin ihmisen jälkeensä jättämiä katoavaisia merkkejä elostaan ja olostaan.

Kahvitauon paikka. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Käyskentelin Teuravuomaa ja lähiympäristöjä viikkotolkulla hiostavissa helteissä, äkkinäisissä ukkoskuuroissa ja toisinaan tihkusateessakin. Tulipahan koluttua ja työ tehtyä, mutta ei siellä sinun tarvitse välttämättä viikkokausia viettää, vaan jo päivässäkin ehdit näkemään ja kokemaan vaikka mitä. Kukapa sitä ikinä etukäteen tietääkään. Joten tulepa päiväksi sieltä tunturista alas ja käy itse katsomassa. Suosittelen.

Tervahaudan lähistöltä löytyi asumuksen jäännös. Liekö tervanpolttajien maja. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Suoalueeseen pääsee ehkä parhaiten tutustumaan Kurtakon ja Venejärven välillä kulkevaa pitkospuureittiä, joka on rakennettu  alunperin jo 1800-luvun lopulla postitieksi. Telatielle pääsee myös Teurajärveltä.

Vanha niittylato Kelhujoen varressa. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Ladon seinässä oli monia kaiverruksia. Tässä yksi vanhimmista: Aati Kyrö 19.8.1922. Kuva Jouni Taivainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Jouni Taivainen on arkeologi ja teki Suur-Teuravuomalla viime kesänä Freshabit Life -hankkeessa kulttuuriperintökohteiden inventoinnin.

 

 

Mainokset

Kekkonen hiihtää ja Kekkonen kalastaa

Presidentti Kekkonen tykkäsi hiihdellä Lapissa. Kekkonen määräsi tahdin ja perässähiihtäjät yrittivät pysyä matkassa. Edelle ei saanut lykkiä. Olisi tullut sanomista. Tykkäsi se presidentti Lapista muutenkin kuin hiihtopaikkana, kävi kalassakin. Kekkonen jätti pysyvät muistot Lappiin.

Kekkosen kämppä

Enontekiöllä Käsivarren erämaa-alueella Porojärven rannassa on vieläkin Kekkosen kämpäksi kutsuttu vuokratupa. Hirsinen kämppä rakennettiin 1960-luvulla, ja on yhä suurin piirtein Kekkosen ajan asussa. Se toimi presidentin Käsivarren hiihtoretkien tukikohtana. Sinnepä voi lähteä fiilistelemään vieläkö jotain presidentillistä väreilee ilmapiirissä.

Kekkosen kämppä Porojärvellä Käsivarren erämaa-alueella. Kuva Metsähallitus

Monesta muustakin kämpästä kerrotaan tarinaa, että Kekkonen olisi käynyt siellä. Olihan se Urho kovakuntoinen, mutta liekö ihan niin moneen kämppään ehtinyt. Tiiä sitte, voihan se olla ehtinytkin.

Näillä kinkamilla se Kekkonen hiihteli

Kekkosen 80-vuotispäivien kunniaksi Enontekiön Saivaaran huipulle kiinnitettiin muistolaatta: ”Tämä laatta on kiinnitetty 3.9.1980 Tasavallan presidentin Urho Kaleva Kekkosen täyttäessä 80 vuotta. Joka kevät 1968 lähtien hän on hiihdellyt näillä mahtavilla kinkamilla.” Laatan alareunassa on mahtava kaiverrus Kekkosesta perässähiihtäjineen 😉

Saivaara Käsivarren erämaa-alueella. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Jos kiinnostaa käydä vilkaisemassa laattaa tai Saivaaran huipulta 830 metrin korkeudesta avautuvia mahtavia maisemia, kannattaa nousta vaaralle vaaran itäpuolta. Saivaaran profiili on muuten tosi hieno. Vähän kuin lännenelokuvissa.

Urho Kekkonen ja Urho Kekkosen kansallispuisto

Kekkosen nimeä kantava kansallispuisto on Suomen toiseksi suurin. Kekkosen nimi oli ratkaiseva, että kansallispuisto saatiin Koilliskairaan. Luonto-Liitto keräsi jo 1971 yli 100 000 nimeä Koilliskairan kansallispuiston adressiin ja Kekkonen oli adressihankkeen suojelija ja allekirjoitti sen ensimmäisenä. Olihan Kekkonen Koilliskairassakin tuttu hiihtelijä.

Urho Kekkosen kansallispuisto – presidentilliset maisemat. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kekkosen 80-synttärivuonna tehtiin periaatepäätös kansallispuiston perustamisesta ja sitten se vihdoin oikeasti perustettiin 1983.

Kerkesi Kekkonen Lemmenjoellekin

Lemmenjoella Sotkajärven rannalla asunut Jouni Aikio eli Kaapin Jouni oli aikansa tunnetuimpia saamelaisia. Hän oli Kekkosen kaveri. Jouni tapasi silloisen oikeusministeri Kekkosen Helsingissä poroviikolla 1936, kun oli kahvittelemassa presidentti Svinhuvudin luona. Sittemmin Kekkonen kävi Jouni luona Sotkajärvellä. Kaapin Jounin tilaan Lemmenjoen kansallispuistossa pääsee tutustumaan vaikkapa alueen matkailuyrittäjien kanssa.

Ehtivä mies tuo Kekkonen.

Kaapin Jounin tila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Museoviraston kuva-arkisto.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Jättiläisen parturointikone, monta haravaa ja melontaa

Meidän piti tervata katot, mutta ei se onnistunut. Ei tarvinnut kuitenkaan seisoskella tumput suorina kun Mustikka, Muska ja Pilvi eivät olleetkaan syöneet tarpeeksi.

Viime kesänä syntyi idea, että Rovaniemen Melojien pohjoisen melontaretkeen voisi yhdistää vapaaehtoistyötä.  Tänä kesänä päätettiin suunnata Lapin erinomaiselle melontavesistölle – Lemmenjoelle Lemmenjoen kansallispuistoon. Päätettiinpä vielä yhdistää reissuun myös kansallispuiston historiakohteisiin tutustumista. Tarkoitus oli ennen latvavesille suuntaamista tervata Kaapin Jounin historiallisen saamelaistilan kattoja.

Siinä sitä on niitettävää. Kaapin Jounin tila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Pasi Nivasalo / Metsähallitus

Luonto päätti kuitenkin toisin. Sateet olivat kastelleet katot, eikä niitä voitu tervata. Mutta eipä hätää, meille oli aivan riittävästi tekemistä arvokkaan perinnebiotoopin hoidossa.

Kaapin Jounin tilalle oli otettu ensimmäistä kertaa lampaita lammaspaimenviikoille, mutta Pilvi, Mustikka ja Muska eivät olleet saaneet reilun parin hehtaarin pihakenttää parturoitua vaikka kuinka olivat parhaansa tehneet syömällä.

Enhän määäääkään nyt määrättömästi jaksa syödä. 2/3 Kaapin Jounin kesätyöläisistä. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

14 talkoolaista tarttui hommiin. Vapaaehtoistyö on niin kivaa, että Rovaniemen Melojien aktiivijäsen, Metsähallituksen luontopalvelujen eteläisemmän Lapin kenttäpäällikkö Olli Vainio oli tullut lomallaan vähän kuin töihinsä vapaaehtoistöihin. Olli pukkasi jättiläisen hiustenleikkuukoneen näköistä niittokonetta päivän pihakenttää edestakaisin ja muut talkoolaiset tarttuivat haravoihin.

Talkoolaiset työn touhussa. Joidenkin mielestä niittokone oli kuin jättiläisen hiustenleikkuukone. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kun niitetty heinä vielä kuljetettiin pois perinnebiotooppia lannoittamasta, niin kyllä oli lihakset vetreytetty melomista varten.

Lapin yö. Miten sitä malttaa mennä nukkumaan. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Parin päivän talkoilun jälkeen suunnattiin Lemmenjoen yläjuoksulle päin. Matkalla tutustuttiin Lemmenjoen yleisimpiin muinaisjäännöksiin,  peuranpyyntikuoppiin ja rantauduttiin katsomaan esihistoriallista asuinpaikkaa Ravadasjärven autiotuvan rantaan.

Jos ei melominen innosta, niin Lemmenjoelle pääsee vuoroveneelläkin. Tässä rantaudutaan Ravadaksen autiotuvalle. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Oli muuten kiva reissu.

Somewhere under the rainbow. Oli siellä muitakin melojia kuin meidän porukka. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Lisää Kaapin Jounin historiallisesta saamelaistilasta täällä.

Lisää vapaaehtoistyömahdollisuuksista täällä.

Suksikaa suolle

Suohan nyt on suo – hilloja, jorpakkoja, satunnaiset pitkokset. Ei kait niillä muuta. Mutta onpa vain kuitenkin. Soiden hyödyntämisellä ja niihin liittyvillä perinteillä ja uskomuksilla on Suomessa pitkä historia. Soiden hapettoman turpeen keskeltä on ojan kaivuussa löytynyt muun muassa muinaisia suksia.

Soilta on koottu karjalle ja lampaille rehua 1950-luvulle asti. Siitä muistoina monilla soilla on suovanpohjia ja latoja. Niitä näkee vaikkapa Riisitunturin, Pallas-Yllästunturin ja Pyhä-Luoston kansallispuiston soilla. Suon vierustalla saattaa olla vielä niittäjien kämppäkin jäljellä. Kylillä ja taloilla omat suoniittypalstansa joskus kaukanakin asutuksesta. Laajinta suoniittyjen käyttö oli pohjoisessa.

Suoniittäjien taukokämpän seinäkirjoituksia Kolarilaisen suon kupeessa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Suolle saatettiin nostaa vettä patojen avulla, jotta sammalet vähenisivät ja eläimille syötäväksi sopivat kasvit lisääntyisivät. Vanhoja suoniittypatojen jäänteitä saattaa vielä nähdä joillain soilla.

Soita raivattiin myös pelloiksi ja niillä harjoitettiin kydötystekniikkaa, jossa suo kuivattiin, pinta poltettiin ja tuhkaan sekoitettiin lantaa.

Pyhä-Luoston kansallispuiston Tunturiaavaltakin on aikoinaan niitetty karjalle rehua. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Soiden pohjassa esiintyy suomalmiksi kutsuttuja rautaoksidisaostumia ja niitä kerättiin järvimalmin ohella raudanvalmistuksen raaka-aineeksi. Rautaoksidisaostumia on hyödynnetty rautakaudelta asti.

Suovan jäänteet Tunturiaavalla Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Soiden rahkasammalta käytettiin aikoinaan eläinten pehkuina ja rakennusten seinien eristeenä. Turvetta käytettiin myös polttoaineena masuuneissa ja jopa höyryvetureissa.

Suot olivat erinomaisia kulkureittejä etenkin talvisaikaan jäätyneinä. Sulan ajan soiden ylitystä helpottamaan rakennettiin siltoja, kapulateitä ja pitkoksia.

Pitkokset Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kansanperinteessä suo oli usein paha paikka – hallan tuoja, metsän takainen paha, kaiken loppu ja niillä nähtiin virvatulia. Toisaalta suo oli sodan ja vainon aikana viimeinen turvapaikka – sinne ei vainooja hevillä lähtenyt.

Minulle suot ovat rauhan tyyssijoita kaikkina vuodenaikoina ja kesällä erityisen ihania. Se suon tuoksu!

Karpalonkukka. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Soissa on vara mistä valita – kattavathan ne lähes kolmanneksen Suomen maapinta-alasta. Helposti niihin pääsee lähes kaikissa kansallispuistoissa.

Ruostevillaa suolla. Kuva Seija Olkkonen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja

Kummallisia kivikuoppia

Oletko koskaan huomannut kivisiä kuoppia tai kivikehiä rakkakivikoissa? Kun yhden hoksaa, niin osaa etsiä niitä muualtakin. Ne ovat ihmisten tekemiä. Niitä sanotaan purnuiksi tai rakkakuopiksi.

Purnu Kevon luonnonpuistossa Utsjoella. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Joskus purnuja on vain yksi, joskus useita lähekkäin. On pieniä ja tosi isoja. On rakkaan kaivettuja ja kivikon päälle kivireunoilla korotettuja.  Joskus niitä on vähän vaikeita tulkita, toisinaan ne ovat ihan selviä tapauksia.

Purnu Paistunturin erämaa-alueella Utsjoella. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Eihän meille kukaan kuoppien aikalainen ole kertomassa, mihin niitä käytettiin, mutta purnut ovat mitä todennäköisimmin olleet säilytyskuoppia. Joskus niitä on peuranpyyntikuoppien lähettyvillä. Ehkä niissä on säilytetty syksyn pyynnissä saaliiksi saatujen peurojen lihaa. Rakkaan on kaivettu kiviä siirtämällä kuoppa, ehkä vuorattu se taljoilla tai vaikka tuohella ja laskettu siihen peuranliha jäätymään. Peitetty vielä kunnolla kivillä, etteivät pedot sitä pääse hakemaan.

Purnu Paistunturin erämaa-alueella Utsjoella. Kuva Petteri Polojärvi / Metsähallitus

Kerran löysin useampia vaaran kyljen rakkakivikkoon tehtyjä syviä kuoppia, joiden pohjat ulottuivat lähes kivikon alla kulkevaan jääkylmään lähdepuroon. Olisivatkohan olleet esihistoriallisia jääkaappeja?

Kaksi purnua on muinoin tehty ison kiven viereen Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Liekö kivi ollut merkkinä missä purnut ovat. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kannattaa pitää silmänsä auki kivikoissa muutenkin kuin kompastumisen estämiseksi.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Värikallio saa uuden katselulavan

Kolmiopäisiä ihmishahmoja, tanssiva sarvipäinen shamaani ja peuroja Värikalliossa. Kuva: Siiri Tolonen/Metsähallitus

Värikallion kalliomaalaus kolmiopäisine ukkoineen lienee ensi vuonna perustettavan Hossan kansallispuiston tunnetuin nähtävyys. Maalaukset on tehty järvestä pystysuoraan nousevaan kallioseinämään, joten kesäaikaan maalausta pääsee parhaiten tutkimaan katselulavalta käsin. Vanha puinen katselulava on ollut vuosia heikossa kunnossa, mutta tänä kesänä paikalle asennetaan uusi teräsrakenteinen lava.

Värikalliolla kannattaa käydä myös maisemien vuoksi. Jylhien kallioiden lisäksi äänimaisema on kokemus kaupungin hälyyn tottuneelle nykyihmiselle. Värikallion vanha puinen katselulava on kiikkerässä kunnossa, kuten näkyy. Kuva: Siiri Tolonen/Metsähallitus

Teräsrakenteiseen lavaan päädyttiin, koska se on märissä olosuhteissa puista pitkäikäisempi ja jalan alla pitävämpi. Käyttökiellossa oleva vanha lava on paikallaan vielä touko-kesäkuun vaihteeseen, jolloin se puretaan pois. Uusi lava pitäisi olla käyttökunnossa heinäkuun puolivälin aikoihin. Lähivuosina uusitaan myös järven rannassa olevan tulistelupaikan retkeilyrakenteita.

Hossa oli pitkään tärkeä vesiliikenteen solmukohta Pohjanlahden ja Vienanmeren välillä. Tämän ja poikkeava luonnonmaisema osaltaan selittävät, miksi paikka on ollut merkittävä maalauksien tekijöille. Kuva: Siiri Tolonen/Metsähallitus

Erilaisia ihmis- ja eläinhahmoja Värikalliossa on yli 60. Kuvioiden on tulkittu liittyvän shamanismiin ja metsästykseen. Niiden avulla on voitu pyytää parempaa metsästysonnea tai kuvata merkittäviä tapahtumia. Osa kuvioista on myös nähty synnyttävinä naisina. Punamultamaalaukset on tehty veneestä tai jäältä käsin. Värikallion alueella vedenpinnan korkeus on pysynyt samalla tasolla jääkauden jälkeisistä ajoista lähtien, joten maalausten tarkkaa ikä ei voida vesistöhistorian perusteella määrittää. Suomen kalliomaalausten on kuitenkin arvioitu olevan 7000-4000 vuotta vanhoja. Värikallio ja muutaman kilometrin päässä pohjoisempana oleva Julman-Ölkyn kalliomaalaus ovat Suomen pohjoisimmat esihistorialliset kalliomaalaukset.

Kirjoittaja Siiri Tolonen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija.

Norjalainen kivikasojen takana

Lappi on täynnä tarinoita. Joskus niitä löytyy kivikasojenkin takaa kun vähän penkaisee.

Norjalainen kaivospäällysmies Johan Gustaf Norrman otti vuonna 1908 lähes 500 valtausta Porkosen-Pahtavaaran alueelta noin 35 kilometriä Kittilän kirkonkylältä itään (Pitsloma-Haurespään vanhojen metsien suojeluohjelma-aluetta).

Komea tippi Porkosen rinteellä. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Jos valtaukset aikoi säilyttää, piti siellä sen aikaisen kaivoslain mukaan tehdä puolustustöitä eli särkeä kalliota ja poistaa maata. Norrman ei kuitenkaan tehnyt alueella mitään järkiperäisiä kaivos- tai tutkimustöitä. Oli hän käyttänyt siellä ruotsalaista insinööriä Otto Wittiä aluetta tutkimassa, mutta Witt oli aikalaistensa mukaan enemmän tunnettu mielikuvituksensa rikkaudesta kuin pätevyydestään.

Tässä on tehty vähän kaivaustöitäkin. Kuva Elisa Pääkkö / Metsähallitus

Valtausmaa piti kaivoslain mukaan ruuduttaa mittakepein ja jokaiseen ruutuun oli rakennettava joko malmikivitippi tai kaivettava louhos. 1910-luvulla Norrman palkkasi 10-20 kyläläistä ja kulkumiestä rakentamaan urakkahommina turhanaikaisia louhoksia ja tippejä. Ei hommassa mitään tolkkua ollut, mutta täyttyipä lain kirjain. Kyllähän työntekijät tajusivat työn pöljäksi ja tekivät osan kasoista puukehikon varaan. Eipä tarvinnut niin paljon kiviä raahata.  Petos (vai pikemminkin järkityö) kyllä paljastui myöhemmin kun puut lahosivat ja tipit sortuivat.

Tämä tippi on jo levähtänyt. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Sinnikkäästi Norrman piti kiinni valtauksistaan, vaikkei alueella kaivostoimintaa ollutkaan. Voittipa jopa oikeudenkäynnin teollisuuskonttoria vastaan. Yksi syy valtausten pitämiselle saattoi olla tuon ajan kultalöydöt muualta Lapista. Kaivospäällysmies ehkä toivoi sitä löytyvän täältäkin. Vuonna 1926 hän kuitenkin luopui valtauksistaan. Silloin hänen poikansa Jonne Norrman, joka oli hoidellut asioita Porkosessa, hukkui Paatsjokeen.

Sieltä se petosväline kurkistaa. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Tästä kummallisesta toiminnasta on  Porkosen jäänyt alueelle kymmeniä kivikasoja ja kuoppia. Niitä on moni kulkija ihmetellyt.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Lisää Norrmannista: Liisa Välitalo 1967. Porkosen-Pahtavaaran rautamalmikentän historiaa. Lapin tutkimusseuran vuosikirja.

Hyvällä rengillä pitää olla paikka

Tuli on ihan olennainen ihmisen historiassa. Se on tuonut turvaa, tarjonnut lämpöä ja sillä on saatu ruoka kypsäksi. Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Siksipä sitä on pitänyt hallita erilaisilla rakenteilla, jottei se leviä. On takkaa ja kaminaa ja retkeilijälle tulipaikkaa. Mutta mitäpä oli ennen niitä?

Jopa tuhansien vuosien takaisesta tulen käytöstä näkyy luonnossa jälkiä. Saattaa olla vaikea uskoa, että kivikautisenkin ihmisen toiminnan jäljet voivat ovat ihan lähellä maan pintaa ja jopa näkyä ilman kaivamista nykykulkijalle.

Tulen värjäämää maata ja palaneita kiviä muinaisessa tulisijassa Utsjokisen järven rannalla. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Joskus saattaa polulla tai kuluneella törmällä näkyä hiilenkikkareita, nokea, punertavaa maata tai palaneen näköisiä kiviä. Silloin kannattaa katsella ympäristöä tarkemmin. Näkyykö kenties pieniä valkoisia murusia? Ne ovat jääneet jäljelle nuotioon heitetyistä luista, joista tuli on hävittänyt maatuvan aineksen ja jotka siten saattavat säilyä tuhansia vuosia.

Yllä olevasta tulisijasta valui kuluneelle rantatörmälle valkeita palaneiden luiden sirpaleita. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Maastossa liikkuessaan saattaa hoksata myös erilaisia kivikehiä ja –kasoja. Tulelle on tehty kivillä rajat, mutta kivet ovat olleet tärkeitä myös lämmön varastoijina.

Miten sitten erottaa vanhat tulisijat myöhemmistä? Jaa-a, aina se ei ole helppoa ammattilaisellekaan ilman tarkempia tutkimuksia. Vihjeitä iäkkyydestä antavat tarkasti asetellut ja pitkäaikaisesta kuumudesta halkeilleet kivet, säännöllinen rakenne ja kivien päällä kasvava kasvillisuus. Varmuuden saa vain luonnontieteellisillä ajoitusmenetelmillä.

Pyöreä tulisija Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Pohjoisen Lapin kulkijat ovat saattaneet hoksata suorakaiteen muotoisia matalia kivirakennelmia, joita on usein useampi lähekkäin. Monissa niissä on toisessa päässä muita isompi tasapintainen kivi, johon on voitu laskea keittoastia. Aiemmin niitä luultiin jopa haudoiksi, mutta ne ovat olleet kodan keskusliesiä. Tällaisia tulisijoja on käytetty noin 700-luvulta 1600-luvulle.

Suorakaiteen muotoinen tulisija Kilpisjärvellä. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Vähän myöhemmin (1400-1500-luvuilla) Pohjois-Lapissa otettiin käyttöön permukkaliesiksi kutsutut tulisijat. Nekin ovat muodoltaan suorakaiteisia, mutta niiden yhdestä tai useammasta kulmasta lähtee suora kivirivi – permukka. Permukat jakoivat kodan eri osiin. Permukkaliesistä voi lukea lisää Paistunturin erämaa-alueen hoito- ja käyttösuunnitelmasta.

Permukkaliesi Käsivarren erämaa-alueella Enontekiöllä. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kannattaa pitää silmät tarkkana retkeillessään, saattaa nähdä merkkejä menneisyydestä. Kansallispuistoissa ja erämaa-alueilla on liikkunut ihmisiä tuhansia vuosia aikaisemminkin. Osa jopa leiriytynyt samoihin paikkoihin kuin sinäkin – luonnonkauneus se houkutti silloinkin.

Suorakaiteen muotoinen tulisija pilkistää kuntan alta polulle Utsjoella. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Vasen käsi ja tikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde

Kansallispuistot. Niissähän on sitä luontoa ja pitkoksia. Ai, historiaa myös? On vai?

39 kansallispuistoamme ovat pullollaan hienoja historiakohteita. Joskus niihin tutustuu ihan huomaamattaan autiotuvassa istuessaan. Se saattaakin olla vanha palovartijan maja tai kultamiesten tupa.

Poimin tähän muutaman kansallispuiston esimerkiksi. Lisätietoa puistojen kohteista löydät linkeistä. Lisää kansallispuistojen historiakohteista seuraa myöhemmin. 

Perinnetiloilla perinteisiä eläimiä ja kasveja

Jos haluaa päästä kokemaan historiaa ihan kädestä pitäen, niin kannattaa suunnata perinnetiloille. Koveron kruununmetsätorpalla Seitsemisen saloseudulla voi ensi kesänä kokeilla vaikkapa pellavan tai härkäpavun kylvöä, perunan istutusta tai varpuluudan tekoa.

Korteniemen perinnetila Liesjärven kansallispuistossa. Kuva S.-M. Hiukkamäki / Metsähallitus

Liesjärven kansallispuistossa Korteniemen metsävartijantila vie 1900-luvun alun elämään ja tutustuttaa suomalaisten alkuperäisrotujen kotieläimiin ja vanhoihin kotimaisiin kasvilajikkeisiin. On muuten hieno paikka. 

Kalastajakylästä tikkuaskin kokoiseen maailmanperintökohteeseen

Jos mielii mereisempiin maisemiin, niin Tammisaaren saariston kansallispuistossa on tosi hieno yhdistelmä historiaa. Jussarössä on söpö vanha luotsitupa. Saaren itäosassa söpöys ei niinkään ole läsnä, sillä siellä on autioitunut rautakaivos, mutta vaikuttava se on!

Ei ne maisematkaan Jussarössä kovin surkeat ole. Kuva Päivi Rosqvist / Metsähallitus

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa on tulitikkuaskin kokoinen maailmanperintökohde, kuninkaan kaiverrus, jatulintarha ja toisen maailmansodan aikaisen linnoituksen jäänteitä.

Vasen käsi ja kolmionmuotoisia päitä

Repoveden kansallispuisto ja tuleva Hossan kansallispuisto vievät kunnolla kauas menneisyyteen. Repovedellä voi nähdä kivikautisen vasemman käden, Olhavanvuoren kalliomaalauksessa nääs. Hossassa, tulevassa kansallispuistossa on yksi Suomen kuuluisimmista kalliomaalauksista, jossa on muun muassa hienoja kolmiopäisiä ihmishahmoja. Nyt kun Hossaan on vielä tulossa uusi katselulava heinäkuussa, niin kelpaa katsella maalausta.

Hossan kolmiopäähahmot. Kuva Sirke Seppänen / Metsähallitus

Lapin ja Lannan rajalla

Pyhä-Luoston kansallispuistossa voi Suomen syvimmän kurun lisäksi ihailla muinaisten metsäsaamelaisten pyhiä paikkoja. Pyhänkasteenlampeen laskee kaunis Pyhänkasteenputous. Lammella kerrotaan kastetun saamelaisia kristinuskoon 1600-luvulla. Vieressä kohoa Pyhätunturi, jonka laelta kulki vanha Lapin ja Lannan raja.

Pyhänkasteenlampi ja -putous Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva Juha Paso / Metsähallitus

Sama raja kulkee myös Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa Länsi-Lapissa. Se on paikoin yhteinen vanhan Turun ja Tukholman hiippakuntien rajan kanssa. Rajamerkintöjä löytyy vieläkin puiston tunturien huipulta.

Rajamerkki Lainiotunturin laen sumussa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Kuoppia, kuoppia ja vielä lisää kuoppia

Jos minun pitäisi valita maamme kauneimmat muinaisjäännökset, niin melko kärkeen sijoittuisivat peuranpyyntikuopat. Niitä on usein jopa kymmeniä peräkkäin ja sijaitsevat tyypillisesti kauniilla hiekkakankailla. Jostain syystä ne kiehtovat mielikuvitustani ja esteettistä silmääni. Jos niitä haluaa nähdä, niin kannattaa suunnata Urho Kekkosen tai Lemmenjoen kansallispuistoon. Niissä kuoppia riittää retkeilyreittien varrella.

Yksi Lemmenjoen kansallispuiston sadoista peuranpyyntikuopista. Kuva Sami Viljanmaa / Metsähallitus

Molemmissa puistoissa on myös saamelaista historiaa. UK-puistossa 1940-luvun kolttakenttiä, joihin asettui Petsamosta evakuoitua kolttasaamelaisia. Lemmenjoella taas on uskomattoman kaunis Kaapin Jounin vanha asuinkenttä. Siellä asui aikoinaan yksi kuuluisimmista saamelaisista, aikansa pororuhtinas Jouni Aikio.

Kaapin Jounin saamelaistila Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva Pasi Nivasalo / Metsähallitus

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja.

Kauneus asuu yksityiskohdissa, osa 4

Suojellaan niitä koirankoppejakin

Jos sinulta kysyttäisiin mitkä ovat maamme rakennushistorian helmiä, saattaisit ehdottaa sellaisiksi vaikkapa presidentinlinnaa, Turun linnaa tai ehkäpä jopa Aleksis Kiven syntymätorppaa.

Ovathan ne arvokkaita nekin. Mutta meilläpä on Lapissa vielä jotain hienompaa. Nimittäin kaksi arvokasta koirankoppia. Kyllä vain. Luit oikein. Koirankoppia. Noita pihapiirien yksityiskohtia.

Minusta on ihan oikeus ja kohtuus ottaen huomioon koiran ja ihmisten pitkän yhteisen historian, että koirankoppejakin suojellaan.

Pystykorvan asunto Marasenlammella

Kuuluisa eräkirjailija, metsänhoitaja ja taidemaalari A. E. Järvinen rakensi Rovaniemen Marasenlammen rantaan 1930-luvulla eräkämpän, ja siellä hän kirjoitteli eräaiheisia novelleja ja maalaili. Kämpän lähellä on uskollisen metsästyskumppanin asuinsija, pieni koirankoppi. Vanhoissa kuvissa Järvisen kanssa erähommissa on kaunis suomenpystykorva. Liekö sama sessu nukkunut Marasenlammenrannan koirankopissa?

Ihan samalta A. E. Järvisen koiran asunto näyttää vieläkin kuin tässä vanhassa kuvassa. Suomen Metsästysmuseon kuva-arkisto / kuvaaja Rismo Virpimaa

Järvisen aihkikoksi kutsuttu suojelumetsä Marasenlammen ympäristö on tosi kaunista suojelumetsää, hiekkaharjua ja kauniita vanhoja petäjiä. Ja vain pienen matkan päässä Rovaniemen kaupungista. Kämppä ja koppi on maakuntakaavalla suojeltu.

A. E. Järvisen kämppä Marasenlammen rannalla. Kuva Pirjo Rautiainen / Metsähallitus

Kultamiesten koiran tuohikattoinen vahtipaikka

Inarissa, Ivalojoen kauniilla rannalla Hammastunturin erämaa-alueella on kullankaivajien rakentama Ritakosken Kultala. Sen rakensi aikoinaan Heikki Kivekäs 1900-luvun alussa. Pihapiirissä on useita rakennuksia, ja tietenkin koirallekin piti olla sijansa. Kivekäs rakennutti erikoisen koirankopin kannon päähän. Tai ei se oikeastaan koirankoppi ollut, pikemminkin katos. Katto oli vuorattu tuohella. Melkoisen erikoisen näköinen. Mitenhän lie kultamiesten musti moisessa viihtynyt? Ei se ainakaan sääskiltä suojannut.

Poseeraajien taustalla Ritakosken koirankoppi. Kuva Aarne Laitakari, Geologian tutkimuskeskus, 1924.

Ritakosken Kultala koirankoppeineen on arvotettu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi ja maakuntakaavalla suojeltu.

Kirjoittaja Pirjo Rautiainen on Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen tiedottaja